Sinitaivas (1980) on Annika Idströmin esikoisteos. Se kertoo neljästä, samassa kerrostalossa asuvasta naisesta, joita yhdistää paitsi naapuruus, myös ihon ja kosketuksen kaipuu. Idströmin kuvaamat naiset ovat niin lihaa, verta, hikeä, ilon ja surun kyyneleitä, että heistä ei löydy milliäkään paperinmakua. Esittelen heidät teille: Virpi, joka asemoituu teoksen päähenkilöksi, toimii teatterissa kuiskaajana. Yhtä lailla hänen osansa on myös suhteessa hänen sisaruksiinsa ja äitiinsä Ritaan kuiskaajan rooli siinä mielessä, että Virpin paikka on heidän rinnallaan sivussa. Virpi on eronnut vajaa vuosi sitten ja on 6-vuotiaan Maurin yksinhuoltaja. Sointu on räväkkä taksikuski, joka opiskelee oikeustiedettä ja jonka vanavedessä kulkeutuu öisin hänen kotiinsa tiheästi vaihtuvia miesystäviä. Sointu on ihananauruinen maanvyörymä, iloissa ja suruissa keitetty vahvasti juhlimiseen taipuvainen. Eronnut hänkin. Toini on isokokoinen nainen, nykytermein kerrostalokyttääjä, jolla on symbioottinen suhd
"[t]hat at any moment, reality could flip." Heti luettuani Deborah Levyn romaanin August Blue tunnen vetoa, tunnen vastustamatonta vetoa lukea sen uudestaan. Se vetää puoleensa niin kuin vetää se, josta ei ihan tiedä, mutta jonka vangiksi haluaa jäädä. August Blue kertoo Elsa M. Andersonista, joka on reilu kolmekymppinen maailmankuulu pianisti, joka viimeisessä konsertissaan on epäonnistunut pahoin. Epäonnistunut me sanomme ja annamme väärän tuomion, sillä esittäessään Rachmaninovin pianokonserttoa Elsa hairahtui kahden minuutin ja kahdentoista sekunnin ajaksi Rachmaninovin ulkopuolelle luomaan omaa musiikkiaan. Niin ei kuulu tehdä. Kuuluu pitäytyä. "Maybe I am. Maybe you are what? Crushed." Rachmaninov saa teoksessa lempinimen Rach. Niin käy, kun jokin on erityisen rakasta. Kun jokin on elintärkeää. Rachmaninov - tuo melankoliasta kärsivien lohduttaja. Omassakin levysoittimessani niin monia kertoja rahissut. "It's so abject to express this loneliness withi