maanantai 28. elokuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Sukupolviromaani. Apua! Juoksen karkuun. Vaan enpäs juoksekaan, kun romaanin on kirjoittanut Kjell Westö. Silloin juoksen sitä suoraan päin, niin että polveni kolisevat vasten sukupolvien polvia.

Kun Kjell Westö julkaisee uuden romaanin, on se minulle aina tapaus. Tai oikeammin Tapaus, sillä olen viettänyt lukuisia intensiivisiä lukuhetkiä hänen tuotantonsa parissa. Erityisen vahvasti minut on maailmaansa imaissut - kenties monen mielestä hieman yllättäen - Westön romaani Älä käy yöhön yksin (Gå inte ensam ut i natten, 200), jonka nimikin on jo täynnä kaipuuta ja vaaraa. .

Rikinkeltainen taivas on konstailematon romaani, joka käynnistyy hieman dekkarinomaisesti, kun teoksen päähenkilö, nimettömäksi jäävä kirjailija (josta käytän nimeä K.), huomaa Borgesista ja Bolanosta kirjoittaessaan talonsa ulkopuolella liikkuvan epämääräisen hahmon ja hänen ystäväänsä Alexia puukotetaan kadulla. Näistä nykytason tapahtumista siirrytään menneisyyteen, jossa 11-vuotias K. on vielä liian pieni ymmärtämään, että satujen koskettavuus piilee siinä, että "jokaisessa kunnon sadussa on äkkisyvää pimeyttä, ja se pimeys tulee menneisyydestä." Pimeyden äkkisyviä nuppuja löytyy kosolti myös K:n lapsuudesta ja niiden annetaan kertomuksen kuluessa avautua ja näyttää sisimpänsä.

Asetelma, jossa aikuisen pespektiivistä tarkastellaan, miten kertojasta tuli se ihminen, joka hän tarinaansa kertoessaan on, ei vaikuta kovin tuoreelta tai omaperäiseltä kuviolta. Rikinkeltainen taivas kuitenkin osoittaa, että jos ihmisellä on jumalattoman hienot tarinan kertomisen lahjat jopa kaltaiseni kokeellisuutta ja kirjallisuuden uudistuskeinoja peräänkuuluttava lukijatyyppi notkahtaa polvilleen ja myhäilee mielihyvästä. Westön romaaneja lukiessani olen aivan aseeton. Ne yksinkertaisesti vievät niin vahvasti mukanaan, että on huomattavasti parempi vaihtoehto antaa vaan mennä sen sijaan että yrittäisi vikistä vastaan.

K:n kertoessa lapsuudestaan nostalgia värjää Rikinkeltaisen taivaan sivut. Mutta ei tässä vielä kaikki, sillä nostalgia ei suostu jäämään vain kirjankansien väliseksi ilmiöksi, vaan se astuu kirjasta ulos ja marssittaa silmieni eteen kuvia omasta lapsuudestani. Mummoni herää henkiin, poimimme mustia pulleita ja mehukkaita viinimarjoja. On kuuma, taivas täysin pilvetön ja kesä sillä tapaa pitkä kuin se lapsena on. Näiden kuvien päälle asettuvat nostalgiset muistot hetkistä, jolloin olen lukenut Westötä. Huomaan olevani samaan aikaan Munkkivuoren kallioilla ja sisällissodassa. Nuoruuuden levottomuus kuohuttaa vertani ja tulen tietoiseksi siitä, että sisälläni on kokonainen Kjell Westön luoma maailma.

Rikinkeltaista taivasta voisi kutsua kehitysromaaniksi, sillä se kertoo K:n tarinan. Niin tehdessään se kertoo myös lasten ja vanhempien välisestä suhteesta sekä ihmissuhteista ylipäätään. Se on kuvaus rakkaudesta, joka ei tahdo päästää vapaaksi. Rakkaudesta, joka tekee linnunpesänsä ihmiseen. Tuulisen ja huojuvan rakennelman, joka puhaltaa ihmistä kohti rakastettua niin etelän lempein tuulin kuin pohjoisen ikiroutaisin virtauksin.

Westö kirjoittaa Rikinkeltaisessa taivaassa alemman suomenruotsalaisen luokan historiaa, jos toki tulee samalla merkinneeksi muistiin myös yläluokan menneisyyttä. K:n vanhemmat ovat nousseeet keskiluokkaan, kun taas Alex on jo syntyjään yläluokkaa, jonka sisällä hän hilaa itseään yhä ylemmäs rahavainullaan ja osin hieman hämäräperäisillä bisneksillään. Miesten välinen ystävyys kuitenkin jatkuu läpi vuosien ja kritiikki porvariston hillittyä charmia sekä Alexia ahneutta ja hänen toimintatapojaan kohtaan tuodaan esiin epäsuorasti K:n kirjoittaessa Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman herättämistä reaktioista newyorkilaisyleisössä.

[t]apahtui monta kertaa ettei näytelmän loputtua kuulunut lainkaan aplodeja. Oli hiljaista, mutta hiljaisuudesta erottui nyyhkäisyjä ja avointa itkua. Ja ne olivat miehiä jotka itkivät, murtuneina näkemästään. Niin voimakas oli näytelmän kuvaus siitä, millainen tragedia oli uhrata koko elämänsä kapitalismille ja pitää taloudellista menestystä onnen ainoana mittarina.

Toisin kuin Alex on K. humanisti, joka taistelee kirjoittamisensa kanssa. Suurta menestystä saavuttaneen esikoisromaanin jälkeen kirjoittaminen ei tahdo luonnistua. Hän haluaisi kirjoittaa suuren romaanin, mutta se ei ota syntyäkseen. Rikinkeltainen taivas yhdistyy K:n kirjoittamistuskailuihin mielenkiintoisella tavalla, sillä tavallaan se on se romaani, jonka K. haluaisi kirjoittaa, mutta asia ei kuitenkaan ole aivan näin, sillä K:n ja kertojan identiteetit eivät ole yhteneviä.

Kertoja tuo esiin työtapojaan ja kritisoi kirjoittamaansa kovin sanoin sekä kommentoia omia kirjallisia ratkaisujaan.  "Tarinani on mutkitteleva, enkä pysty pitämään kaikkia henkilöitä kokonaan näkyvillä yhtä aikaa." Käytännössä tämä näkyy siinä, että K:n tarinaa seurataan niin, että mukana kuljetetaan aina yhtä hänelle tärkeää sivupäähenkilöä kerrallaan. Lauseen mahdottomuudesta pitää kaikkia henkilöitä esillä yhtä aikaa voi halutessaan tulkita merkitsevän, että elämä sinällään ei taivu kirjallisuudeksi, vaan sen kirjallistamiseen liittyy aina valintoja, korostamista ja näkymättömiin jättämistä. Yhtä kaikki tämän tapainen huomio kesken tarinan tuntuu varsin yllättävältä, enkä ole ihan varma, mitä siitä tulisi ajatella.

Ennen muuta ja hienommin kuin mikään muu pitkään aikaan lukemani teos Rikinkeltainen taivas kertoo ajan kulumisesta. Miten kerran iso muuttuu pieneksi ja miten aika on arvaamaton merkitsijä, jonka kynänjälkiä kukaan ei pysty pakenemaan. Miten omat vanhemmat vanhenevat ja itse sen mukana muuttuu ihmiseksi, joka on kuoleman vieraslistalla seuraavana. Miten aika kohtelee ihmistä enimmäkseen väärin ja miten juuri se tekee elämästä elämää, joka tekisi mieli kirjoittaa isolla alkukirjaimella ilman mitään erityistä syytä. Fiktiiviseen maailmaan upottamisen kyvyssä Westö on  kirjailija vailla vertaa. Jokainen häneltä lukemani teos muovaa säkkituolia, jonka uumenissa on hyvä maistella Westön lausetta, jonka mukaan kertomukset syntyvät rakkaudesta.



Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (2017)
459 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Den svavelgula himlen (2017)
Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck

Kustantaja: Otava
Ruotsinkielisen teoksen kustantaja: Schildts & Söderströms

12 kommenttia:

  1. Ymmärrän kaiken mitä sanot ja joskus musta tuntui ihan samalta, aikoinaan Leijat...oli ihan valtava kokemus, Rakas kirja johon palaan säännöllisesti. Mutta nämä uudet eivät enää tunnu samalta. En tiedä olenko lukijana muuttunut vai kaipaanko kirjailijoiden uusiutumista enemmän kuin ennen (ihan hirveä vaatimus, tiedän), mutta tämän Rikinkeltaisen lukeminen on hidasta, todella hidasta. Kaikki on sujuvaa ja tarina jokaista yksityiskohtaa myöten taitavasti piirretty, mutta ei voi mitään, tuntuu vähän tylsältä. Yllätyksettömältä. Mutta se että kaikki kertomukset syntyvät rakkaudesta on musta ihana, lohdullinen ja tosi ajatus. Niin kuin tavallaan on myös Westö itse, haha, vaikka kirjat eivät enää samalta tuntuisikaan.

    No mutta, kirjoitan lisää kunhan olen lukenut koko kirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan alkupuolella oli hetkiä, kun epäröin, mutta niin vaan sitten tempauduin täysillä mukaan. Se on suorastaan koomista, miten aina koukutun Westön kirjoihin. Luen hänen teoksistaan jotain sellaista, olisiko melankoliaa, joka vaan osuu niin täysin. Vähän niinkun olis jano ja tämä kirja olis sitten juuri sitä vettä, jota kaipaan. Noin periaatteessahan tämä kirja ei ole ollenkaan sen tyyppinen, josta yleensä innostun. Mutta Westö. No niin, menee ihan toistamiseksi. Lopetan siis tähän. :D

      Poista
  2. Kuinka oivaltavasti puitkaan sanoiksi kaiken sen, mikä itselle oli pieni pähkinä purtavaksi postauksen muotoon:)

    Melankoliaa, kyllä vaan. Westö on kirjoittanut lempeän ja oivaltavan kertomuksen niistä ajattoman ajan koskaan päättymättömistä lapsuuskesistä, jolloin aurinko aina paistoi ja nauru oli herkässä sekä jalkapohjat kuin variksen varpaat... Sekä kasvutarinan pojista miehiksi ja kaaren väistämättömästä kääntymisestä iltaruskon puolelle herättäen kysymyksiä: keitä me olemme, mitä meistä tuli, saavutimmeko haluamamme, toteutuivatko unelmamme, kuinka elämä meitä kohteli ja kuinka hyvin sen kysymyksiin pystyimme vastaamaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Mulla oli tätä lukiessa vahvasti tunne, että tähän teokseen kiteytyy jotain äärimmäisen olennaisesta elämästä ja ihmisen osasta. Ehkä se melankolia tulee siitä, että ensin maailma on niin kokonaan auki ja sitten vähitellen sulkeutuu ovi jos toinenkin (apua! taidan nyt kuulostaa coelholta. Kääk!)

      Tässähän olisi vaarana liiallinen paatos, mutta sen kaiken Westö välttää hienosti. Voisi jopa sanoa, että tämä on tietyllä tapaa harras kirja.

      Poista
  3. Minua viehätti kovasti se, että kirja on kirjan kirjoittamisesta samalla, kun se on kirja, jota luen. Ihailen Westön tapaa yhdistää konstailematon kerronta elämän ja tarinan konstikkuuteen. Kyllä tarina paistoi kirkkaasti, olkoonkin rikinkeltainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten kommentoin blogiisi niin mua taas ei ollenkaan innostanut tuo metaosio. Se tuli jotenkin yhtäkkiä esiin ja herätti lähinnä kummastusta. Haluaisin tietää, oliko kustannustoimittajan kanssa puhetta siitä, että kannattaako tuo osuus ottaa kirjaan. Noin muutoin sitten tämä oli vallan loistava. Hellä ja ymmärtävä ihmisia ja heidän tekemisiään kohtaan.

      Poista
  4. Kuulostaapa hyvältä, aivan minun kirjaltani. Elämän kulku kiinnostaa, ja lapsuuskesiin on aina ihana muistoissa palata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskallan kyllä veikata, että tulet rakastumaan Rikinkeltaiseen taivaaseen. Lapsuus ja siihen liittyvä nostalgia on hienosti tässä toteutettu ja niin sitä palasi itsekin lukiessa vuosia taakse päin.

      Poista
  5. Hyvä bloggaus, ja mukava lukea arvioitasi, en itse pitänyt kertojaa humanistina, vaikka oli vähemmän ilkeä ihminen kuin ystävänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aluksi olin tämän suhteen epäröivä, mutta Westön "taika" piti taas kutinsa. :D

      Poista
  6. Westö on mulle yksi niistä kirjailijoista, joiden tuotantoa seuraan silmä tarkkana. Eli ehdottomasti otan tämänkin kirjan lukuun jossakin vaiheessa. (Siksi luin juttusi nyt vain pintapuolisesti.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meitä Westö-diggareita taitaa olla melkoisesti. Aika iso pala Helsinkiä eri aikaukausilta on hänen romaaneissaan tullut kuvatuksi. Kiva tietää, että olet lukemassa tämän, niin pääsen sitten tutustumaan mitä tykkäsit.

      Poista