maanantai 30. lokakuuta 2017

Blue Suede Shoes eli tunnelmia Kjell Westö -lukupiiristä


Ihan alkuun pyydän anteeksi, että en huomannut ottaa kuvaa Kjell Westön kengistä, mutta kyllä ne siniset mokkakengät olivat. Se nyt ei sinänsä ole yhtään oleellista, mutta toisaalta erittäinkin, sillä kengät tekevät ihmisen. Tai no, tarvitaan ihmisen tekemiseen pari muutakin asiaa, mutta kengät ovat kuitenkin tärkeimmästä päästä.

Lukupiiriä isännöi Otavalta Antti Kasper, jolla oli ruskeat kengät ja Schildts & Söderströmin puolelta Mari Koli, jolla oli mustat polveen ulottuvat saappaat. Myös edellämainittujen kohdalta todistusaineistoni on valitettavasti puutteelllinen.

Kuten bloggauksessani Rikinkeltaisesta taivaasta (klik) olen todennut, eivät Westön kirjat edusta lähtökohtaisesti kirjallisuustyyppiä, joka saa minut lääpälleen, koska laajojen eeppisten tarinoiden sijaan olen enempi kokeellisen ja pienimuotoisemman kirjallisuuden ystävä. Westön kirjat ovat kuitenkin poikkeus kirjallisuusmaussani. Sen lisäksi - tunnustan nyt tässä, sillä viime aikoina tunnustaminen on ollut siinä määrin muodikasta, että Granta omisti sille jopa kokonaisen numeron - olen vähän niinku eli oikeesti aika mahdottoman paljon Westön fanityttö. Iiik!

Fanityttöydestä oli tänään se seuraus, että lukupiiri jännitti aika lailla, vaikka nykyisin harvemmin enää vastaavissa tilanteissa jännitän. Toisaalta tämän voi nähdä niinkin, että jännittäminen ja keskivaikea hysteria ovat jokaisen kunnon fanitytön ominaisuuksia. Meitä fanityttöjä parilla fanipojalla höystettynä olikin paikalla niin paljon, että lukupiirin maksimiosallistujamäärä (100) oli täynnä.

Kirjamessujen lukupiiri tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tavata kirjailija ja esittää hänelle kysymyksiä, joita tässä lukupiirissä esitettiinkin vilkkaaseen tahtiin. Oma kysymykseni liittyi metafiktioon ja siihen, miten ja miksi Westö on ottanut Rikinkeltaiseen mukaan metafiktiivisen tason. Hän kertoi olevansa huomattavasti kiinnostuneempi metafiktiosta kuin mitä hänen kirjojensa perusteella kenties tulisi ajatelleeksi. Omasta tuotannostaan hän nosti esiin Langin, jossa siinäkin on metafiktiivisiä piirteitä. Tämä oli minulta täysin päässyt unohtumaan, vaikka muistan kyllä, että pidin aikanaan Langista kovasti. Sittemmin se on tiivistynyt päässäni yhteen sanaan, joka on Töölöntori. Toivottavasti siinä edes liikutaan Töölössä. Ikävä tosiasia nimittäin on, että kun lukee vuosittain reilut 100 kirjaa monet hyvätkin teokset pääsevät vuosien myötä unohtumaan ja niistä jää jäljelle pelkästään jokin vaikeasti sanoiksi puettava kuva tai tunnelma. Tai kuten tässä tapauksessa Töölöntori sateisen kiiltävässä uhalta maistuvassa yövalaistuksessa.

Miksi kirjoitin edellisessä kappaleessa "pelkästään"? Kyse ei ole mitättömästä asiasta, vaan nämä kuvat ovat usein valtavia tiivistymiä. Vähän niin kuin pressattuja jalokiviä. Kun Rikinkeltaisen bloggauksessa kirjoitin, että sisälläni on kokonainen Kjell Westön luoma maailma tarkoitin itse asiassa juuri tämänkaltaisia kuvia. Töölöntorilta vie pisteviiva Munkkiniemen kallioille, josta viivaa edelleen seuraamalla päätyy toimistoon, jossa on mahonkinen kirjoituspöytä, josta matka jatkuu Eiraan ja yöhön, johon kenenkään ei pitäisi astua yksin. Nämä kuvat ovat omaisuutta, jota ei voi ostaa eikä myydä. En edes tiedä, missä ne oikeastaan sijaitsevat. Ne ovat hieman unen kaltaisia, mutta hyvin todellisia. Ne ovat mahdollisen näkymiä ja jatkuvassa tulemisen tilassa. Ne kommunikoivat kaiken lukemani kanssa ja saattavat nousta pinnalle hyvin ennalta odottamattomissa yhteyksissä. Ne myös manifestoivat ihmisen pohjimmaista yksinäisyyttä, sillä niiden jakaminen sanoja käyttämällä on yksinkertaisesti mahdotonta.

Joskus ajattelen, että ne kuvat ovat minä. Se pääoma, jonka tästä maailmasta vien mukanani.




Eräs lukupiiriin osallistunut kertoi, että neljä vuotta sitten samaisessa Messukeskuksen huoneessa Westö totesi, että ei enää tule kirjoittamaan laajaa eeppistä tarinaa. Valehteli mokoma ja kirjoitti Rikinkeltaisen taivaan. Tänään saimme kuulla, että Rikinkeltaisen jälkeen eeppisiä romaaneja ei enää tule. Saa uskoa tai olla uskomatta. Pääasia, että lisää kirjoja on tulossa.

Kiinnostavinta lukupiirissä oli Westön puheet hänen omasta kirjoittamisestaan. Westötä on joskus moitittu siitä, että  hänen kirjoissaan toistuvat samateemaiset sukupolvitarinat. Hän itse selittää tätä sillä, että kun tietyt teemat riivaavat kirjailijaa, on niistä pakko kirjoittaa. Tulkitsen Westön sanomaa niin, että kirjailijan on kirjoitettava tietyistä itseään hiertävistä teemoista niin kauan, että hän on kirjoittanut itsensä niistä vapaaksi. Kukaan muu ei tätä vapautta voi hänelle antaa, vaan se on saavutettavissa pelkästään kirjoittamisen kautta.

Itse kirjoittamisprosessi menee Westöllä niin, että ensin muodostuu päähän kuvia ja ihmisiä, jotka eivät suostu jättämään rauhaan. Näiden pohjalta hän tekee muistiinpanoja ja kun tarina alkaa olla mielessä hahmottunut hän siirtää sen mind map -arkeille. Itse kirjoitusprosessi on hänellä kronologinen.

Westö puhui hyvin vapautuneesti kirjoittamisestaan ja kommentoi mm. Rikinkeltaisen nimettömäksi jäävää päähenkilöä, jonka vastenmielisestä luonteesta hän on saanut kritiikkiä. Olen itsekin lukenut joitakin blogikirjoituksia, joissa tähän asiaan on kiinnitetty huomiota, mutta itse koin lukiessani kyseisen tyypin lähinnä kompleksiseksi. Westö myös muistutti, että kaikin puolin miellyttävät henkilöhahmot ovat monesti vähän tylsiä ja vähemmän kiinnostavia. Totta. Ainoa kokonaan hyvä ja samanaikaisesti kiinnostava henkilöhahmo, joka minulle tulee mieleen on Muriel Barberryn romaanin Siilin eleganssi päähenkilö.

Westö tuntui mielellään avaavan teostensa motiiveja ja kerrontaratkaisuja, joka tietysti oli hyvin yleisöystävällistä. Itse en kuitenkaan ole kovin kiinnostunut tietämään teosten taustoja ja vastauksia sen tyyppisiin kysymyksiin, mikä on todellisuuden ja fiktiivisen teoksen välinen suhde, kuten vaikkapa onko joku teoksessa oleva paikka oikeasti olemassa vai ei. Koen enenemmänkin niin, että kirjallisella teoksella on oikeus säilyttää salaisuutensa, jota jokainen lukija voi omien halujensa, kykyjensä ja mieltymystensä mukaan yrittää purkaa. Westötä kuunnellesssani kävi taas kerran ilmeiseksi, miten järkyttävän riittämätöntä on lukea joku teos vain kerran. Tämä on asia, jonka kanssa taistelen jatkuvasti, koska ajalliset resurssini omistautua lukemiselle ja bloggaamiselle ovat varsin rajalliset.


Viime vuonna olin Helsingin kirjamessuilla lukupiirissä, jossa osanottajia oli huomattavast vähemmän kuin Westö-lukupiirissä. Kun vertaan näitä kahta lukupiirikokemusta, on pakko todeta, että isossa lukupiirissä ei synny yhtä intensiivistä keskustelua kuin pienemmässä, vaan etenemistapa on enemmänkin niin, että yleisöstä esitetään kysymys ja kirjailija vastaa siihen. Keskustelunomaisuuden muodostumista vaikeuttaa isossa lukupiirissä se, että kun haluaisi kysyä jotakin menee oman kysymysvuoron saamiseen niin paljon aikaa, että kysymys harvoin liittyy saumattomasti siihen, mistä edellä ollut puhetta. Näin keskustelusta tulee väkisinkin poukkoilevaa.

Usein ja myös tämän lukupiirin yhteydessä on totta, että kun saa pikkusormen haluaisi koko käden. Yhden tunnin kestävä lukupiiri ei ole mitenkään tarpeeksi ja niinpä astun maailmaan, jossa kaikki on mahdollista ja siellä järjestetään Kjell Westö -lukupiiri, joka jatkuu niin kauan kuin osanottajat pysyvät hereillä. Siitä kirjoitetaan New York Timesia ja Guardiania myöten ja suomalaisesta lukupiirikonseptista tulee menestysilmiö, jota maailmalla pyritään toistamaan, mutta jonka suomalaista esikuvaa ei muualla tavoiteta.

Kun mietin, mitä kirjoittaisin tämän lukupiiripostauksen lopuksi selaan puhelimestani ottamiani valokuvia. Huomaan pysähtyväni yhä uudestaan kuvaan, jossa on Kjell Westön kädet. Ne etsivät sanoja ja kieltä. Ne muodostuvat kuvaksi, joka asettuu siihen samaan maisemaan, jossa on Westön kirjoista muodostuneet kuvat. Niiden liike jää mieleeni ja kasvaa metaforaksi ihmisen vaelluksesta tässä maailmassa, joka ilman rakkaudesta syntyneitä tarinoita olisi vain hapuilua pimeässä.





6 kommenttia:

  1. Hienosti kuvaat kirjoista jäävää muistoa: ne tunnelmat ja kuvat jäävät, vaikka sisältö ja juoni jäävät unholaan. Myös minä fanitan Westöä; jostain luin fanittamisen olevan ihmiselle terveellistä ja rakentavaa, joten nautitaan täysillä. Ja ilmoittaudun jo tuohon ikuisesti kestävään lukupiiriin! Kiitos jutusta Omppu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, olet ko. lukupiirin ensimmäinen jäsen, joten teen susta kunniajäsenen heti samalla. :D
      On hienoa, että saa fanittaa. Se on etuoikeus ja onneksi meillä on Suomessa niin paljon hienoja kirjailijoita, että fanitettavista ei ole pulaa. Paitsi runsaudenpulaa.

      Poista
  2. Oma, myös keskivaikeaa hysteriaa sisältävä Westö-fanityttöyteni eksyi messuhulinaan enkä päässyt kuuntelemaan yhtään Westö-ohjelmaa. Ilmoittaudun minäkin tuohon ikuiseen lukupiiriin :) Kiitos ihanista vaikutelmistasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa harmillista, että keskivaikea hysteriasi esti sua olemasta paikalla missään Westö-tilaisuudessa. :D Toisaalta sitten mulla jäi Susinukke väliin. Siitä suomin itseäni edelleen.

      Poista
  3. Onneksi emme hapuile pimeydessä, Omppu! <3

    Suunnittelemasi lukupiiri kuulostaa kirjanystävän taivaalta. Vielä joskus yritän päästä edes noihin tunnin mittaisiin lukupiireihin mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi emme, vaan kirjojen valo loistaa tiellämme kuin majakka (mulla on näemmä Coelho-päivä :D )

      Mulla on lukupiirit pitkälti jääneet. Aika ei vaan riitä. Ei sitten nähty messuilla tänäkään vuonna, kun käyt niillä niin kummallisina aikoina :D

      Poista