Siirry pääsisältöön

Pauli Tapio: Varpuset ja aika #runo100

Tsirp tsirp, sanovat varpuset. Ne lentävät ajassa. Ne lentävät muistissa ja historiassa, ja käyvät siellä, mitä ei vielä ole. Varpuset lukevat lehtiuutisia, ne todistavat kidutuksia ja antavat käteemme peilinsiruja.

Pauli Tapion esikoisrunokokoelma Varpuset ja aika teki minusta tutkijan. Kuljin sen sivuilla edestakaisin ja esitin tekstin arkeologia. Lapioni kaivoi innokkaasti. Hiki valui pitkin kaulaa, pitkin selkää. Käsiini tuli rakkoja. Tässä  kokoelmassa yksinkertaisesti on pakko kulkea moneen suuntaan samaan aikaan. Poimia tulevaan mukaan jotakin uutta jo ollutta, mutta ei mennyttä.

Varpuset ja aika on erinomaista luettavaa, jos on utelias mieli. Jos tykkää tehdä löytöjä, hämmästyä ja hämmentyä. Tämä kokoelma on naara ja harava, jonka piikeissä on tuntemattoman verta. Se on runoutta, josta innostun ja jotakin kertonee se, että useita kertoja kävi niin, että minun piti lukea kokoelmasta vain sivu tai kaksi, mutta huomasinkin lukeneeni sen taas kerran melkein kokonaan.

Varpuset ja aika kantaa mukanaan aiempaa suomalaista lyriikkaa, jonka se vetää kasvoilleen kuin vauva unirätin. Se nostaa teoksia alas kansakunnan kaapin päältä ja pyyhkii niistä pölyt. Käyttää joskus liian vahvaa puhdistusainetta. Tahallaan. Jättää jälkiä ja iloitsee omista jäljistään. Se kumartaa kohteliaasti ja pyytää mitalliseen tanssiin, jonka askelista ei etukäteen tiedä. Tapion runojen liikkeet ovat laajoja. Aika voimistelee näissä runoissa. Hyppää puolapuilta siltaan, pysähtyy kesken liikkeen, liikkuu pysähtyessään.

Ulkoisesti tämä teos on mitä luotaantyöntävin. Olli-Pekka Tennilän suunnittelema, epäonnistunutta musteläikkätestiä kuvaava kansi on vahva ehdokas kamalimpien kansien kilpailussa ja kun Poesia tämän kokoelman minulle lähetti en kiinnittänyt siihen tämän vuoksi mitään huomiota, vaan laitoin mokoman rumiluksen pois silmistäni. Myöskään kokoelman nimi, Varpuset ja aika, ei ole erityisen kiinnostusta herättävä.  Eräänä päivänä kuitenkin otin tämän kokoelman käteeni ja sattumoisin avasin sen sivulta 18, josta löytyy runo nimeltä Sestina.

Sestina on runomuoto, joka koostuu kuudesta kuusirivisestä säkeistöstä, jossa ensimmäisen säkeistön säkeiden loppusanat toistuvat tietyn kaavan mukaisesti (ks. esim. klik). Tapio uudelleenkirjoittaa tämän runomuodon, leikkii sillä viimeistä paria mikroaaltouunista ulos ja luo arvoituksellisen ympyrän, jota huomasin kulkevani yhä uudestaan ja uudestaan tietämättä, mistä kohdin voisin astua sen ulkopuolelle.

Varpuset ja aika kuvaa vanhenemista konkreettisen tekstuaalisesti alkamisen, palaamisen ja toistamisen kautta, kunnes ollaan "palvelutalossa" ja tulee aamu, jolloin oma voimattomuus ei enää väisty.

Eräänä aamuna toistaessaan kohtaa (3) ei pääse enää omin voimin ylös. 

Vastakohdat hioutuvat toisaan vasten, syntyy kipinöintiä ja tulta. Välillä omistetaan raamatullisvanhakielisiä, Olkiluotoon sijoitettuja runoja Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšille. Käydään Haltialassa / Terijoella / Hämeenlinnan taidemuseossa / Limingalla / Lappeenrannan torilla. Matkustetaan ajassa ja paikassa, tullaan kuljetetuksi.

Kokoelman puhuttelevin osa kantaa nimeä Inferno ja se on - nimensä mukaisesti - kuvastoltaan helvetillinen ja helvetillisen nerokas. Infernosssa Tapio tuo yhteen välimerellä kuolevat pakolaiset, tavallisen arjen ja eri puolilla maailmaa tapahtuneita mitä julmimpia kidutuksia, teloituksia ja brutaalia väkivaltaa.

6.8.2015

Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa.

Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta.

[...]

... mapuchet leikkaavat irti hänen kätensä, paistavat ne nuotiolla ja syövät ne hänen edessään. Pedro de Valdivia kuolee vasta, kun hänen sydämensä leikataan hänen rinnastaan.

Inferno edustaa kenties raakalaismaisinta runoutta, jota olen lukenut. Siinä maailma ihan kirjaimellisesti jakaantuu. Pahat ja kamalat asiat tapahtuvat muille. Siellä jossain. Riittävän kaukana, jotta niitä voi omasta turvallisesta maailmasta käsin tarkastella kaikessa rauhassa.

Kuvittelen ymmärtäväni hirveitä asioita vaikka ei niitä koskaan minulle tapahdu.

Järkyttävät asiat ja ihmiskohtaloiden lohduttomuuden voi selittää itselleen, koska ne tapahtuvat joillekin muille. Kaikessa julmuudessaan Inferno pistää hiljaiseksi ja  saa näkemään, kuinka monella tapaa sitä itse onkaan etuoikeutettu. Infernon tunnelmat jäävät minuun pitkäksi aikaa ja palaan pakonomaisesti lukemaan sitä yhä uudestaan. Hämmästelen omia reaktioitani. Häpeän. Oksettaa. Silmiini tulee yö ja pimeä. Pedro de Valdivian kädet kulkevat ikkunani takana.

*

Varpusten ja ajan puvustuksesta löytyy niin keskiaikaa kuin renessanssiakin. Tapio liikkuu suvereenisti erilaisissa runomaisemissa kokeneen reissaajan varmuudella. On suuri vääryys, että tämä kokoelma ei ole päässyt enempää esiin, mutta onneksi juuri sinä, joka tämän kirjoitukset luet voit tehdä asialle jotain.



Pauli Tapio: Varpuset ja aika (2017)
96 sivua
Kustantaja: Poesia
(kustantajan lähettämä arvostelukappale)

Kommentit

  1. Kuulostaa aika helvetilliseltä. Pauli Tapion nimi jäi mieleeni Säkeilyvaarasta, jossa hän kirjoitti kivan esseen jostain Cajanuksen vanhasta virrestä. Ehkä rohkenen tarttua, hieno runopostaus Omppu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on helvetillistä, mutta myös paljon paljon muuta. Hyvin kiinnostava tuttavuus. Mulle tuli ihan yllätyksenä, että tämä on Tapion esikoinen. Muistin hänet juuri tuosta Säkeilyvaarasta ja siksi kai luulin, että häneltä on julkaistu aiemminkin.

      Poista
  2. Omppu: hieno postaus! Infernossa möyrin minäkin, edestaas. Sestinassa myös: siinä on runossa monta runoa, se voi lukea monella tavalla, säejärjestyksellä pelaten. Kokosin aakkosvihjeistä säkeitä eri järjestykseen moneen otteeseen. Siitä tulee mieleen keväinen Erkka Filanderin Torso, jossa runoja on alanumeroitus siten, että ne pakottavat lukijaa kokoamaan runot alkuperäisjärjestyksestä numerojärjestkseen. Silti on oltava jokin merkitys myös sillä, MIKSI ne alunperin on juuri tuossa painetussa järjestyksessä. Runoaskartelua. Mikä sen antoisampaa: ajattelun rakennusaineiksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tuo Sestina kiehtoi mua valtavasti, enkä saanut selville, millä logiikalla Tapio on sen kirjoittanut. Kokeilin erilaisia "ratkaisumalleja", mutta mikään niistä ei toiminut, joten salaisuudeksi jäi. :D

      Filanderin Torsoa en vielä ole lukenut. Olen muutoinkin kovin hidas runojen lukija ja kuten tiedätkin, niin runoista kirjoittamisessa vielä hitaampi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän