Siirry pääsisältöön

Chris Kraus: I love Dick

No tota joo. Huh huh. Tää oli niinku ihan harvinaislaatuisen totaalista. Total eclipse of the heart, brain, body ja soul.

Tällaisia kirjoja minä rakastan. Rakastan niin, että suupielistä valuu sylkeä ja kuolaa.

Tällaisista kirjoista minä tuleennun niin, että ihooni tulee rakkuloita, jotka vuotavat visvaa, joka saa peruspenisten omistajat pistämään päänsä Lain pensaaseen.

Kun Chris Kraus rakastuu Dickiin, mulla loppuu sanat. Kun Chris Kraus kertoo siitä, mitä hänen ja Dickin välillä tapahtuu tai enimmäkseen ei tapahdu, mulla on niin paljon sanoja, että uppoan niihin kuin Mereen. Kun Chris Kraus puhuu taiteesta ja taiteilijoista, hän pumppaa minut täyteen rehellisyysheliumia ja ääni, joka minusta lähtee kuulostaa niin paljon oravalta, että yksikään isoalkukirjaiminen mies ei halua kuulla, mitä mulla on sanottavana.

I love Dick (jätän nyt käsittelemättä, mitä merkityksiä sanaan Dick liittyy, kun se tässä teoksessa nyt vaan sopivasti sattuu olemaan sen tyypin nimi, johon Chris Kraus rakastuu) on pyörryttävä teos. Luulen ensin lukevani romaania, kunnes luulen lukevani autofiktiivistä romaania, kunnes luulen lukevani omaelämäkertaa, kunnes luulen lukevani tunnustuskirjallisuutta, kunnes olen siinä pisteessä, että en enää tiedä, millä nimellä kutsua Krausin kirjoitusta. Teoksen jälkisanoissa Joan Hawkins käyttää ilmaisua teoreettinen fiktio. Olkoon sitten vaikka sitä.

I love Dick alkaa kuvauksella siitä, miten Chris Kraus ihastuu miehensä Sylvère Lotringerin kaveriin nimeltä Dick. Krausin huumaantuminen on kaikennielevää ja hän alkaa kirjoittaa Dickille kirjeitä sekä yksin että yhdessä miehensä kanssa. Silloin kun kirjeitä ei kirjoiteta Chris ja Sylvère puhuvat Dickistä ja siitä, miten he aikovat soittaa Dickille, mutta eivät kuitenkaan juuri koskaan soita. Siis koko ajan jatkuvasti joka paikassa ja kaikkialla on Dick, eikä Dickin ulkopuolella ole mitään. Dickin ja Chrisin elämän välille voi siis huoletta panna yhtäläisyysmerkit.

Tietysti vähän hämmentää, että miksi Sylvère lähtee Dick-hommeliin mukaan ja tietysti nolottaa Chrisin puolesta, että onko hänen nyt ihan pakko koko maailmalle tästä pakkomielteestään kertoa. Hah-haa, tässä kohden olen vielä niin naiivi, että en ole ymmärtänyt, mistä tästä teoksessa on kysymys. Hah-haa ja kerron sen teille tässä, koska Chrisiltä olen saanut niin paljon rohkaisua, että mulla ei ole mitään tarvetta esiintyä yhtään fiksumpana kuin olen. Sivumennen sanoen tätä tarkoittaa vaarallisuus. Jos nainen lakkaa häpeämästä alkaa tapahtua. Ai miten niin. No, sullakin on se joku sun häpeä, jota piilottelet ja naamioit ja voi olla, että se sullakin liittyy rakkauteen ja siihen, miten silloin joskus ja väliin vieläkin vähän nolosti... Voit täydentää lopun lauseesta, koska enhän mä sua oikeesti tunne.

*

Teoksen toinen osa on huomattavan erilainen kuin sen alku, enkä aluksi ole yhtään kartalla sen suhteen, mistä on kysymys. Huomaan kaipaani Dick-narratiivia (just niin, mitäköhän tästäkin pitäisi päätellä). Chris matkustelee ympäri Amerikkaa ja käy taidenäyttelyissä ja kauhukseni huomaan, että alun intensiivisen lukurupeaman jälkeen suustani alkaa tulla kuplia, joissa lukee boring ja meinaan jo heittää I love Dickin sivuun, mutta kuten tiedät, ei Dickejä niin vain heitellä, sillä kun yhdestä Dickistä on päästy on seuraava jo jonossa. Niin se yhteiskunta toimii.

Jatkan siis lukemista ja vaikka on kaunis ja pilvetön kesäpäivä maaliskuussa, niin äkkiä salama leimahtaa ja menen vähän kahtia. Se on sellanen niinku heureka se väläys. Kun sitä nyt tässä yritän kuvata on tietysti samaan aikaan kuuma ja kylmä ja ihokarvat pystyssä ja tyhmää sanoa, että mitään tällaista en ole ennen lukenut. En mitään näin säälimätöntä, näin tiukkaa ja häpeämätöntä ja todellista ja tärkeää ja pelastusrenkaan kaltaista. Oikeasti en edes ymmärrä, miten joku voi pistää itsensä niin totaalisesti peliin kuin Chris Kraus tekee ja kertoa sen meille kaikille. Tehdä itsestään niin monen silmissä naurettavan ja vähät välittää, koska oikeesti on pakko mennä just nyt tästä läpi, jos haluaa ymmärtää, miksi miehillä on Laki ja sen tulkinnat, mutta naisilla vain yksityisen alue, joka ei tietenkään ole ollenkaan yhtä kiinnostava, koska Laissa on niin kirjoitettu. Koska Laissa on sanottu, että julkinen on peruspeniksen synonyymi.

Oh yeah, such a "conceptual fuck."

*

I love Dick on teos, jossa amerikkalainen kirjailija ja elokuvavohjaaja Chris Kraus (s. 1955) tekee elämästään tapauskertomuksen. Flaubert sanoi muinoin: Madame Bovary, c'est moi. I love Dickissä Chris Kraus aloittaa yhden kirjeistään:

Dear Dick,
This is Charles Bovary. Emma and I have been living together for some  nine years.

Yhdessä Emman kanssa Chris, joka omien sanojensa mukaan syntyi uudestaan Dickin kautta, käy taisteluun.

Emma and I set out to challenge centuries of male supremacy and dickdom.

Ja sitä taisteltavaa, sitähän riittää. Sen taistelun väleissä luuraa Dick kuin Jallu muinaisissa Apu-lehdissä. Dickin rakastaminen on "kokopäivätyötä", eikä Chris ole "valmis muuttumaan työttömäksi."

Chrisiä ei lannista mikään. Ei Dickin syytökset, ei tämän haluttomuus tavata Chrisiä tai vastata Chrisin puheluihin. Fantasia on maailmaa suurempi, mutta kuten fantasioiden kanssa aina esiin nousee kysymys, onko fantasian koskaan mahdollista toteutua koko fantasiamaisuudessaan vain kalventaako todellisuus sen väistämättä.

Taidemaailmassa naistaiteilija törmää Dickiin yhä uudestaan, enkä  nyt tarkoita Chrisin Dickiä, vaan sitä toista. Chris Kraus kirjoittaa porakoneella. Hän kirjoittaa niin kauan, että tulee poranneeksi Dickistä (siitä toisesta) läpi. Miksi on niin, että itsemurhan tehnyt naistaiteilija psykologisoidaan ja hänen taiteensa määritellään hänen kuolemansa kautta? Miksi naistaitelijoiden kokemukset määritellään yksityisiksi ja sitä myötä mielenkiinnottomiksi? Miksi naistaitelijoiden henkilökohtaiset projektit tulkitaan narsismiksi? Miksi universaalia voi olla vain peruspenisten luoma taide? Miksi naisten haavoittuneisuudesta kirjoittaminen on problemaattista? Miksi siitä ei saisi tehdä filosofiaa?

Chris Kraus siteeraa taiteilija Hannah Wilkeä:

If women have failed to make "universal" art because we're wrapped within the "personal," why not universalize the "personal" and make it the subject of our art?

I love Dickissä Chris Kraus universaalistaa henkilökohtaista sivu sivulta ja ampuu alas taidemaailman konventioita. Krausin projekti on valtava. Se on intiimiydessään hämmentävä. Se on koskettavuudessaan kuumottava. Se on jotakin niin totaalisen tinkimätöntä, että sille on vaikea löytää ilmaisua. Se menee minuun kuin huumaus, josta en konsanaan halua toipua.

I love Dick on feministinen panssarivaunu. Se on palvelus meille kaikille.  Se on juhlanäytös, johon ei voi ostaa lippuja, mutta johon voi osallistua Krausin teoksen lukemalla. Se on yksi parhaimmista feministisistä teoksista ikinä.

It's so fucking political, että tämän poliittisempaa ei ole.




Chris Kraus: I love Dick (2016/1997)
261 sivua
Kustantaja: Serpent's Tail

Kommentit

  1. Onnistuit sitten kirjoittamaan tästä niin kiinnostavasti, että tuntuu pakolta lukea tämä. Ehdin jo etsiä mistä teoksen saisi jollain helpommin ymmärrettävällä kielellä, vaikka luettavien pino huojuu ja Dante ei ole päässyt paratiisiin asti. Ehkä vielä joskus luen tai sitten yritän unohtaa esittelemäsi kirjan parhaan kykyni mukaan.

    Eikö Jallu enää muka luuraa? Mikä harmi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulin tästä kirjasta vasta vähän aikaa sitten, enkä nyt edes muista mitä kautta. Tämähän ei tosiaan ole mikään uusi teos ja ihmettelen, miten en tähän ole aiemmin törmännyt.

      Olen tämän kirjan kanssa ihan sanaton. Ehkä lähimmäksi tätä tulee Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma, joka toki on hyvin hyvin erilainen ja fiktiota, jota tämä Krausin kirja taas ei ole, vaan omaelämäkertaa ja teoreettista pohdintaa toisiinsa yhdistettynä. Tämä on niitä, jotka haluan omaksi. Lisäksi kirjan nimen vuoksi tätä on hupaisaa lukea julkisissa tiloissa. :D

      Poista
    2. Aa. Hämmästelin mistä merkityksistä mainitsit. Se selittänee myös, miksi ruotsinnoksessa nimeä ei ole käännetty. No, olen jo menettänyt aika päiviä sitten kasvoni julkisilla paikoilla lukijana, että tämä varmaan olisi aika mitätön lisä :).

      Poista
    3. Hah-haa! Olisi mainio tempaus, jos useampi lukisi tätä samaa kirjaa vaikka metrossa, junassa tai jossain muussa paikassa. Itse luin tylsästi vaan kotona. :D

      Poista
  2. No huh! Olen nähnyt tämän kirjan vilahtelevan siellä täällä, mutta en ole vaivautunut ottamaan selvää, mistä on kyse. Mutta nythän tämä hyppäsi välittömästi kiinnostavien kirjojen kärkeen. Osaat kyllä kirjoittaa kutkuttavan houkuttelevasti, liikaa paljastamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, onkohan tällä kirjalla nyt joku "toinen tuleminen", kun sinäkin olet tämän nähnyt vilahtelevan? Itse en nyt tosiaan muista, missä yhteydessä vakuutuin tästä niin, että varasin kirjastosta.

      Tämä on armoton kirja niin tekijäänsä kohtaan kuin yleisemminkin. Jos joku kirjaa ansaitsee mainesanan "totaalinen", niin tämä niin tekee.

      Poista
  3. Minäkin olen nähnyt tätä kirjaa viime aikoina siellä sun täällä. Johtuu varmaan tulevasta televisiosarjasta, tulee Amazonille. En ole aiemmin ottanut oikein selvää, mistä kirja kertoo, ja arviosi perusteella innostuin Dickistä nyt minäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa no tuo tosiaan varmaan selittää, miksi tämä kirja on nyt ollut esillä. En kyllä osaa oikein edes kuvitella, miten tämä kääntyy televisiosarjaksi, joten olisipa tosi mielenkiintoista nähdä tuo sarja.

      Olisipa ihan mahtavaa, jos luet tämän, sillä en tunne henk.koht. ketään, joka tämän olisi lukenut ja palan halusta kuulla muiden mielipiteitä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän