sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus


Riitta Jalosen romaani Kirkkaus on teos, joka on kuin tehty lukijoiden rakastettavaksi ja mikäli kirjablogeja on uskominen on se otettu vastaan melko lailla yksimielisesti ihastuksesta huokaillen.

Todellisen historiallisen henkilön/tapahtumien kuvaaminen kaunokirjallisesti on laji, johon suhtaudun jossain määrin epäillen. Tuoreessa muistissani on vielä se katastrofaalinen lukukokemus, jonka tarjosi Jayne-Anne Phillipsin Murhenäytelmä. Päinvastaista eli kerrassaan loistavaa todellisten tapahtumien fiktionaalistamista taas on viime aikoina lukemieni teostan joukossa edustanut Ryan Gattisin Vihan kadut, jonka hurjuus on aivan omaa luokkaansa. Kirkkaus puolestaan kertoo uusi-seelantilaisesta kirjailijasta nimeltä Janet Frame (1924-2004). 


Hulluus kuvun alla

Janet Frame oli kirjailijan oikea nimi, mutta hän alkoi myöhemmin käyttää salanimeä Nene Janet Patherson Clutha, jolloin Janet Framestä tuli hänen kirjailijanimensä. Janet Frame halusi paeta uuden nimen taakse, pitää itsensä erossa kirjailijaminästään. Kirkkautta tuskin olisi kirjoitettu, jos Frame ei olisi kärsinyt erinäisistä psykiatrisista ongelmista. Mielisairauden kuvaus kiinnostaa  niin tekijöitä kuin lukijoita. 

Luin heinäkuussa Sylvia Plathin romaanin The Bell Jar (Lasikuvun alla), jossa Plath kuvaa pitkälti itsensä kaltaista naista, Estheriä, jonka elämä kulkee kohti  yhä suurempaa pimeää. Pari viikkoa Plathin teosta ennen luin Juha Hurmeen Hullun, jossa niinikään on kyse mielenterveyden järkkymisestä. Yhteistä näille kahdelle teokselle on, että ne kummatkin on kirjoitettu päähenkilönsä nahan sisäpuolelta. Kirkkaus sen sijaan on Janet Frameen kohdistuva katse. Onki, jolla Frame nostetaan silmiemme eteen. Valehtelisin, jos väittäisin, että minua ei lukiessani kiusannut ajatus henkilötason omimisesta (vrt. kulttuurinen omiminen). Millä oikeudella toisen ihmisen elämä ja sen kipukohdat muutetaan fiktioksi? En sinänsä kyllä lainkaan epäile, etteikö Jalonen haluaisi nimenomaan tehdä kunniaa Janet Framelle, mutta se ei poista niitä epämukavuuden tunteita, joita lukiessani koin.

Kirkkaus on  kielellisesti kaunis teos, lokakuisen kirpeän kirkas ja tummaa tuskaa mukanaan kantava. Jalonen kuvaa herkkävireisesti ja suurella taituruudella, miten todellisuus ja harhakuvat sekoittuvat Framen tajunnassa ja miten hänellä ei ole ikään kuin rajoja lainkaan, vaan kaikki liukuu hänen lävitseen olipa kyse elävistä tai kuolleista. Kirkkaudessa Framen kovat kokemukset synnyttävät sanoja ja hänen kohdallaan kovaa kohtaloa on harvinaisen paljon. Kaksi hänen sisaristaan kuolee hukkumalla, veli sairastaa epilepsiaa ja hirttelee kissanpoikia, äitikin kuolee. Kaikesta huolimatta kirjoitus jatkuu, eikä sanojen suoni suostu lopettamaan sykintäänsä. Kirjoitus on ankkuri, joka pitää Framen maailmassa kiinni silloinkin, kun hänen mielensä on jossain muualla. "Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa."


