Siirry pääsisältöön

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema



Se on se joku, joka aina kysyy: mikä on paras suomalainen kirja, jonka olet lukenut. Toisinaa olen vastannut: Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema. Vastaukseni ei tarkoita, että näin mitenkään välttämättä olisi, mutta Pulkkisen kirja on siinä määrin erinomaisen erikoinen tapaus, että se sopii oikein hyvin vastaukseksi tähän mahdottomaan kysymykseen.

Luin Romaanihenkilön kuoleman - alaotsikoltaan Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus - ensimmäisen kerran parikymppisenä ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Se jäi päähäni multimedian kaltaisena jättiläisenä, joka osoitti niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin suuntiin. Lukemistani leimasi tuolloin vahvasti kokemus, että sen kaltaista romaania ei Suomessa oltu aiemmin kirjoitettu. Tuolloin en vielä tiennyt postmodernismista juuri mitään, enkä varsinkaan osannut asettaa Romaanihenkilön kuolemaa sen kehykseen.

Nyt toisella lukukerralla löysin Romaanihenkilön kuolemasta sekä rasismia että sovinismia reippaassa määrin ja paikoin se sai minut kiemurtelemaan vaivautuneesti. Teokseen sisältyvä laaja Afrikkaan sijoittuva osuus on hämmentävää luettavaa, enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kaiken lisäksi sen lukeminen oli aika tylsää siitä huolimatta, että tarjolla oli täkyjä moneen suuntaan. Päässäni käynyt myräkkä oli  kuitenkin hyvin erilaatuista kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Romaanihenkilön kuolema on sitä tyyppiä kirjallisuutta, josta puolileikilläni tapaan käyttää nimeä maailmanselitys, koska se tökkii kaikkea, mitä sen mieleen sattuu tulemaan ja sen mieleen sattuu tulemaan objektiivisestikin mitattuna ihan harvinaisen paljon. Se on luonteeltaan pyttipannu deluxe, johon on kaadettu jääkaapista kaikki, mikä on paistinpannuun saatu mahtumaan. Osa menee pitkin hellaa, mutta väliäkö tuolla, sillä Pulkkinen kokkaa luovasti. Käytännössä aineksia ovat muun muassa, mutta ei seuraaviin todellakaan rajoittuen: Suomen suhde Neuvostoliittoon, kehitysapupolitiikka, kirjallisuuspalkinnot, Lönnrotin seikkailut, kirjailijan oma suku, abortinvastaisuus, Pekka Tarkan kritiikit, Pulkkisen julkaistu ja julkaisematon tuotanto.

Romaanissaan Pulkkinen luo henkilön nimeltä Makkonen, joka toimii sekä romaanin kertojana että lukijana. Makkosta hän vertaa Vladimir Nabokovin Kalvaan hehkun (klik) Tri Kinboteen. Niille, jotka Kalvaan hehkun ovat lukeneet tämä on hyvin kuvaava ja havainnollinen maininta ja ylivertaisesti tarkin tapa kuvata Romaanihenkiln kuoleman luonnetta.

Muistan ihan tarkkaan, missä Romaanihenkilön kuolemaa ensimmäisen kerran luin ja nyt toisella lukukerralla palaan tuohon huoneeseen monta kertaa. Samalla törmään muutamiin henkilökohtaisiin muistoihin, joista en niin välittäisi. Muistan, miten välillä oli rauhoitettava hengitys ja annettava välittäjäaineille aikaa toipua maitohapoista. Muistan, miten ikkunat olivat likaiset ja kunnon ihminen olisi pessyt ne sen sijaan, että keskittyi kuolemaa tekevään romaanihenkilöön.

Luettuani Pulkkisen romaanin nyt uudelleen, luulen, että yksi minua tässä romaanissa erityisesti puhutelleista tekijöistä oli metafiktio ja sitä tässä teoksessa todella riittää. Teoksen kertoja/t ei/vät suostu pysymään teoksen sisällä, vaan tule(e)/vat siitä jatkuvasti ulos kuin Romaanihenkilön kuolema olisi kaappi mummon eteisessä. Intertekstuaalisuus pitää teoksessa kosteita bileitä ja siinä vaiheessa kun drinkit vaihtuvat aamukahviksi intertekstuaalista vauhtia otetaan Pulkkisen omasta romaanista nimeltä Sanan voima, joka ei ole olemassa oleva teos.

On pakomatkoja ja toisenlaisia matkoja, on hirmuisesti liikettä. Uusintalukukerran puhuttelevimmat kohdat löytyvät juuri teoksen itsetietoisuudesta kirjallisena teoksena sekä kirjailijan ja lukijan välisen suhteen kommentoinnista.

Kirjailija, kun sanat vyöryvät kohti - heitä lainausmerkit!
ja sitten jalat alle.


tai

Ei ole "frigidin lukijan" käsitettä; "kyvyttömän kirjailijan" on. Eipä tunneta "siveettömiä lukijoitakaan"; syy on aina kirjan.


Lukiessani mietin outoja asioita, kuten vaikkapa sitä, että kirjoittiko Matti Pulkkinen Romaanihenkilön kuoleman kirjoituskoneella. Romaani on ilmestynyt vuonna 1985, jolloin tietokoneet eivät vielä olleet yleistyneet, joten luultavaa on, että näin tapahtui. Tästä seuraa kuva, jossa Pulkkinen hiki päässä hakkaa kirjoituskonetta, kun hänen ajatuksensa kulkevat huomattavasti nopeammin kuin sormet, jotka lipsahtelevat vähän väliä kipeästi kirjoituskoneen näppäinten väliin. Tasaisin väliajoin kuuluu autuas ping, kun hän vaihtaa riviä. Hullun hommaa, sanon minä. Sitä kirjallisuus pahimmillaan ja parhaimmillaan on.

Teoksen loppuun sijoitetuissa Alkusanoissa Romaanihenkilön kuolemaa kuvataan seuraavasti:

Mahdollinen lukija, kädessäsi on kirjallinen konkurssi, kesken jäänyt luonnos omaelämäkerralliseksi antiromaaniksi, tai se mitä käsikirjoituksesta on jäljellä sen jälkee kun sade on sitä liottanut, tuuli levitellyt, koirat penkoneet ja kulkijat tallanneet, sillä jätän liuskani maailman armoille, tämän Hämeenlinnan Kaupunginpuiston penkin alle jolla ne luin viimeisen kerran läpi ja totesin tappioni ylivoimaisen yrityksen edessä.

Romaanihenkilö on Matti Pulkkinen, joka ei ole Matti Pulkkinen. Kyseessä on kevyt ja vakava leikki lukijan kanssa, jossa kukaan ei voita tai jos voittaakin ei tiedä, mitä voitollaan tehdä. Pulkkisen teos on kauimpana lauantain lottoarvonnasta, joka tekee yhden haaveista totta. Siinä on aika paljon sydäntä ja rasvakudosta suht kummallisissa paikoissa. Se on uhkayritys ja lokin monumentaalinen kriisihuuto. Se on sitä lajia liikahdus suomalaisessa kirjallisuudessa, että vaikka tietyt teemat epäilyttävätkin ja tuntuvat nykypäivästä katsottuna suorastaan vastenmielisiltä, ei Romaanihenkilön kuoleman nerokkuutta voi kiistää. Tämä teos, jos mikä, kuuluu kansakunnan kaapin päälle. Sinne, mistä pölyjä harvoin muistetaan pyyhkiä.



Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (1985)
639 sivua
Kustantaja: Gummerus

Kommentit

  1. lensin matin kanssa tansaniaan samassa koneessa joskus 1982 ja hän sai minulta paljon tietoja -esiinnyin kirjassa. todisteena kaitafimi jossa matti esiintyy-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mac tämän muistosi jakamisesta. Oli varmasti ikimuistoinen matka.

      Poista
  2. Tutustuin vasta nyt ko kirjaan. Erittäin vahvaa kuvausta. Oikeastaan pelottaa, miten asiat olivat 30 vuotta sitten ja miten voi nykyaika muistuttaa kirjaa.
    Miten kirjaili sai ja uskaksi kirjoittaa näin suoraa tekstiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tämä kirja aikamoinen pläjäytys tosiaan. Pulkkinen ei kuvia kumarrellut.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän