Siirry pääsisältöön

Lauri Mäkinen: 50/50


Olisi pieni pyyntö ja sen pyynnön kohde on kirjailija Lauri Mäkinen. Pyynnön esittämistä hankaloittaa asianmukaisen lomakkeen puuttuminen, joten esitän sen vapain sanon tämän bloggauksen aluksi. Elikkäs:

Haluan pyytää Lauri Mäkiseltä korvausta menetetyistä yöunista.

Ihan bona fide aloitin lukea Mäkisen romaania. Oli aika myöhä, tunnustan, ja ajattelin, että luen muutamat kymmenet ensimmäiset sivut.  Suunnitelmani meni pahasti pieleen, sillä en pystynyt lopettamaan lukemista ns. ihmisten aikaan, josta seurasi sumuinen seuraava päivä ja siitä johtuvia kommelluksia. Joten miten olisi Lauri Mäkinen, saisinko niitä korvauksia?

*

En tiennyt 50/50 -romaanista etukäteen mitään. En edes aihepiirin vertaa. Jossakin uutisvirrassa olin nähnyt Aamulehdestä peräisin olevan lauseen, joka oli hyvin kehuva ja sen pohjalta kehitin itseltänikin salaa ajatuksen, että tämä romaani on ehdottomasti luettava. Usein intuitio on enemmän oikeassa kuin järki ja niin kävi tälläkin kertaa.

Oivallisena sisäänheittäjänä toimi myös romaanin kansi, joka on Elina Warstan suunnittelema. Kaikessa synkkyydessään ja uhkaavuudessaan se kiteyttää jotakin hyvin olennaista tästä romaanista.

Joku saattaa kutsua 50/50:tä sotaromaaniksi, eikä ole väärässä ollenkaan, mutta kyse on enemmästä. Jännityskirjallisuutenakin tätä romaania voi pitää, mutta sekin ilmaisu on riittämätön. Sanoisinkin, että 50/50 on genrehybridi, jossa yhdistyvät sotaromaani, historiallinen romaani, psykologinen romaani ja jännäri. Se on suomalainen sovitus mm. Philipp Kerrin tunnetuksi tekemästä noir-dekkarista, jossa Bernie Guntherin paikan ottaa sotapoliisi. Tuloksena on pyörre, joka tarttuu lukijaan tiukasti.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat jatkosotaan, jossa sotapoliisi pyrkii selvittämään, kumpi kahdesta epäillystä desantista on syyllinen. Tähän tilanteeseen viittaa romaanin nimikin. Rikostutkintaan liittyvä juoni on väkänen, joka iskeytyy lukijaan odottamattomista suunnista, kun Mäkisen romaani vaihtaa suuntaa yllättävillä tavoilla. Se on verkko, joka kiristyy vääjäämättä ja lukijalle tarjotaan hienovaraisia vihjeitä, jotka ainakin minussa synnyttivät myös ylpeyttä, koska paikoin luulin olevani hieman edellä sotapoliisia heidän tutkimuksissaan.

50/50:n seurassa olen itselleni vieraassa maastossa. Mäkinen kuitenkin kirjoittaa niin elävästi ja vahvoja kuvia luoden, että voin kuulla teloituskomppanian luotien viuhunan ja nähdä lotan, joka sotilaspostissa yliviivaa kielletyt sanat. Silmäkulmastani näen, miten pusikon takana vilahtaa joku, joka vaatteista päätellen ei ole omia. Vaan voihan noita vaatteita vaihtaa hämäystarkoituksessa yhtä lailla kuin tässä romaanissa tarinakin ottaa uusia suuntia.

Jatkosodan kuvaus on hyvin autenttisen tuntuista, eikä se näkymä, jonka Mäkinen eteemme piirtää ole kaunis. Ihmisen toiminta poikkeusolosuhteissa kertoo karua kieltä ihmisluonteesta yleisemminkin. Ihan erityisen kiinnostavaksi tämän romaanin tekee kuitenkin sen rakenne. Jatkosodan vuosista siirrytään takaumien kautta niin siirtolaiseksi Kanadaan, venäläisille vankileireille kuin teoksessa kuvattujen henkilöiden kasvuvuosiinkin. Huomionarvoista on, että takaumat vievät jatkuvasti myös jatkosotavuosien tapahtumia eteenpäin ja lujittavat teoksen dramatugiaa. Kun edelliseen lisätään Mäkisen psykologisesti oivaltava henkilökuvaus on tuloksena romaani, josta olisin halunnut nauttia pidempään, mutta jota en malttanut olla lukematta nopeasti.

50/50 nostaa esiin vaikeita eettis-moraalisia kysymyksiä ja tämän(kin) vuoksi se olisi oivallista lukupiiriluettavaa. Mitä kaikkia tekoja ihminen voi oikeuttaa selviytyäkseen hengissä? Mihin voidaan piirtää silkan pahuuden ja selviytymisyritysten välinen raja? Entä jos suurempi syyllinen onkin se, joka todistusaineiston valossa ei ole syyllinen lainkaan? Missä menevät etiikkamme rajat ja mitä jos niiden paikka ei ole perusteltavissa?

Näin isänpäivän lähestyessä 50/50 kannattaa pitää lahjaa mietittäessä tiukasti mielessä. Tosin samaa argumenttia voisin hyvin käyttää myös ennen äitienpäivää, sillä Mäkisen romaani on niin älykästä ja loistavaksi hiottua kirjallisuutta, että se sopii vallan mainiosti kenelle tahansa lukemisesta kiinnostuneelle. 




Lauri Mäkinen: 50/50 (2017)
316 sivua
Kustantaja: Siltala


Osallistun tällä postauksella Tuijatan Marrasjännitystä-haasteeseen


Kommentit

  1. Luin tästä juuri Kirsin blogista täysin normaalein lähtökohdin, että onpa mielenkiintoisenoloinen kirja, muttei minulle. Ja kun olin päässyt tuon postauksen loppuun, olin jo joutunut pyörtämään ennakko-odotukseni. Ja nyt tämän sinun postauksen kohdalla huomaan jo etsiväni tätä lähikirjaston varausvalikosta, apua! Pieni lukumukavuusalueelta poistuminen voisi tehdä juuri nyt hurjan hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan oikein sulle :D (Sorry)

      En tajua, miten tästä kirjasta ei puhuta enemmän. Lieneekö kyseessä sitten se, että Suomessa ei vaan laajemmin tämän kirjan ansioita nähdä. Tosi kiva, jos sinäkin luet tämän, sillä tiukka analyysisi kirjasta kiinnostaa kovasti.

      Poista
  2. Kiitos varoituksesta: ajattelin hakea teoksen huomenna kirjastosta, mutta nyt tiedän, ettei kannata ainakaan illalla aloittaa lukemista. Terveisin Valvoo vaikka koko yön jos kirja on tarpeeksi koukuttava. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus tosiaan käy niin, että lukemista ei vaan pysty lopettamaan ja tämä kirja on siitä hyvä esimerkki. Sanoisin, että noin 50 sivun jälkeen tämä alkaa vetää niin, että saa pitää tukastaan kiinni :D

      Poista
  3. Tämä odottaa kirjastossa noutoa, ja pakko sanoa, että jo pelkästään kannen takia kiinnostuin tästä. Itse juonikin vaikuttaa enemmän kuin kiinnostavalta, kuten Hande sanoi, voi olla, että ensi yönä ei sitten nukutakaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sitä joka yö tarvii nukkua varsinkaan viikonloppuna. :D On kyllä komeaa kyytiä tämä Mäkisen teos.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän