lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ulrika Nielsen: Perikato


Jos on ylimääräinen tässä järjestelmässä.
Jos ei kykene sulautumaan siihen.
Mitä vaihtoehtoja on? kysyi yksi.
Kenties itsemurha, kenties sublimaatio, vastasi toinen.
Runous! vastasi kolmas.

Järjestelmä on kaikkialla. Se jakaantuu useampiin pienempiin alayksiköihin, joissa pätevät samat järjestelmän lait. Niissä kaikissa olen ylimääräinen ja sulautumiskykyni on huono. Joskus toki yritän. Joskus jopa esitän - huonommalla tai paremmalla menestyksellä, yleensä ensin mainitulla. Puhun samoja asioita kuin muut, jotta vaikuttaisin sulautuneelta. En silti sulaudu. Niiden ja minun välissä on aina raja ja tullimiehet ovat olleet kahvitauolla melko lailla koko elämäni ajan.


Jos on huhtikuu, joka on kuukausista julmin ja jota kohtaan vihani on pitkäaikaista laatua, ylimääräisyys koskee erityisesti. Minussa on vika. Huhtikuussa sen tajuaa ihan erityisen selvästi. Minun vikani ei ole korjattavissa. Se on geeneissäni ja historiassani. Sen vian kautta olen olemassa ja siksi sitä vikaa ei voida ottaa minulta pois niin että säilyisin eläväni. Siksi pitää kestää. Toivoa, jos jaksaa. Huhtikuussa se on erityisen vaikeaa.

Ja sitten tapahtuu tämä. Alan lukea Ulrika Nielsenin Perikatoa (Undergången). En tunne häntä entuudestaan, mutta hän kirjoittaa runoihinsa niin monta asiaa, jotka liikkuvat minussa juuri nyt, että tuntuu kuin tämä ei voisi olla pelkkää sattumaa. Hän kirjoittaa minulle lohdutuksen. Hän pelastaa minut sanoillaan ja niin minä ajattelen, että taidan tästäkin huhtikuusta selvitä, vaikka en vielä uskalla olla varma, sillä vielä tätä julmuuskuukautta on jäljellä.

*

Ulrika Nielsen (s. 1974) on suomenruotsalainen runoilija, joka nykyisin asuu Tukholmassa. Perikatoon asti hän on ollut minulle vieras, mutta Perikadon jälkeen hän on ystäväni ja sisareni, sillä millä muilla nimillä voisi kutsua lohduntarjoajaa.

Perikato on Nielsenin kuudes kirja ja se voitti ruotsinkielisen Ylen kirjalllisuuspalkinnon vuonna 2015. Omasta kirjoittamisestaan Nielsen on todennut:

"Att skriva är för mig något annat och viktigare än att vara författare. Det är mitt sätt att hantera tillvaron som jag inte vant mig vid och inte vill vänja mig vid. Det är ett sätt att tänka, känna och förnimma på ett djupare sätt än i vardagen, i det vardagliga språket. Att skriva är att komma i förbindelse, närmare något."*

Huomioni  kiinnittyy erityisesti Nielsenin sanoihin että kirjoittaminen on hänen "tapansa käsitellä olemassaoloa, johon hän ei ole tottunut." Niin, sitä olen itsekin usein ihmetellyt. Miten jotkut muut osaavat olla tässä maailmassa niin luontevasti, mutta minä olen jatkuvasti eksyksissä. Miten on ihmisiä, joille oleminen on sillä tapaa itsestään selvää, että heille ei useimmiten tule edes mieleen sitä kyseenalaistaa. Miten he tietävät, mitä milloinkin pitää tehdä ja sanoa ja miten toimia, kun taas minulle nämä asiat ovat suuria arvoituksia.

*

Kun luen Perikatoa vapaudun ylimääräisyydestä. Olen sanoja paperilla. Olen tekstuaalinen ruumis. Silitän itseäni varovasti oikealla kädellä, kun vasemmalla pitelen Perikatoa.

Perikato on sävyltään dystooppinen ja sitä lukiessa tulen siihen tulokseen, että Dystopia on minun toinen nimeni. Se, joka tulee etunimen jälkeen ja sukunimeä ennen. Nielsenin runot palauttavat minut puhtaan ihmetyksen äärelle. Miten sanoja voi rakastaa niin paljon? Miten sanoilla voi luoda maailman, jossa kotini on enemmän kuin siinä osoitteessa, johon postini kannetaan? Miten onnekasta on nostaa ilmaan betoniporsas, joka on tukkinut tien omiin ajatuksiin. Ja miten vaarallista.

Vaivuin ajatuksiini, joten he irtisanoivat minut, mies sanoi.

Se vaara on olemassa. Sen riskin otan, sillä muutoin en voisi nähdä hylättyyn liittyvää kauneutta, kuten esimerkiksi sitä ostoskeskusta, josta Nielsen kirjoittaa. Suljen silmäni ja luen Nielsenin sanoja luomieni sisäpinnoilta. Paikka jossa olen on Dubai Mall. Asettelen päällekkäin Dubai Mallia sellaisena kuin se oli silloin, kun siellä kävin ja sellaisena kuin Nielsen kuvaa hylätyn ostoskeskuksen. Pienen hetken luulen näkeväni kauneuden syvimmän olemuksen, mutta huhtikuu repii minut käsipuolesta takaisin ja Nielsen kirjoittaa

hän ei yrittänyt päästä yhteyteen todellisuuden kanssa, jossain vaiheessa hän oli vain lakannut lukemasta ja kirjoittamasta ja tullut imaistuksi jonkinlaiseen epätodellisuuteen jossa kaikki oli jotenkin yhdentekevää

On lohdullista ajatella, että vaikka eläisi minkälaisessa todellisuudessa joku toinenkin on hyvin samantapaisessa todellisuudessa käynyt. Ehkä joskus kauan sitten tai eilen tai kenties jopa tälläkin hetkellä joku muu miettii näitä ihan samoja kysymyksiä.

Tunnen yhteyttä ihmisiin, jotka rakastavat unohdettuja rakennuksia, hylättyjä tehtaita ja raunioita. Joskus elämän jälki on vahvimmin näkyvillä silloin, kun aika on saanut rakastaa kohdettaan pitkään ja karkealla otteella. Nielsen tietysti hänkin on miettinyt raunioita.

Miksi rauniot ovat niin kiehtovia?
Koska ne ovat irtautuneet talousjärjestelmän hallinnasta.

En ole ajatellut sitä ennen näin. Nyt ajattelen. Ajattelen raunioihin liittyvää vapautta, niiden täydellistä piittamaattomuutta säännöistä ja minkäänlaisista laista. Sellainen minäkin haluaisin olla, tässä suhteessa raunion kaltainen.

*

Perikadossa ihmiset ovat jakautuneet voittajiin ja häviäjiin. Joskus voittajat ovat enemmän häviäjiä kuin häviäjät. Voittajien ja häviäjien välinen jako on suhteeton ja pohjimmiltaan keinotekoinen, mutta voittajat pitävät siitä kynsin hampain kiinni, koska tämä jako on heidän identiteetilleen elintärkeä. Voittajuutta voi vahvistaa tekemällä jutut oikein. Siksi on hyvä tietää, mikä on seuraava "iso juttu." Erottautumistrendi, jonka avulla omaa asemaa voi vahvistaa. Nielsen tarjoaa mm. seuraavia "isoja juttuja" (olen valinnut seuraavat esimerkit mielivaltaisessa järjestyksessä)

Seuraava iso juttu on rahoittaa opintonsa myymällä itseään
Seuraava iso juttu on olla vailla menneisyyttä
Keskitysleirit ja monikansalliset kahvilaketjut rinnakkain ovat seuraava iso juttu.
Häkit joissa ihmisiä ovat seuraava iso juttu
Vegan Nazi Cooking -ohjelma on se juttu

Mikä on sun iso juttu tänään? Entä huomenna? Entä ensi viikolla? Jos haluaa voittaa, pitää olla ensimmäisten joukossa löytämässä seuraava iso juttu. Siinä vaiheessa, kun häviäjät/rahvas/luuserit/työläiset/kansa/roskasakki ylipäätään sen keksivät, on oltava jo seuraavan ison jutun kimpussa. Jos siis haluaa voittaa ja kaikkihan me haluamme, eiks niin?

Perikato on yhteiskunnallista ja poliittista runoutta. Se leikkaa ja kirveltää. Siinä kamala ja kaunis sekoittuu ja saa sydäneläimen muljahtelemaan. Se näyttää tulevaisuutemme. Sen mitä kohti olemme menossa haluamatta uskoa, että kuljemme väärään suuntaan.

Kertalaakista minä rakastun Nielsenin runoihin. En päästä irti kokoelman loppuun kirjoitetusta toivosta.


Ulrika Nielsen: Perikato (2017)
108 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Undergången
Suomentanut: Marko Niemi
Kustantaja: Poesia - Kiitos arvostelukappaleesta



*Lähde: http://litteratur.sets.fi/forfattare/ulrika-nielsen/


8 kommenttia:

  1. Omppu, kiitos! Ja tsemppiä myös huhtikuusta selviytymiseen.

    Tuntuu niin hyvältä aloittaa päivänsä tekstillä, johon voi suurelta osin samaistua ja tuntea, ettei ole ajatuksineen yksin. On niin upeaa kun tulee vastaan teos, johon voi täysin samaistua, joka on kirjoitettu ihan kuin minua varten ja jonka kanssa saa olla itsekäs minäminä-tyyppi. Sade, Dante, Gardell... Juuri ne, joiden kirjojen sivuilla tuntee päässeensä kotiin. Yleensä kun kirjat on kirjoitettu niin (ainakin siltä välillä tuntuu), että järjestelmään sopeutuvat saavat niistä eniten irti, muut vain ehkä paloja sieltä täältä. Järjestelmään sulautuneiden tarkkaileminen on mielenkiintoista (miksi he pystyvät siihen mihin minä en pysty, miksi minä olen virhe?) kun minulle koko järjestelmä on kuin liian pieni paita ja kivi kengässä. Joiltain osin siihen sulautuu, mutta pääosin tuntee jatkuvaa ulkopuolisuutta. Ja toisinaan taas järjestelmä vetää mukaan haluamatta kuulua osaksi sitä ja sitten saa kokea jonkinlaista ahdistusta olemassaolonsa merkityksestä.

    Ehkä vielä joskus uskaltaa jättää sen tullin kahvitauon päättymisen odottelun ja raja-aidalla haahuilun ja katsoa rohkeammin sitä, mitä puomin tältä puolen löytyy. Ainakin se olisi jalo tavoite.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukumato, kaikesta päätelleen näyttää siltä, että tiedät ja tunnistat hyvin, mitä tekstillä yritän sanoa. Mietin kyllä, että kannattaako näin kirjoittaa, mutta sitten toisaalta ajattelin, että mitä menetettävää on. Olen viime aikoina saanut rohkeutta erityisesti Koko Hubaran, Jani Toivolan ja Chris Krausin kirjoista.

      Jäin miettimään tuota, kun kirjoitit että "järjestelmään sopeutuneet saavat niistä eniten irti" - en ole oikeastaan ajatellut asiaa tältä kantilta, vaan enemmän niin, että jokainen lukee kirjoista tavallaan omaa tarinaansa. Kiinnittää huomionsa siihen, mikä tulee lähelle missä muodossa se sitten onkin ilmaistu. Usein mitään suoraa korrelaatiota ei välttäättä ole, vaan se läheisyys syntyy siinä lukiessa ikään kuin sen teoksen kanssa keskustellessa. Tässä tietysti sitten on se, että suuria osia teoksen ansioista voi mennä ohi, jos se sisältää jotain "juuri minulle" -osastoa.

      En tiedä, onko se synnynnäistä, mutta luulen, että jotkut ihmiset eivät koskaan vaan sopeudu, vaan ovat aina ulkokehällä. Se on aika vaikea asia. Halu sekä sopeutua että olla missään nimessä sopeutumatta, koska jälkimmäinen olisi kuitenkin vielä kamalampaa. Tai näin sen koen. Tästä seuraa ainakin omalla kohdallani, että kun tapaa sieluystävän, on se hyvin intensiivistä kaikessa hauraudessaan.

      Poista
  2. Tsemppiä niin ikään.

    PÄiväkirja on monelle todella tärkä, ja Nielsenin kiteytys oli osuva.

    Minusta nämä tv:n tietynlaiset realityohjelmat, joita joka ilta tulee tv:stä, missä siis kuskataan ihmisiä jonnekin ja annostellaan tietyilllä ärsykkeillä ja eetteriin näytetään "reaktiot", on minusta tälle häkkijutulle kyllä sukua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jokke.

      En itse katso juurikaan televisiota. En oikein koskaan ole oppinut sitä katsomaan. Olen yrittänyt seurata joitakin sarjoja, mutta yleensä kyllästynn muutaman osan jälkeen. Tuollaisia mainitsemasi kaltaisia ohjelmia en jaksa ollenkaan. En näe, mitä pointtia niissä on. Julkisen häpäisemisen seuraukset ovat arvaamattomat, mutta ihmistä ei voi itseltään vastoin hänen tahtoaan puolustaa.

      Poista
  3. Hmm, kiinnostavaa. Se kuva minkä olen susta saanut on vähemmän ongelmallinen ulkopuolisuuden, ylimääräisyyden suhteen kuin mitä tästä tekstistä luin. (Sana "ongelmallinen" on ehkä vähän huono. Ja tuolla "vähemmän ongelmallisella" tarkoitin sitä, että en ole myöskään pitänyt sua tyystin "järjestelmään sopeutuneena" tms. Jos tästä nyt mitään tolkkua saa...) Tästä sitten mietin, että kuinka paljon on oikeastaan ihmisiä jotka jollakin tasolla kokevat tätä ulkopuolisuutta, sopeutumattomuutta, joille olemassaolo tässä maailmassa ei ole kaikin puolin/millään lailla luontevaa. Kuinka moni yrittää sopeutua, tai ainakin esittää. Jos onkin niin, että niitä järjestelmään sopeutuneita ja "voittajia", niitä joille kaikki tämä on helppoa ja luontevaa, onkin vaikka vaan puolet, tai jopa alle. Jos iso joukko yrittää peitellä luultua epäonnistumistaan, ylimääräisyyttään. Jos näin olisi, niin eikö silloin pitäisi lopettaa yrittäminen ja esittäminen ja jopa olla avoimesti siellä rajan toisella puolella. Silloin, ainakin jossain utopiassa, maailma voisi olla helpompi. Voi myös aivan hyvin olla, että nää mun tämän illan arviot sopeutujista ja voittajista ja harhailijoista ja eksyjistä ja ylimääräisistä on utopistisia.;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, tätä asiaa on aika vaikea selittää. Puhuttiinko sun kanssa joskus Jungin kirjasta Unia, ajatuksia, muistikuvia. Jung puhuu siinä ulkopuolisuudestaan tavalla, joka vastaa lähinnä sitä mitä tarkoitan. Ei oikeastaan ole kyse siitä, pystyykö sopeutumaan johonkin tai olemaan osa jotain porukkaa. Ei myöskään ole kyse siitä, että onko olemassa sellaisena kuin on, ie. itsenään tai ns. omimpana itsenään. Ulkopuolisuus/ylimääräisyys on syvempi juttu. Tarkoitan, että vaikka kaikki ihmiset olisivat kuinka itsejään ei ulkopuolisuus sillä poistuisi. En nyt osaa paremmin tätä artikuloida.

      Poista
    2. Okei. Ehkä tuo Lukumadon ja sun keskustelu "järjestelmään sopeutuvista ihmisistä" johti mua hieman harhaan. Joo ja vaikka kaikki ihmiset olisivatkin omia itsejään, ei kaikki olisi vaan laa laa laata. Jokainenhan on oma itsensä omalla tavallaan.:) Ajattelin lähinnä mahdollisesti jotain häpeän tai epävarmuuden vähenemistä ulkopuolisuuden kokemisesta.
      Mutta kun tuon Jungin esille vedit... En tiedä tiedänkö mitä tarkoitat ulkopuolisuudella, ylimääräsisyydellä. Ehkä tavoitan jotain, tai sitten en. Mutta ainakin vei mun ajatukset toiselle tielle aiheesta. Ehkä eksistentiaalisempaan suuntaa..? (Oh ja ah, en ole käyttänyt sanaa eksistentiaalinen aikoihin!)

      Poista
    3. Sanoitko eksistentialismi? Kyllä taisit sanoa. Tarjosit siis juuri leivoksen. Nam. Eksistentiaalinen on mitä paras sana tässä yhteydessä. Tosin luultavasti olen siitäkin tehnyt jonkin oman lajikkeeni, jolla ei välttämättä ole niin kauhean paljon tekemistä sen varsinaisen eksistentialismin kanssa.

      Ulkopuolisuus on tunne ulkopuolisuudesta. Ei kai sitä sen tarkemmin voi selittää. Tunne, että ei kuulu joukkoon, vaikka siihen ei olisi varsinaisesti mitään syytä, miksi ei kuuluisi. Kimuranttia.

      Poista