Siirry pääsisältöön

Tekstit

Annika Idström: Sinitaivas

Sinitaivas (1980) on Annika Idströmin esikoisteos. Se kertoo neljästä, samassa kerrostalossa asuvasta naisesta, joita yhdistää paitsi naapuruus, myös ihon ja kosketuksen kaipuu.  Idströmin kuvaamat naiset ovat niin lihaa, verta, hikeä, ilon ja surun kyyneleitä, että heistä ei löydy milliäkään paperinmakua.  Esittelen heidät teille: Virpi, joka asemoituu teoksen päähenkilöksi, toimii teatterissa kuiskaajana. Yhtä lailla hänen osansa on myös suhteessa hänen sisaruksiinsa ja äitiinsä Ritaan kuiskaajan rooli siinä mielessä, että Virpin paikka on heidän rinnallaan sivussa. Virpi on eronnut vajaa vuosi sitten ja on 6-vuotiaan Maurin yksinhuoltaja.  Sointu on räväkkä taksikuski, joka opiskelee oikeustiedettä ja jonka vanavedessä kulkeutuu öisin hänen kotiinsa tiheästi vaihtuvia miesystäviä. Sointu on ihananauruinen maanvyörymä, iloissa ja suruissa keitetty vahvasti juhlimiseen taipuvainen. Eronnut hänkin. Toini on isokokoinen nainen, nykytermein kerrostalokyttääjä, jolla on symbioottinen suhd
Uusimmat tekstit

Deborah Levy: August Blue

"[t]hat at any moment, reality could flip." Heti luettuani Deborah Levyn romaanin August Blue tunnen vetoa, tunnen vastustamatonta vetoa lukea sen uudestaan. Se vetää puoleensa niin kuin vetää se, josta ei ihan tiedä, mutta jonka vangiksi haluaa jäädä. August Blue kertoo Elsa M. Andersonista, joka on reilu kolmekymppinen maailmankuulu pianisti, joka viimeisessä konsertissaan on epäonnistunut pahoin. Epäonnistunut me sanomme ja annamme väärän tuomion, sillä esittäessään Rachmaninovin pianokonserttoa Elsa hairahtui kahden minuutin ja kahdentoista sekunnin ajaksi Rachmaninovin ulkopuolelle luomaan omaa musiikkiaan. Niin ei kuulu tehdä. Kuuluu pitäytyä. "Maybe I am. Maybe you are what? Crushed." Rachmaninov saa teoksessa lempinimen Rach. Niin käy, kun jokin on erityisen rakasta. Kun jokin on elintärkeää. Rachmaninov - tuo melankoliasta kärsivien lohduttaja. Omassakin levysoittimessani niin monia kertoja rahissut. "It's so abject to express this loneliness withi

Paul Lynch: Prophet Song

Tämä kirja on varoitus! Jos Paul Lynchin vuoden 2023 Booker-palkinnon voittanutta romaania pitäisi kuvata yhdellä lauseella, se voisi olla: Prophet Song on kuvaus yhteiskunnan ajautumisesta kaaokseen ja sekasortoon. Ehkä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten olisin kutsunut Prophet Songia dystopiaksi ja toki niin voi tehdä vieläkin, mutta viime vuosien maailmantapahtumat ovat paikoin likistäneet realismin ja dystopian niin toisiinsa kiinni, että ne ovat usein enää huonosti erotettavissa. Prophet Songissa on perhe. On äiti ja isä ja heidän neljä lastaan. Ollaan Irlannissa ja vaikka tapahtumia ei ole sidottu mihinkään tiettyyn vuoteen romaanissa kuvattu teknologia osoittaa, että kyse on nykyajasta. Vallan on ottanut oikeistolainen nationalistipuolue, jota vastustavat ihmiset alkavat kadota jäljettömiin. Ei meillä ole hätää, eiväthän he voi, ajattelee perheen isä. Uskoo asioiden kääntyvän hyväksi vielä senkin jälkeen, kun hän joutuu salaisen poliisin kuulusteluun. Ja pian onkin jo päivä,

Laura Laakso: bigmacbeth

Jos eläisimme maailmassa, jossa eniten puhutaan kirjallisesti laadukkaista ja ylen korkeatasoisista kirjoista puhuisimme taukoamatta Laura Laakson bigmacbethista. Sellaisessa maailmassa emme kuitenkaan elä, vaan jauhamme useimmiten teoksista, jotka ovat ylen lukijaystävällisiä. Kesyjä ja epävaikeita. Kävi niin, että kun bigmacbethista oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä törmäsin aivan sattumalta Helsingin rautatieaseman vierustalla virolaisen Maria Metsalun performanssiin. Metsalu työntelee hodarikärryä, syöksähtelee ja pyörii seksuaalisesti vihjailevissa asennoissa maaliskuun kuraisessa ja märässä maassa. Minulle Metsalussa ruumiillistuu bigmacbethin maailma. Kummatkin ovat räyhäruumiita. Niin räyhiä ja niin ruumiita. Niin järkyttävän paljon läsnä. Niin sillä tapaa itsensä esiin tuovia, että heitä on mahdoton ohittaa. Että sitä nauliintuu paikkaan, jossa on, jossa katsoo, jossa lukee. Paikkaan, jossa oma oleminen on talo (se lihallinen) talossa (siinä seinällisessä). On kirjoja,

Lyhyet, osa 7 - Beatrice Salvioni: En pelkää mitään; Jen Beagin: Viileä vaalea; Szilvia Molnar: The Nursery

On aina kippiksen paikka, kun suomeksi saadaan italialaista kirjallisuutta. Salvionin romaanin on suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä.  En pelkää mitään sijoittuu Mussolinin ajan fasismin kurittamaan Italiaan ja seuraa 12-vuotiaiden ystävysten Francescan ja Maddalenan elämää. Tytöt tuovat vahvasti mieleen Ferranten Napoli-sarjan Elenan ja Lilan. Elenan tavoin Francesca on kunnollinen, Maddalena taas Lilan tavoin ehdoton ja yhteisön säännöistä välittämätön. Yhteistä Napoli-sarjan kanssa on myös Francescan ja Maddalenan kasvuympäristön väkivaltaisuus. Tyttöjen on pärjätäkseen oltava kovia ja röyhkeitä. Maddaleenaan, joka haluaa itseään kutsuttvan nimellä Malnata henkilöidään paha ja tuho. "He puhuivat hänestä [Malnatasta] kuin viheliäisestä sairaudesta tai ruostuneesta raudankappaleesta, joka nostaa kuumeen ja tappaa, jos siihen sattuu viiltämään ihonsa." Tyttöjä säätelevät tiukat normit, joiden ulkopuolelle ei sovi luisua. Tytöille ja pojille on omat jyrkkäreunaiset sääntöns

Vigdis Hjorth: Toisto

Nyt on pakko hengittää hetki syvään. Hengittää rauhallisesti. Uskoa, että hengittämällä voisi rauhoittaa itsensä.  Vigdis Hjorthin Toiston herättämänä niin monta ajatusta päällekkäin. Aallon kaltainen hyöky, joka vie väkisin mukanaan.  Ja tämä kipu, joka ei päästä. Ja tämä polte veressä, jota ilman ei ole elämää. Olen lukenut Hjorthilta aiemmin hänen romaaninsa Perintötekijät ja Onko äiti kuollut . Luin ne kummatkin ennen äitini kuolemaa. Luin ne tilanteessa, jossa äitini oli vielä elossa. Äitini kuoltua lukisin ne toisella tapaa. Väkisinkin eri näkökulmasta. Ei kulmasta vaan nurkasta. Ahdistettuna nurkkaan, josta äitini kuoleman jälkeen en enää pääse. Sekä Perintötekijöissä että Onko äiti kuollut -romaanissa on keskeistä päähenkilön suhde hänen äitiinsä. Perintötekijöissä Hjorth kuvaa, miten sen päähenkilön Bergljotin lapsuudessa on tapahtunut asia, jota hänen vanhempansa eivät suostu uskomaan. Kirjoitin Perintötekijöistä: "Hjorth näyttää kauhistuttavalla ja kristallinkirkkaalla

Don DeLillo: Mao II

- Katosiko sinun miehesi? - Hän lähti liikematkalle. - Milloin se tapahtui? - Kaksitoista vuotta sitten. Näin puhelevat Matti Pellonpää ja Kati Outinen. Ei kun hetkinen. Kyse onkin dialoginpätkästä, joka löytyy Don DeLillon romaanin Mao II suomennoksen sivulta 207. Kuulostaa vaan niin kaurismäkeläiseltä, että varsinkin Kati Outisen äänen sanojen painotuksia myöten kuulen niin selvästi korvissani kuin hän puhuisi olohuoneessani. Don LeLillon teokset edustavat minulle guilty pleasurea. Pleasuren merkitys on selvä, se on puhdasta mielihyvää. Miksi sitten guilty?  Siksi, että en ole ihminen, joka yleensä lukee valkoisten cis-äijien kirjoittamaa kirjallisuutta. DeLillo on kuitenkin poikkeus. Häntä lukiessani tunnen syvää yhteyttä siihen tapaan, jolla hän kartoittaa maailman tilaa ja sen ihmisissä tuottamia traumoja.  DeDillon lauseet ovat usein niin järisyttävän hienoja, että lukiessani kehrään tyytyväisenä kuin ennen päiväuniaan parasta Whiskasia nauttinut kissa.  "Onko sinulla lapsi