Katharsis sivulla 242

Jean-Luc Godardin scifi noir -elokuvassa Alphaville (1965) kielletään tunnetta ilmaisevien sanojen käyttö. Se teki minuun aikanaan niin suuren vaikutuksen, että en ole uskaltanut katsoa sitä uudestaan. Tämän vuoksi on varsin kummallista, että minussa ei tapahdu juuri mitään, kun Jalonen kuvaa, miten Frameä estetään kirjoittamasta ja miten mielisairaalan hoitajat suorastaan rypevät potilaiden onnettomissa elämänkohtaloissa ja miten Framen suojana ei ole muuta kuin hänen punainen hiuspehkonsa. 

Janet Frame oli lääketieteelllisen vallankäytön pelinappula ja hänet diagnosoitiin väärin skitsofreenikoksi eli  hän koki saman kohtalon kuin mm. Lauri Viita. Frameä hoidettiin lukuisilla sähköshokeilla (tarkalleen ottaen niitä taisi oli 220), mutta nekään eivät onnistuneet sammuttamaan hänen kirjallista luomisvoimaansa. Hän on kuin Scott Hicksin ohjaamaan elokuvan Loisto (Shine, 1996) päähenkilö David Helfgott, jonka sormista mielisairaala ei onnistu viemään pianonsoittotaitoa. Jalosen kuvaama Frame on sitkeä kuin rikkaruoho. Tunkee itsensä esiin mahdottomistakin paikoista, koska kirjoittamisen tarve on niin suuri. Nykyaikana Framea varmaankin kutsuttaisiin erityisherkäksi.

Kirkkauden hienoin kohta on katharttinen käänne romaanin sivulla 242, kun Frame kohtaa lääkärin, jolla on tarjota hänelle "käärinpaperisanoja."

Sinulta puuttuu suojaava iho. Ei sinun tarvitse elää niin kuin muut käskevät, eikä selittää kenellekään itseäsi. Elä omaa elämääsi, siihen sinulla on oikeus. Eikä sinun tarvitse puolustaa itseäsi valheitten avulla.

Ja jos et tahdo, ei sinun tarvitse pakosta seurustella ihmisten kanssa. Voit aivan hyvin olla yksin niin paljon kuin haluat.


Lääkärin neuvot ovat varteenotettavia ihan kenelle tahansa. On ihan luvallista olla yrittämättä täyttää muiden odotuksia ja keskittyä omannäköiseensä elämään. On luvallista olla omissa oloissaan. On ihan hyväksyttävää olla omistamatta 1500 facebook-ystävää.


Ladies and gentlemen, Janet Frame!

Janet Frame, en halua katsoa sinua mikroskoopilla. En halua määritellä, en arvailla, en spekuloida. Haluan sinun nyt nousevan ja astuvan tälle lavalle ja muuttuvan läpikotaisin subjektiksi. Halun sinun lausuvan meille sanasi, jotka Riitta Jalonen on romaaniinsa suomentanut. Älä pelkää yhtään, sillä me jotka sinut Kirkkaudesta olemme löytäneet olemme kaikin tavoin sinun puolellasi ja me aiomme lukea sinua ja antaa sanojesi tulla meiksi.

Janet, tämä lava on nyt sinun. Me hiljennymme kuuntelemaan, kun esität äitisi muistoksi kirjoittamasi runon.


Polttakaa  hänen likaiset kuolinvaatteensa,
kuluneet sukat ja läikikäs mekko,
reikäinen pyhä yhteys
niin puettuna
hän tervehtii murhetta
surullista kuoleman aamua.
Pankaa vaatteet ripustimelle
viekää ulos pyykkinarulle tuuleen
se puhaltaa kaiken pahan
seuraavan kaupungin puihin.
Levittäkää kuolinlakanat niitylle
jotta kaste voi ne pestä, aurinko valkaista.




Riitta Jalonen: Kirkkaus
352 sivua
Kustantaja: Tammi

26 kommenttia:

  1. Omppu, minulle tuli ihan samoja ajatuksia kuin sinulle tätä kirjaa lukiessa. Ajattelin, että miksi me tarvitsemme "tulkin" Janet Frameen, miksi me emme lue hänen itsensä tarinaa hänestä itsestään?
    Olin ajatellut jo elokuvan An Angel at My Table nähtyäni, että hankin hänen kirjojaan. No, se jäi silloin, mutta nyt Kirkkauden luettuani tilasin Framen ensimmäiset romaanit Owls Do Cry ja Faces in the Water. Olen aloittanut Owls Do Cry -teosta ja voin sanoa, että tyyli on hieno, lapsen maailman assosiaatioita ja hienoa sanastoa.
    Onneksi tykkään lukea englanniksi, varsinkin englanniksi kirjoitettuja, ja se onkin ainoa kieli, jolla nautin lukea suomen lisäksi - koska Framelta ei ole suomennettu mitään! Toivottavasti nyt suomennettaisiin jotain.
    Mikä laaja tuotanto hänellä onkaan! Ajattelin lukea nämä hänen uransa alkupuolen teokset ja sitten jonkun viimeisistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jopas Marjatta, mielenkiintoista, että olet samoin aatoksin. Tiesin Janet Framen päällisin puolin ennen tätä kirjaa, mutta en usko, että sillä on merkitystä sen suhteen, että aloin miettiä tätä, että millä oikeudella toisesta ihmisestä kirjoitetaan. On tietysti hienoa, että Frame tätä myötä tulee paremmin tunnetuksi ja joku lukee hänen kirjojaankin. Voi miettiä myös niin päin, että mitä mieltä itse olisi siitä, jos joku kirjoittaisi sinusta/minusta elämäkerran kuolemamme jälkeen. Varmasti tuossakin asiassa mielipiteet eroavat.

      Oma vaikutuksensa oli varmasti myös sillä, että en innostunut Kirkkaudesta sillä tapaa kuin olin odottanut. Olen vaativa. Kiitos Marjatta.

      Poista
  2. Ehkä me tarvitsimme tulkin juuri sitä varten, että Suomessakin luettaisiin Framen tuotantoa. Kaikki eivät lue englanniksi, en minäkään, koska en halua.
    Elämäkerrat ovat tulleet elämääni vasta muutaman vuoden aikana. Äidin kuoleman jälkeen. Äiti luki niitä ja kertoi aina oman versionsa kirjoista.
    Tämän vuoden toinen loistava suomalainen elämäkertateos on Akvarelleja Engelin kaupungista. Kaikki kunnia elämäkertojien työlle. Kirkkaus oli sydäntäsärkevä ja toivon tietysti Framen kirjojen suomennoksia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voitko kuvitella Mai, että tosiaan lukiessa ajattelin useammankin kerran, että tämä on nyt selkeästi Main kirja :D Ehkä se johtui siitä, kun pidit kovasti siitä Stridsbergin kirjasta ja teemallisesti oli samaa.

      Onko tämä sinun mielestäsi elämäkerta? En oikein osaa ajatella niin. Fiktiivinen elämäkerta kyllä, mutta tuo fiktiivinen tekee sen, että elämäkerrallisuudesta tulee tavallistakin horjuvampaa. Minä siis en usko, että elämäkerta voi edes varsinaisesti kirjoittaa siinä mielessä, että se olisi mikään totuus ihmisestä, vaan enempi erilaisten valintojen kokoelma.

      Olisi kyllä huippua, jos saataisiin suomennoksia. Mulla on lukematta tuo Akvarelleja ja nyt luulen, että en lähiaikoina kovin paljon suht uusia suomalaisia kirjoja edes lue. Alkaa olla kupu täynnä. :) Kiitos Mai.

      Poista
  3. Kyllä ihmettelen, ellei kukaan kustantaja Framen tuotantoon tartu kääntääkseen sitä suomeksi. Mutta sitä odotellessa täytyy todeta, että Kirkkaus on tavattoman hieno romaani. Vaikutuin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että vaikutuit. Olisihan se tapaus, jos Frameä suomennettaisiin. Toivotaan toivotaan. Kiitos Jonna.

      Poista
  4. Kuuluisin uusiseelantilainen kirjailija, useasti ehdolla Nobel-palkinnolle, ainakin kerran jopa ihan loppumittelöissä, eikä yhtään teosta suomennettu! What a shame!

    Olen monesti harmitellut, kun kiinnostavia ranskan- tai saksankielisiä kirjoja ei ole käännetty. Luulen, että Riitta Jalosen kirja saa paljon aikaan harmittelua heillä, jotka eivät lue englanniksi. Vaikuttaa ihan siltä, että hänen kirjansa eivät ole kaikkein helpoimpia sanastoltaan, joten käännöksiä tarvitaan. Nyt ne myös myisivät hyvin. Mikä kustantamo ehtii!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitäkin enemmän ihmettelen suomennosten puutetta, kun ns. ennen vanhaan sentään suomennettiin huomattavasti enemmän. Harmillista, jos on sanastollisesti hankalaa, koska siinä kyllä menettää, jos joutuu liikaa tappelemaan kielen kanssa. Katsotaan, jospa joskus kokeilen.

      Poista
  5. Tuon sitaatti on ehdottomasti teoksen puhuttelevin kohta. Säkenöivää, sähköistä hulluutta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen Annika täysin samaa mieltä. Varmaan jokainen, joka on joskus miettinyt, että minkälainen sitä pitäisi olla, tunnistaa noiden sanojen mukanaan tuoman helpotuksen. Kiitos Annika.

      Poista
  6. Hienot sitaatit, mutta tuskin luen tätä kirjaa. Tai sitten voisin lukea ja ihan vain katsastaa otanko kirjan vastaan "ihastuksesta huokaillen", kuten mainitset kirjabloggaajien tehneen.

    Miksi en lukisi tätä? Minullakin on ongelma oikeiden henkilöiden fiktiivisessä kuvauksessa kaunokirjallisuudessa. Jos siis ovat ihan teoken keskiössä. Olen lukenut Frida Kahlon elämäkerran lisäksi Barbara Mujican hänestä kirjoittaman fiktiivisen teoksen. Minua se tietyllä otti päähän, joten tällainen kirjallisuus ei soveltune minulle. Tiety Jalosen kirjan voisi lukea ihan puhtaasti fiktiona eli hylkäisi mielessään kaikki viitteet todelliseen henkilöön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan ne, joiden bloggaukset tästä kirjasta olen pannut merkille (10+ kappaletta, en osaa tarkkaa määrää sanoa + goodreads-kommentointi päälle) ovat olleet aika lailla ihastuneita lukemaansa.

      Tiedän, että omaan suhtautumiseeni vaikuttaa myös se, että Framellä oli psyykkisiä ongelmia. Se, jos mikä on alue, jonka kuvaaminen herättää mussa paljon tunteita ja kun siihen yhdistyy tuo elämäkertafiktiivisyys, niin joku torjunta menee päälle. Ehkä myös se, että Frame, joka niin usein (tämän teoksen perusteella) elämässä vaiennettin ei tässäkään ole itse äänessä, vaan tulkintana - tästä poikkeuksena runo, jonka otin kirjoitukseni loppuun.

      Kiitos Elegia.

      Poista
  7. Hmm, mun suhtautuminen tällaisiin fiktiivisiin kirjoihin oikeista ihmisistä vaihtelee. Varmaan ihan oman fiiliksen mukaan. Tällä hetkellä suhtaudun kai melko kepeästi, varmaan kepeämmin kuin elämäkertoihin ja omaelämäkertoihin.;) Kuinka monta kertaa olen törmännyt kirjoissa(tai taiteessa, kulttuurissa yleensä) fiktiiviseen Napoleoniin, fiktiiviseen Hitleriin, fiktiiviseen Henrik kahdeksanteen, fiktiiviseen Vincent van Goghiin, fiktiiviseen Andy Warholiin. Miksen sitten fiktiiviseen Janet Frameen. Toisena päivänä sitten voin pitää sitä vääränä ja vääristävänä ja erotella, mikä ero on kirjoittaa Napoleonista romaaniin (vaikkapa Jeanette Wintersonin Uskallus ja intohimo/Intohimo) kuin kirjoittaa romaani ikään kuin Janet Framen sisältä. Tai miksi Shakespeare saa kirjoittaa mutta se ja se ei. Tai miksi tämä tapa on oikein ja oikeutettua ja tämä taas epäilyttävää tai jopa väärää.
    Lopulta kai kyse on tulkinnasta ja ehkä yrityksestä jonkinlaiseen yhteyteen tms.

    Mä tykkäsin Susan Sellersin kirjasta Vanessa&Virginia. Nykyisten muistikuvien mukaan tykkäsin kirjan fragmentaarisuudesta sekä kirjan Vanessan tavasta nähdä. Olisinko tykännyt kirjasta, jos "näkijä" olisi ollut joku keksitty taiteilija nimeltään vaikkapa Eliza? Vai tykkäsinkö juuri siksi, kun tiesin Vanessa Bellin (ja Virgiania Woolfin) ja että juuri tämän kirjan henkilö on kuvitteellinen Vanessa Bell (ja Virginia Woolf)? En osaa sanoa.

    Useimmiten ajattelen (tämäkään ajattelukseni siis ei ole kiveen hakattu;)), että matemaattisia kaavoja yms. lukuun ottamatta totuuksia on useita ja me tuskin koskaan voimme ymmärtää yhtä läpikotaisin, mutta me voimme hipaista useampaa. Joten Janet Framen elämäkerta voi kertoa meille jotain totuuksia. Jonkun totuuden voimme saada hänen omista romaaneistaan. Ja myös Kirkkaus voi hipaista totuutta. Tänään on sellainen olo, että kaikki nuo keinot on hyviä.

    VastaaPoista
  8. Kyllä mullakin vaihtelee, mutta silloin kun asiaa alkaa miettiä, niin siitä jo tietää, että asia on silloin ongelmallinen. Tuosta Warholesta tuli mieleen, että hänhän on mm. siinä Stidsbergin Drömfakultetenissa, mutta se ei häirinnyt mua lainkaan. Tosin siinä ei nyt etsitäkään mitään totuuksia Warholesta ja ehkä Kirkkaudessakaan ei tehdä niin, mutta - en osaa sano miksi - tässä on se tilanne, että tämä kirja jotenkin paaluttaa sitä, millainen ihminen Janet Frame oli. Tätä on hirveän vaikea selittää ja onhan tässä kirjassa kaunista kieltä (ja hieman coelho-vaaraa, jos minulta kysytään) ja sanojen voimaa ja vaiks mitä, mutta kun ne on jotenkin vailla sitä jotakin ratkaisevaa, jota olisin kaivannut. Toisaalta minähän en ole sanamaalailun ylin ystävä. Koen lyyrisen kielen helposti keinotekoiseksi.

    En oikeastaan taida olla kovin kiinnostunut totuuksista. Ne on mulle enempi hyvin hetkellisiä ja sitten taas jo vaihtuvat. Jotenkin koko totuuden ajatus jonakin pysyvänä asiaintilana on aika ahdistava. Lempisanojani on ehkä.

    Lue ihmeessä Kirkkaus, niin voidaan sitten sen jälkeen vertailla ajatuksia ja keskustella lisää. Kiitos Sanna mahtikommentistasi.

    VastaaPoista
  9. Sannalta hieno kommentti :) Minusta tuo fiktiivinen elämäkerta sopii hyvin tämän kirjan kuvaajaksi. Kirjailija kertoo kirjan lopussa enemmän siitä miksi hän kirjoitti Janet Framesta. Mm. psykologia ja mielenterveys on minun juttuni kirjoissa, koska olen sitä opiskellut ja olen siitä kiinnostunut. Kirjoitit todella mielenkiintoisesti coelho-vaarasta, sillä en ole lukenut yhtään Coelhon kirjaa. Nyt kiinnostuin Coelhosta. Kiitos.
    Tuo enkuksi lukeminen ei vain ole minun juttuni, vaikka olen yliopistotutkinnot suorittanut enkuksi. Muuten voin lukea enkuksi tai ruotsiksi tai saksaksi ja pitää luennot, mutta kaunokirjallisuus kiitos suomeksi. Tosin voin kyllä lukea ääneen lapsille satukirjoja muillakin kielillä tai vaikka osin viittomalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sannan kommentti on tosiaan erinomaisen hieno. Huomasin, että Kirkkauden lopussa oli Jalosen jälkisanat, mutta en lukenut niitä ja nyt olen jo palauttanut kirjan kirjastoon.

      Meillä on Mai osin vastakkainen tilanne, sillä olen huomannut, että sinä saat hyvin paljon irti kirjoista, joissa käsitellään mielenterveyttä, kun taas mulle ne näyttävät olevan jo lähtökohtaisesti vaikeita. Tähän liittyy ajatuksia mielen järkkymisen romantisoimisesta yms., jonka koen hyvin ahdistavana. Em. ei ole väite, että Jalonen tekisi niin.

      Coelholla on paljon elämänviisausohjeita, joista (minusta) hyvin monet on sellaisia, että ne kyllä suuri osa ihmisistä tietää muutenkin, mutta Coelho on niitä kirjoittamalla rikastunut. Hänellä on kyllä vankka kannattajakunta, joten ehdottomasti kannattaa tutustua, jospa hän "iskisi" sinuun.

      Tuo kielikysymys on varmaan osin tottumusjuttu. Opinnoissa vaadittiin alkuperäiskielellä lukemista ja se on sitten engl. kielisten(ja osin ruotsinkielisten)kirjojen kohdalla muuttunut tavaksi. Välillä todella kaipaan lukea englanniksi.

      Kiitos paljon kommentista Mai.

      Poista
    2. Kiitos Omppu ja Mai. Mä olin jo hipsimässä tänne ja poistamassa kommenttiani.

      Mä olen lukenut Kirkkauden! Tykkäsin siitä (ja siksi en varmaan nähnyt mitään coelhomaisuuksia :D). Joskus kirjoja lukee itselleen väärään aikaan, välillä just oikeaan aikaan. Kirkkauden kohdalla en osaa sanoa luinko hyvänä vai huonona hetkenä. Se osu aika repien johonkin hyvin henkilökohtaiseen. Siksi en oikein osaa tai haluakaan sanoa siitä juuri mitään. (Kiintosaa että olen unohtanutkin siitä hyvin paljon tosi lyhyessä ajassa!)
      Tämä fiktiivinen Janet Frame ei hiertänyt mua varmaan osin tämän henkilökohtaisuuden takia, osin varmaan kun en tiennyt hänestä mitään ennestään. En varmaan edes kamalasti ajatellut lukiessani tätä fakta/fiktio hommaa. Mutta tottakai kun ajattelee tällä tavalla kirjoittamista ja sitten samalla Janet Framen (Jalosen kirjan mukaan) traumoja, epäsosiaalisuutta, huonosti kohtelua, yksityisyyden tarvetta, nimen muuttamista, niin...

      Poista
    3. Hyvänen aika sun kanssas. Onneksi tulit järkiisi, etkä poistanut kommenttiasi. Kirkkauden lukemiselle lähtökohdat ei mun kohdalla ollut kovin hyvät, koska a) olin kuullut paljon (lue: liikaa) kehuja Kirkkaudesta b) olin uutuuskirjaähkyssä c) mielenterveyteen liittyvät aiheet on mulle vaikeita d) kirjan kansi on järkyttävän ruma (postaan seuraavassa kirjoituksessa kannen merkityksestä)

      On totta, että jonain hetkenä joku kirja ei iske ja sitten taas toisena iskee. Usein kuitenkin silloinkin (uskoisin, en tietysti voi olla varma) tiedostan, että on hieno teos, mutta väärä lukuajankohta. Kirkkaus ei kuulu näihin teoksiin. Toisaalta sitten haluaisin ajatella, että jos kirja on tarpeeksi hyvä se vie mukanaan lukuolosuhteista riippumatta - kaunis ajatus, mutta ei pidä paikkaansa. Toisinaan pelkkä keskittyminen on mahdotonta.

      Ja sit noi sun kolme pistettä, jos niitä oikein tulkitsen, niin sepä sekin vielä.

      Kiitos Sanna, että pidät blogini tasoa yllä kommenteillasi! PS. Huomaathan, että tuossa alla Katrikin kehuu sua.

      Poista
  10. Olipa hyvä teksti ja hyvää pohdintaa! Sannan kommentissa sanotaan paljon sellaista, jota itsekin pohdin.

    Minä muuten normaalisti kaihdan liian kaunista kieltä tai kielellä leikittelyä. Mutta tämä Kirkkaus ja sitten taas Niin raskas on rakkaus ovat poikkeuksia, jotka ehkä vahvistavat säännön. Molempien kielestä nautin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaunis kieli, poeettinen kieli, lyyrinen kieli - mitä ilmaisua nyt haluaakin käyttää, ei lähtökohtaisesti ole myöskään mun juttu. Kielellä leikittely sen sijaan on, vaan en nyt ole varma puhutaanko samasta asiasta vai ei. Erityisen hieno tässä suhteessa on Taivassalon In transit, joka ei kyllä ole kielellä leikittelyä, vaan kielellä rakentamista.

      Mulle tosiaan just nämä sun mainitsemat poikkeukset on ollu hieman hankalahkoja kokemuksia, mutta ymmärrän kyllä hyvin, että niistä kummastakin on kovasti tykätty.

      Kiitos Katri.

      Poista
  11. Kiitos virkistävästä tekstistä! Ymmärrän hyvin pointtisi fiktiivisten elämäkertojen ongelmista.

    Minua ei oikeastaan lähtökohtaisesti epäilytä todellisista (historiallisista) henkilöistä kertovat fiktiiviset romaanit, mutta se vaikuttaa olevan vaikea laji – vain harvoista on tullut suuria suosikkejani. En esimerkiksi nauttinut Mikaela Strömbergin Sophiesta, sillä se tuntui etenevän liikaa ns. faktat edellä eikä Strömberg päässyt päähenkilön (kuvitteellisen) pään sisään niin hyvin kuin vaikkapa Jalonen Kirkkaudessa. Minulle Kirkkaudessa ja esimerkiksi Joyce Carol Oatesin Blondissa sen sijaan on jotain niin kokonaisvaltaista ja ihon alle tunkeutuvaa, että vaikutuin suuresti molemmista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fiktiiviseen elämäkertaan liittyy monia asioita, jotka vaikuttaa teoksen vastaanottoon. Jos nyt ajatellaan vaikka jotain Hilary Mantelin Susipalatsia, niin en sitä lukiessa ajatellut, että tekikö tyypit oikeesti niin kuin Mantel kuvaa. Kyseiset henkilöt on mulle kaukaisia, enkä tiedä niistä paljoakaan. Osin tietysti on kyse uskottavuudesta, kyvystä kirjoittaa ne henkilöt niin, että ne tuntuu todellisilta. Ja tässä asiassa minusta Jalonen onnistuu oikein hyvin. Tuota Blondia en ole lukenut, mutta olen monelta kuullut, että se on hieno teos.

