Siirry pääsisältöön

Naomi Alderman: The Power (Voima)

Tämän vuotisista Baileys-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistalle päässeitä teoksista (ks. postaus täällä) minua kiinnosti etukäteen eniten juuri Naomi Aldermanin The Power, koska teoksen esittelystä luin, että siinä kuvataan tilannetta, jossa valta on naisilla. Jos näin olisi, muuttuisiko maailmanmeno?

The Powerissa teinitytöt saavat outoja voimia. Samaan tapaan kuin sähköankeriaat tytöt alkavat pystyä antamaan sormenpäillään ihmisille sähköiskuja, jotka voivat olla lieviä tai hyvinkin voimakkaita, jopa kuolemaan johtavia. Kyky antaa sähköiskuja leviää maailmalla pandemian lailla, kun tytöt pystyvät "tartuttamaan" kykynsä toisille tytöille ja naisille ja kun aikaa kuluu alkavat tyttövauvat syntyä tällä kyvyllä varustettuina.

Aldermanin romaani on scifi-satiiri, joka tutkii sukupuolten välisiä valtasuhteita kääntämällä roolit ylösalaisin. Romaani lähtee käyntiin todella liukkaasti ja koukuttavasti. Vahvan alun jälkeen seuraa kuitenkin tylsempi vaihe, jolloin tuntuu, että Alderman ei oikein saa tästä mainiosta ideastaan kaikkea siihen sisältyvää potentiaalia irti.  Teoksen loppuosa sitten taas onkin jo sitä lajia, että kirjaa ei pysty käsistään laskemaan.

The Power sisältää reippaasti väkivaltaa, vaikkakaan toki sen kuvaaminen ei ole itsetarkoituksellista, vaan pikemminkin kirjan tematiikasta johtuvaa. Tapahtumat etenevät useamman eri tytön näkökulmasta ja on kiinnostavaa seurata, miten eri tavoilla tytöt suhtautuvat saamaansa kykyyn ja sen käyttämiseen. Teoksesta löytyy myös sympaattinen nuori nigerialaismies Tunde, joka osittain sattuman kauppaa päätyy sukupuolisodasta raportoivaksi reportteriksi. Tunden läsnäolo teoksessa on tärkeää, koska hänen myötään teokseen kirjoittuu ajatus siitä, että loppujen lopuksi kysymys ei ole sukupuolista, vaan ihan vaan ihmisistä.

Aldermanin romaanin viesti vaikuttaisi olevan, että valta on yhtä vaarallista niin miesten kuin naistenkin käsissä. Se turmelee käyttäjänsä ja synnyttää sotatiloja ja katastrofeja sekä tekee ihmisestä kyltymättömän, jatkuvasti lisää haluavan. Paljastamalla naisvallan kääntöpuolet se samalla kritisoi patriarkaalista vallankäyttöä. Kuvaavaa on, että romaanissa jotkut pojat pukeutuvat tytöiksi esittääkseen että heilläkin on sähköiskukyky, kun taas jotkut tytöt esiintyvät poikina piilottaakseen kykynsä.

The Power on teemalähtöistä kirjallisuutta, joka on sekä sen vahvuus että heikkous. Alderman osoittaa romaanillaan, että naiset ja valta on ihan yhtä huono yhdistelmä kuin miehet ja valta. Kokonaistilanne pysyy samana riippumatta siitä, kumpi sukupuoli vallankahvaa keinuttelee.

Power doesn't care who uses it.

Niin kovasti kuin tämän romaanin lukemista odotinkin jäi lopputulos lievästi pettymyksen puolelle, sillä odotin tältä kirjalta monimuotoisempaa vallan ja sukupuolten/sukupuolettomuuden analyysiä. Kaiken kaikkiaan The Power jättää minut tunnepuolella hämmästyttävän kylmäksi. Teoksen kiinnostavin osa löytyy varsinaista tarinaa kehystävästä fiktiivisestä kirjeenvaihdosta, josta käy ilmi, että itse romaanin on kirjoittanut Neil Adam Armon -niminen mies, joka lähettää käsikirjoituksensa Naomi-nimiselle vastaanottajalle. Vasta teoksen aivan lopussa, kun kerronta palaa Neilin ja Naomin kirjeenvaihtoon löytyy se kuuluisa i-kirjaimen päälle kuuluva piste. Omalla kohdallani tämä tapahtuu liian myöhään, vaikka maistuva veto onkin.



Naomi Alderman: The Power (2016)
341 sivua
Kustantaja: Penguin Random House

Kommentit

  1. Hmm, tämä kirja ei lähtökohtaisesti kovin paljon kiinnostanut minua eikä se kiinnosta vieläkään. Asetelma toisaalta on kutkuttava, mutta jokin tökkii ja varsinkin nyt kun luin kirjoituksesi. Ja siis se on periaatteessa hyvä asia, koska mielenkiintoista luettavaa on jo nyt niin paljon, että tietyssä mielessä on helpottunut olo, ettei tämä ehkä olekaan n i i n hyvä. Ehkä luen, ehkä en. Aika näyttää.

    Ps. kirjastosta hain mainitsemasi Miriam Toewsin kirjan. Vaikuttaa oikein hyvältä (yhden vajaan luetun sivun perusteella)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä lähti niin hyvin käyntiin. Vähän kuin eräskin kohokas, joka tuli uunista kohollaan, mutta oli hetken päästä pelkkä läjä. No, ei tässä nyt sentään niin huonosti käynyt, mutta harmittaa, kun tässä oli paljon potentiaalia ja se jotenkin sitten hassattiin.

      Se Toewsin kirja on tosi hieno. Perustuu tositapahtumiin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän