Niin ei käynyt.
Kävi toisin.
Ja sen jälkeen taas toisin.
Ja lopulta niin, että musta tuntuu.
Ensin kirjoitin Mervelistä suht kriittisen tekstin. Väitin esimerkiksi, että Mervelin metaforat eivät hengitä. Kaikenlaista sitä tulee väittäneeksi ja joskus on niin onnekas, että huomaa asian ennen kuin on liian myöhäistä. Silloin voi jumittaa sormen deletelle ja iloita siitä, että ei tiedä ja nauttia omista musta tuntuu - fiiliksistä.
Musta tuntuu on ihana ilmaisu, sillä se vapauttaa minut kaikesta.Se saa nyt kuitenkin hetkeksi väistyä syrjään, sillä nyt on pinkin vuoro. Miltä pinkki tuntuu?
*
Koska ensimmäinen Mervelistä kirjoittamani teksti tuntui tekevän tälle kokoelmalle vääryyttä kirjoitin toisen tekstin, jossa sanoin mm.:
Äiti hei, kato se on Merveli, sanoo Santeri, joka ei vielä ole koulussa
Äiti hymyilee Santerille
Santerin toinen äiti halkaisee granaattiomenan
Santeri laittaa Mervelin nukkumaan Muumimamman viereen.
Ei tuntunut oikealta edellinenkään, joten päätin kokeilla vielä kolmannen toden sanovan kerran. Laita totuuden ympärille pinkit lainausmerkit. Huom! pinkit.
*
Kirjoiteltuani nyt vuoden verran runoista huomaan, että alan liukua yhä pidemmälle kirjoitustapaan, jossa lukemani runokokoelma on pohjateksti/innostaja/keskustelukumppani/rakastaja/ja jotain sellaista, mutta ei missään nimessä arvio.
Tämäkin kirjoitus on impressio, eräänlainen tekstuaalinen auringonnousu ja Claude Monet'n varjo.
*
Merveli esittelee minulle T.S Eliotin, Mirkka Rekolan ja Wislawa Szymborskan. He kantavat mukanaan kuvastoa ja sanovat Helena Sinervolle: ota, käytä, muunna ja niin runoilija tekee.
Autio maa
Taivas päivystää
Ihmisiä sillalla
Autio maa muistuttaa, että inhokkikuukauteni huhtikuu tekee hidasta tuloaan.
Taivaan päivystysvuoro on päättynyt ja se nukkuu virkatun peiton alla. Yöllä peiton rei'istä näkyy Mervelin silmät.
Ihmiset hyppäävät sillalta jokeen ja heidät pelastavat ne, jotka eivät heitä tunne.
Sitäkin kutsutaan rakkaudeksi.
T.S:llä, Mirkalla, Wislawalla ja Helena Sinervolla on Snäpissä liekit.
Yksi ongelmistani tämän kokoelman suhteen on, että Mervelin runot valuvat kuin sade vasten kasvojani. Kun pisarat ovat kuivuneet, ei sadetta enää ajatuksissani ole. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö sade olisi (elin)tärkeää. Se ei myöskään tarkoita, että minä en enää muistaisi sadetta tai toivoisi, että jonain päivänä sataisi lisää. Se ehkä tarkoittaa sitä, että sateenvarjoni on väärän värinen tai kummallista mallia ja että minun olisi parempi käyttää sadetakkia.
Välillä musta tuntuu, että Mervelin runoissa on jotakin pakotettua kuin ne olisivat kangasta, joka on väkisin ja ammattitaidolla levitetty auki ja pinkeäksi. On kieltä, jossa liikun, mutta askelsarjani ovat vääriä tai olen vieraassa tanssistudiossa. Lämmittelen lisää. Lämmittelen niin, että lukujänteet venyvät ja pyytävät armoa.
Mutta on toisenkinlaisia hetkiä. Niinä hetkinä musta tuntuu, että olen ihan väärässä. Että kyse on siitä, että yksinkertaisesti en vain tavoita sitä, mikä Mervelissä on hienointa.
Mervelissä Vermeerit ja Hopperit kohtaavat, saavat rinnalleen Vanhat mestarit. Rakkaustarina sijoittaa itsensä Maslow'n tarvehierarkiaan ja Baudelaire ojentaa Pahan kukan lainaan kuin mikäkin huolimaton kirjastovirkailija. Niin ja Schubert, hän jakaa auliisti kasvatusneuvoja.
Varjoja, varjostumia, jälkihehkua.
Rakkauslihasten deskonstruktio.
Antautuminen kuin se olisi vahinko.
Tykkään keskustella runojen kanssa, mutta Merveli on vaiteliaalla tuulella. Sen sydämessä virtaa oksitosiini. Se ei nyt ehdi. Viime keväänä sen keuhkoihin muutti hengästys. Musta tuntuu, että sen katse tarkoittaa, että minun on nyt parasta mennä.
Lähden kävelemään pitkin käytävää ja kuulen, miten Merveli lähtee perääni. Sen aamutossut läpsyvät. Varastosta on ollut oikea koko lopussa. Hei odota, se huutaa perääni äänellä, jolla puhuvat lapset, joiden ääni on täynnä uskoa ihmeisiin. Vielä.
Helena Sinervo: Merveli (2017)
71 sivua
Kustantaja: WSOY
Kommentit
Lähetä kommentti