      Koko se iso juttu, että luodaan jonkun toisen elämä. Mitä siitä kerrotaan ja tiedetään ja miten aukkoja tilkitään - sen henkilön elämän vai kertomuksen "lakien" mukaan? Tässä nyt täytyy muistaa, että elämäkerta jo sinällään on minusta lajina hyvin hankala ja aina enemmän kertomus kuin mikään totuus.

      Paljastus: Sun mielipide Kirkkaudesta vakuutti mut, että luen sen. Perustuu siihen, että on usein tykätty suht samoista kirjoista (tai sellanen mielikuva mulla ainakin on). Sitten lukiessa mietin just sua ja Maita ja toivoin, että olisin voinut innostua Kirkkaudesta teidän lailla. Epäilin myös, että kenties on menossa aikakausi, että mikään ei oikein iske ja sitten luin Edna O'Brienia (postaus tulossa) ja kyllä iski ja jysähti ja kun tuon edellisen kirjoitin, niin pelkästään O'Brienin kirjan ajattelu nosti ihokarvat pystyyn. Sitä Kirkkaus ei mulle tehnyt, mutta kyllä sillä on iso pino ansioita.

      Kiitos Laura.

      Poista
  12. Luin Kirkkauden ja pidin siitä, kovasti. Olen kuitenkin pitänyt monista kirjoista tänä vuonna. Fiktiivinen elämäkerta ei missään nimessä ole minun lajini. Siitäkin huolimatta pidin omaelämäkerrallisesta kirjasta, jonka luin äsken. Siinä kerrottiin tyttärestä, isästä ja äidistä. Toki lukija tiesi näiden nimet. Pidin valtavasti tuosta kirjasta. Vaikka pidin Kirkkaudesta, niin se ei ole paras kotimainen minun omissa. Olen sellaisenkin lukenut, luin jo keväällä ja luin syksyllä toisen, ja nämä kaksi laittavat minut valinnan eteen. Itse luin Kirkkauden, koska ihastuin kirjaan Todistaja Brigitin talossa. Tuo fiktiivinen elämäkerta aiheuttaa minussa särön, tunnen että pitämiseni liittää sen väärään ympäristöön. Pidin siitä, mutta ... pidin ja pidän kirjana. En vertauttanut itse sitä sen enempää. Sen aika on myöhemmin. Paljon vaikeammassa tilanteessa olen käännöksen kanssa. Kuuntelenko sisäistä ääntäni vain annanko arvon yhteiskuntakritiikille. Jospa laistaisin koko valinnasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt Ulla kutkuttaa, kun sanot, että luit parhaan kotimaisen keväällä. Minulla on sama tilanne tai no, kaksi teosta on hirmun tasavahvoja. Toisen niistä luin minäkin keväällä ja siksi mietinkin, että kenties sinulla on sama teos mielessäsi. Pidetään nyt kumminkin vielä salaisuutena ja vielähän tässä ehtii joku ohi kiilata, vaikka en sitä todennäköisenä pidäkään.

      Älä nyt rupea laistamaan ja tietysti seuraat sitä omaa ääntäsi, vaikka totta kai yht.kuntakritiikki on tärkeää sekin. Kiitos Ulla!

      Poista
    2. Oman äänen seuraaminen voi olla itsekästä sen rinnalla, että tunnen, että meitä kohdeltiin väärin, meille valehdeltiin, sen takia emmin. Sen takia minusta viime vuoden Nobel oli ainoa oikea vaihtoehto. Minä olisin halunnut oman valinnanvapauden noina päivinä. Olisin halunnut tietää, olisin viettänyt nuo päivät toisin. Tuossa on minun elämästäni kyse.

      Poista
    3. Nyt Ulla mun täyty tunnustaa, että sun speksit on sen verran tuntemattomat mulle, että en osaa sanoa mitään. Ihan noin yleisesti vaan ajattelin, että kannattaa seurata sisäistä ääntään, mutta varmasti on myös tapauksia, joissa niin ei voi tehdä.

      Poista