lauantai 3. lokakuuta 2015

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Voi Jayne Anne Phillips minkä teit!

Minulle Phillips on Pikakaistojen (Fast Lanes, 1984) ja Koneunien (Machine Dreams 1984) kirjailija. Kummatkin mainituista teoksista olivat aikanaan suuria kokemuksia. Murhenäytelmä sen sijaan. Plääh. Apua! Itse asiassa en pysty edes itselleni perustelemaan, miksi ylipäätään luin tämän teoksen loppuun, kun sivujakin tässä romaanissa on melkein 600. Ehkä syy oli pelkästään se, että Phillips kirjoittaa sujuvammin kuin moni muu silloinkin, kun teos itsessään on pettymys.

Murhenäytelmä perustuu tositapahtumiin. Jo tämän olisi pitänyt saada hälytyskelloni soimaan - varsinkin, kun juuri vähän aikaa sitten luin Laurent Binet'n loistavan historiallisten tapahtumien kuvaamisen värikkäästi kyseenalaistavan HHhH:n. Noin ylipäätään historian ja kaunokirjallisuuden yhdistäminen ei välttämättä ole ongelmatonta, mutta se voi toimia myös loistavasti ja ilman, että lukiessa pääpaino on siinä, mikä on totta ja mikä ei. Ilman, että mielessä pyörii jatkuvasti ajatus, että mistä kirjailija tuon ja tuonkin kuvaamansa asian muka tietää. Tästä erinomainen esimerkki on vaikkapa JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään tai juuri lukemani Heidi Köngäksen Hertta (bloggaus tulossa).

Murhenäytelmä kertoo Quiet Dellin kylässä 1930-luvulla sattuneista murhatapauksista, joissa tekijänä oli useita identiteettejä käyttänyt Cornelius Pierson, joka huijasi naisia seuralaisekseen sanomalehden seuranhakuilmoitusten kautta. Teoksessa keskitytään erityisesti Asta Eicheriin ja hänen kolmeen lapseensa, jotka mies murhasi sekä yhteen miehen muista seuralaisista.

Vasta Murhenäytelmän luettuani luin sen lopussa olevan kirjoituksen, jossa kerrotaan Phillipsin henkilökohtaisesta suhteesta teoksessa kuvattuihin tapahtumiin. Phillips kuuli Quiet Dellin surmatöistä ensimmäisen kerran äidiltään, jonka äiti eli Phillipsin mummo vei tyttärensä kävelylle romaanin tapahtumapaikoille. Tämä lienee osa teoksen ongelmaa. Koska aihe on Phillipsille tunnepitoinen, hän on kenties juuri tämän vuoksi halunnut kirjoittaa siitä ns. kaiken. Moinen perusteellisuus näännytti minut useaan kertaan. Minulle olisi hyvin riittänyt kertomus, jossa ei ole kuvattu ihan jokaista luistimien pakkaamista laukkuun, ruoan tuoksua ja katsetta oikeussalissa.

Murhenäytelmä kyllä alkaa lupaavasti kuvauksella Eichereista. Itse asiassa teoksen alkupuolella on yksi niin hieno kohtaus, jossa kuvataan Asta Eicherin ja hänen miehensä välistä vallan ja seksuaalisuuden verkostoa, että jos koko teos olisi lähellekään samanlaista kuvausta huutaisin hurraata vielä viikon lukemisen jälkeen.

Valitettavasti kuitenkin suurin osa Murhenäytelmästä keskittyy Eicherien kuoleman jälkeiseen aikaan ja kuvauksen keskiössä ovat rikosjutusta kirjoittavat toimittajat. Mukaan on vielä ympätty sentimentaalinen pinkkihattarainen romanssijuoni sekä naistoimittajan kiiltokuvamainen altruismi. Hoh-hoijaa. Teokseen on myös liitetty autenttisia lehtileikkeitä sun muuta vastaavaa todistusaineistoa. Ei puutu kuin Post it -laput teksteillä: lukija, huomasithan tämänkin. Siinä vaiheessa kun yksi Eicherien kuolleesta lapsesta ilmaantuu esiin teoksen kertojana olen jo hoh-hoh-hoh-hoh-hoijaa -vaiheessa. 

Armoa, please.

Jos mietin kaikkia tänä vuonna lukemiani kirjoja, niin Murhenäytelmä lienee henkilökohtaisen asteikkoni pohjanoteeraus. Siitä huolimatta uskon, että jollekin toiselle tämä voi olla ihan hyväkin lukukokemus. Kaipa tämä nyt ainakin edes lukuromaanin arvonimen ansaitsee. Minulle kuitenkin tämän lukeminen oli melkein yhtä suurtaa tuskaa kuin Thomas Mannin Faustuksen (kieltämättä mitenkään tämän teoksen kirjallisia ansioita), joka keikkuu tuskalistani kärkisijoilla Sofie Oksasen Stalinin lehmien utareiden sitä hivellessä. Kävikin niin, että varsin pian lukemisen aloitettuani tein Murhenäytelmästä junakirjan, joka tarkoittaa sitä, että luin tätä teosta lähinnä työmatkoilla, jolloin se tuli luetuksi ikään kuin vahingossa.  

Positiiviselta puolelta haluan mainita Kersti Juvan laatusuomennoksen. Kiinnostavimmaksi asiaksi tästä teoksesta jäi, että mihin sen (käännös)nimellä Murhenäytelmä viitataan. Tämä nimi nimittäin tarjoaa mielenkiintoisen tulkintamahdollisuuden, joka teoksen alkuperäisnimestä Quiet Dell uupuu.


Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä (2014)
580 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Quiet Dell (2013)
Suomentanut: Kersti Juva
Kustantaja: Tammi. Keltainen kirjasto.




18 kommenttia:

  1. En hämmästynyt ollenkaan sinun tekstiä. Luin tuon kirjan Keltaisen kirjaston kirjana sekä suomentajan takia. Minulle Mustat kuviot on ohittamaton teos, kirjan jonka jälkeen olen lukenut muutkin Phillipsin kirjat. Se kohu silloin ei ollut turhaa. Kirja on todella jotain, yhä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä samaa mieltä, että Mustat kuviot ja Murhenäytelmä on ihan eri lajiketta. Pitäisikin joskus nostalgian vuoksi lukea ensin mainittu. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Voi harmi! Olin niin vaikuttunut Suojeluksesta, että tällainen arvio tuli yllätyksenä. Toisaalta olen samaan aikaan ihastunut siihen, että olet arviossasi niin rehellinen :) No, nyt tiedän, että Phillipsillä on paljon hyviäkin teoksia ja osaan vältellä tätä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli pelkästään oma kokemukseni ja Arjan kommentista alla käy ilmi, että hänelle tämä oli hyvä lukukokemus. Voihan olla, että sinä pitäisi tästä. Kiitos kommentista

      Poista
  3. Phillips on minulla korkkaamatta, eikä ilmeisesti kannata tästä järkäleestä aloittaa...

    Pohdin juuri tuota faktan ja fiktion sekoittamisen taitoa, sillä luen Landerin, suuren suosikkini, uutuutta ja odotan, mihin suuntaan teos sinkauttaa. Liekin lapset ja Käsky kun ovat olleet minulle hyvin vaikuttavia, mutta tästä en ole vielä häikäistynyt. Sen sijaan tuo Koskisen uutuus ärsytti minua juuri sen seikan takia, että päähenkilö tuntui osuvan juuri sinne, missä kulloinkin tapahtui jokin historiallisesti merkittävä tapaus. Se tuntui teennäiseltä, mutta kuten olen todennut, olen lähes ainoa, joka koki kirjan näin. :) Hertan haluan lukea pian, sillä Dora Dorassa Köngäksen taito sekoittaa faktaa ja fiktiota oli aivan häikäisevää luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koskisen koimme aika eri tavoin. Sehän nyt vaan on niin, että kun joku tunne tulee jonkun teoksen suhteen hallitsevaksi, niin ei sille voi mitään. Tilannetta olisi helpottanut, jos tämä olisi edes ollut lyhyempi. Nyt jäi aika paljon kysymyksiä, että miksi jonkin asian kertominen oli ylipäätään tarpeen. En kyllä aloittaisi Phillipsiin tutustumista tästä teoksesta, mutta taidan nyt olla vähän jäävi asiassa. :) Mustat kuviot on todella hieno. Sitä voin täysin rinnoin suositella.

      Hertta ilmestyy blogiini luultavasti huomenna tai tiistaina. Kiitos kommentista.

      Poista
  4. Minä pidin tästä paljon! Aiempia Philipsejä en ole vieläkään lukenut, kuvausten perusteella vaikuttavat kovin taiteellisilta niin että vähän vierastan, mutta tämä tehosi, enkä ajatellut epäuskottavuuksia tai lukijan ohjailua kertaakaan. Mikä ei tietysti tarkoita, ettei niitä olisi. Keltaisen kirjaston kirjat ovat tietynlaisia, usein kovin osoittelevan "varmoja" menestysvalintoja. Mutta tästä tykkäsin, ja Elinan tavoin odotan Hertan lukemista kovasti, Dora Doran takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa hyvä Arja, että tulit kertomaan oman mielipiteesi, varsinkin kun se poikkeaa omastani. Toivottavasti mahdollisimman moni huomaa kommenttisi, eikä ainakaan oman tylyn kirjoitukseni takia jätä Murhenäytelmää lukematta. Minulle Keltainen kirjasto on tarkoittanut laatua ja tuo mainintasi varmoista menestysvalinnoista, on minulle uutta tietoa. Voisiko olla niin, että tämä on Keltaisen nykysuuntaus?

      Tänään olen ollut tulessa Hertan kanssa. Ilmestyy pian. Kiitos kommentista.

      Poista
    2. Keltainen kirjasto on tarkoittanut laatua, mutta ihan viime ajoista (noin viimeiset 10 v) en ole enää varma. Mietitään alkuaikoja, jolloin ilmestyivät Hemingwayt ja Beckettit ja muut Nobel-tason tai sitä lähentelevät kirjailijat. Sitten pari vuotta sitten tuli Harry Quebert (Joel Dicker kirjailijana), joka oli minusta tooosi yllättävä valinta laatusarjaan. Entä Kerstin Ekmanin Huijareiden paraati - joo, kiva kirja, mutta naistenlehtisarjaa. Ja ovatko kaikki Austerit ja Irvingit automaattisesti laatua? Vähän olen alkanut ajatella, että myyvyys on ensisijainen seikka ja laatu vasta kakkonen, vaikkei näistä mikään ole surkea kirja. Aiempi loistokkuus tuntuisi kuitenkin olevan poissa. Siitä olen iloinen, että Sarah Waters on listalla, ns. lukuromaaneja, mutta erinomaisia sellaisia. En lue Hertta-juttuasi vielä, ennen kuin itse saan kirjan luettua :-)

      Poista
    3. En ole varsinaisesti seurannut Keltaisen kirjaston tarjontaa viime vuosina, mutta vähän saman tapaisin ajatuksin olen kuin sinä. Siinä on tosiaankin julkaistu paljon laadukasta, kuten mainitsit ja minulle tulee Keltaisesta vahvasti mieleen Faulkner (jostain syystä). On kovin ikävää, jos hintakortti on iskenyt Keltaiseen kirjastoon. Tosin nyt juuri luin erään Matkustajan ja se on paluu vahvaan, vankkaan ja ansiokkaaseen.

      Jään odottamaan tuntemuksiasi Hertasta.

      Poista
  5. Omppu, minullakaan tämä ei vastaa niitä Phillipsin romaaneja, joita olen ennen niin häneltä rakastanut, mutta ei minusta huonokaan. Tässä kohden minusta riippuu, mihin vertaa. Tässä oli paljon jlotain vanhanaikaista hitautta ja sitten klassinen murhenäytelmä, johon en ollut varautunut. Ei ole minulla vuoden parhaissa, ei ainakaan siinä ekassa sarjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostavaa kuulla Leena, että sinullekaan tämä ei ollut Phillipsin huippuja. Minulle tuli tunne, että Phillips halusi kirjoittaa tähän romaanin ihan kaiken mahdollisen, minkä nyt vaan tähän edes jotenkin sai sopimaan ja siitä tarina kärsi. Sitten kun oli jo saavuttanut tietyn ärsyyntymispisteen, niin en sitä enää saanut pois päältä. No, tulipahan tämäkin luettua. :)

      Poista
  6. PS. Palaan illalla lukemaan Ellei, jos vain seuraavan kohteemme netti toimii säädyllisen nopeasti. Palaan kuitenkin: Somehow, somewhere...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena. Mukavaa matkaa siellä jossakin somewhere. Nautinnollista reissun jatkua. Reportaasisi oli hulppea. Älä rasita itseäsi liikaa. Kamala, nyt kuulostan ihan siltä kuin olisi äitisi. :) Mutta ennen muuta nyt tärkeimmät asiat ensin ja blogit sitten, jos on aikaa.

      Poista
    2. Ole hyvä, et ole ainoa lukijani, joka kuulostaa äidiltäni, siis on niinku vähän huolissaan, mutta olen hiljenätnyt tahtia, olen melkein jo slow life -tyyppi.

      Siis, väärinkäsitysten välttämiseksi, luin tätä innolla, olenhan myös innokas dekkarien lukija, ja tämä on kuin parempi selllaine, mutta kun VERTAAN NYT PHILLIPSIÄ HÄNEEN ITSEENSÄ, tästä uupuu se maagisuus, johon hänessä rakastuin. Ei voi kuin uskoa, että tämän on kirjoittanut sama henkilö kuin Suojeluksen ja Kiuru ja Termiitti ja sitten oli vielä se kolmaskin, jonka luin...nyt ei syty lamppu...

      (Kauheaa, R. laski että jutussani on 177 reissukuvaa, eikä ollut tarkoitus tehdä töitä, mutta huomasimme kevätmatkalla 2013, miten kätevää on tallentaa paikat ja nimet ja osoitteet, sillä edelliskerralla R. alkoi väittää meidän olleen sielläkin, missä emme olleet ikinä edes käyneet. Kestin stiä pari päivää, sitten aloin tehdä matkakertomusta...;)

      Poista
    3. Minulla on tosiaan edellisistä Phillipseistä jo hurjasti aikaa, mutta niiden aiheuttamat tuntemukset ovat koteloituneet päähäni osastolle "vahva." Varmasti tässä vaikutti sekin, että kun tuli tietty ärsyyntymispiste vastaan, niin sen jälkeen oli vaikea innostua enää tästä teoksesta.

      Olen nyt vähän jäljessä sinun matkaraporttien suhteen, kun on ollut tämä messurumba. Tutkin myöhemmin.

      Poista
  7. Kappas, minä pidin tästäkin! Silläkin uhalla, että Koeunia ja ne muut olivat nuoruuteni lempikirjoja. Eikä niitä voi ylittää, paitsi Kiuru ja Termiitti, ja se vasta hieno kirja olikin.
    Mutta murhenäytelmä onnistui käsittelemään kamalaa aihetta inhimillisesti. Miten massamurhasta voi ylipäätään kirjoittaa - tai lukea. Kumpikaan ei ole helppo homma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi, en ole huomannut kommenttiasi. Mukava kuulla, että sinulle tämä oli hyvä kokemus. Ilahduttaa aina kovasti, kun joku on eri mieltä, jolloin moniäänisyys pääsee esiin. En tosiaan ole tuota Kiurua ja termiittiä lukenut, mutta olen kuullut siitä paljon hyvää. Kun lainasin Murhenäytelmän K&T olisi myös ollut tarjolla, mutta mikä lienee kohtalon sormi pani minut sen sijasta tarttumaan Murhenäytelmään. Kiitos kun kävit kommentoimassa.

      Poista