keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Osamu Dazai: No longer human

Osamu Dazain (oikealta nimeltään Shūji Tsushima, 1909-1948) No longer human on moderni japanilainen klassikko, joka on Japanissa toiseksi myydyin kirja kautta aikojen. Ensimmäistä sijaa pitää hallussaan Natsume Sosekin Kokoro, jonka luin reilu vuosi sitten (klik).

Dazain romaani on ollut lukulistallani jo varsin pitkään, mutta tarvittiin hyllynlämmittäjähaaste, jotta sain sen vihdoin luetuksi.  No longer human on käännetty myös suomeksi nimellä Ei enää ihminen (Weilin+Göös), mutta koska olen tottunut lukemaan japanilaista kirjallisuutta pitkälti englanniksi (tästä syytän Murakamia ja sitä, että kun Murakami-huumani oli korkeimmillaan häntä oli käännetty suomeksi vasta vähän ja edelleenkään suomenkielistä käännöstä ei ole saatavilla lempi-Murakamistani, joka on The Wind-Up Bird Chronicle), ostin tämän Dazain romaanin englanninkielisenä. Tämä ei ehkä ollut järkevää, sillä kieli oli paikoin korostuneen koukeroista, minkä vuoksi aloin epäillä, oliko käännöksessä jotakin vikaa.

Voisi sanoa, että No longer human on japanilaiselle kirjallisuudelle sitä, mitä Albert Camus'n Sivullinen on ranskalaiselle kirjallisuudelle. Kummatkin näistä teoksista pohtivat ihmisen äärimmäistä ulkopuolisuutta suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Valitettavasti on kuitenkin todettava, että en saanut Dazain romaanista irti niin paljon kuin olin etukäteen toivonut. Kävi enemmänkin niin, että lukiessani Yozon ulkopuolisuuden tarinaa jäin itse ulkopuoliseksi. Toisaalta, mistäpä sitä tietää. Ehkä niin on tarkoituskin käydä. Lisäksi luulen, että psykologiset puolustusmekanismini olivat valppaina ja estivät minua menemästä liiaksi tämän kirjan maailmaan.

No longer human on omaelämäkerrallista tunnustuskirjallisuutta,  jossa tapahtumat esitetään päähenkilö Yozon kirjoittaman kolmen muistikirjan kautta. Kirjaa on pidetty myös eräänlaisena Dazain testamenttina, sillä pian tämän romaanin julkaisemisen jälkeen hän teki itsemurhan.

Yozolle niin maailma kuin ihmisten toimintatavat ja niihin sisältyvät moraalisäännöt ovat vieraita ja sulkevat hänet pois joukostaan. Koulupoikana Yozo ottaa kantaakseen klovnin roolin, joka on hänen tapansa selviytyä muiden seurassa. Ensimmäinen ratkaiseva käänne Yozon elämässä tapahtuu, kun yksi koulupojista näkee hänen lävitseen ja paljastaa hänen vain esittävän. Dazain romaani saa pohtimaan ihmisen rooleja. Sitä, mitä olemme ja minkälaisen kuvan haluamme itsestämme antaa. Mitä oikeastaan tiedämme tuntemistamme ihmisistä ja siitä, minkälaisia he ns. oikeasti ovat? Mitä jos tunnemmekin vain heidän roolinsa?

Ensimmäisen persoonan kerronta lisää No longer humanin klaustrofobisen vieraantumisen tunnelmaa. Voisin kuvitella, että Dazain romaani on napakymppi ihmiselle, joka käy elämässään läpi ulkopuolisuuteen liittyviä kysymyksiä. Se voi antaa tunteen, että ei ole yksin. Yhtä lailla kuitenkin tämän romaanin lukeminen voi syöstä yhä syvemmälle mielen hetteiköille ja asettaa kyseenalaiseksi sen vähäisenkin toivon, jota ihminen on onnistunut kasaan raapimaan. Jatkuvasti ja yhä uudestaan No longer human saa miettimään, mitä järkeä koko elämässä on. Miksi kaikki yritys ja vaiva?

No longer human on siinä määrin voimakasta kirjallisuutta, että sitä voi suositella ainoastaan ihmisille, jotka ovat valmiita katsomaan silmästä silmään elämää, joka näyttää lukijalle oman perimmäisen tyhjyytensä.


Now I have neither happiness nor unhappiness.
Everything passes.
That is the one and only thing I have thought resembled a truth in the society of human beings where I have dwelled up to now as in a burning hell.
Everything passes.



Osamu Dazai: No longer human (2001/1948)
177 sivua
Japanista englanniksi kääntänyt Donald Keene
Kustantaja: New Directions Publishing

6 kommenttia:

  1. Wow, kuulostaa ihan minun kirjaltani! Ulkopuolisuus ja elämän merkityksettömyys ovat läsnä jokaisessa päivässä. Niiden kanssa voi elää, kun muistaa ettei kenenkään muunkaan elämällä ole mitään merkitystä. Yhtä turhia olemme kaikki. Menee heittäen lukulistalle, joten kiitos hienosta kirjoituksestasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä teos kyllä sopii kuin sake sushin seuraksi sun Japani-kiinnostusta ajatellen. Sen sijaan en ihan ymmärrä, miten tuo Sosekin teos on Japanissa niin suosittu. Itse en sitä nyt ihan niin ihmeellisenä pitänyt, mutta en varmaan ymmärtänyt jotain juttuja siinä syvyydessä kuin japanilaiset itse. Pitäisi nyt lukea lisää japanilaista - se on pitkään ollut suunnitelmissa, mutta aina jokin muu luettava on etuillut jonossa. :D

      Poista
  2. Lukulistalla, lukulistalla... Donald Keenen ja muiden amerikkalaisten kääntämiä japanilaisklassikoita olen lukenut, mutta on ihan totta että ne ovat kamalan koukeroisia, kuin kääntäjä yrittäisi esitellä omia taitojaan ja unohtaisi sen tarinan kokonaan. Se on harmi.

    Ja vielä japanilaiskirjojen suomennoksista, mm. Murakamin, täytyy sanoa että on tosi harmi, että ne on usein käännetty englannista. Kyllä kirjat pitäisi pääsääntöisesti kääntää alkukielestä ja niin, että kääntäjä tuntee aiheensa. Esimerkiksi Kai Niemisen kääntämät Bashōn runot ovat oikea aarre!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. la plume, onpa kiinnostava tieto tuo, että mm. Keenen käännökset on koukeroisia. Olin vähän ihmeissäni lukiessani, koska käännös oli paikoin tahallisen hankalaksi tehdyn tuntuista, mutta nyt kommenttisi jälkeen asia saa uuden ulottuvuuden.

      Luulisin, että uusimmat Murakami-käännökset on tehty suoraan japanista, mutta en kyllä ole asiasta varma. Olen pari kirjaa häneltä lukenut suomeksi ja ei toiminut yhtään. Sen jälkeen olenkin sitten jatkanut hänen lukemistaan englanniksi. Tosin on sanottava, että kun Murakamista on tullut jonkinlainen yleissuosikki Suomessakin, niinn oma kiinnostukseni hänen teoksiaan kohtaan on vähän lopahtanut. Toisaalta esim. Colorless Tsukuru ei ollut yhtä vahva kuin hänen aiempansa.

      Poista
  3. Olen tämän joskus vuosia sitten lukenut, pitäisi ehkä lukea uudestaan mutta muistelen kyllä tunnelman olevan aika lailla sellainen mitä kirjoitat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä kirjasta kyllä tunnelma jää varmasti mieleen, vaikka tarkemmat yksityiskohdat unohtuisivatkin. Harmittaa, että luin englanniksi. Ei ollut kirjastossa saatavila ja kun olin tuolloin juuri tilaamassa kirjoja, niin tilasin sitten tämän englanniksi. Kuulin nyt jälkikäteen, että suomenkielisessä on kiintoisa Eeva-Liisa Mannerin kirjoittama esipuhe.

      Poista