torstai 31. elokuuta 2017

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä - BAR Finland, 18

Tähän voisi nyt rakentaa sellaisen isän, pojan ja pyhän hengen yhdistelmän, että ensin mainittu olisi Tytti Parraksen Jojo (1968), keskimmäinen Eeva Kilven Tamara (1972) ja pyhää henkeä edustaisi Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Sonja O. kävi täällä (1981). Tällainen vertailu ei liene soveliasta, mutta yleisesti soveliaana pidetyn rajat ylitti moninkertaisesti ilmestyessään myös Kaurasen romaani, jota lähdin lukemaan uudelleen tarkastellakseni, miltä sen hätkähdyttävyys tuntuu nykynäkökulmasta ja miten tämä teos on kestänyt aikaa.

Ensimmäisellä lukukerralla olin itsekin nuori ja elin villejä vaellusvuosia, jolloin sattui ja tapahtui asioita, joista osa tuli lähelle Sonja O:n kokemuksia ja joista monia ei erityisemmin tee mieli jälkikäteen muistella, vaan lähinnä ... päätään puistella. En muista, että olisin tuolloin kiinnittänyt juurikaan huomiota Sonjan perhetaustaan, joka nyt taas tuli lukiessa vahvasti esiin ja vei ajatukseni useamman kerran Pirkko Saision romaaniin Elämänmeno (1975). Tämä on sikäli hyvin ymmärrettävissä, sillä kummankin näistä romaaneista pääasiallisena tapahtumapaikkana on Helsingin Kallion kaupunginosa ja elämä on molemmissa aineellisesti köyhää ja perheen eteen päin luotsaaminen on pitkälti perheen äidin varassa. Sonjan äiti yrittää hänkin kahta työtä tekemällä pitää perheestä huolen, kun perheen isä keskittyy lähinnä ryyppäämiseen ja kapakasta kotiin konttaamiseen. Sonjan perheeseen kuuluvat lisäksi hoitolaitoksessa oleva downin syndroomainen Leo-veli sekä baabuska ja dieduska, joilta Sonja saa matkaevääkseen rikkaan venäläisen tarinaperinteen ja "liekutuslaulut."

Sonjan vanhempien yhteiskunnallinen irrallisuus jatkuu heidän tyttäressään elämän supistuessa selviytymistaisteluksi, jossa Sonjalle ei riitää hoivaa eikä huomiota.

 Minä halusin niin että joko mutsi tai faija tai edes Leo olisivat välittäneet minusta, omistaneet minut, olleet huolissaan tai mustasukkaisia. Mutta ei niillä ollut aikaa, mutsilla ja faijalla, ei niillä ollut aikaa omilta rähinöiltään, rahapulaltaan, evakkohaikailuiltaan.

Hoivapula saa Sonjan jakautumaan kahtia. Hänessä on Sofia, joka on hyvä ja osaava sekä Sonja, joka taas on paha ja väärintekevä. Sonjan "ase" on hänen ruumiinsa, josta tulee niin ottaja kuin antajakin. Kaurasen romaanissa esiin pääsee enimmäkseen Sonja, jonka matka kohti aikuisuutta kulkee tiheään vaihtuvien seurustelu- ja seksikumppaneiden kautta. "Miinuslinssinen arkkienkeli" Mikael Paljasjalka, Kissamies, Leonid Pavlovits, "80-luvun James Dean" Karri, Ilari Mestarirunoilija, tohtori-Erik, turpeaviiksinen Reijo Seilori ja kumppanit ovat niitä katuja, joita pitkin Sonja O. kuljeskelee. Etsiipä hän itseään myös naistenvälisen rakkauden kautta.

*

Sonja O. on hajumaailmaltaan hikinen. Nenään tunkevat lukiesssa niin likaisten alusvaatteiden, oksennuksen kuin ihmisen erinäisten eritteidenkin vahvat aromit. Tämä romaani tärisee kiimaa, huohotusta ja muuta vastaavaa panemisen meininkiä sellaisella hengästyttävyydellä, että vastaavaa ei suomalaisessa kirjallisuudessa oltu naisen kirjoittamana aiemmin - jos jälkeenkään - nähty.

Sonja heitetään kotoa ulos, hän joutuu puoleksitoista vuodeksi mielisairaalaan ja tulee raskaaksi. Hänen aborttia edeltävissä mietiskelyissään kokoontuu yhteen tabujen kaatamisen meininki.

Kaikkien söpön pastellisten orastavien äidinmietteiden ohella funtsailin huvikseni miltä tuntuisi imettää kersaa niin että joku jätkä (eikä lainkaan välttämättä sen oma isäpappa) panisi minua samalla takaapäin perseeseen. Se ajatus kiihotti minua mielettömästi ja runkkasin monet räjähtävät seismologiset orgasmit tuo irvokas ikoninkuva mielessäni.

Sonja O. on kovapanosammuntaa, jonka pauke ei ole vuosien kuluessa hälvennyt.  Siinä missä Sonja O. levittää ruumiinsa pitkin maita ja mantuja, Kauranen singahtaa tämän romaanin myötä rakettina suomalaiselle kirjailijataivaalle. Kummankin punaiset hiukset hulmahtavat kuin vallankumouksen lippu.

Sonja O:hon on ladattu paljon ja ruhtinaallisesti, kammettu kaksin käsin ja puhallettu henkiin Södergranin "vierge moderne." Se on äänekäs kirja, joka ei suostu unohtumaan. Identiteetti ja oman paikan etsiminen maailmassa on ikuinen teema, eikä se tänä päivänä ole nuorelle naiselle yhtään sen helpompaa kuin Sonjalle aikanaan. Vaikka Sonja O:lle tyypilliset tiukat sukupuolten välisten maailmojen erot ja säännöt ovat löystyneet kontrolloidaan naisen seksuaalisuutta pääsääntöisesti edelleen ankarammin kuin miesten. Fallosentrismi on päälajike. "Pillusentrismi" tekee yhä tuloaan.

*

Tietyt kielenkäytön muodot, sanonnat, viitteet ja kirjoittamisajankohdan yhteiskunnallinen tilanne välittyvät tästä teoksesta vahvasti. Voisi melkein sanoa, että Kauranen on tässä teoksessaan säilönyt lasipurkkiin teoksen kirjoittamisajankohtaa edeltävät vuodet. Kun purkin avaa, sieltä vyöryy päälle kokonainen aikakausi. Kallion asfalttikadut polttavat,  mielisairaala huokuu lääkehöyryjään Sonjan istuesssa sen sängyn reunalla kuin "Munchin Puberteetti," porttikongeissa haisee pissa kusi, Leningradin yöt haukkaavat öistä kulkijaa, vartalot menevät litisevään solmuun.

Elämänetsinnän hiki ei vuosien kuluessa ole yhtään laimennut, eikä syke hidastunut. Sonjan tarina tuntuu nykypäivästä käsin ilmestymisajankohtansa dokumentilta. Teokselta, jota ilman kirjallisuudestamme puuttuisi jotakin täysin olennaista. Se on kielellisesti kaikin puolin kekseliästä, tilaa vaativaa ja railakasta menoa.



Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (1986/1981)
275 sivua
Kustantaja: WSOY

Helmet-haaste: Kohta 17 - kotipaikkakunnallesi sijoittuva kirja


Muut Bar Finland -postaukset (klik)

10 kommenttia:

  1. Kiitos Omppu <3
    Jos on kirjakin uskalias, niin tämä bloggaus kirjasta tukee kirjan sanomaa, suorastaan kannattelee. Sonja O on kirjahyllyssä ja ehkäpä sen piakkoin otan lukulampun alle seurakseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja O. on kyllä yksi hurjimpia suomalaisia esikoisromaaneja ja hurja tietysti ihan muutoinkin. Oli mukavaa lukea se uudestaan vuosien tauon jälkeen ja huomata, että kyllä vaan se sykkii kovaa ja korkealta edelleen.

      Poista
  2. Pidän itse Jojosta enemmän kuin tästä, joka minusta omassa uhossaan menee liian pitkälle. Hyviä teoksia, Kilven Tamara kai pitää lukea, pidän Kilpeä yhtenä suurista kirjailijoistamme, joka olisi pitänyt palkita jopa Nobelilla. Palkinto jaetaan runsaan kuukauden kuluttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta taas Jojo oli aika tylsä. Luin sen tosiaan ensimmäisen kerran vasta vähän aikaa sitten ja yllätyin, koska olin etukäteen ajatellut, että tykästyisin siihen kovasti. Tärkeä kirja se kyllä on, mutta se kaikki juopottelu pitkästytti.

      Tamarassa on kiinnostava rakenne ja muutoinkin se on aika "ovela" teos. Olisipas kiva lukea, mitä Tamarasta kirjoittaisit.

      Poista
  3. Minäkin luin tämän aika nuorena, ja kirja teki vaikutuksen, vaikkei oma elämäni ollut kyllä yhtään Sonja O:ta. Mutta kirjassa oli tunnistettavuutta, vaikka en suoranaisesti samaistunutkaan. Ja muistan pitäneeni erityisesti Kaurasen tavasta käyttää kieltä tässä kirjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieli on tässä kyllä melkoista tulitusta ja vaikka jotkut ilmaisut ja sanat onkin aikansa lapsia, niin kokonaisuutena tämä on edelleen ajankohtainen. Oli myös jännä huomata, miten erilaisin asioihin sitä kiinnitti huomiota nyt vanhempana kuin joskus nuorena.

      Poista
  4. Olen alkanut lukea kirjailijan tuoreempaa tuotantoa ja pidän siitä kovin, joten tähän vanhaan ja ehkäpälähesrivoon kulttiopukseen Sonja O:hon tarttuminen on kyllä melko, melko vaikeaa. Mutta oli yleissivistävää lukea nykypäivän arviosi kirjasta. Kiitos siis jälleen kerran Bar Finlandista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla taas on just toisinpäin. Olen tykästynyt enemmän Kaurasen (Snellmanin) alkupään tuotantoon. Tämän lisäksi erityisesti Pelon maantiede. Löysin muuten tänään kirjahyllystäni unohtumaan päässeen suomenruotsalaisen 70-luvun helmen, jonka haluaisi tuoda Bar Finlandiin kuun lopussa. Se on aika tuntematon teos monille, enkä sitä itsekään ole lukenut, mutta sellainen kutina on, että se pitäisi nostaa esille.

      Poista
  5. Minulla on kummallinen lukijasuhde Kauraseen/Snellmaniin. Alkutuotanto hurmioitti minut räjähtävällä tyylillään, mutta jossain vaiheessa "suutuin" Snellmannille. Oisko ollut Pelon maantieteen tai Side-romaanin kohdalla. Meni vaan hermot, kun luetteloiva tyyli ärsytti. Nyt olen taas löytänyt Snellmanin uudestaan. Yhdessä vaiheessa olin tuskastunut kirjailijan autofiktiotyyliin. Mutta jos se on Snellmanin juttu, sitten se vain on. Hyväksyn se.

    Olen varmaan ihmisenä ihan pelle, koska olen "suuttunut" myös Anna-Leena Härköselle. Koin, että Härkösen alkutuotanto on sitä oikeaa Härköstä, ja sitten se kehtasi lähteä harharetkille eli lyhensi ilmaisutyyliään. Ihan kauheeta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai etkö pitänyt Pelon maantieteestä. Siihenhän liittyi ulkokirjallista kohua, mutta tykkäsin siitä (kuten myös sen pohjalta tehdystä elokuvasta) tosi paljon. Sittemmin Snellmanin lukeminen on jäänyt vähemmälle.

      No jos multa kysytään niin Häräntappoase on Härkösen paras kirja. Näitä uusimpia en ole edes lukenut. Niin ja miksei sitä sais suuttua kirjailijoille, jotka muuttaa tyyliään suuntaan, josta lukija ei enää pidäkään yhtä paljon kuin siitä aiemmasta tyylistä. :D

      Poista