tiistai 18. heinäkuuta 2017

Roxane Gay: Difficult Women

Avaan omalta osaltani Naistenviikon tällä postauksella Roxanne Gayn tarinakokoelmasta Difficult Women. Se on lukijaansa osuva nyrkki, jonka vuoksi varoituksen sana on paikallaan. Se tulee tässä: Difficult Women saattaa aiheuttaa lukijassaan niin henkistä kuin fyysistäkin pahoinvointia ja ahdistusta, sillä Gay ei taputtele lukijaa päähän, kun hän näyttää, miten moninaisilla tavoilla naiset ovat tässä maailmassa tapettia ja lihaa.

Istun parvekkeella läppäri sylissä miettimässä tätä postausta ja keksin lukemattomia asioita, joita tekisin mieluummin kuin pohtisin, mitä sanoa Difficult Womenista. Yksinkertaisinta (ja samalla valheellisinta) olisi todeta, että Gay liioittelee. Että asiat eivät oikesti ole niin kuin hän kertoo. Että tosimaailmassa naisia ei kohdella niin huonosti kuin tässä kokoelmassa. Valitettavasti mikään evidenssi ei tue edellä mainittua ajatusta.

Ihmisten väliset suhteet ovat tässä kokoelmassa usein täynnä väkivaltaista alistamista, itsehalveksuntaa sekä ruumiin ja mielen kipua. Ihmiset ovat petoja toisilleen ja masokistiset viettivirrat tulvivat yli. Seksiä tässä teoksessa on paljon ja se on harvoin mitään kaunista läheisyyttä ja yhdeksi tulemisen täyttymystä. Se on pikemminkin pakokeino ja suostumista omien rajojen yli. Se on aluetta, jossa demonit kohtaavat ja nautinto sekoittuu häpäisemiseen, häpäiseminen vallankäyttöön. Se on viimeisin rituaali, jonka kautta uhri pysyttelee hengissä, kuten kertomuksessa 'Break all the way down', jossa päähenkilö käsittelee lapsensa menetyksestä aiheutunutta surua väkivaltaisen sivusuhteen kautta. Mustelmat ja lyönnit tarjoavat turruttavaa turvaa.

Seksi operoi Gayn teksteissä usein määrittelemättömän weirdin ja epämukavan alueella. Kertomuksessa 'In the event of my father's death' naisvihamielinen isä vie tyttärensä aina lauantaisin kalastamaan eli elämänkovettamalla tavalla kauniin rakastajattarensa Teresan asuntovaunuun, jossa tyttärestä tulee isän ja Teresan välisen fyysisen kotaamisen hiljainen todistaja. Kun he palaavat "kalastusretkeltään" kotiin äiti odottaa ruoat lämpiminä.

Minäkerrontaisessa tarinassa 'Baby arm' naisen rakastaja Gus antaa tälle lahjaksi lapsimallinuken osia. Päähenkilön ja hänen naispuolisen ystävänsä Taten vällillä on vahva ja outo side ja Tate antaa Gusille puhelimitse ohjeita hänen harrastaessaan seksiä päähenkilön kanssa.

I marvel at her [Tate's] creativity and her cruelty and how much she loves me. Gus does as he's told. He's a good boy. He fucks me like a bad, bad man when I come, hard his fingerprints around my throat are still throbbing. I am barely breathing, I can't find the air. I call out Tate's name until it feels like  my throat muscles will unravel. I can taste her in my mouth. The next time I talk to Tate I will tell her she's the man of my dreams.

*

Kertomusten polttopisteessä on naisen ruumis, jolle tehdään pahoja ja pahempia asioita. Mitä pitemmälle kokoelmaa luin, sitä vaikeammaksi lukeminen kävi ja teoksen viimeinen kertomus 'Strange Gods' oli jo suorastaan liikaa, sillä luettuani Gayn Bad Feministissä olevan kuvauksen siitä, miten hänet raiskattiin 12-vuotiaana oli helppo tunnistaa, että 'Strange Gods' kertoo juuri tuosta tapahtumasta.

Difficult Womenissa naisia esineellistetään ja eksotisoidaan ja monesti tuntuu, että he ovat tapaamilleen miehille pelkkiä välineitä paremman puutteessa. Naiseutta määrittävät normistot saavat kokoelmassa kovaa kritiikkiä ja erityisesti Gay nostaa esiin lihaviin naisiin liittyvän tuomitsemisen, jossa lihavat naiset nähdään automaattisesti rumina ja epäviehättävinä. Useita lyhyitä alakertomuksia sisältävässä kertomuksessa 'Florida' Gay tarkastelee yhden asuinalueen asukkaiden naisiin liittämää normistoa, jonka mukaisesti hyväksynnän saavat pelkästään hoikat naiset. Lihavat naiset toiseuttamalla pariskunta hankkii itsellee hyvän mielen.

My wife and I watch documentaries about the lives of extraordinarily fat people so we can feel better about ourselves ...

Gayn tarinat ovat tylyjä ja armottomia kiteytyksiä, joissa naiset on usein kuvattu mekaanisiksi aviomiestensä ja rakastajiensa palvelijoiksi ja ohjeiden noudattajiksi. Tarinassa 'The Mark of Cain' tämä tulee ilmi seuraavasti:

I wear heavy eyeliner and dark lipstick because my husband once said that he always wants me to look the way I did the night we met in a bar, drunk and numb, looking for trouble before it found us. He can't stand to see me any other way, he said. He wasn't being nostalgic.

I worry about the day when he leaves me, torn apart on our bed, waiting for him to put me back together again.

Naiset ovat olemassa palasina, joista miehet rakentavat mieleisiään lopputuloksia. Kaiken lisäksi edellä olevassa sitaatissa mainitulla aviomiehellä on kaksoisveli, jonka kanssa aviomies usein vaihtaa paikkaa kaksoisveljen tyttöystävän edes huomaamatta asiaa. Muutoinkin kaksosuuden tematiikka on läsnä useammassa kokoelman tarinassa. Toistuvia ovat myös vauvoihin liittyvät narratiivit. Gay leikkaa vauvojen elämän poikki: he joko syntyvät kuolleina tai kuolevat onnettomuudesssa tai heidät hylätään.

*

Osa tarinoista on vahvasti symboliikalla kuorrutettua. 'Water, all its weight' kertoo naisesta, jota vesi ja kattovuodot seuraavat. 'Requiem for a glass heart' taas kertoo kivenheittäjästä ja hänen läpinäkyvää lasia olevasta vaimostaan ja lapsestaan, ja tarjoaa näin mahdollisuuksia monenlaisille symbolisille tulkinnoille. 'The Sacrifice of Darkness' puolestaan on maagisrealistinen kertomus kaivosmiehestä, joka varasti auringon sekä siitä, mitä tästä seurasi tuleville sukupolville.

Gayn tarinoille on tyypillistä, että ihmisten väliset suhteet ja niihin liittyvät valtasuhteet on esitetty toteavaan tyyliin ikään kuin mitään muita vaihtoehtoja ei olisi olemassa kuin se tilanne, johon tarinoiden henkilöt ovat päätyneet. Gay ei tarjoa helpotusta, vaan jättää lukijan tehtäväksi miettiä, miten kuvattuja olosuhteita voisi muuttaa ja purkaa.

*

Esseekokoelmassaan Bad Feminist Roxane Gay kirjoittaa, miten raiskauksia käytetään tv-sarjoissa katselulukujen nostamiseen ja arvelee, että olemme tulleet immuuneiksi sille, mistä raiskauksissa on kysymys. Ne ovat hänen mukaansa muuttuneet viihteeksi ja representaatioiksi, joita kulutamme hyvällä halulla. Difficult womenissa Gay onnistuu välttämään niin raiskauksiin kuin naisiin kohdistuvan väkivallan yleensäkin viihteellisyyden. Hänen kertomuksensa jättävät epämukavan ja häirityn olon, jota edelleen lisää se, että tässä kokoelmassa naiset ovat usein itse halukkaita tulemaan kohdelluiksi väkivaltaisesti.

Difficult women ei ole mukavaa luettavaa ja juuri sen vuoksi se todellakin kannattaa ja pitää lukea.


Roxane Gay: Difficult Women (2017)
260 sivua
Kustantaja: Corsair





*

Osallistun tällä postauksella Nipvet-blogin novellihaasteeseen, jossa novelleja voi peukuttaa eri syistä. Juha mainitsee postauksessaan seuraavat: hahmo, juoni, konflikti, näkökulma, sävy, tapahtumapaikka, teema.

Peukutan koko kokoelmaa sen teemasta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta - laajemmin ilmaistuna naisen asemasta yhteiskunnassa.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Jarkko Jokinen: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa

Ruususuolaa? Onkos se sitä ainetta, jota muinoin annettiin pyörtyileville naisihmisille? Eli jos minä nyt kävisin tähän retkottamaan, niin runoilija saisi minut virkoamaan? Uskallanko ottaa riskin? Tottakai, kuka sitä nyt haluaisi kuulua pelkurien huoneeseen ja sukuun. Asetun siis selälleni keskelle lattiaa niin, että kaikkiin seiniin on matkaa kolme metriä. Pitelen runoilijan teosta käsissäni ja luen. Katsotaan miten käy.

Maailma on vakava paikka ja mitä enemmän uutisia seuraa, sitä ahdistavammalta tuntuu. Tämän vuoksi oli erityisen ihanaa heittäytyä Jarkko Jokisen luomaan naivistiseen maailmaan hänen kokoelmassaan Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa. Kokoelman nimestä seuraa kaksi kysymystä. 1) Olisivatko nämä runot erilaisia, jos Jokisen aivoihin olisi piikitetty ruususuolaa? 2) Onko Jarkko Jokinen runouden Alice Kaira? Vastauksista en ole kiinnostunut, mutta näitä kysymyksiä pyörittelin mielessäni Jokisen runoja lukiessani.

Jarkko Jokinen on runoileva ratikkakuski, jonka edellisen kokoelman nimi on 'Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä' (Helsinki Poetry Connection, 2014).  Se on nimi, josta saattaisi päätellä jotain ja aavistella, mitä Ruususuola kenties tuo mukanaan.

Ruususuolan runot muistuttavat koululaisen ainekirjoitusta kuorrutettuna hersyvällä swingillä. Ne saattavat aluksi vaikuttaa pelkästään yksinkertaisilta, mutta niiden naivistisuus sulkee sisälleen jotakin hyvin olennaista maailmanmenosta. Ne ovat herkullisen höttöisiä. Kermavaahtoa, joka kätkee sisälleen pikantin suolakiteen. Vaikutelmaa tehostaa viehkosti Ronja Westerlundin runojen hengen tavoittava kuvitus.

Ruususuola muistuttaa Friedrich Schillerin naivistista runoutta koskevista näkemyksistä. Teoksessa Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta Schiller kirjoittaa:

Naiivista ajattelutavasta seuraa välttämättä sekä sanojen että liikkeiden naiivi ilmaisu, ja tämä on sulokkuuden tärkein ainesosa. Nero ilmaisee ylevimmät ja syvimmät ajatuksensa naiivin viehkeästi: ne ovat jumalten sanoja lapsen suussa.

Schillerin mainitsema sulokkuus on Jokisen runoissa raikasta ja viettelevää. Sille on mahdotonta panna vastaan ja niin lukiessa huomaa hymyilevänsä ja tämän vuoksi en suosittele lukemaan Jokisen runoja yleisellä paikalla, mikäli yksikseen hymyily tuntuu epämiellyttävältä ajatukselta.

Minun piti ensin selviytyä vesipistooli- ja tyynysodista ennen kuin todellinen sota alkaisi. Minä kuolin jo tyynysodassa. Minut haudattiin sille hautuumaalle, jossa makaavat onnellisesti kaatuneet.

Muodoltaan Ruususuolan runot ovat lyhyitä proosapätkiä, joissa yleensä viimeisessä lauseessa tapahtuu aiemmin ilmaistun hersyynnyttävä käänne. Näennäisesti hyvin simppelillä tavalla Jokinen luo runoihinsa vastaäänen, joka vahvistaa runonsisäistä lempeää huumoria.

Tällaista suloista höpsötystä ihminen aina välillä tarvitsee. Ehkä pitäisi sanoa, että tosikot pysykööt näistä runoista kaukana, mutta en sano, koska juuri heille nämä runot tulisivat mitä suurimassa määrin tarpeeseen.

Ja nyt kaikki te, jotka edelleen väitätte, että runot ovat hankalia, niin mars mars lukemaan Jarkko Jokista ja "jumalten sanoja lapsen suussa."


Jarkko Jokinen: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa (2017)
79 sivua
Kustantaja: Kolerea



keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Don DeLillo: Putoava mies

Don DeLillo on soft spottini, mitäpä tuota kieltämään. Blogissani hän onkin yksi ahkerimmin nähdyistä kirjailijoista, sillä tämä Putoavaa miestä käsittelevä bloggaus on jo kuudes hänen tuotantoaan käsittelevä kirjoitus.*

Olen ihastunut DeLillon armottomaan tapaan kuvata maailmamme menoa ja sen ilmiöitä sekä hänen esittämiinsä, usein eksistentiaalispainotteisiin kysymyksiin, joita nykyisin kuuluu olla ajattelematta. Ilokseni panin myös merkille, että Tammen Keltainen kirjasto vahvistuu lokakuussa uudella DeLillon teoksella, kun hänen romaaninsa Zero K ilmestyy suomeksi nimellä Nolla Kelviniä.

Kun tietää, että Don DeLillon Putoava mies (Falling Man, 2007) käsittelee 11/9 -terroristihyökkäystä, jossa Al-Gaeda terroristit lensivät kaapatuilla matkustajalentokoneilla päin New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja saattaisi helposti ajatella, että putoava mies viittaa mieheen, joka hyppäsi alas ko. torneista. Näin ei kuitenkaan ole. Ilmaisu putoava mies viittaa putoamisesityksiä järjestävään performanssitaiteilijaan ja on representaatiota. Niinpä tietysti, onhan kyseessä DeLillon romaani.

Jos tämän kirjan luki sen ilmestymisvuonna 2007 tai niihin aikoihin oli se varmasti eri romaani kuin nykyisin, kun terroristihyökkäyksiä tapahtuu valitettavan usein. Putoavan miehen voi nähdä ennen muuta pyrkimykseksi läpikäydä ja tarinallistaa vuoden 2001 tapahtumia ja sitä, mitä ne yksilötasolla merkitsivät. Tämän lisäksi DeLillo vie lukijan terroristin pään sisälle, josta löytyy mm. tämänkaltaisia ajatuksia

Me olemme halukkaita kuolemaan, ne eivät. Meidän voimamme on tämä, kyky rakastaa kuolemaa, kyky tuntea aseistautuneen marttyyriuden kutsu.

Putoavassa miehessä ei kuitenkaan millään tapaa ratsasteta terroristien ajatuksilla, vaan niitä esitetään erittäin maltillisesti. Tosin se vähäkin on kylmäävää ja vielä kylmäävämpää sen vuoksi, että mitä todennäköisimmin jotkut ajattelevat juuri tälläkin hetkellä sitaatissa kuvatulla tavalla.

*

Putoava mies on romaanina oudolla tapaa sekava. Se poimii paloja päähenkilöidensä aviopari/ex-aviopari Liannen ja Keithin elämästä ja ujuttautuu näkökulmasta toiseen tavalla, joka tekee paikoin vaikeaksi hahmottaa, kenen silmin asioita tarkastellaan. Väitän, että tämä on tahallinen veto DeLillolta ja tämän tekniikan avulla hän luo tilanteen, joka representoi 11/9:n synnyttämiä tunteita ja reaktioita: pelkoa, epätoivoa ja kaikkinaista sekasortoa.

Keith loukkaantuu terroristi-iskussa  ja DeLillo kuvaa musertavan realistisesti hänen pyrkimystään päästä ulos sortuneesta tornista. Matkalla Keith poimii mukansa salkun, joka osoittautuu kohtalokkaaksi teoksi, sillä salkun myötä hän päätyy salkunomistajan sänkyyn. Delillo kuvaa Liannen ja Keithin avioliittoa ja sen päättymistä ja potentiaalista yhteen palaamista. Hän näyttää, miten uutistapahtumat muuttuvat osaksi lasten leikkejä ja miten bin Laden muuttuu niissä Bill Lawtoniksi.

Lianne kokee pakonomaista tarvetta katsella yhä uudestaan videota hyökkäyksen tehneistä lentokoneista ja hän etsii lohtua Kierkegaardin ajattelusta sekä käy 11/9:n tapahtumia läpi kirjoitusryhmässä, jonka vetäjänä hän toimii. Ryhmäläisten kirjoitusten kautta DeLillo nostaa esiin kysymyksiä, joita ihmiset terroristihyökkäysten jälkeen kysyivät. Sekä Lieanne että Keith käyttäytyvät välillä arvaamattoman aggressiiviseseti. Keith turvautuu "salkkunainen" Florenceen sekä pelaa korostuneen paljon pokeria, jonka tulkitsen toimivan muistutuksena elämän sattumanvaraisuudesta. Tarinan mukana kulkee lisäksi myös Lianen äiti ja hänen salaperäisen menneisyyden omaava miesystävänsä.

Putoava mies ei täysin lunasta niitä odotuksia, joita DeLillon romaaneille olen tottunut asettamaan. Tästä huolimatta se on kiinnostava katsaus tapahtumiin, joista kirjoittaminen on jo lähtökohtaisesti melko lailla mahdotonta. DeLillon kunniaksi on sanottava, että hän onnistuu välttämään sensaatiohakuisuuden, johon aihepiiri antaisi mitä parhaat mahdollisuudet.



Don DeLillo: Putoava mies
313 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Falling Man (2007)
Suomentanut: Helene Bützow
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)



*Muut DeLillon teoksiin liittyvät bloggaukset
Omegapiste
Esittäjä
Cosmopolis, kirja
Cosmopolis, elokuva
Valkoinen kohina

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Tämä  kirja nyt vaan on - lajissaan suorastaan täydellinen.

Kuin seitinohuet ranskalaiset stay upit, joista tietää, että ennen kuin juhlat ovat ohi, niihin on tullut reikä. Tai kuin kauniisti hopeoitu vati täynnä mitä ihastuttavimpia raikkaita hedelmiä, jotka lähes peittävät alleen kiilusilmäisen madon. Tai kuin se hetki, jolloin ei saa mielestään ajatusta, että kaikella kohoamisella on rajansa.

Olivier Bourdeaut (s. 1980) on ranskalainen kirjailija ja Tule takaisin, Mr. Bojangles (En attendant Bojangles, 2016) on hänen esikoisromaaninsa. Se on voittanut useita ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja, enkä ihmettele yhtään, että niin on käynyt, sillä 'Bojanglesissa' on jotakin täysin vastustamatonta. Se on sulavaliikkeinen viettelijä, joka ei kysy lupaa, vaan vie mennessään. Ah, juuri näille käsivarsille minä halusinkin.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen luonnollisesti Nina Simonen kappaletta Mr. Bojangles, jota tässä romaanissa soitetaan usein ja jonka tahtiin elämää suuremmasti tanssitaan. Juuri tämän kappaleen läsnäolo Bourdeaut'n romaanissa Nina Simonen esittämänä tuo mukanaan aimo annoksen tragediaa. Lisäksi kaltaiselleni Nina Simone -fanille se aiheuttaa nostalgista pyörrytystä ja äkkiä huomaan taas olevani hänen keikallaan, jossa hänen kaikkinaisen jumalainen ja täydellinen diivautensa vaihtuu sähköiseen läsnäoloon Mr. Bojanglesin ja Mississippi Goddamin myötä.

*

'Mr. Bojangles' on tarina hurmaavasta ja rakastettavasta hulluudesta, joka kulkee romaanin läpi kuin virta, jonka pohjalla on teräviä kiviä. On perhe: äiti, isä ja poika, joihin voi liittää melkein mitä tahansa adjektiiveja, kunhan ne eivät ole tavanomaisia. Bourdeaut'n teksti liihottelee kuin belle de jour, joka imutorvillaan ahmii juhlien täyttämää elämää.

Tanssitaan vielä.
He talked of life, he talked of life
Tanssitaan kuin olisimme virvatulta
He spoke with tears of 15 years
Tanssitaan itsemme pyörryksiin.*

'Mr. Bojangles' on hyvin ranskalainen kirja. Se on hurmaavan kevyt sillä tavalla kuin kevyitä ovat kirjat, joilla on painava ja läpättävä sydän. Kaikki tässä romaanissa on niin pisaroivan kepeää, että kaikki on jotain ihan muuta. Lukiessani nauran ääneen ja nauraessani muistan, että pitkästä ilosta seuraa itku. 'Mr. Bojangles' on pyörrytystä ja tyylipuhdasta hurmaa. Bourdeaut'n henkilöhahmoihin ei yksinkertaisesti voi olla rakastumatta.

Mutta. Leikki, joka on alkanut myös loppuu. Sitä on toisinaan vaikea hyväksyä. Temaattisesti Bourdeaut'n romaani käsittelee mielenterveysongelmia, normaalin ja ei-normaalin rajoja, ja sitä, miten pitkälle tätä rajaa voi venyttää ja missä vaiheessa yhteiskunnan sormi nousee pystyyn. No more.

'Mr. Bojangles' on erinomainen kesäkirja, sillä onhan Suomen kesä tunnetusti lyhyt ja arvaamaton, ja tämän 144 sivuisen tummasydämisen marengin ehtii hotkaista ennen kuin kylmyys ja sadekuuro taas seuraavan kerran iskevät kimppuun.



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles (2017)
144 sivua
Ranskankielinen alkuteos: En attendant Bojangles (2015)
Suomentanut Ville Keynäs
Kustantaja: Siltala

*kursivoidut rivit laulusta Mr. Bojangles

torstai 6. heinäkuuta 2017

Jouni Inkala: Nähty elämä

Aluksi tämä kokoelma tuntui siltä kuin olisin ollut salaa juomassa rikkaiden snapseja. Niitä kaikkien sääntöjen (ei-taiteen) mukaan helan går -huurrutettuja.

Och den som inte helan tar
han heller inte halvan får
sjung hopp faderallanlej

Koin olevani väärässä seurassa ja piinallisen taskulämpimän ystävä.  Sanoisin kansanystävä, mutta nykyisin niin ei voi tehdä, koska siitä syntyy poliittisesti väärä mielikuva.

Laadukas runous, luulisin ja olisin tunnistavinani, on juuri tällaista kuin Inkalan Nähty elämä ja tästä päädyn mielenkiintoiseen tilanteeseen. Proosan kohdalla olen pitkälti elitistisen ja kokeellisen kirjallisuuden ystävä. Juoni- ja tarinavetoiset teokset eivät usein riitä täyttämään sitä, mitä kirjallisuudelta haen. Runojen kohdalla on kuitenkin toisin, sillä runoista minä etsin kohtaa, jossa voin nähdä itseni. Runoista minä haen tunteita ja paikkaa peilin edestä. Inkalan runoihin kaiversin itseäni hitaasti. Tunsin olevani auttamattoman deedeeärräläinen ja Länsi-Berliini taas oli niin kaukana, että epäilin tunnelini sinne asti koskaan yltävän.

Kaiken kaikkiaan tilanne oli vähän samanlainen kuin Matti Nykäsellä hyppyrimäen huipulla. "Kun sä lähdet hyppyyn, sä olet ihan yksin. Sä joudut siinä hyppyrinnokalla tekemään yksinäsi ihan omat ratkaisut. Sä oot siellä ylhäällä ihan up yours." Tuntui siltä, että Inkalan runojen seurassa oma "up yoursini" ei riitä. Pitäisi olla enemmän tietämystä siitä ja tästä ja tuosta ja kreikkalaisista jumaluustaruista. Nähty elämä vaikutti olevan liian iso nakki, joka sinänsä on tarkasti ilmaistu, sillä niinhän se elämä yleensäkin tuppaa olemaan.

Luettuani Nähty elämää lisää lisää lisää aloin yltämään enemmän ja panematta sitä erityisesti merkille olin tullut riisuneeksi ulkopuolisuuden suojapukuni. Se, mikä aluksi vaikutti läpipääsemättömältä ja suorastaan obskurantilta alkoi lähestyä ja tulla liki. Luoda maailmaa, jota halusin tutkia yhä lisää. Jossa halusin tanssia viimeisen valssin ja jonka piirtämään sänkyyn käydä nukkumaan ja unta odotellessa muovata nähtyelämävahaisia figuureja.

Inkalan runoissa esteettinen prinsiippi on hallitseva. Runoja lukiessa tuntuu kuin ne olisivat valuneet itsekseen runoilijan kynästä alkuolemukseltaan jo täysin valmiina. Nämä runot ovat varmoja viivoja, jotka piirtävät elämän osia, kuten villiviinin, turvatalon, riskisynnyttäjän ja kahdeksannen vuosihääpäivän.

Elina Warstan uskomattoman kaunis kansi tekee Nähty elämästä oman tulkintansa kuvaamalla meduusaa, tuota petojen sukuun kuuluvaa eliötä, joka saalistaa pyyntilonkeroillaan samaan tapaan kuin elämäkin tekee. Kokoelman nimen voi tulkita viittaavan elämään, joka on tullut pisteeseen, jossa voi sanoa, että kaikki on jo nähty ja on aika lähteä. Yhtä lailla kyse voi olla pihaleikistä, jossa nurkan taakse piiloutunut on pantu merkille ja hänelle huudetaan, että hänet on nähty merkityksessä kiinni jäit.

Nähty elämässä elämä on painoton ja kelluva. Niin itsepäinen, arvaaamaton, vasen- ja oikeakoukkuinen sekä jumalattoman raskas, että se rikkoo vaa'at ja pistää sen kielet hengiltä. Nämä runot on kirjoitettu luolan seinään ja siitä seinästä metrin päässä nukkuu Platon, joka kuorsaa ilmoille ihmesinfoniaa. Kyllä vaan sanoisin, että näiden runojen tyylilaji on kaikkinensa klassismusiikillinen ja purkautumattoman matemaattinen.

Nähty elämän ensimmäinen osa sisältää 46 numeroitua runoa (+ pari muuta) ja usein numerot tulevat mainituiksi myös runojen sisällä.  Miksi juuri 46? Jossain vaiheessa luentaani ajattelin, että numerot viittaavat runoilijan itsensä ikävuosiin ja tiettyihin yksittäisiin hänen omasta elämästään runollistettuihin kokemuksiin ja havaintoihin tiettyihin ikävuosiin liittyen, mutta koska Jouni Inkala on syntynyt vuonna 1966 ei löydy perustetta sille, että numerointi päättyy lukuun 46.

*

Inkalan runoilla on kohottava vaikutus. Tuntuu siltä kuin olisi Rooman Pietarin kirkossa rukoilijoiden pyyntöketjun sormenpäiden alla. Tuntuu kuin maailma olisi pesty ja harvinaisharjaksisella harjalla lakaistu pois näkyvistä tekokuitu ja muovi, jotka tekevät kaikesta sekavaa. Näiden runojen mukana olen matkustanut vieraille seuduille ja löytänyt sieltä etsimättä kodin ja uuden kotini takapihalta kasvimaan, johon on kylvetty tuntemattomia siemeniä, joiden itämisvuosien määrä on minulle salaisuus ja salaisuudeksi jää.

"Se että teille jokaiselle
annetaan elämänne alussa tietty määrä toteutuvia haaveita
mutta kukaan ei tiedä etukäteen kuinka monta

eikä sitä kuinka monta niistä on jäljellä
eräänä elämän hetkenä ..."

Näistä runoista olisi voinut kirjoittaa ihan toisinkin, sillä kirjoittaminen on sekin siinä mielessä elämän kaltaista, että valinnanvaraa on aina enemmän kuin valittuja. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan näin,
koska elämä
koska nähty ja näkymätön elämä
aina jää


Jouni Inkala: Nähty elämä (2017)
83 sivua
Kustantaja: Siltala
Kannen suunnittelu: Elina Warsta

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina

Mattias Edvardssonin romaani Melkein tosi tarina myytiin minullle takakannen sanoilla: "Olen kateellinen kaikille, jotka saavat lukea tämän kirjan ensimmäistä kertaa." Tämän lainauksen sanoista vastaa Vargnatts bokhylla, jonka google-haku paljastaa olevan kirjablogi. Tässä kirjablogit ovatkin mainioita lähteitä. Melkein bloggauksesta kuin boggauksesta löytyy lause, joka voidaan irrottaa tekstiyhteydestään ja asettaa edustamaan totuutta kirjan laadusta. Helppoa ja ilmaista.

Joka tapauksessa kyseinen lause sai minut odottamaan Ryan Gattisin Vihan katujen kaltaista superintensiivistä romaania ja niinpä otin Edvardssonin romaanin mukaan lähtiessäni juhannuksen viettoon. Ajattelin, että se sopisi oikein hyvin luettavaksi bussimatkoilla ja tässä suhteessa olinkin oikeassa. Menomatkalla luin romaanista puolet ja paluumatkalla loput ja matka taittui nopsaan Melkein toden tarinan parissa. Tästä huolimatta lukukokemus jäi kauaksi edellä mainitun Gattisin romaanin tarjoamasta sähköisen vahvasta tunnelmasta.

Melkein tosi tarina on ihan ok romaani, joka sopii hyvin luettavaksi silloin, kun haluaa relata kirjallisuuden parissa. Tarina kertoo Zackistä, joka saa päähänsä kirjoittaa kirjan opiskeluaikojensa tapahtumista. Kirjan nykyhetki sijoitttuu vuoteen 2008 ja kirjan sisällä kuvatun Zackin käsikirjoituksen tapahtumat vuosiin 1996-7.

1990-luvun puolivälissä Jack osallistui luovan kirjoittamisen kurssille, jossa hän tutustui kurssilaisiin, joihin hän tutustuu uudestaan kirjaprojektinsa myötä. Paikoin olin aistivinani tuulahduksia Donna Tarttin romaanista Jumalat juhlivat öisin, mutta tämän romaanin lukemisesta on jo niin kauan, että en pysty tarkempaa vertailua näiden kahden välillä tekemään.

Melkein tosi tarina on myös kirja kirjoittamisesta. Voisi olla mielenkiintoista vertailla, miten romaanin nykyhetken myötä paljastuvat uudet tapahtumakäänteet vaikuttavat Zackin käsikirjoitukseen, mutta tässä suhteessa romaani ei lunasta odotuksiani, joskin sen ei ehkä ole tarkoituskaan niin tehdä. Edvardsson luo romaaninsa tunnelman pitkälti henkilöhahmojen kautta. Heistä salaperäisin ja kutkuttavin on kirjailija Leo Stark, jonka katoaminen tulkitaan murhaksi, johon syypääksi poliisi onnistuu nakittamaan Zackin kurssikaverin Adrianin. Ruotsalainen poliisin, aivan. Niinpä. En menisi luottamaan heidän tutkimustuloksiinsa.

Edvardssonin tarina rullaa mukavasti ja paikoin suht koukuttavastikin. Kustannusmaailmakin saa romaanin kuluessa muutaman tölväisyn, jotka saattaisivat olla hyvinkin kiinnostavia, mutta jäävät vähän puolivillaisiksi. Mikään elämää suurempi lukukokemus tämä romaani ei ole, mutta ihan kelpoa käyttökirjallisuutta, joka täyttää hyvin paikkansa juuri vaikkapa matkalukemisena, jolloin keskittyminen ei usein ole parasta mahdollista.



Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina (2017)
413 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: En nästan sann historia (2016)
Suomentanut: Tiina Ohinmaa
Kustantaja: Like (arvostelukappale)

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kohti Runokävelyä: Sinikka Vuola (toim.): Olet täyttänyt ruumiini tulella - eroottisen runouden antologia



Tämä postaus on oma panokseni ns. Kohti runokävelyä -sarjaa. Tämän sarjan ensimmäisen postauksen kirjoitti Tuija (klik), eilen postauksensa julkaisi hdcanis (klik) ja huomenna vuorossa on Suketus/Eniten minua kiinnostaa tie (klik) ja keskiviikon kirjoitusvuorosta vastaa Riitta/Kirjavieköön (klik)

Näin laskeudumme varovaisin askelin kohti torstain h-hetkeä, jolloin suoritamme maailman ja universumin ensimmäisen kirjabloggareiden järjestämän runokävelyn, johon toivotamme tervetulleiksi ihan kaikki.



* * * * * * *

Kun kuulin Olet täyttänyt ruumiini tulella -kokoelmasta ensimmäisen kerran, laitoin sen heti samoin tein kirjastovaraukseen. Niin tehdessäni kyynistä mieltäni kaihersi epäilys, että erotiikan nostaminen kokoelman punaiseksi langaksi on itsetarkoituksellinen huomionkiinnittämiskeino - ajatus, joka tosin onneksi osittain unohtui kuin paahdoin tätä kokoelmaa läpi. En kyllä voi suositella näin nopeaa lukutapaa, sillä "kahlaustekniikan" tuloksena oli väkisinkin melko pinnallinen käsitys tästä kokoelmasta ja sen vuoksi tuntuu vähän arveluttavalta lukemastani edes blogata.

En voi olla kysymättä, mihin tarvitaan erityistä eroottiseen runouteen keskittyvää antologiaa? Mikä on sen funktio? Entä mitä on eroottinen runous? Sinikka Vuola kirjoittaa kokoelman alkusanoissa:

Eroottinen on yksityistä ja intiimiä, yhdistävää ja yleistä. Se on sekä hyvin konkreettista että täysin abstraktia. Mikä on rakkautta, mikä erotiikkaa? Monissa runoissa raja on hyvin hienovarainen, eikä ihme: romanttisessa rakkaudessa harvoin ollaan liikkeellä platonisessa hengessä. Ja kuitenkin toimituskunta usein osasi tehdä nopeasti eron rakkausrunon ja eroottisen runon välillä, vaikka näillä on taipumusta sekoittua toisiinsa.

Minä taas en osannut tällaista eroa tehdä, enkä oikeastaan edes tiedä, onko sen tekeminen järkevääkään. Miksi erotiikka pitäisi siivilöidä rakkaudesta erilliseksi aineeksi? Mitä tarkoittaa erotiikka an sich? Onko se edes mahdollista? Missä määrin tämän kokoelman runojen erotiikka on runoissa itsessään ja missä määrin kyse on lukijan tulkinnasta? Jonkinasteiseksi vaaratekijäksi koen, että kokoelman alaotsikko vaatii eroottista lukutapaa, jolloin erotiikasta tulee mummon lahjealushousujen ja vaarin ruudullisten välikalsarien henkistä pakkoerotiikkabondagea. Esimerkiksi kokoelman avaavassa J.K. Ihalaisen runossa on läsnä vahvasti rakastunut, basic instinct -tyyppinen sävelkulku, joka on parhaimmillaan, kun se saa soida rakkausdiskurssiin kietoutuneena.

Kokoelman alkuosan lukeminen meni pitkälti erotiikan olemusta pohdiskellessa. Kenties olen jotenkin erityisen pölkky sen suhteen, mitä tulee poeettiseen erotiikkaan. Erotiikasta, mitä se sitten onkin, tuli kummajainen, jonka läpi kokoelman runoja oli vaikea lähestyä. Samalla tulin siihen tulokseen, että minulle erotiikka on jotain, jota ei pidä erityisesti sanallistaa, vaan antaa sen väreillä vapaana, mysteerisenä ja kokonaisvaltaisena ilman sen tarkempia määrittelyjä.

*

Olet täyttänyt ruumiini tulella sisältää suomalaista nykyrunoutta vuosilta 2000-2017 ja se esittelee yhteensä yli sata runoilijaa ja lähes 240 runoa. Runoilijoiden ikähaitari on laaja, sillä mukana on niin 1920- kuin 1990-luvullakin syntyneitä runoilijoita. Moni heistä oli itselleni aiemminen tuntematon, joten tämän kokoelman myötä löysin läjä päin uusia runoilijatuttavuuksia, joiden tuotantoon haluan myöhemmin tutustua kaikessa rauhassa.

Etenin kokoelmassa  niin, että kuvasin puhelimella ne runot, jotka tekivät suurimman vaikutuksen, koska tiesin, että joudun palauttamaan tämän kokoelman kirjastoon ennen kuin ehdin tätä postausta kirjoittamaan. Näitä kuvia kertyi yhteensä lähes 40 kappaletta. Muistivihkooni olen kirjoittanut löytäneeni tästä kokoelmasta mm. seuraavia erotiikan alalajeja: afrodite-erotiikka, pornoerotiikka, sulautumiserotiikka, uskonnollinen erotiikka, musiikillinen erotiikka, huumorierotiikka, asuntoerotiikka, aitaavastenpanoerotiikka, runokone-erotiikka, tehdaserotiikka, sonettierotiikka, nekrofiliaerotiikka, naturalistinen arkierotiikka.

Kokoelmaan valitut runot ovat (eroottisesti) epätasaisia ja joidenkin runojen kohdalla en voinut välttyä ajattelemasta, että ne olisivat huomattavasti enemmän edukseen jossakin toisessa ympäristössä. Osa runolijoista on liittänyt runoihinsa selityksen, miten kyseinen runo on syntynyt ja mitä siinä tapahtuu. Näitä selityksiä oli pääosin kiinnostavaa lukea ja usein ne toivat runosta ilmi jotakin, jota en mitenkään olisi muutoin tullut ajatelleeksi. Toki selitykset toimivat myös tulkintaa ohjaavina. Tosinaan ne olivat mielenkiintoisempia kuin itse runot ja välillä taas tuntui siltä, että olisi ollut parempi, jos runoilija olisi tyytynyt vähempään selittämiseen.


*

Kokoelman lukeminen lähti rullaamaan, kun pääsin eroon erotiikkaa koskevista pohdinnoistani. Tätä kirjoittaessani olen sitaattipinteessä, sillä OTRT sisältää niin monia runoja, jotka haluaisin tässä postauksessa tuoda esiin. Sitaattien valinta tuntuu kuitenkin mahdottomalta ja lisäksi se tekisi vääryyttä kaikille niille runoille, joita en kohtuudella voisi ottaa mukaan. Tämän vuoksi päädyin luopumaan sitaateista, deletoimaan ottamani runokuvat puhelimestani ja ohjeistamaan kokoelman lukijoita seuraavasti: Älä tee niin kuin minä, joka soutelin puuskuttaen ja laina-ajan päättymistä vastaan taistellen tämän kokoelman läpi. Osta omaksi, nauti vähän kerrallaan, anna laajeta. Täyty, lennä, himoa, huohota. Anna veresi käydä levottomaksi ja pulssisi riehaantua.

Entä mitä omasta sukelluksestani jäi jäljelle? Jäi aivoihin hikeä ja painetta. Määrittelemätöntä kaipausta, jonka vuoksi tekee mielli lähteä matkalle vedenaliseen, sen pulppuavaan toisteiseen rytmiin.



Sinikka Vuola (toim.): Olet täyttänyt ruumiini tulella - eroottisen runouden antologia (2017)
375 sivua
Kustantaja: WSOY

*

Ja sitä runokävelyä varten otan mukaani seuraavat kokoelmat:





sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Alison Bechdel: Lepakkoelämää II ***Prideviikkopostaus


Käyn toisinaan lounastauolla Rikhardinkadun kirjastossa, koska kesken hektisen työpäivän on nautinnollista piipahtaa ihan erilaisessa ympäristössä imemässä kirjavoimaa. Pari viikkoa sitten löysin tällaisella "imukäynnilläni" prideviikkoteemaisen kirja-asettelun, josta poimin mukaani tämän Alison Bechdelin sarjakuvakirjan Lepakkoelämää II (Dykes to watch out for). Jos tarjolla olisi ollut Lepakkoelämää I, olisin lainannut sen, mutta en usko että suurta haittaa oli siitä, että aloitin tähän mainioon lesbokaartiin tutustumisen tästä kakkososasta. Suomeksi on julkaistu myös osat Lepakkoelämää III ja IV.

Amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä Alice Bechdel (s. 1960) on monelle tuttu ns. Bechdelin testistä, jota on käytetty paitsi elokuvien myös videopelien ja sarjakuvien luokitteluun. Testi pohjautuu yhteen Lepakkoelämään strippiin, joka ei valitettavasti löydy tästä lukemastani kokoelmasta, joten kopioin wikipediasta alla olevan kuvan.

Dykes to Watch Out For by Alison Bechdel describes the criteria that have come to be known as the Bechdel test 

Elokuva täyttää Bechdelin testin ehdot, jos siinä on kuvattu vähintään kahta naista, jotka puhuvat keskenään jostakin muusta kuin miehistä. Myöhemmin testin vaatimukseksi lisättiin, että naisilla pitää olla myös nimi. Äkkiseltään saattaa kuulostaa siltä, että Bechdelin testi on helppo läpäistä, mutta kun sitä alkaa soveltaa käytäntöön käy nopeasti ilmi, että näin ei ole.

*

Lepakkoelämää on suorastaan kulttimainetta nauttiva lesbosarjakuva, jota julkaistiin sanomalehdissä vuodesta 1983 aina vuoteen 2008. Siinä Bechdel kuvaa lesbojen arkielämää ja elämässä vastaan tulevia sattumuksia. Se on poliittisesti hyvin tietoista sarjakuvaa, joka peilaa amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen poliittisia kiemuroita. Protestimarsseja ja yhteiskunnallista vaikuttamista tuodaan usein esiin paitsi henkilöiden puheiden, myös kuvissa esiintyvien sanomalehtien ja ilmoitusten kautta.

Lepakkoelämää voisi pitää Suomessakin esitetyn L-koodi -tv-sarjan sarjakuvamuotoisena edeltäjänä (The L World, 2004-2009). Siinä keskeisiä tapahtumapaikkoja ovat  Moninaisen kirjakauppa sekä naisten asuinkommuuni. Bechdelin henkilöhahmot ovat riemastuttavia ja erityisesti Mo kaikessa poliittisessa korrektiudessaan ja pyrkimyksessään elää eettisesti ja kaikin mahdollisin tavoin oikein lohkaisi palan sydäntäni ja kutkutti nauruhermoja. Lukiessa mieleni teki useampaan kertaan tokaista hänelle: Mo, relaa jo vähän. Tätä samaa tosin sanoivat hänelle myös Lepakkoelämän muut henkilöhahmot.

Bechdelin kokoelmaa lukiessa on hyvä muistaa, että sitä alettiin julkaista jo 1980-luvulla, jolloin lesboihin liittyi vielä nykyistä paljon enemmän ennakkoluuloja, mikä puolestaan korosti voimaannuttavan lesbokirjallisuuden merkitystä.  Lukemani osa II keskittyy vuosina 1993-1998 julkaistuihin sarjakuviin. Bechdel kuvaa raikkaan realistisesti erinäisiä tilanteita, joita hänen henkilöhahmonsa Mo, Lois, Ginger, Sparrow, Toni, Jezanna ja kumppanit kohtaavat. Otetaanpa tähän asiaa selventävä ruutu kokoelman ensimmäiseltä sivulta:



Lepakkoelämässä tuodaan esiin ihmissuhteiden vaikeutta ja koukeroisuutta. Yksi kokoelman keskeisiä teemoja on Tonin kaapistatulemattomuus vanhemmilleen, sillä Toni ei ole uskaltanut kertoa heille lesboudestaan ja pelkää heidän vievän häneltä ja hänen kumppaniltaan Claricelta yllä olevassa kuvassa syntyvän poikansa Raffin, joten turvatakseen Raffin aseman hän ryhtyy Claricen kanssa järjestämään perheensisäistä adoptiota.

Jos joku miettii, että puhutaanko tässä kokoelmassa seksistä, niin voin paljastaa, että kyllä vaan. Jopa siinä määrin, että ensimmäinen sana, jonka Raffi oppii lausumaan on naida-sanan konditionaali. Viitekehyksenä tosin on Bill Clintonin naimiset.

Lepakkoelämän sivuilla saatat törmätä myös alastomaan naiseen, mutta sitä todennäköisempää on, että törmäät kulttuuriseen viittaukseen tai  poliittisesti hilpeään kannanottoon. Vaikka presidenttikritiikki kohdistuu tässä kokoelmassa Clintoniin, sopii se pääpiirteissään monin paikoin myös USA:n nykypresidenttiin, vaikka Trumprin peniksen harharetket ovatkin eri tyyliä kuin Bill Clintonilla.

Lopuksi on ihan pakko päästää vielä ääneen Mo ja hänen melankolinen seksin jälkeinen pohdintansa.



Ihmissuhteet on.
Hankalia.
Ja ihania.


Alison Bechdel: Lepakkoelämää II (2010)
Englanninkielinen alkuteos: The Essential Dykes to Watch Out For (2008)
Suomentanut Tarja Sahlstén
Kustantaja: LIKE





perjantai 30. kesäkuuta 2017

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat - BAR Finland, 16


Vielä eilen he olivat yhtä kansaa. He istuivat yhdessä jo toki toisiaan kyräillen, uhmakkain katsein ja tulikivisin silmin. Kotimatkalla he kietoivat käsivarsiinsa nauhat, toiset punaiset, toiset valkoiset. Oli alkanut sota, jonka jälkiin törmäämme yhä edelleen.

Veijo Meren romaani Vuoden 1918 tapahtumat (1960) tuo sodan Bar Finlandiin. Tämä Riihimälle sijoittuva sotakuvaus on kiihkoton, paikoin suorastaan lakoninen esitys Suomen sisällissodasta. Erityisesti teoksen alkupuolella Meren kuvaus on fragmentaatrisuudessaan sekavaa ja jollakin tavoin pomppivaa ja hänen kirjoitusotteessaan peilaantuu sisällissodan ja erityisesti punaisten puolen järjestäytymättömyys.

Meri kuvaa sisällissotaa sekä punaisten että valkoisten näkökulmasta asettautumatta kummankaan puolelle. Sota esiintyy tässä romaanissa historiastaan irrallisena tapahtumana, jonka syttymissyitä Meri ei analysoi ja jota hän ei liitä laajempiin yhteiskunnallisiin kehyksiin. Tämä romaani ei kerro sankareista, vaan näyttää sodan kaaoksena,  jossa pelko ja epävarmuus vallitsevat ja josta sodankäynnille ei löydy minkäänlaista oikeutusta.

Vuoden 1918 tapahtumat ei tarjoa samaistuttavia henkilöhahmoja, joiden viereen lukija voisi asettautua jännittämään, miten heidän tässä romaanissa käy. Meren kuvaus on etäännytettyä ja sota näyttäytyy teoksessa kaikinpuolin järjettömänä ja usein etenemiseltään enemmän sattumanvaraisena kuin minkäänlaisen etukäteen luodun suunnitelman noudattamisena.

Tekstille leimallista on Meren kuivakka huumori, jonka paikoittainen ironia yhä lisää tunnetta sisällissodan mielettömyydestä.

Tänne ei kuulu kummempia. Pojat ampuivat lumiukkoa, jonka Heikkilän lapset olivat tehneet. Luulivat pimeässä että se oli lahtari. Ketän muuta valkoista täällä ei olekaan ammuttu.

Sota on Meren romaanissa paikoin omaakin huumoriin vivahtavia sävyjä tappaa se hetikohta naurun huulille. Romaania lukiessa tekee mieli huutaa: mikä ihme teitä vaivaa, tulkaa järkiinne ja lopettakaa se toistenne tappaminen.

Yukio Mishiman kirjasta The Sailor who fell from grace with the sea (1965) postatessani mietin, että kirjoitettiinko 1960-luvulla erityisen vahvaa kirjallisuutta . Vuonna 1960 julkaistussa Vuoden 1918 tapahtumissa siinäkin sanat ovat erityisen painavia ilman että niitä on millään tapaa metaforisesti tai muullakaan tapaa koristeltu. Ne ovat luiden kaltaisiksi kaluttuja ja piirtävät vahvasti esiin hämäläisen maiseman, jossa ihmishenki ei ole minkään arvoinen.

Todellisuus näyttäytyy Meren romaanissa lähes surrealismin kaltaisena poukkoiluna. Pelko puristaa ja saa osan porukasta vaihtamaan puolta. Usein siitä, miten seuraavaksi pitäisi toimia ei vallitse minkäänlaista yhteisymmärrystä. Järjestystä romaanissa edustaa lähinnä saksalainen upseeristo, jonka toimia Meri kuvaa korostetun kylmäverisesti.

Kantaja astui yhtäkkiä pakkauksen ylitse, kääntyi ja lähti ripeästi kävelemään tietä siihen suuntaan mistä oli illalla tänne tultu. Aliupseeri katsoi häntä suu auku. Sitten hän laski lautasensa tasanteelle, otti kiväärinsä, ojensi sen ja ampui. Sitten hän laski kiväärin, otti lautasen käteensä ja työnsi lusikallisen suuhunsa katsomatta tulosta.


Kuva: 1918-näyttely Vapriikissa Tampereella

Vuoden 1918 tapahtumat on otsikkoaan myöten kantaa ottamaton romaani. Se osoittaa harvinaisen selvästi, että sisällissodassa kukaan ei voita, vaan kummatkin osapuolet joutuvat elämään sodan jättämien jälkien ja haavojen kanssa lopun elämäänsä.



Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (1981/1960)
200 sivua
Julkaisija: Otava (Delfiini-kirjat)

Tägit:
BAR Finland
1918 haaste
Helmet lukuhaaste kohta 8: Suomen historiasta kertova kirja


Aiemmat BAR Finland -postaukset (klik)

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Jeanette Winterson: Why be happy when you could be normal? * * *Prideviikkopostaus

Brittiläinen Jeanette Winterson (s. 1959) on tuttu useimmille kirjallisuutta yhtään seuraaville, sillä erityisesti hänen esikoisromaaninsa Oranges are not the only fruit (1985, suom. Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, Bazar 2007) on saanut suosiota ja näkyvyyttä ympäri maailman. Winterson on muokannut tästä romaanista myös televisiosarjan BBC:lle, joka voitti ilmestymisvuonnaan arvostetun BAFTA-palkinnon. Itse luin tämän hänen esikoisteoksensa jo 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa ja se, että teos suomennettiin vasta vuonna 2007 tuli minulle aikamoisena yllätyksenä, kun suomennoksen vuosilukua etsiskelin tätä postausta varten.

Siinä missä Oranges on fiktiivinen tai tarkemmin ottaen puolifiktiivinen tarina on Why be happy omaelämäkerrallinen kehityskertomus Wintersonin elämästä tyyliin "näin ne asiat oikeasti menivät."

Why be happy on järkyttävän kiinnostava teos, jossa Jeanette etsii identiteettiään ja juuriaan sekä pyrkii pääsemään selville, kuka hän oikein on. Hänen tapansa tarkastella omaa elämänhistoriaansa on häkellyttävän tarkka, säälimätön ja rehellinen. Hän päästää lukijan sisälle omaan elämäänsä, jota lapsuus- ja nuoruusvuosina hallitsi yltiöhelluntailainen ja ankara Mrs Winterson, joka koristeli vessanseinätkin raamattusitaateilla ja johon Jeanette pitää kautta kirjan etäisyyttä käyttämällä hänestä juurikin edellä mainittua ilmaisua. Kirjasta löytyy myös Mr Winterson, mutta vaimonsa persoonasta johtuen hän jää enempi taustahenkilöksi.

Mrs Wintersonin tunnuslause voisi olla: jos se on hauskaa se on syntiä tai ainakin väärin. Muistelmissa hänestä piirtyy kuva ankarana ja heltymättömänä ihmisenä, joka ei hyväksy muita näkemyksiä asioista kuin omansa. Ihmiselle hyväksi on normaali ja normaalin määrittää Mrs Winterson. Kun Jeanette kertoo olevansa onnellinen naispuolisen rakastettunsa kanssa Mrs Winterson vastaa jäätävästi: Why be happy when you could be normal?

Jeanette oli yksinäinen lapsi, jolle uskollisinta ja luotettavinta turvaa tarjosivat kirjat. Hän vertaakin omaa adoptiolapsen asemaansa kirjaan, josta puuttuvat alkusivut. Why be happy tihkuu vahvanektarista rakkautta kirjallisuutta kohtaan ja osoittaa, miten valtava merkitys kirjoilla voi ihmiselle olla. Pikku hiljaa sanat alkavat muodostaa siltoja ja nakertaa hiljaisuutta.

Words are the part of silence that can be spoken.
[...]
A book is magic carpet that flies you off elsewhere. A book is a door.

Jeanetten muistelmat sisältävät useita rangaistuksiin liittyviä kohtia, joista lukiessa tekisi mieli kuristaa Mrs Winterson.  Henkimanauksen ohella yksi ehdottomasti raakalaismaisimmista teoista on, kun Mrs W polttaa Jeanetten omilla rahoillaan ostamat kirjat. Paradoksaalista kyllä tämä teko ajaa Jeanetten entistä vahvemmin kirjojen ja kirjoittamisen pariin ja jos Mrs Wintersonin tarkoituksena oli Jeanetten kirjat polttamalla erottaa hänet kirjoista oli vaikutus täysin päinvastainen.

Why be Happy osoittaa, että ihminen ei pysty määräämään toisen ihmisen elämästä ja siitä, miten tuon toisen ihmisen pitäisi elää. Yrityksenpuutteesta Mrs Wintersonia ei voi syyttää, sillä hän muutti jopa Jane Eyren loppuratkaisun niin että hän pani Janen valitsemaan romanttisvaarallisen Mr Rochesterin sijasta kirjan hyviksen St. John Riversin.

Why be Happy on Jeanetten matka itsekseen läpi olosuhteiden, jossa hän on adoptioäidilleen jatkuvasti vääränlainen ja tämä muistuttaakin usein, että paholainen sai hänet valitsemaan lapsen väärästä kehdosta. Jeanetten ensimmäinen "virhe" oli hänen sukupuolensa, sillä Mrs Winterson olisi mieluummin adoptoinut poikalapsen.

Wintersonin romaani keskittyy pitkälti Jeanetten lapsuuskokemuksiin, mutta siinä käsitellään myös Jeanetten elämää vanhempana, jolloin hän joutuu kyseenalaistamaan ne rakennelmat, joiden varaan hän on elämänsä rakentanut. Vero, jonka Jeanette joutuu maksamaan siitä, että hän ei ole saanut lapsena hyväksyntää on korkea ja Jeanette päätyy yrittämään itsemurhaa.

Why be Happy on rankoista kuvauksistaan huolimatta (tai niiden takia) varsinainen voimakirja, joka todistaa, että ihmisellä on uskomaton kyky selviytyä. Kaikille niille, joiden lähipiiri ei hyväksy heidän seksuaalista suuntautumistaan tämä kirja antaa uskoa ja luottamusta, että kaikki kyllä loppujen lopuksi järjestyy. She could do it. You can do it.





Jeanette Winterson: Why be happy when you could be normal? (2011)
230 sivua
Kustantaja: Jonathan Cape


Helmet lukuhaaste, kohta 36 Elämäkerta tai muistelmateos


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

"Pieni mestariteos."

Tämä luonnehdinta on peräisin kirjan takakannesta, jossa siteerataan Barnesin romaanin The Times -lehdessä saanutta luonnehdintaa.

Mutta arvaatkas mitä? Olen täysin kyllästynyt siihen, että jos romaani on lyhyt (tässä tapauksessa suomennos on 157 sivua pitkä), niin se ei voi olla mestariteos, vaan "pieni mestariteos" ikään kuin mestariteoksellisuuteen itseisarvoisesti kuuluisi, että teoksen on oltava pitkä.  Tämä diminutiivinen luonnehdinta herättää minussa lähinnä raivoa, sillä teoksen laadun ja sivumäärän välillä ei ole korrelaatiota. Ei ole ollut, eikä tule olemaan. Sivumäärällä ja mestariteoksellisuudella ei ole kertakaikkiaan mitä tekemistä toistensa kanssa. UGH!

Jos joku väittää, että Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi on ärsyttävä kirja, minun on helppo nyökytellä, vaikka en samaa mieltä olekaan. Jos taas joku kutsuu tätä romaania harvinaiseksi aarteeksi, jonka loppu on kuin starttipistooli joka lähettää aivosolut matkaan kuin jamaikalaiset pikajuoksijat niin en oikeastaan voisi enemmän samaa mieltä olla.

Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Barnes kuvaa kolmen hengen poikajoukkoa, johon mukaan liittyy itse mukaan liittymistään erityisesti pyytämättä poika nimeltä Adrian. Teoksen sisältämät kuvaukset poikien koulutunneista tekevät selväksi, että Adrian on älynlahjoiltaan ylivertainen suhteessa kavereihinsa. Siinä missä muut pojat enempi vähempi matkivat toisiaan ja toistensa tekemisä on Adrian coolisti oman tiensä kulkija. Se ei kuitenkaan ole tae siitä, että Adrianin elämästä tulisi menestystarina.

Nuorena luulee tietävänsä kaiken paremmin kuin vanhempana ja tämän Barnes tuo herkullisesti esiin. Suhteellisuudelle ja epävarmuuksille ei poikien ajattelussa ole sijaa ja teoksen päähenkilö Tony Webster näkee selkeästi, mikä on elämän kaava: opiskelu, työpaikka ja hieman omia vanhempia parempi elämä. Sanan hieman voisi tässä yhteydessä alleviivata tai lihavoida, sillä suuret elintasoloikat suhteessa omiin vanhempiin eivät ole korrekteja.

Nuoruus ei kuitenkaan ole pelkkää korkeutta, sillä Tonyn mieleen nousee paikoin kamala pelko siitä, että "elämä ei olisikaan samanlaista kuin kirjallisuus." Tämäntapaisista huomioista lukiessani tunnen palanneeni kotiin ja takkatuli lämmittää kuin konsanaan Don DeLillon seurassa. Saattaa olla noloa, mutta myönnän siitä huolimatta, että itsekin olen ajatellut useamman kerran, että olisipa elämä sellaista kuin jossakin romaanissa.

*

Romaanin ensimmäistä osaa lukiessani en tiedä. Siinä vaiheessa en osaa edes aavistaa, miten rykäyksellä Barnes tulee vetämään viininjointiöistä punatahraisen maton jalkojeni alta.

*

Romaanin toista osaa hallitsee keski-ikäinen Tony ja hänen pyrkimyksensä tehdä selkoa elämästään. Siitä, mitä tapahtui ja siitä, mitä hän kenties vain muistaa tapahtuneen. Vaikka muistista ja muistamisesta on viime aikoina kirjoitettu suht runsaasti tuntuu Barnesin ote asiaan tuoreelta. Muisti ja sen kuona yhdistyvät kertojan epäluotettavuuteen ja tämän jos minkä romaanin kohdalla on aiheellista kysyä: mitä tapahtui todella?

Me ihmiset oletamme kaikenlaista sen kummemmin miettimättä. Esimerkiksi että muisti on yhtä kuin tapahtumat plus aika. Mutta koko juttu on paljon erikoisempi. Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme? Ja luulisi kaikkien käsittävän, ettei aika ole kiinnite vaan liuotin.

Barnes kyseenalaistaa muistamisen prosessina, jonka avulla elämästä luodaan koherentti kokonaisuus. Sen sijaan, että elämän kuluessa jo eletystä muodostuisi perusta tai ylipäänsä jonkinlainen kiinteä taso, jonka olemassaoloon voisimme luottaa käy elämä Barnesin romaanissa ihmisen vanhetessa yhä huokoisemmaksi. Liuotin toimii huomaamattomasti, eikä sen tekoihin pääse käsiksi. Elämä näyttäytyy touhuna, jolla ei ole perustaa tai totuuksia. Se on liikettä, josta teemme havaintoja, joiden totuusarvoa ei takaa kukaan. Muisti on "epävarmuutta, [...] päällekkäisyyttä, perääntymisiä, valemuistoja." Se on kuin "lentokoneen musta laatikko, jonka tarkoitus on tallentaa, mitä tapahtuu onnettomuuden sattuessa."

Muistikuvien varmentajina toimivat ihmiset, joiden kanssa meillä on yhteistä historiaa. Jos ihminen jää yksin, hän ei menetä ainoastaan potentiaalisia ystäviään, vaan viimeisenkin muistinsa luotettavuuden perustan. Kuin jokin päättyisi saa ajattelemaan omia ystävyysverkostoja. On kauhistuttavaa tajuta, miten paljon eletystä elämästä on unohtunut ja miten paljon jää unohduksen tilaan, jos joku toinen ei unohdettua herätä henkiin.

Romaanin jälkimmäisessä osassa pinnalle nousee myös Tonyn poikavuosien rakkaus Veronicaan - kompleksiseen tyttöön, josta kasvoi kutkuttavan arvoituksellinen nainen, joka muistuttaa Tonya siitä, että tämä yksinkertaisesti ei vaan ymmärrä. Ymmärrä mitä? Kuka tässä nyt huijaa ja ketä?

Barnesin romaani oikeastaan alkaa vasta siitä hetkestä, kun kirjan viimeinenkin sivu on luettu.
Minulle kävi niin, että kirjan käsistäni laskettuani aloin ensimmäiseksi nauraa ääneen muistiinpanoilleni, sillä niitä kirjoittaessani olin tullut dokumentoineeksi huijatuksi tulemiseni. Nauruni naurettuani yritin päästä selvyyteen siitä, mitä tässä kirjassa loppujen lopuksi tapahtuu. Vaihtoehtoja on useita, mutta käsittääkseni vain yksi niistä on mahdollinen. Kenties.



Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
157 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The Sense of an Ending (2011)
Suomentanut: Kersti Juva
Kustantaja: Wsoy (Aikamme kertojia -sarja)

Helmet lukuhaaste kohta 16 Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
Barnes voitti tällä romaanilla vuoden 2011 Man Booker palkinnon

torstai 22. kesäkuuta 2017

Juhannusarvoitus





Nyt on vuorossa juhannusarvoitus, jonka olen kirjoittanut runomuotoon ja joka menee näin:


tänäkin vuonna juhannus
kestää seitsemän päivää
vanhat ja viisaat istuvat varjossa pihalla
nuoret korttitalossa, joka kohta romahtaa

vetää kaikista ovista
vetää tupakan askista
vetää jaloviinaa alas kurkusta

tulee muukalainen niin outo
käy vinoin askelin kuin veljen varjo
kuka olet kysyy porukan hiljaisin
valuvissa vesissä toinen silmä

Johannes vain, muukalainen vastaa
ja hänenkin mustelmaisesta silmänurkastaan
sataa suolaista vettä

yön suvipimeänä tuntina
naisten kesken, miesten kesken
viinapullo kuin kekäle kädessä

koko porukka ja Johannes heidän mukanaan
lähtee katsomaan
miten neito kulkee vetten päällä

ilmassa raikaa juhannuksen taikaa
ja siellä missä kivi palaa, missä lintuset laulaa
siellä jokainen on rikas ja kunniallinen
aamun tullen ilman syytä
avoin, hellä ja katumaton

tulevat sukupolvet kertovat
miten tänä juhannuksena kokon ääressä vannottiin
miten valat kauloihin kiedottiin
miten uskomattomia uhrauksia nähtiin

Juhannusyö, hullun odotuksen yö
silloin tulevat jos tulevat
Tuomari Müller, hieno mies ja hänen
käsipuolessaan
elämän rouva, rouva Glad
jonka juhannusleningissä
ei ryppyä, ei tahraa

vielä

*

Jos löysit yllä olevasta juhannusrunosta kaikki siihen upottamani Eeva Joenpellon kirjojen nimet, elämäsi suuri rakkaus ilmestyy yöllä unessasi ja pyytää sinua treffeille klo 18.

*

Parasta Jussia kaikille!


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari


Jos sataisi tarpeeksi kauan, voisiko saari liueta pois? Jos sataisi eilisen ja edellispäivän ja edellispäivää edellisen päivän. Jos sataisi tänään, huomenna ja huomisen jälkeen aina vaan. Jos sataisi vuodet yhteen, eteen ja taakse. Jos sataisi aamulla ja yöllä ja kaikkina niiden väliin asettuvina tunteina. Voisiko saari liueta pois ja hävitä kartalta niin että tulevat sukupolvet eivät enää osaisi sitä edes kaivata. Että se olisi merta niin kuin olisi meri sen vieressä merta. Meri melkein verta.

Entä jos saari olisi ihminen?

*

Siinä runossa on "lapsuuden talo", jossa "on pullo, jonka sisällä laiva." Runon puhuja "istuu laivassa puisella penkillä matkalaukku sylissä." Hän piiloutuu matkalaukkuun, jossa "on sali, salissa tanssiaiset." Merimatkasta kerrotaan, että sen "oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa". Tunnistan tämän matkan. Se viittaa Virginia Woolfin esikoisromaaniin The Voyage Out (1915, suom. Menomatka, Savukeidas 2012). Luin tämän romaanin klassikkohaasteeseen tammikuussa 2016 (klik).

Otetaanpa alusta. On siis puhuja matkalaukku sylissään. Puhuja istuu laivassa, joka on pullossa. Tiedämme, että laivan voi rakentaa pulloon, mutta sitä ei voi saada sieltä ehjänä ulos. Puhuja on vanki. Laivan vanki ja pullon vanki. Hänet on eristetty. Hänen ja maailman välissä on lasia. Ehkä pölyistä, ehkä pölyistä pyyhittyä, mutta eristettä joka tapauksessa.

Mannisen luoma kuva on yksi mieleenpainuvimpia ulkopuolisuuden tunteen ilmauksia, joihin olen pitkään aikaan törmännyt. Niin täysin erillään. Niin lopullisesti. Tarkkaillen, mitä ulkopuolella tapahtuu, mutta ilman mahdollisuutta astua pullon ulkopuoliseen maailmaan.

*

Mannisen kokoelman alaotsikko on "Dialogi Virginian kanssa". Dialogi on intiimi ja saa minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin sello tulisi näihin runoihin yhä uudestaan. Muistelisin, että kalleimmat sellot maksavat yli 20 miljoonaa dollaria ja joskus ne putoavat pöydältä, kuten kävi muutama vuosi sitten Madridissa.

Sateeseen unohdettu saari saa minut tuntemaan, että olen taulu Ateneumin seinällä. Samaan aikaan olen se, joka taulua katsoo. Olen kahdesti vanki. Olen ruumiillistunut Stendahlin syndrooma. Katossa on kauhea reikä ja ulkona sataa aina vaan.

"Unohdin itseni sateeseen ja sinä annoit minun tehdä niin." Niin tehtyäsi sinä menit pois ja minä jäin tähän, josta en omin voimin pääse pois. Sateen rypistämät huuleni kiroavat sinut. Turhaan, kuten turhaa on kaikki muukin. Paitsi sade, jolle ei tulisi mieleenkään kysellä lupia.

Satu Mannisen runoista sydän alkaa savuta. Savua vaan sydänparka, lohduttelen. Lihatiskillä chanel-jakkuinen rouva ostaa sydäntä sylikoiralleen. Myyjäkään ei tiedä, että se on ihmisen sydäntä. Tarkemmin ottaen minun sydäntäni. Käärepaperi hankaa ihoani. Vereni tihkuttaa siihen fraktaaleja.



Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari (2007)
61 sivua
Julkaisija: Gummerus

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Yukio Mishima: The sailor who fell from grace with the sea

Suuri osa nykykirjallisuudesta on heppoista paskaa.

Hups!

Tämänkaltaista rajumman puoleista provokatiivista väittämää en voi välttää luettuani Yukio Mishiman teoksen The sailor who fell from grace with the sea (1965). Tämä kirja on yksi David Bowien 100 kirjan listalleen valitsemista teoksista ja juuri sen vuoksi tähän nyt tartuinkin. Olen kyllä lukenut Mishimaa aiemminkin, joten olisin saattanut lukea "Sailorin" myös ihan puhtaasti mishimallisista syistä.

Bowie on todennut jotensakin siihen suuntaan, että 1960-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin kirjoitettiin hyvää kirjallisuutta. Edellistä lausetta ei pidä ottaa kirjaimellisesti, mutta sitä ei myöskään tule ottaa automaattisesti perättömänä. Itse tulkitsen Bowien väittämää niin, että uudempi kirjallisuus vastasi harvoin hänen kirjallisuusmakuaan. Mistä tunne vanhemman kirjallisuuden painavammuudesta suhteessa uudempaan kirjallisuuteen syntyy? Mielenkiintoinen kysymys, johon palaan tämän bloggauksen lopussa.

*

"Sailori" ei ole helppo kirja. Se ei asetu mihinkään mukavaan pakettiin, jonka päälle voisi kääriä lahjapaperin ja tehdä kauniin solmun. Mishiman romaanin päähenkilö on 13-vuotias Noburu, jonka isä on kuollut hänen ollessaan 8-vuotias ja joka asuu kaksin äitinsä Fusakon kanssa aina siihen asti, kun Fusako ja Ryuji-niminen merimies kohtaavat ja rakastuvat ja Ryujista tulee heidän perheensä osa. Noburu kuuluu hänen ikäisistään pojista muodostuneeseen porukkaan, jolla on omanlaisensa käsitys sankarillisuudesta, kunniasta ja vapaudesta. Romaanin kuluessa Noburun perheen ja hänen kaveripiirinsä edustamat maailmankäsitykset joutuvat ristiriitaan, jota pojat käyvät ratkaisemaan kammottavalla teolla.

Mishiman romaani on painostava ja hikinen. Se kuvaa hetkeä, jolloin pilaantunut hedelmä alkaa valuttaa mätäänsä ja muistuttaa meitä aikamme rajallisuudesta. Romaanin alussa huoneeseensa lukittu Noburu keksii, että hänen kaapissaan on reikä, josta hän näkee äitinsä makuuhuoneeseen. Näin hän tulee päässeeksi todistamaan asioita, joista hänen ei kuuluisi tietää mitään.

Fusakon ja Ryujin ensimmäisen yhteisen yön jälkeinen aamu on hauras. Maailma näyttäytyy vähän sivussa itsestään niin kuin sillä on tapana näyttäytyä niille, joiden rakkaussuhteella ei vielä ole historiaa. Mishiman kuvaus on loisteliasta ja tuntuu kuin jokainen lause hänen tekstissään puhuisi, osoittaisi ja symboloisi. Nainen vertautuu mereen, joka tuudittaa ja myrskyää ja jonka oikut ja päähänpistot löytävät Ryujin mielessä vastineensa naisen luonteesta. Tässä mielessä Mishiman romaani on varsin epäfeministinen kirja, mutta tämäkään asia - kuten mikään muukaan tässä romaanissa - ei ole suoraviivainen tai yksinkertainen ja sen tarkastelu vaatii pohtimaan, mitkä olivat Ryujin motiivit luopua merimieselämästä ja ryhtyä maakravuksi. Oliko hänen tekonsa petturuutta, kuten Noburo kavereineen uskoo ja onko Fusako siinä tapauksessa seireeni, joka houkutti Ryujin vähemmän kunnialliseen elämään. Toisaalta, jos Ryuji oli houkuteltavissa, voidaanko häntä pitää alunperinkään sankarina, kuten pojat hänet mieltävät. Ei kai nyt vahva mies naisen antaisi elämäänsä myllertää?

Merimieheksi ryhtyessään Ryuji on mantereen hylätessään valinnut kunniallisen ja sankarillisen elämän. Näin ainakin japanilais-mishimalaisen estetiikan kautta tarkasteltuna. Romaania lukiessa on mahdoton olla huomioimatta sitä, että Mishima itse päätyi lopettamaan elämänsä rituaalisen Seppuku-itsemurhan kautta. Romaani todentaa näkemystä kunniasta ja rakkauden kuolemanläheisestä luonteesta tavalla, jonka kulttuurierojen peitto osittain kätkee ja tekee siitä samanaikaisesti painajaisunimaisen kiinnostavaa. Halun ja kuoleman verkko kudotaan romaanissa vakuuttavilla puikoilla, jotka synnyttävät lukijassa vahvasti visuaalisia kokemuksia rakkauden ja kuoleman kutoutuessa toisiinsa.

For Ryuji the kiss was death, the very death in love he always dreamed of. The softness of her lips, her mouth so crimson in the darkness he could see it with closed eyes, so infinitely moist, a tepid coral sea, her restless tongue quivering like sea grass ... in the dark rapture of all this was something directly linked to the death.

Fusakon huulet jäävät kuvaksi eteeni. Niiden  karmiininpuna on polttava liekki huoneeni pimeydessä. Ne eivät häivy, vaikka sulkisin silmäni, vaan oikeastaan päinvastoin. Houkutus ja tuho, ajautuminen rakkaudessa kohti väistämätöntä ja rakkauden itsensä syntyminen tämän ajautumisen väistämättömyyden kautta. Kuumuus roikkuu joka puolella. Olen itsekin tulikuuma. Pelkään kirjan sivuja kääntävien sormieni sytyttävän sivut palamaan.

Mishiman tekstin aistivoimaisuus on hurjaa. "Sailori" on samanaikaisesti pienieleinen ja valtaisan dramaattinen teksti, joka sisältää brutaalia väkivaltaa sekä antaa ymmärtää vielä paljon pahempaa olevan tulossa. Väkivalta ei kuitenkaan tässä romaanissa ole halpahintainen vaikutuskeino, vaan motivoituu Mishiman maailmankatsomuksesta käsin. Rakkauden sisin lahja on "Sailorissa" kuolema ja se on sitä samansuuntaisella tavalla, jota on käsitellyt Pedro Almodovar elokuvassaan Matador.

Toisella tasolla "Sailori" kertoo nuorten poikien tietämättömyydestä ja heidän harhoiksi yltyvistä kuvitelmistaan, joiden avulla he pyrkivät jäsentämään maailmaa. Poikien naiivi usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa maailmanjärjestyksen suhteen kääntää romaanin lopun vahvasti painostavuuden, jopa kauhun puolelle. Pelkäsin lukea romaanin viimeisiä sivuja ja toivoin, että tapahtuisi jotakin muuta kuin mihin kaikki aiemmin kerrottu oli vihjannut. Niin ei  käynyt.

*

Lukiessani Mishiman romaania huomasin, että blogiaikana lukemistani kirjoista useimmiten mielessäni kävivät seuraavat: Iris Murdoch: The Italian girl, Edna O'Brien: August is a wicked month
ja Muriel Spark: The prime of Miss Jean Brodie. Kuinka ollakaan kaikki nämä teokset on kirjoitettu 1960-luvulla. En voi olla pohtimatta, oliko kirjallisuuden estetiikka kyseisellä vuosikymmenellä jollakin tapaa ratkaisevasti erilaista kuin meidän aikanamme. Vaikka näitä mainitsemiani kirjoja ei yhdistä varsinaisesti mikään, on niissä kuitenkin jotain samaa. En osaa tätä "samaa" nimetä, mutta se vaikuttaisi liittyvän siihen, että nämä mainitut teokset kuvaavat jotakin syvempää maailman ja ihmiselämän tasoa, johon kurkistamiseen arkielämä vain harvoin tarjoaa mahdollisuuden. Ne eivät kuvaa maailmaa sellaisena kuin sen näemme vaan ikään kuin sellaisena kuin se on.

Nykyajasta käsin tarkasteltuna näissä romaaneissa on (kenties) jonkinlaista nostalgiaa, joka ainakin osittain syntyy siitä, että ne edustavat kirjallisuutta, jotka eivät tarjoa helppoja juoni- ja tarinavetoisia kirjallisia pakopaikkoja, kuten niin monet romaanit (monet, ei siis kaikki) nykyisin. Niissä on vahvaa symboliikkaa ja niissä esitetään kysymyksiä, jotka vaativat ottamaan kantaa, kyseenalaistamaan ja ajattelemaan. Ne häiritsevät lukijaa.

Kenties kyse on myös siitä, mitä aika tekee kirjoille ja miten kirjan vastaanottoon vaikuttaa se, että sen on jo moni hyväksi todennut. Kirjan ympärille muodostunut laaduntäyteinen odotushorisontti valpastaa aistit jo etukäteen ja valmistaa minua kirjan vastaanottoon.

Mainitsemilleni kirjoille yhteistä on myös se, että heti saatuani ne luettua tiesin, että yksi lukukerta on aivan liian vähän. Tämä on asia, joka omalla kohdallani on yksi luotettavimmista hyvän kirjallisuuden tunnusmerkeistä. Oman makuni mukaiset kirjat eivät tyhjene kerralla, vaan niistä löytyy yhä uusia näkökulmia, jotka usein - ja välillä jopa hämmästyttävyyteen asti - kommunikoivat myös nykyhetken kanssa.

Viime aikoina on kirjallisessa somessa toisteltu mantraa "kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen." Kenellä kuuluu, kenellä ei. Tahdon takaisin 60-luvulle.



Yukio Mishima: The sailor who fell from grace with the sea (1994/1965)
181 sivua
Japanista englanniksi kääntänyt John Nathan
Kustantaja: Vintage International





torstai 15. kesäkuuta 2017

Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö -dekkariviikkopostaus

Virginie Despentes (s. 1969) on ranskalaisen kirjallisuuden kauhukakara, jonka teoksista ei seksiä ja väkivaltaa puutu.  Ne eivät kuitenkaan ole hänen romaaneissaan itsetarkoituksellisia, vaan enemmänkin välineitä, joiden kautta Despentes ruoppaa sukupuolirakenteiden vinoutumia ja epätasa-arvoisuutta. Kuten Despentesin tuotannossa laajemminkin myös Maailmanlopun tytössä seksi toimii kuin fonttiryyppi väkivallan edustaessa kirjasinkokoa.

Maailmanlopun tyttö on nimeltään Valentine. "Hyperaktiivinen, kokapöllyssä hilluva teini-ikäinen nynfomaani", jonka varjostamisen Lucie saa tehtäväkseen. Valentine kuitenkin livahtaa Lucielta karkuun ja katoaa, jolloin hänen löytämisekseen tehtävään ryhtyy Lucien työpariksi Hyeena. Jälkimmäinen on väkivaltaan ratkaisukeinona uskova kovaksikeitetty lesbo, jonka työtavat eivät tarkempaa tarkastelua kestä. Mikäli Hyeena ei saa kuulusteltavaltaan vastauksia on hänellä tapana laittaa tämän "chakrat ojennukseen."

Rakenteelliseseti Despentesin romaanissa edetään seuraamalla Lucien ja Hyeenan pyrkimyksiä löytää Valentine ja tämä tarinalanka katkaistaan kuvaamalla Lucien elämän kannalta tärkeitä henkilöitä. Ääneen pääsevät niin Valentinen isä ja hänen äitipuolensa kuin myös Valentinen serkun veli ja hänen biologinen äitinsä sekä nunna-Elisabeth. Näiden näkökulmien kautta Despentes taustoittaa Valentinen tarinaa ja kuvaa yhteiskunnallista ilmapiiriä mm. maahanmuuttajiin ja poliisiväkivaltaan liittyvien teemojen kautta. Rehellisesti sanottuna en silti aivan ymmärrä, mikä näiden - usein suht yksityiskohtaisten - näkökulmien funktio Despentesin romaanissa on.

Tarina alkaa Pariisista ja jatkuu Barcelonassa, johon Valentinen äiti on muuttanut. Äidin ja tyttären suhde (tai pikemminkin epäsuhde) on täynnä kylmyyttä ja karsastusta. Sen läpi Maailmanlopun tyttö nousee kuvaukseksi siitä, mitä voi tapahtua, kun lapsi ei saa rakkautta ja hyväksyntää. Valentinen konkreettisen etsinnän rinnalla Lucie etsii oman elämänsä suuntaa ja löytää Hyeenan seurassa Barcelonan lesbopiirit. Despentes revittelee lesbotematiikalla ja niin kuvatuksi tulee mm. barcelonalaiset lesbo-orgiat.

Maailmanlopun tyttö on jähmeästi vauhdikas romaani, joka sisältää suht runsaasti aineistoa, jonka käyttö ei motivoidu itse tarinasta käsin. Jos tämän romaanin on tarkoitus kertoa Valentinesta ja niistä syistä, jotka saivat hänet toteuttamaan romaanin lopussa kuvatun teon, teoksessa esitettyjä näkökulmia olisi huoletta voinut tiivistää. Vaikutelmaksi jää, että Hyeena on niin mielenkiintoinen henkilöhahmo, että hän ottaa Maailmanlopun tytössä väkisinkin liikaa tilaa itselleen. Toisaalta myös Lucien sisäisen lesbonsa löytäminen on sinänsä mielenkiintoinen teema, mutta itse romaanissa se toimii enempi darlingsina, jota Despentes ei ole malttanut tappaa.

Olen lukenut Despentesiltä aiemmin romaanit Teen Spirit ja Kauniita asioita (klik) ja niihin verrattuna Maailmanlopun tyttö jää paikoin vahvasti sykkiväksi, mutta yleisluonteeltaan laimeaksi kokemukseksi. Luultavasti tämä romaani olisi myös ollut antoisampi, jos sitä ei olisi luokiteltu jännityskategoriaan. Koska näin on tehty, lähdin lukemaan Maailmanlopun tyttöä vääränlaisin odotuksin.



Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö (2012)
352 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Apocalypse bébe
Suomentanut Einari Aaltonen
Kustantaja: Like

tiistai 13. kesäkuuta 2017

SusuPetal: Vanhat poikaystävät

Jos kriitikkojen arvostama runous on kuin taideteokset New Yorkin modernin taiteen museossa, ovat SusuPetalin runot graffitia ennen kuin siitä tuli museokelpoista.

Nämä runot ovat makaronilaatikkoa, lapsiperheissä suosittua konstailematonta lempiruokaa. Runojen vieressä (kuvaannollisesti) pullo ketsuppia, josta ei oteta kuvaa instagramiin, koska ketsuppipullo on ihan vaan tavisketsuppia, eikä sen vuoksi yhtään oikealla tavalla instaesteettinen ja sen kuva muistuttaisi ikävällä tavalla ihmisiä siitä, että on olemassa - hämmästyttävää kyllä - myös niin sanottu oikeaksi elämäksi kutsuttu elämä, joka valitettavan usein tai onneksi (riippuu sinusta) ei aina ole erityisen hohdokasta.

Männä viikolla tuli taas vastaan lause: mutta kun niitä runoja ei ymmärrä. Jos nyt jätetään sikseen, mitä kaikkea ymmärtämisellä mahdollisesti kukakin tarkoittaa, niin on mielenkiintoista (ja surullista), että juuri tästä lauseesta on tullut suorastaan mantrana toistuva estolause tutustua runoihin. SusuPetalia lukiessani aloin miettiä, että runojen lukijaksi ei synnytä vaan opitaan - siis vähän samaan tapaan kuin minkä tahansa asian tai taidon kohdalla. Miksi runot olisivat tässä suhteessa poikkeus? Niinpä väitänkin, että runojen lukemattomuuden syynä ei ole niinkään se kuuluisa ymmärtämättömyys, vaan ihmiselle tyypillinen luontainen laiskuus, joka haluaa kaiken heti.

Paljon on varmasti kiinni myös siitä, minkälaisiin runoihin tottumaton lukija sattuu tarttumaan. On runoja, joiden kohdalla tuntuu, että ne eivät aukene teki sitten mitä. Joskus ne ovat erinomaisia runoja. Joskus ne esittävät olevansa erinomaisia runoja. Joskus minun on vaikea tietää, kumpaan ryhmään ne kuuluvat.

SusuPetalin Vanhat poikaystävät on kokoelma, johon tarttuminen on helppoa, koska se tarjoaa niin runsaasti samaistumiskohtia. Jos mikään Susun runoissa kuvattu tilanne ei ole elämässä tullut vastaan niin siinä tapauksessa lukijan elämä on kyllä ollut varsin extraordinary.

Vanhat poikaystävät kuvaa arkipäivän tilanteita ja sattumuksia. Elämässä vastaan tulevia asioita sellaisina kuin ne ovat kuorruttamatta niitä ns. salonkirunouden keinoin. Kokoelman runot ovat kesyttömiä ja energisiä ja ehdottoman punk. Ne eivät kuulu siihen joukkoon, jossa kaukana on kavala maailma, vaan tägäävät maailman ihan silmien eteen vaikkapa Keittokatoksen muodossa. Näissä runoissa on myös paljon huumoria, vähän mustaa ja vinoa ja paljon sen laatuista, josta tykkään. Paikoin olen löytäväni hieman Anja Erämajan tyylistä iloittelua, kuten esimerkiksi juuri äsken mainitussa runossa nimeltä Keittokatos, joka on on mainio kiteytys siitä, mitä taloyhtiöiden sääntöviidakko saa aikaan. "Varjele sentään."

Lukiessa tuntuu, että nämä runot liippaavat läheltä kirjoittajansa elämää. Tämän vuoksi esimerkiksi runot 'Ase' ja 'Lopullisesti nimetön runo' tekevät tukalan surumielisen olon, sillä ne kertovat runoilijalle läheisestä miehestä, joka kuolee syöpään. Oikeasti, eikä pelkästään runossa. Oikeasti, kuten hän, jonka nimeä en tähän kirjoita.

Vanhat poikaystävät on epätasainen kokoelma, mutta oikeastaan sekin sopii taudinkuvaan, sillä niinhän ne ex-poikaystävätkin usein ovat. Epätasaisia ja kaikenlaista muutakin epää.

Vanhat poikaystävät.
Ne istuu pyörätuoleissa, kokouksissa, jokirannassa.
Ne makaa leikkauspöydillä, hautausmailla,
Thaimaan sannassa.
Vanhat poikaystävät.
Puutarhatonttuina jokirannassa.

Susun runoissa kaikuu lähiö ja lähiössä elämä ja tähän loppuun kerron salaisuuden. Samaa olemme me kaikki, olemme sitten naisia, miehiä, muita tai puutarhatonttuja. Kuka tahansa osaa asua Kaivopuistossa, mutta kokeilkaapas elämää lähiössä. Saatat yllättyä tavalla, jota en kerro.



SusuPetal: Vanhat poikaystävät (tekstejä 2006-2016)
78 sivua
Julkaisija: Käsite (arvostelukappale)

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Ayòbámi Adébáyò: Stay with me

No mutta tämähän on nigerialaista chick littiä.

Näin ajattelin, kun olin lukenut ensimmäiset kymmenet sivut Ayòbámi Adébáyòn romaanista Stay with me. Tämän ajatuksen synnytti mitä luultavimmin se, että romaani käynnistyy varsin melskeisesti kirjailijan kuvatessa Yejiden ja Akinin avioelämää ja sen suurinta onnettomuuden aiheuttajaa: lapsettomuutta. Dialogi räiski niin, että sylkipisarat lensivät poskilleni asti ja herättivät eloon ne muutamat nigerialaiset elokuvat, jotka olen sattunut näkemään.

Ei tämä kyllä sitten kuitenkaan ollut. Sitä chick littiä meinaan. Vaikka Yejiden kyvyttömyys tulla raskaaksi vaikutti alussa pelkästään koomiselta ongelmalta muuttui se romaanin edetessä kysymykseksi, jonka ympärille kiertyi paljon muutakin ja niin Stay with me kasvoi kertomukseksi, jonka nurkan takaa löytyi uusi käänne ja sen takaa uusi nurkka ja tämän uuden nurkan takaa jälleen uusi  käänne. Tämä romaani todellakin pitää lukijan hereillä, sillä juuri kun on luullut asioiden olevan jotenkin käy ilmi, että ne ovatkin jotenkin toisin.

Stay with me on hyvällä tavalla ylpeästi afrikkalainen romaani, jota ei ole länsimaalaistettu. Modernin nigerialaisen elämän rinnalla elävät perinteiset uskomukset ja toimintatavat. Niinpä Yejiden raskaaksitulemattomuus ratkaistaan niin, että hänen miehensä Akin hankkii äitinsä painostuksesta toisen vaimon. Tosin ei se mikään ratkaisu ole, vaan tapahtumien kulun mutkistaja.

Afrikkalaisen perheyhteisön ote on tiukka ja Akinin äiti rautanäppinen hallitsija, jonka vastustaminen ei yksinkertaisesti tule kuuloon. Romaanissa kohtavaat uusi ja vanha järjestys niin yhteiskunnan tasolla kuin myös yksityishenkilöiden elämässä. Taustalla mölyää Nigerian poliittinen kuohunta vallankaappauksineen ja korruptoituine virkamiehineen. Yejide ja Akin edustavat tiedostavaa uutta sukupolvea, joka kuitenkaan ei pysty täysin irrottautumaan perinteisistä arvoista, jotka romaanissa kulminoituvat naisen rooliin äitinä. Vain äitinä nainen täyttää paikkansa maailmassa. Vain äitinä nainen on ihminen.

Adébáyò näyttää miten ohut on modernin ajattelun pintakerros, sillä niin Yejide kuin hänen miehensäkin toimivat ahdingossaan kyseenalaisilla tavoilla. Yejide turvautuu traditionaalisiin poppaskonsteihin ja Akin puolestaan moraalisesti arveluttaviin ratkaisukeinoihin.  Pyrkimykset ratkaista lapsettomuusongelma synnyttävät salaisuuksista tiheän tilanteen, jonka osatekijät paljastuvat lukijalle vähitellen. Raskaaksi tulemisen ympärille muodostuu Adébáyòn käsittelyssä karnevaali, jonka avulla kyseenalaistetaan äitiyden ja naiseuden välillä oleva yhtäläisyysmerkki.

Romaani sijoittuu pääosin Nigerian Ilesaan ja liikkuu kahdella aikatasolla. Ensimmäisestä kappaleesta alkaen lukijalle on selvää, että kyseessä ei ole rakkaustarina, jolla on onnellinen loppu. Stay with me saa kysymään, miten yhteisö oikeuttaa puuttumisensa kahden ihmisen välisen suhteen intiimeimpään osa-alueeseen. Romaani vihjaa, että Yejiden ja Akinin rakkaustarinan pilaa Akinin äidin kautta kulminoituva yhteisön paine, jossa lapsi (ja mieluiten poikalapsi) on naisen ja miehen välisen suhteen täydellistäjä. Samalla romaani osoittaa, että yhteisön paine tuottaa lähinnä onnettomuutta ja epätoivoisia tekoja, jotka kasvattavat seinän Yejiden ja Akinin väliin. Myöskään lapsi, tuo pitkään ja hartaasti kaivattu avioliiton ihmeliima ja naisen elämän tarkoitus ei Stay with me:ssä ole lauseen päättävä piste, vaan enemmänkin yksi piste pisteiden sarjassa ...

Yleisemmällä tasolla Adébáyòn romaanissa on kyse ihmisen itsemäärämisoikeudesta ja henkilökohtaisesta valinnanvapaudesta.  Se osoittaa, miten vahvasti nigerialaista yhteiskuntaa historiallisesti koossapitäneet ajatusmallit pitävät ihmistä otteessaan ja miten työlästä niiden vaikutusvallasta on pyristellä irti. Samalla Stay with me muistuttaa myös siitä, että ihmisen kyky vaikuttaa elämäänsä on rajallinen.

Adébáyòn henkilöhahmot ovat värikkäitä ja moniulotteisia. Vaikka romaanin kerronta saattaa vaikuttaa kevyeltä kätkee se sisäänsä tummia ja pakahduttavia tunteita sekä kalvavia ja vaikeasti ratkaistavia moraalikysymyksiä. Jälkeen päin on mahdollista nähdä, että asiat olisivat voineet mennä aivan toisinkin, mutta siinä vaiheessa on jo auttamattoman myöhäistä.

Stay with me on intensiivinen romaani, jonka parissa sivut kääntyvät liukkaasti ja jota voin hyvällä omalla tunnolla suositella myös niille lukijoille, joille afrikkalainen kirjallisuus on suhteellisen vierasta. Adébáyòn luomaan maailmaan on helppo päästä sisään, mutta sen taakseen jättäminen on vaikeampi tehtävä. Romaani jättää kysymään miksi. Miksi Yejiden ja Akinin tarinan piti mennä niin kuin se meni, kun sillä oli kaikki mahdollisuudet mennä toisin?



Ayòbámi Adébáyò: Stay with me (2017)
298 sivua
Kustantaja: Canongate

Adébáyòn romaani oli vuoden 2017 Baileys-palkintoehdokas ja siitä on kirjoittanut myös Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegia (klik)

Lisäys: Atena kustannus  julkaisee Adébáyòn romaanin suomeksi ensi keväänä. Kannattaa jo laittaa kirjailijan nimi muistiin! Luvassa on hyvää.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimmisen Maailman luonnollisin asia jakoi minut kahtia.

Minä 1: Rimminen on kielellisesti ihan hemmetin nerokas potenssiin monta kertaa
Minä 2: Totta, mutta se ei ole mikään uusi asia. Se on tullut selväksi jo hänen aiemmista teoksistaan

Minä 1: No joo, mutta tässä nyt ollaan ihan uusilla kierroksilla
Minä 2: Ehkä niin, mutta rajansa kaikella

Minä 1: Luit kirjan kuitenkin loppuun
Minä 2: Luin, koska halusin kirjoittaa postauksen, jossa kutsun Rimmisen kirjoitusta lihavoiduksi verbaalimasturbaatioksi 

Minä 1: Kuulin kyllä, että mutisit lukiessasi
Minä 2: Olet oikeassa. Tulihan sitä jokunen kerta todettua: Mikko Rimminen, please, ei enää.

*

Kirjailija Jamaica Kincaid on todennut, että on parempi epäonnistua pyrkiessään tekemään jotakin suurta kuin onnistua keskinkertaisen parissa. En nyt välttämättä kävisi väittämään, että Rimmisen teos on epäonnistunut, mutta lukijan kannalta se on aika hankala pala, mutta ainakaan se ei ole missään nimessä keskinkertainen. Lukemisesta työlästä tekee se, että tekstissä ei liikuta mihinkään samanaikaisesti kun siinä liikutaan kaikkiin suuntiin. Rimmisen tekstin parkkipaikoilta löytyy aika kvanttifysiikasta tutussa itsestään irtoavassa muodossa. Aika venyy tulevaisuuteen ja menneisyyteen ja nykyhetki, jos sitä edes on, puristuu ajan fiktiivisiin kerroksiin.

Kirjoittamisen ongelma (jos sitä sellaisena halutaan pitää ja itse olen taipuvainen niin tekemään) on, että kun kirjoittaa yhdestä asiasta ei samanaikaisesti voi kirjoittaa mistään muusta. Kirjoitus on luonteeltaan lineaarista ja kuvaa sitä, mikä on jo tapahtunut. Tämän asiaintilan Rimminen MLA:ssa haastaa ja ideatasolla se on mitä kiinnostavinta, mutta käytännön toteutuksena tuloksena on kirjoitusta, joka hylkii lukijaa (joka toki on sen tarkoituskin).

MLA on antiromaani ja yhden miehen performanssi. Minulle on oikeastaan herttaisen yhdentekevää, mitä tässä romaanissa tapahtuu, koska se mikä tapahtuu tapahtuu vain siksi, että jotakin romaanissa aina tapahtuu, vaikka sen tapahtumisen yrittäisi estääkin.  Riittää siis kun totean, että ollaan Berliinissa ja että MLA kertoo Ernstistä ja parista muusta tyypistä, joilla on enimmäkseen koko kirjan ajan "syystä" tai "toisesta" ?hankalaa?, ?hankalampaa? tai ?the hankalinta? ja hyvin monella sivulla mielessäni käy ajatus, että nyt jätän tämän kesken ja yhtä usein päätän, että enpäs jätäkään ja melkein joka sivulla en tiedä, onko tämä kaikki liian vähän, tarpeeksi, liikaa, liian paljon tai "jotain" siltä väliltä.

Please, ei enää lainausmerkkejä.

Turha on tämäkin pyyntöni, turhapa hyvinkin. Lainausmerkkien jumalat eivät ole kuulolla ja niitä sisältävästä laarista riittää ammennettavaa.  Ne liimaantuvat sivuille yhä uudestaan kuin villiksi päässyt liima ja siksi kaikki on enemmän tai vähemmän, mutta ei koskaan juuri sitä, joka on sanoilla ilmaistu ellei sitten kuitenkin niin ole päässyt käymään.

MLA:ssa näyttämölle astuu Kuutio ja sen mukana Elmer Diktonius, joka kuoli vuonna 1961 ja syntyi sitä ennen. Kuution seurueeseen kuuluvat sanakoe, ajatuskoe ja ydinkoe. Tässä vaiheessa heittäisin peliin sitaatin, mutta olen palauttanut MLA:n jo kirjastoon, joten tämä postaus jatkuu ilman sitaattia. Kuution olemusta tarkastelemalla voi joka tapauksessa päätellä kaikenlaista tai yhtä hyvin olla päättelemättä. Se nivoutuu osaksi MLA:n yleistä epävarmuuden ja konditionaalin tilaa ja vahvistaa teoksen kielellistä leikkiä, joka polkeet tekstin merkitykset jalkahikisiin jalkoihinsa.

*

MLA on kissakirjoitusta ja valitettavasti kissa on valittu myös kirjan kanteen ja sen takia tämä kirja oli minulta jäädäkin lukematta, sillä olen kovin paljon koiraihminen, joskaan en myöskään erityisemmin halua lukea fiktiota, jonka kannessa on koira. Joku nokkela kävisi nyt väittämään, että kannen kissa on Schrödingerin kissa ja tätä lausetta voisi jatkaa selostamalla Schrödingerin ajatuskokeen, mutta sen voi jokainen, jota asia kiinnostaa ja joka ei kyseistä koetta tunne halutessaan itse googlettaa. Näin osallistutetaan lukija ja joka tapauksessa Schrödingerin koe tarjoaa yhden tavan tarkastella Rimmisen kirjoittamaa "baabelillista kokonaisärähdystä." Toinen tapa (tapojen määrän ollessa suunnilleen rajaton) lähestyä tekstiä olisi pohtia Rimmisen fyysisen kissan ja tekstin välistä suhdetta ja jos joku ei tiedä, niin kerron tässä, että Rimmisen kissa on kirjoittanut osan tekstistä astelemalla kirjailijan näppäimistöllä.

Roland Barthes kuvaa teoksessaan Tekijän kuolema, tekstin syntymä kirjailijan "kuolemaa" teoksen merkityksen viimeisen sanan sanojana. Barthes irrottaa tekstin merkityksen tekstin kirjoittajan sille antamasta merkityksestä ja esittää, että tekstillä on aina useita merkityksiä. Kun kirjailija "kuolee" korostuu lukijan rooli tekstin merkityksen luojana.

Usein kuulee esitettävän kysymyksen: mitä kirjailija tällä romaanilla tarkoittaa? Kysymys hämmästyttää minua, koska en pidä sitä oleellisena, vaan lähinnä kummallisena, koska tämä kysymys nojaa ajatukseen, että kirjallisella tekstillä on joku yksi tietty merkitys, joka on kirjailijan tiedossa ja jonka hyvä lukija kaivaa tekstistä esiin. Aika ahdistavaa ja tekee tekstistä ruumiinavauksen objektin, jossa lukija-patologi fileroi esiin sen yhden ainoan oikean merkityksen, jonka oikeellisuuden kirjailija vahvistaa. Ei kiitos.

MLA:ta lukiessani en voi olla pohtimatta tekijän ja lukijan välistä suhdetta. Teoksen kertojalla ja sen päähenkilöllä Ernstillä on heilläkin suhde ja usein kertoja vetoaa kuvailuissaan Ernstiin toteamalla jotensakin niin, että jokin asia olisi Ernstin mukaan jollakin tavalla tai että Ernst ilmaisi asian niillä sanoilla, joita kertoja käyttää. Ernst toimii näin kertojan auktoriteettina ja totuusleimasimena.

MLA on siitä mielenkiintoinen romaani, että siinä tekijä on sekä täysin läsnä että kuollut. Teos on niin rimmismäisyyden saturoima, että hänen läsnäolonsa on tekstin joka paikassa. Toisaalta taas tähän läsnäoloon ei liity merkityksenantotehtäviä, vaan pikemminkin merkitysten poistamista. Lukijalle jää suuria vapauksia tulkita Rimmisen tekstiä haluamallaan tavalla. Oikeastaan voisi melkein sanoa, että mitä tahansa tästä romaanista kirjoittaakin niin aina se jollakin tavoin osuu kohteeseensa. Vallitsevaksi jää lukiessani näkemys, että tekijä on kyllä "kuollut", mutta hänen ylösnousemuksensa on tekstissä niin vahvaa, että tuntuu kuin hän olisi edelleen elossa. Maailman luonnollisin asia on haudasta löytyvä käärinliina, jossa tekijän ruumiin painanteet ovat paljaalla silmällä havaittavissa.



Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia (2017)
352 sivua
Kustantaja: Teos


Helmet lukuhaaste, kohta 41 Kirjan kannessa on eläin