Siirry pääsisältöön

Jonathan Lethem: Lucky Alan and other stories #novellihaaste


Heti alusta asti tiedän, että nyt luen jotakin todella hyvää, mutta en tiedä, mistä se hyvyys loppujen lopuksi muodostuu. Se on enemmän kuin Lethemin kirjoittamat taidokkaat lauseet ja hänen outo ja villisti vinksahtanut kerrontatapansa sekä paikoin surrealistiset maailmansa. Se on vaikutusta, joka menee niihin aivojen osiin, joissa syntyy kutkuttava hämmennys.

Jonathan Lethem (s. 1964) on amerikkalainen, varsin arvostettu kirjailija, joka Suomessa ei taida olla kovin tunnettu, mutta jolla kotimaassaan on läjäpäin kiihkeitä faneja. Suomeksi häntä ei ole julkaistu,* mutta tähän asiaan on onneksi tulossa muutos, sillä Moebius kustantamolta on nyt keväällä tulossa suomeksi Lethemin romaani Orpojen Brooklyn (Motherless Brooklyn 1999).  Hyvä niin, sillä Lethemin kieli on sen verran haastavaa, että jouduin tätä kokoelmaa lukiessani turvautumaan sanakirjaan kerran jos toisenkin, enkä kaikin paikoin siltikään ollut aivan varma, ymmärsinkö lukemaani.

Lethemin käsissä kieli ja sanat ovat muovailuvahaa, josta hän suvereenisti tekee haluamiaan kuvioita kiinnittämättä suurempaa huomiota siihen, että lukijalla saattaa olla vaikeuksia pysyä hänen matkassaan.  Hienoja ne ovat ne hänen lauseensa ja jossakin vaiheessa yllätin itseni alleviivaamasta Lucky Alania ihan vaan siksi, että niin teki mieli tehdä ja kun kirjakin on omani ei siihen ollut estettä. Yksinkertainen, riisuttu lause on ehkä kiinnostavinta mitä tiedän. Tekisi mieli sanoa, että kuka tahansa voi oppia kirjoittamaan tappavankomeita metaforia ja lukijaa pyörryttävää kaunokieltä. Todellista taituruutta on, että lause on simppelisti täysi, kuten vaikkapa seuraavissa esimerkeissä:

Rain still threatened, hadn't arrived.

Stevick, meant to be job-hunting, wasn't.

Sen sijaan että kuorruttaisi sanojaan Lethem riisuu ne kaikesta ylimääräisestä niin että jäljellä on lihasta kuorittuja luita, joiden valo on vähän toismaailmallista.

*

Novellit ovat keskenään hyvin erilaisia ja niissä tapahtuu merkillisiä asioita. Jos alan miettiä, mitä Lethem jollakin novellillaan tarkoittaa, mikä on novellin ns. pointti, niin usein joudun pudistamaan päätäni. Se ei haittaa. On mukavaa, kun hiukset menevät uuteen järjestykseen à la Lethem. Tuntuu kuin lukeminen olisi nautittava peli, jossa pelin luoja eli Lethem asettelee täkyjä, joiden tarjoamia vihjeitä en joko huomaa tai osaa niitä noudattaa. Haluan silti pelata, koska se on kivaa. Kummia ovia aukenee ja mitä niiden takaa löytyykin, niin ei ainakaan sitä, jota olin odottanut.

Kokoelman hämmentävimmän novellin tittelin saa surrealistinen novelli nimeltä Their Back Pages. Aluksi en ymmärrä edes, ketä siinä kuvatut hahmot ovat ja kirjoitan nimen jos toisenkin googleen, jolloin selviää, että kyse on sarjakuvahahmoista, jotka tässä novellissa päätyvät lentokoneen haaksirikkouduttua autiolle saarelle.

Lethemin kokoelma on mielikuvituksen karkkipäivä, talo ilman vanhempien laatimia sääntöjä. Käyn perheretkellä Seaworldissa nimensä Pending Veganiksi muuttaneen, hiljattain masennuslääkkeiden käytön lopettaneen miehen perheen kanssa ja nautin miekkavalaiden esityksestä sekä opin, että koiran muisti on pitkä (Pending Vegan). Tutkin blogiani kiikareilla ja tapan miehen, joka yritti astua blogini sisään (The Dreaming Jaw, The Salivating Ear). Olen maalle muuttanut city-mies, joka tapaa metsässä susia ja löytää sieltä vauvan (Traveller). Käyn tyhjässä huoneessa, jonne ei saa jättää mitään ja tulen tietoiseksi uusista säännöistä, joiden mukaan huoneessa saa olla vain ilman vaatteita (The Empty Room). Tutustun myös pariskuntaan, jolle lauseet ovat kaikki kaikessa ja jotka ihailevat erästä kirjailijaa niin suuresti, että he lähtevät kaupunkiin, jossa kirjailija asuu ja asettuvat postitoimistoon odottamaan, että kirjailija tulisi  noutamaan postinsa  (The King of Sentences). Opittuani tuntemaan pornokriitiikon käyn myös hänen työpaikallaan liikkeessä nimeltä Sex Machines sekä hänen kotonaan, jossa on läjäpäin, sanotaanko nyt vaikka hänen työhönsä liittyvää "materiaalia" (The Porn Critic).

Itsellenikin hieman yllättäen huomasin kokoelman luettuani, että mieleeni oli jäänyt erityisesti novelli nimeltä Procedure in Plain air. Luin sen uudestaan ja vielä uudestaan ja kerron nyt tässä siitä hieman enemmän havainnollistaakseni miltä Lethemin lukeminen tuntuu.

Procedure in Plain air kertoo miehestä, joka istuu kahvilan ulkopuolella ja tarkkailee, mitä kadulla tapahtuu. Paikalle tulee pakettiautolla kaksi haalaripukuista miestä, jotka tekevät katuun kuopan. Myöhemmin he palaavat ja asettavat kuoppaan kolmannen miehen, jolla on samanlainen haalari kuin heillä itselläänkin. Kuoppa peitetään lankuilla ja kun alkaa sataa tapahtumia tarkkaillut mies menee seisomaan lankuille sateenvarjon kanssa, jotta kuopassa oleva ei kastuisi.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Huomioni kiinnittyi siihen, että sekä kuopan kaivaneilla miehillä että kuoppaan vangitulla miehellä oli samanlainen haalari. Onko kyse kannanotosta USA:n vankilapolitiikkaan ja/tai USA:n sotatoimiin maailmalla? Kysäisen työkaveriltani, mitä hänelle tulee ensiksi mieleen USA:n vankilaoloista ja hän mainitsee Guantanamon. Ehkä tosiaan tästä novellista ulottuu lanka Guantanamoon? Vihjaako Lethem, että ihmisten roolit saattavat milloin tahansa vaihtua? Vartijasta voi tulla vartioitu ja toisinpäin. Ehkä kyse on siitä, että kuka tahansa meistä saattaa milloin tahansa joutua kuoppaan ja että harva meistä on niinkään onnekas, että joku pitelisi sateenvarjoa päämme päällä. En tiedä. Kunhan ajattelen ääneen. Parasta Lethemin lukemisessa onkin juuri se, että novellit eivät tarjoa vastauksia, vaan ikään kuin vapauttavat lukijan yhtään mistään tietystä tulkinnasta.

Lethem sijoittaa tuttuun vierasta ja kääntää sanakahvalla maailman uuteen asentoon. Toisinaan hän on avoimen surrealistinen ja maagis-realistinen. Hänen seurassaan olen usein oudossa maailmassa, jossa suunnistajantaitoni ovat melkoisen mitättömät. Ehkä Lethemiin tutustumista ei olisi kannattanut aloittaa tästä novellikokoelmasta, mutta onpahan hän nyt ainakin jollakin tapaa tuttu, kun aikanaan alan lukea Orpojen Brooklynia.

Jos Lethemistä innostuu hänen parissaan saa kulumaan tuokion jos toisenkin, sillä hän on tuottelias kirjailija. Suosittelen tätä kokoelmaa ennakkoluulottomille lukijoille, joita ei haittaa olla hieman eksyksissä ja pihalla.




Jonathan Lethem: Lucky Alan and Other Stories (2015)
157 sivua
Kustantaja: Doubleday

#novellihaaste - 9 novellia

*korjaus: Lethemiltä on suomennettu kaksi teosta: Musiikkiuutisia ja Yksinäisyyden linnake

Kommentit

  1. Kiinnostava, ehkäpä tartun Orpojen Brooklyniin sitten kun ilmestyy, koska tuo englannin lukeminen sanakirjan kera on vähän sellaista, mitä en jaksaisi.

    Tuo yksinkertaisten lauseiden kauneus ja poeettisuus on asia, jonka olen taannoin oivaltanut oman kirjoittamisen myötä. Nyt siihen kiinnittää huomiota erilaisissa teksteissä. Todellista taituruutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä vaikutti sekin, että kun jotkut jutut oli muutoinkin jo aika outoja, niin kielen ymmärtämisen merkitys vielä korostui ja välillä tuli tunne, että missäköhän tässä nyt ollaan menossa. Tosin vaikka tämä olisi suomeksi, niin pähkäiltävää riittäisi siitä huolimatta ja se on myös osa Lethemin viehätystä. Ajattelin kyllä useampaan kertaa lukiessa, että miten joku voi kirjoittaa näin hyvin.

      Odotan paljon tuolta käännösteokselta. Ei kyllä varmaan ole kääntäminen ihan helpoimmasta päästä, mutta luotan Heikki Karjalaiseen.

      Poista
  2. Jaa, suosiolla on jätettävä väliin jos kerran sinäkin olet tarvinnut sanakirjaa. Orpojen Brooklyniä voisi kokeillakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noo, mut saattaisithan sä tulla tän kanssa paremmin juttuun. Vaikka luenkin paljon englanniksi niin on kirjoja, jotka koen omalle kielitaidolleni liian vaikeiksi ja tämä oli joiltakin osin sitä luokkaa.

      Poista
  3. Moi, Orpojen Brooklynin ilmestyminen on siirtynyt syksyyn 2017, melkein ainoastaan minusta itsestäni johtuvista syistä. Mutta hauska kuulla, että Lethem kiinnostaa. Eikä kannata vaipua epätoivoon, Lethemia on suomennettu aiemminkin, Loki-kirjat on julkaissut romaanit Musiikkiuutisia (2001) ja Yksinäisyyden linnake (2004), joista varsinkin Yksinäisyyden linnake on ihan huippu - ja pikaisen nettihaun mukaan jopa saatavissa adlibris.comista (mitä kyllä vähän epäilen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heikki, kiitos tiedosta. Täällä tosiaan yksi malttamaton lukija jo odottelee Orpojen Brooklynia. Maltan kyllä odottaa syksyyn, sillä luettavasta ei sinänsä varsinaisesti ole pulaa. :D

      Luin muistaakseni jostain, että Lehtemiä ei ole suomennettu, enkä sitten lähtenyt tarkistamaan asiaa. Hyvä kuulla, että kumminkin pari kirjaa löytyy, jotka ovat menneet multa totaalisesti ohi. Tuo Yksinäisyyden linnake on ollut englanninkielisenä lukulistalla jo pidempään, joten vallan mainiota, että se on saatavilla suomeksikin.

      Kiitos jo etukäteen, että sinun ansiostasi saada lisää Lethemiä suomeksi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän