Siirry pääsisältöön

Juuli Niemi: Yömatkat

Alussa oli sana ja on edelleenkin. Yömatkoissa se sana on Rai. Yömatkoissa se on myös ihmisen nimi ja Niemen runot kertovat siitä, miten Raista tuli rai pienellä kirjaimella ja uudelleen RaiRaiRai kaikki kolme isolla kirjaimella.

Heti kuultuani nimen Rai päässäni alkaa soida jonkinlainen musiiki, joka selittynee sillä, että Rai tarkoittaa myös algerialais-marokkolaista kansanmusiikkia. Tämä tieto tuskin on tarpeellinen Yömatkoja lukiessa, mutta omalla kohdallani juuri tämän vuoksi Niemen kokoelman lukeminen alkoi vahvasti musikaalisissa merkeissä.

rai tai Rai ennen kuin hänestä tulee RaiRaiRai matkustaa paljon. Tekee kaikenlaisia matkoja. Käy Kiinan muurilla miehen kanssa. Käy etelässä, jossa on pieni kylä ja "kuuman ihon iltapäivät." Käy istunnoissa ja nimettömässä maassa "revityn lottokupongin hengessä." On usein "utuinen läikkä" valokuvan etuosassa. Ei vielä kovin paljon olemassa, mutta jo matkalla itsekseen.

Yömatkoissa on vastustamatonta teeskentelemättömyyttä ja lapsenomaista vilpittömyyttä. Tutustun sisaruksiin, jotka juoksevat sivujen poikki lettinauhat heiluen. Ne eivät ole kireällä ollenkaan, vaan hiuksia luiskahtelee niistä vähän väliä karkuun. Tavallaan minä nyt vähän huijaan, sillä Niemi ei kirjoita lettinauhoista. Minä taas kirjoitan niistä tässä sen tähden, että vallattomiin lettinauhoihin tiivistyy parhaimillaan sellainen huolettomuus ja tyttöihana itsevarmuus, joka kuvastaa hyvin juuri tämän kokoelman tunnelmaa.

Niemi kirjoittaa, miten rai, joka ei vielä ollut RaiRaiRai

Parturoi jo pienenä oman tukkansa,
keksi omat jumalat,
he olivat itsestään selvästi naisia,
Potkaisi jos joku ei lähtenyt tanssimaan
Tässä mä oon!

Tässä mä oon! Kuka muu kuin pieni tyttö voisi noin vastustamattomasti itsestään todeta. Kuulkaa maailma ja kaikki sen ihmiset, kuulkaat eläimet, puut ja moottoritiet. Tässä mä oon! Olen piirtänyt pari viivaa paperille. Olen Frida Kahlo!

Yömatkoissa on vähän pinkkiä ja hubbabubbaa, mutta ei koskaan imelästi. Paikoin lukiessani mielessäni pyörivät Katja Tukiaisen taulut. Niemen runojen energia on ihanaa, kahmin sitä syliini. Haistan ja maistan. Työnnä pääni sen sisälle.

Kipuakaan ei tästä kokoelmasta puutu, sillä kasvaminen sattuu aina. Kuitenkin, kun nyt tässä Yömatkoista kirjoitan ja niiden lukemisesta on jo muutama viikko kulunut muistan parhaiten sen tytön, jolle ei tulisi mielenkään kyseenalaistaa omaa olemassaoloaan. Hän tuo mieleeni lapsen Wim Wendersin elokuvasta Berliinin taivaan alla. Hän on se lapsi, joka ei tiennyt olevansa lapsi. Joka kulki käsivarret roikkuen, eikä ottanut valokuvatessa mitään ilmettä kasvoilleen.

On huimaavaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos runojen tyttö säilyttäisi tuon saman kyvyn myös aikuisena. Jos kasvaminen ei ryöstäisi meiltä tärkeimpäämme.



Juuli Niemi: Yömatkat (2010)
90 sivua
Kustantaja: Otava

#runo100

Kommentit

  1. Juuli Niemi on minulle tuttu nimi teoksestaan Et kävele yksin, vaikkakaan en sitä ole lukenut. Tämä teos kuulostaa Lanu-Finlandia-voittajaa kiinnostavammalta, sillä runot. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on kyllä täysin aseistariisuvaa tyttöenergiaa. Kokeile!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän