torstai 23. marraskuuta 2017

"Se, mitä emme tiedä, tekee meistä inhimillisiä." - Don DeLillo: Nolla Kelviniä

Kuten blogiani edes jossakin määrin aktiivisesti seuraavat tietävät on Don DeLillo yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Tämän vuoksi hänen lukemisensa käynnistyy aina hermostuneen tärinän merkeissä, sillä pelkään, että jospa hän tällä kertaa tuottaakin pettymyksen. Niin ei onneksi vielä ole käynyt, eikä niin tapahtunut myöskään Nolla Kelvinin kohdalla, mutta - to be honest - paikoin aika ristiriitaisia tuntemuksia tämä hänen uutuutensa herätti. Oli kohtia, jolloin tuntui että vähintäänkin levitoin ja oli kohtia, jolloin teki mieli kysyä DeLillolta, että mitä ihmettä sinä nyt oikein selität.

DeLillon tuotannosta Nolla Kelviniä kantaa mukanaan erityisesti hänen teoksiaan Valkoinen kohina (klik) ja Omegapiste (klik). Edellistä kuolemaan liittyvän tematiikkansa ja jälkimmäistä erilaisten valkokangasrepresentaatioiden kautta. Mietinkin, että jos DeLilloa ei ole lukenut aiemmin tämä uutukainen saattaa hahmottua varsin toisella tavalla kuin jos hänen tuotantonsa on entuudestaan tuttua.

DeLillo on yhteiskuntakriitikko, joka tunnetaan armottomana amerikkalaisen elämänmenon suomijana ja tällä kertaa hänen kritiikkinsä kattaa myös tulevaisuuden. DeLillo on hauska, vaikka hänen huumorinsa on usein vähän mustaa tai muutoin omituista sorttia ja välillä hänen jutuilleen nauraminen tuntuu lähinnä rikolliselta. DeLilloa lukiessani minusta tuntuu usein, että hän on samanaikaisesti sekä äärettömän tosissaan että ihan kaikkea muuta. Vakavan ja suorastaan banaalin välinen liitto on hänen teoksissaan aika lailla täydellistä sorttia ja sillä tapaa naimisissa keskenään, että toista ei voi toisesta erottaa.

Kuolema on yksi DeLillon kestoteemoista ja Nolla Kelvinissä hän lähestyy sitä scifi-henkisesti kuvaamalla, miten on siirrytty aikaan, jolloin ihmisen on mahdollista kryojäädyttää ruumiinsa ja jatkaa elämäänsä joskus myöhemmin.

[...] kuolema aiheutettaisiin kemiallisesti, holvissa, jossa on pakkasasteita, äärimmäisen tarkassa lääketieteellisessä prosessissa, jota ohjasivat joukkoharha, taikausko, ylimielisyys ja itsepetos.

Edellinen sitaatti joukkoharhoineen ja itsepetoksineen on myös oiva esimerkki DeLillon sarkasmista. Lämpöopin tuntemusta tämän teoksen lukeminen ei vaadi, mutta on hyvä tietää, että Kelvin on lämpötilan mittayksikkö ja että nolla Kelviniä sijaitsee absoluuttisessa nollapisteessä, joka on "materian lämpötilan alaraja, jossa atomien lämpöliike lakkaa."*

Yleisemmällä tasolla voisi sanoa, että DeLillo tutkii tässä romaanissa muun muassa sitä, miten kuolema elämistä määrittää ja miten se vaikuttaa meidän jokapäiväiseen elämäämme ja tekemiimme ratkaisuihin. Nolla Kelvinissä kuolema muodostaa taustakankaan, jolle meidän elämämme päivä päivältä piirtyy. Kun elämä sujuu joltisenkin mukavasti kuoleman läsnäolo elämässä voi jäädä piiloon, mutta tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö se olisi joka hetki läsnä. Tästä ilmiselvyydestä on vain pieni askel suureen mustaan, jonka kanssa on jollakin tavoin opittava elämään.

Jossakin ”todennäköisyyden äärimmäisessä marginaalissa”, Kirgisian ja Kazakstanin seuduilla sijaitsee monin tavoin ulkoisia uhkia varten varustautunut klinikka, Konvergenssi, jolle päätyy myös päähenkilö Jeffrey Lockhartin isän uusi puoliso Artis. Nolla Kelvinin alkuosassa kuvataan Konvergenssiä ja sen toimintapoja, mutta teoksessa liikutaan myös tuntemassamme maailmassa.

Viihdyin erinomaisesti (tosin viihtyä on DeLillon yhteydessä latautunut ja osin harhaanjohtava sana, mutta you know) DeLillon luomassa Konvergenssin maailmassa, mutta sen sijaan ns. normimaailmaan sijoittuva kuvaus Jeffreystä ja hänen tyttöystävästään Emmasta sekä tämän erityislaatuisesta adoptiopojasta Stakista herätti minussa paikoin hämmennystä, enkä saanut lukiessasni oikein näitä kahta eri maailmaa nivoutumaan toisiinsa. Kun teoksessa sitten palattiin kryojäädytysklinikalle hyrräsin tyytyväisyydestä.

Edellisestä huolimatta teoksen normaalimaailman tasoa ei missään nimessä pidä jättää huomiotta, sillä se sisältää erittäin kiinnostavia täkyjä Nolla Kelvinin tulkinnan kannalta. Emma tekee työtä vammaisten lasten parissa ja kertoja fokusoi erityisesti yhteen tyttöön, josta hän toteaa: ”Hän ei ollut metafora.” Näin kehitysvammainen lapsi nousee eräänlaiseksi toden aitouden kuvaksi ja haastaa Jeffreyn isän Ross Lockhartin rahat ja vaikutusvallan.

*

Nolla Kelvinissä on kyse myös pojan ja isän välisestä suhteesta. Ross Lockhart on "rahan muovaama mies", jota poika ei kovin hyvin tunne, sillä Ross jätti perheensä Jeffreyn ollessa 13-vuotias. Ross on rikas ja epäaito ihminen, joka on sijoittanut suuria summia kryojäädytysprojektin edistämiseen. Tekeekö hän niin rakkaudesta "pelastaakseen" uuden vaimonsa Artisin, joka on vakavasti sairas? Olisiko Rossin vilpittömin rakkaudenteko suostua kryojäädytykseen yhdessä Artisin kanssa?

DeLillo leikittelee tosirakkauden käsitteellä ja muovaa siitä kuvioita, joiden ominaislaadusta en menisi takuuseen, koska riski, että astuisin halpaan on liian suuri. Ross Lockhart toimii teoksessa mädän nykyihmisen tiivistymänä, josta ei ole löydettävissä mitään aitoa. Hän on jopa vaihtanut nimensä itsensätoteuttamistarkoituksessa Nicholas Satterswaitesta vakuuttavammaksi Ross Lockhartiksi. Jeffreyn näkemys isänsä nimenvaihdosta on, että sen myötä hänen isänsä nousi "itsensä varjosta helmiäishohtoiseksi fiktioksi.”

Parhaimmillaan DeLillon teksti Nolla Kelvinissä on jäämurskaa hampaissa ja kyllä vaan viiltää ja vaikka se kipeää tekeekin on siinä kivussa paljon myös nautintoa. DeLillon taito tökkiä maailmanmenoa ja arvomaailmamme vääristyneisyyttä on ilmiömäinen, kuten käy ilmi vaikkapa seuraavasta lauseesta: ”Puoli maailmaa remontoi keittiöitä, toinen puoli näkee nälkää.

Olen pannut merkille, että DeLilloa lukiessani käy helposti niin, että jotkut hänen esittämänsä kysymykset muodostuvat alustaksi, jolta lähden ponnistelemaan kohti omaa käsitystäni hänen teoksestaan. Lienee selvää, että tähän lähtökohtaan liittyy rutkasti kyseenalaisuutta. Tästä huolimatta en pysty kokonaan hillitsemään itseäni, sillä tietyt DeLillon lauseet yksinkertaisesti ovat minulle niin loputtoman kiinnostavia ja uusia ajatuksia herättäviä ja vanhoja niihin ketjuttavia, että ne ottavat lukiessani vallan vastusteluistani huolimatta. 

Voitettuaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon Pauli Tapio totesi juhlapuheessaan, että taiteen kieli on ainoa, joka ei petä. Nolla Kelvinissä DeLillo puolestaan kirjoittaa, että ”taide on ainoa, joka ei katoa.” Voi olla lapsellista ja epä-älyllistä ottaa tämäntyyppiset lauseet tosissaan, mutta minulle ne merkitsevät suurta lohtua. Ne välittävät tunteen, että on olemassa jotakin enemmän – jotakin suurempaa ja tärkeämpää kuin se, mistä päivittäinen elämäni koostuu.

Samantien huomaan kyseenalaistavani edellisen ajatukseni ja alan väittää, että suurinta on arki, se kaikkein tavallisin ja että taide on sen suhteen alisteista. Myös tälle näkökannalle Nolla Kelviniä tarjoaa vahvistusta, sillä DeLillo tuo romaanissaan esiin myös tavallisen elämän arvokkuuden. Erityistä sympatiaa tunnen Jeffreyä kohtaan, kun DeLillo kertoo hänen tarkistamisneurooseistaan. Ovatko avaimet taskussa? Onko lompakko vielä tallella?

*

Nolla Kelviniä usuttaa minua kuvittelemaan maailman, jossa millään tunnetulla ei olisi nimeä. Se ei onnistu kovin hyvin, sillä kaikki ympärilläni on nimettyä, enkä pysty edes hypoteettisesti murtautumaan tilanteeseen, jossa niin ei olisi. Väittäisin, että useimmat meistä pitävät itsestään selvänä sitä, että jonkun esineen nimi on se, mikä se on. Jos kuitenkin alamme miettiä, mikä on nimetyn esineen ja nimen merkityksen välinen suhde käy hyvin nopeasti ilmi, että mitään tällaista suhdetta ei ole, vaan nimet ovat pohjimmiltaan mielivaltaisia. Ne kantavat mukanaan merkityksiä, jotka osoittautuvat huomattavasti hankalammiksi, jos alamme miettiä, miten jonkin esineen voisi kuvata ilman sen nimeä. Kyseessä on muunnelma Alias-pelistä ja esineiden nimien tarkempi tarkastelu osoittaa, että nimeäminen on mielivaltainen prosessi, joka tuo meille turvaa, koska olemme tottuneet kutsumaan pöytää pöydäksi ja hiusharjaa hiusharjaksi.

Olin harrastanut tätä jo jonkin aikaa., yrittänyt määritellä jotakin esinettä tai jopa käsitettä kuvaavan sanan. Määrittele uskollisuus, määrittele totuus. Oli pakko lopettaa ennen kuin se vei minulta hengen. (kursivointi DeLillon)

Mitä tulisi ajatella siitä, että ympäristömme rakentuu käsitteille, joiden määritteleminen on – jos ei mahdotonta – joka tapauksessa hyvin hankalaa?

Kryojäädytysklinikka on omintakeinen rakennelma, josta outoja (merkityksessä uncanny/unheimlich) elementtejä ei puutu. On käytäviä, ovia, mallinukkeja, valkokankaita ja saattajia. Tunnelma on (painjais)unenomainen ja muistuttaa siitä, että on paljon sellaista, josta emme tiedä ja että juuri tämä tietämättömyys on meidän onnemme.

[j]uuri se, mitä emme tiedä, tekee meistä inhimillisiä.


Edellisen lauseen voi halutessaan muuttaa muotoon kuolema tekee meistä inhimillisiä, jos ehkä tähän lauseeseen pitäisi lisätä ”toistaiseksi”. DeLillon viesti vaikuttaisi olevan, että inhimillisyytemme on tietämättömyytemme taskussa. Mitä enemmän tiedämme, sitä epäinhimillisemmiksi muutumme.



Don DeLillo: Nolla Kelviniä (2017)
271 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Zero K (2016)
Suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)


*Lainaus: https://fi.wikipedia.org/wiki/Absoluuttinen_nollapiste

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kirjat mielenterveyden tukena - Mielenterveysviikko 19.-26.11.2017


Nyt kun vietämme Mielenterveysviikkoa haluan kantaa kirjani kekoon ja suositella kolmea teosta, jotka mielestäni omaavat runsaasti mielenterveyttä tukevaa potentiaalia.

Yksi valitsemistani teoksista on runokokoelma, toinen romaani ja kolmas elämäkerta. Sitä ennen kuitenkin muutama sana siitä, miten kirjat ovat ihan konkreettisesti auttaneet minua saamaan elämästä kiinni.

Kuulun niihin ihmisiin, joiden on vaikea keskittyä lukemiseen silloin, kun elämässä on menossa raskaita asioita ja tuntuu, että sitä lähinnä vaan valuu päivästä toiseen ja sitäkin hankalan puoleisesti ilman että oikein saa tartutuksi mihinkään. Tuollaisessa tilanteessa olen suurimman avun omaan olotilaani saanut feministististä dekkareista, joissa on vahva ja selviytyvä naispäähenkilö. Suosikkejani tässä lajissa ovat olleet Sara Paretskyn, Kinsey Millhonen ja Ellen Hartin dekkarit. Olen selittänyt tätä asiaa itselleni sillä, että lukemalla dekkarin päähenkilön toimista osa hänen toimeliaisuudestaan tarttuu minuun. Tätä tukee edellämainittujen dekkaristien kirjojen rakenne, jossa erinäisten vaikeuksien ja takaiskujen kautta naisetsivä selviytyy tilanteessa voittajaksi. En halua lukea raakuuksista ja tässä suhteessa mainitut kolme ovat olleet minulle ns. luottovalintoja. Kun näissä kirjoissa vielä päähenkilö pysyy samana herättää se kotoisuuden tunnetta ja paikoin tuntuu kuin olisin itsekin mukana ratkaisemassa rikosta.

Olen pitänyt kirjablogia neljä vuotta ja kun aloin miettiä kirjoja, jotka voisivat olla sellaisia, että niiden lukeminen toimisi mielenterveyden tukena mieleeni tulivat seuraavat kolme keskenään hyvin erilaista kirjaa.



1. Jarkko Jokinen: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa (tekstini Jokisen runoista pääset lukemaan tästä)

Jos tuntuu siltä, että runoja on vaikea ymmärtää, niin voin luvata, että sellaista tunnetta ei Jarkko Jokisen runojen parissa tule. Kuten kokoelman otsikkokin vihjaa nyt liikutaan ihanan naivistisissa maisemissa. Jokisen runoja lukiessa mietinkin, että onko hän mahdollisesti runouden Alice Kaira.

Jokinen kiinnittää jännästä vinkkelistä huomionsa arkisiin asioihin ja ilmiöihin sekä nostaa esiin niiden koomisia puolia. Runot ovat ihanan höttöisiä ja kermavaahtoisia, mutta samanaikaisesti niistä löytyy myös teräviä suolakiteitä. Jokisen runoja lukiessa tulee tunne, että vaikka maailmassa on paljon ikävää ja pahaa, ei maailma kuitenkaan voi olla kokonaan surkea paikka, kun näin hersyviä runoja on olemassa.





2. Elias Koskimies: Ihmepoika (tekstini Ihmepojasta pääset lukemaan tästä)

Kirja, joka saa nauramaan on harvinainen löytö. Kirja, joka naurattaa niin paljon, että naurunkyyneleet valuu silmistä ja pakottaa pitämään lukemisesta taukoa on vielä harvinaisempi löytö. Elias Koskimiehen Ihmepoika on tätä harvinaista tyyppiä. Koko sinä aikana, kun olen kirjablogia pitänyt, en minkään muun kirjan seurassa ole nauranut yhtä paljon kuin Ihmepojan.

Ihmepoika on kertomus pohjanmaalaisesta teinipojasta, jonka elämässä on monenlaisia ongelmia. Koskimiehen kerrontatapa on suorastaan hulvaton ja hän ui teinin nahkoihin tavalla, joka herättää paitsi naurua myös suurta myötätuntoa kirjan päähenkilöä kohtaan. Kielellisesti tämä romaani  on kerrassaan herkullinen ja sen luettuani teki mieli toistella niitä monia hauskoja lausahduksia, joita tästä romaanista löytyy.






3. Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen (tekstini Toivolan kirjasta pääset lukemaan tästä)

Jani Toivolan elämäkerta on sankari- ja selviytymistarina, joka on kirjoitettu rehellisesti ja suurella sydämellä. Sitä lukiessani olin paikoin ihan pakahtua ja kirjan luettuani mietin erityisesti yhtä tässä teoksessa kuvattua tilannetta sekä sitä, miten paljon se on Jani Toivolalta vaatinut. Niinpä tämän kirjan jälkeen olen tiukassa paikassa välillä palannut Jani Toivolan kokemuksiin ja sekä etsinyt että saanut niistä voimaa ja rohkeutta.

Ihailen myös kovasti Toivolan tapaa suhtautua muihin ihmisiin ja hänen kykyään löytää ja nähdä hyvää silloinkin, kun moni muu saattaisi ohittaa tilanteen tuomitsemalla. 

Musta tulee isona valkoinen on lämpöä täynnä.



Lukeminen on yksinäistä puuhaa, mutta lukupiirit tarjoavat oivallisen mahdollisuuden päästä juttelemaan muiden kirjoista kiinnostuneiden kanssa ja niihin kannattaa lähteä rohkeasti mukaan. Ei ole väärää tapaa lukea kirjaa ja kun puhuu lukemastaan muiden kanssa voi saada hedelmällisiä uusia ajatuksia ja näkökantoja.

Jörn Donner teki tunnetuksi lauseen "lukeminen kannattaa aina." Se pitää edelleenkin paikkansa.



Tämä kirjoitus on osa Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa esitettyä haastetta



sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Minä, Brutus - Katja Kallion Yön kantajan seurassa

Yön kantajasta ovat intoilleet kaikki, joiden olen kuullut siitä puhuvan tai kirjoittavan. Tämä ei ole liioittelua, sillä en ole lukenut ainuttakaan kirjoitusta, jossa tästä teoksesta ei olisi enemmän tai vähemmän hurmaannuttu. Minä vain olen se Brutus, joka en kykene ihailusta huokailevaan kuoroon liittymään.

Koska Katja Kallion romaani sisältää runsaasti elementtejä, joista yleensä itsekin innostun on tilanne entistä hämmentävämpi ja sen vuoksi päätin pohtia tässä bloggauksessa, mistä oma epäinnostumiseni saattaisi johtua.

Yön kantaja on kelpo romaani. Se kertoo Amandasta, joka suljetaan loppuiäkseen Seilin sairaalasaarelle. Se on kaikin puolin sujavasti kerrottu tarina, joka on täynnä Amandan kohtaamaa epäoikeudenmukaisuutta. Kallion kieli on vivahteikasta ja herkkääkin. On kyse vallasta. Kuka saa mitä kenellekin tehdä, koska on siinä asemassa, että pystyy tekemään päätöksiä toisen ihmisen yli olivat nämä päätökset sitten millään tapaa oikeutettuja tai eivät.

Yön kantaja kysyy, mitä yhteisö sallii, miten terveys ja sairaus määritellään ja missä kulkevat naisten rajat. Prostituutiosta ja irtolaisuudesta tulee Kallion romaanissa leimakirveitä, jotka sinetöivät Amandan kohtalon. Niin naisesta, joka kerran liiti kuumailmapallossa taivaan poikki Pariisiin tulee Seilin asukas. Amandan tehtäväksi tulee näin kantaa naisten kollektiivista pimeyttä, jonka pimeydeksi ovat määritelleet ne, joilla on valta ja sen liitännäisenä oikeus niin tehdä.

Kallion romaani sisältää paljon senkaltaista naisruumiin rajoittamista, joka yleensä saa minut pohtimaan vallan ja ruumiin välisiä suhteita ja ruumispoliittisia kontrollimekanismeja.  Nyt tämäntapaiset ajatukset tuntuvat päälleliimatuilta, enkä koe niiden motivoituvan itse teoksesta käsin. Tässä yhteydessä haluan kuitenkin nostaa esiin yhden kappaleen Yön kantajista, johon mielestäni Amandan kokemusmaailma tiivistyy.

Amandan huulet olivat kuivat ja suupielissä oli karstaa. Hänen luunsa tuntuivat murskaantuneen sohjoksi, jota vain paita umpihihoineen oli estänyt leviämästä ympäriinsä. Kun Sofia otti paidan pois, mikään ei pitänyt luusohjoa koossa.

Kallion luoma kuva Amandasta, jonka ruumis pysyy kasassa vain pakkopaidassa on karuudessaan häikäisevä ja siitä lukiessani tunnen sen kaltaisia liikahduksia, joita olisin luullut tätä romaania lukiessani kokevani useammankin. Se, että niin ei käynyt saa minut tuntemaan oloni Brutukseksi, vaikka en nyt osaakaan sanoa, kenet minä tässä tapauksessa olen pettänyt.

*

Ennakko-odotukset

Joskus omat ennakko-odotukset kirjan suhteen ovat niin suuret, että kirjan on mahdotonta niitä täyttää. Yön kantaja oli minulla lainassa kirjastosta jo aiemminkin, mutta palautin sen lukematta, koska en yksinkertaisesti tuntenut halua sen lukemiseen. Kun yksi jos toinenkin toivoi tämän kirjan päätyvän Finlandia-palkintoehdokkaaksi ja kirja sattui sopivasti tulemaan pikalainana vastaan päätin yrittää uudestaan.

Toki ennakko-odotuksia oli paljon, mutta en silti usko, että Yön kantajan lukeminen kaatui kohdallani niihin. Tätä näkemystä on tosin mahdoton perustella, mutta vetoan nyt vaikkapa siihen, että niin ei tapahtunut Tommi Kinnusen Neljän tien risteyksen kohdallakaan, jos toki jouduin sitä lukiessani erityisesti ponnistelemaan, jotta pystyin pitämään ennakko-odotusten vaikutuksen loitolla.

Tositarina taustalla

Lähtökohtaisesti kirjat, joiden taustalla on tositarina ovat minulle vaikeita ja riippuu ihan tapauksesta, mihin suuntaan tämäntyyppisten kirjojen kohdalla kallistun. Joskus tuntuu, että todelliset tapahtumat tai jonkun ihmisen oikea elämä tulevat riistetyiksi, kun niistä kirjoitetaan fiktiota. Toisinaan taas päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että todellisen ihmisen elämää on käytetty välineenä, jolla pyritään vaikuttamaan lukijoihin  ja herättämään heissä vahvoja tunteita. Tässä suhteessa hyvä esimerkki on Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä, josta kirjoittamaani tekstiä on hyvä näin jälkikäteen moittia siitä, että omat negatiiviset tunteeni ottivat liian suuren vallan bloggauksessani.

Kaunis kieli

Tämä minun pitäisi jo tietää ja uskoa. Jos suuri osa blogistaniasta on sitä mieltä, että teoksessa on erityisen kaunista kieltä en todennäköisesti tule kyseisestä teoksesta innostumaan. Tämä ei tarkoita, ettenkö pitäisi kauniista kielestä, mutta minulle se kaiketi määrittyy pitkälti toisin kuin suurelle osalle lukijoista. Näen - kenties liiankin hanakasti - coelhomaista vaikutelmaa sielläkin, missä sitä ei välttämättä ole. Koen näennäiskauniiksi ja sen myötä tyhjiksi lauseet, jotka saavat monen muun lukijan sydämen läpättämään vaikuttuneisuudesta. Ei tosin ole vierasta sekään, että kirjoitan tuollaisia lauseita myös bloggauksissani ja se synnyttää minussa häpeän ja epämukavuuden tunteita. Suomeksi sanottuna voin jälkeenpäin todeta: aikamoista paskaa tuli kirjoitettua.

Psykologinen torjunta

Pidän mahdollisena, että jotkut teokset sisältävät senkaltaista aineistoa, joka osuu sellaiseen kohtaan minussa, että en yksinkertaisesti pysty käsittelemään teoksen sisältämiä kysymyksenasetteluja, vaan psyykeni menee torjuntamoodiin pitääkseen itseään kasassa. En tosin keksi, mitä sellaista juuri Yön kantajassa saattaisi olla, mutta koska psykologisen torjunnan mekanismeja on itse vaikea, ellei toisinaan peräti mahdotonta havaita, en tätäkään vaihtoehtoa sulje Kallion romaanin kohdalla pois.

"Juonivetoinen eläytymisesitys"

Ilmaisua "juonivetoinen eläytymisesitys" on käyttänyt Antti Majander kirjoittaessaan tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista, jotka Majanderin mukaan "julistavat kuolemaa" tämäntapaiselle esitystavalle.

"Juonivetoinen eläytymisesitys" ei omalla kohdallani edusta kirjallisuustyyppiä, jonka pariin erityiseseti hakeutuisin. Tämä ei tarkoita, että pitäisin juonivetoisia kirjoja mitenkään erityisen huonoina, mutta ne tarjoavat harvoin sellaista askarreltavaa, jota kirjallisuudesta haen ja jota siltä suorastaan vaadin.

Yön kantaja ei kuitenkaan edusta perinteistä juonivetoista kirjallisuutta, joten en voi käyttää tätäkään perustetta selittävänä tekijänä omalle innostumattomuudelleni. Toki voisin vedota siihen, että Kallion teos ei ole sinänsä kirjallisuutta uudistavaa, mutta miksi takertuisin kyseiseen perusteluun juuri tämän kirjan kohdalla?

Väärä lukemisajankohta

Blogistaniassa törmään suht usein siihen, että bloggari kirjoittaa, että ei päässyt teokseen oikein sisälle, koska ajankohta teoksen lukemiselle oli väärä. Joko edellä mainittu väite on tosi tai vaihtoehtoisesti kiertoilmaisullinen tapa lempeästi ilmaista, että teos ei nyt vaan yhtään sytyttänyt.

Väärä lukemisajankohta on minulle kiistanalainen ilmaisu. Toisaalta uskon, että jos teos on tarpeeksi hyvä se kyllä onnistuu tunkeutumaan lukijaansa. Toisaalta on myönnettävä, että joskus joku kirja yksinkertaisesti jättää kylmäksi, mutta kun sen pariin palaa myöhemmin on tilanne aivan toinen. Sen sijaan oletettu väärä lukemisajankohta ei yleensä estä minua näkemästä teoksen kirjallista arvoa, vaan sen merkitys rajoittuu ns. pitämispuolelle.

On mahdollista, että jos luen Yön kantajan joskus myöhemmin uudestaan on kokemukseni toinen kuin mitä se tällä lukukerralla oli. En kuitenkaan pidä tätä vaihtoehtoa kovin todennäköisenä.


Rakasta minua

Oman lukunsa muodostavat teokset, joihin on sisäänkirjoitettu lukijalle pyyntö: rakasta minua. Ihan blogini alkuaikoina luin Eowyn Iveyn romaanin Lumilapsi, jossa tämänkaltainen lukijalle esitetty pitämispyyntö on hyvin voimakas ja sen vuoksi muutuin Lumilasta lukiessani varsin torjuvaksi. En yksinkertaiseseti pysty innostumaan kirjoista, jotka vaativat rakastamaan itseään.

Yön kantajasta voi löytää tämäntapaisia elementtejä, mutta ne eivät kuitenkaan ole siinä määrin hallitsevia, että tämäkään asia riittäisi kokonaan selittämään, miksi en innostunut enemmän Kallion romaanista. Tästä huolimatta pidän Kallion romaaniin sisäänkirjoittautunutta rakasta minua -vaatimusta todennäköisimpänä syynä siihen, että lukukokemukseni jäi valjun puoleiseksi.  Jos sitten pitäisi yrittää selvittää, miksi koen juuri tämän romaanin vaativan rakastamaan itseään olen taas vaikeuksissa. Mistä moinen tunne syntyy? Jotakin samantapaista koin Riitta Jalosen Kirkkauden kanssa, joka niinikään on ollut lukijoidensa vahvasti rakastama kirja.

*

Voidaan kysyä, onko oleellista pystyä selittämään itselleen, miksi joku kirjallinen teos, kuten tässä tapauksessa Yön kantaja, ei iske itsessä kipinää, vaikka monen muun lukijan kohdalla se niin tekee. Minulle tämänkaltainen pohdiskelu on tärkeää, koska koen, että lukiessa kirjaa ihminen tekee samalla identiteettityötä. Kyvyttömyyteni empatisoida Amandan elämää tuntuu suorastaan jonkinlaisena kipuna, jonka lähettämiin viesteihin en voi suhtautua pelkästään kevyesti.

Joka tapauksessa on hyvä muistaa, että kirjasta pitäminen on vain yksi - usein hyvinkin subjektiivinen kriteeri - teoksen arvottamisessa, eikä sen perusteella ole syytä tehdä pidemmälle meneviä päätelmiä teoksen ns. hyvyydestä. On huomattavasti helpompaa kehua tai haukkua kuin olla ymmällään teoksen äärellä. Kuitenkin uskallan väittää, että lukijan totuttujen näkemis- ja kokemistapojen hämmentäminen on yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä ja siinä Kallion Yön kantaja onnistui kohdallani varsin hyvin.

Tämän  tekstin kirjoittaminen on ollut ahdistavaa, mutta olen halunnut yrittää tuoda esiin sen, minkä koen tärkeäksi. Kaiken tämän jälkeen ja alla olevaan sitaattiin viitaten: je suis Amanda.

Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.



Katja Kallio: Yön kantaja (2017)
380 sivua
Kustantaja: Otava

torstai 16. marraskuuta 2017

Hanna Ryti: Syli



Ota minut syliin
puhu minut aamuun / itke minut aamuun / naura minut aamuun / viethän minut aamuun

No niin Mikko Alatalo, selväksi tuli. Eiköhän sun olisi aika jo lähteä tästä bloggauksesta omiin puuhiisi.

*

Syli on tragikomedia ihmissuhteista ja ihmisten kohtaamattomudesta. Se käynnistyy räväkästi Ritva-papin panofantasioilla, kun hän on hierojansa Jorman normikäsittelyssä, mutta haluaisi Jormalta niin paljon enemmän ja just sitä munaa erityisesti.

Ritva, joka Jormalle on ilmoittanut nimekseen Mimosa, on 17-vuotiaan Pietun yksinhuoltaja, jolle hänen poikansa on vieras ja asiantila on vastavuoroinen. Ryti tavoittaa romaanissaan oivallisesti äidin ja pojan välisen vierauden ja sen mitä kumpikin luulee toisen itsestään ajattelevan ja miten kumpikin on omalla yksinäisellä tavallaan väärässä. Toki joskus olisi kiehtovaa lukea myös romaani, jossa vanhemmalla ja teinillä on hyvät ja lämpimät suhteet.

Kepeän tyylin kautta Ryti kattaa pöytään painavia asioita. Ritvalla on taipumus takertua ihmisiin pakkomielteisesti. Muiden ja erityisesti hänen ystävänsä Sarin elämä vaikuttaa aina mielenkiintoisemmalta ja täydemmältä. Eksyksissä on myös Pietu, jonka suhde isään on heppoinen ja jota ylläpitää lähinnä yhteiset satunnaiset lämimishetket.

Ritva-Mimosa, joka myöhemmin ottaa nimekseen Rea on kovin paljon syliä vailla ja perustunnelma on sen kaltainen, että syli olisi ratkaisu elämän kunderalaisen sietämättömään keveyteen, jota Ritvan kohdalla lisäävät papin työ ja kristillinen arvopohja, joiden kaiketi kuuluisi toimia ihan päinvastaisella tavalla. Muodikkaasti läpikäydään niin nais- kuin miessylinkin tarjoamat mahdollisuudet.

Aina välillä suomalaiselta kirjallisuudelta peräänkuulutetaan ammatteihin liittyvää kirjallisuutta. Tässä sitä nyt olisi, "pappilittiä".  Syli on vetävä ja hyvin kirjoitettu tarina, jos toki paikoin kuvaus on siinä määrin rymistelevää, että se koettelee teoksen uskottavuutta, vaikka sinänsä ns. ylivedot voidan teoksen lajityypin kautta selittääkin.

Tragikoomisuus jakautuu kiintoisasti teoksen päähenkilöiden kesken. Ritvan osaksi tulee pintasolla lähinnä komiikka, kun taas Pietun tonttia on tragedia. Vaikka ikäni ja sukupuoleni vuoksi minun "kuuluisi" samaistua Ritvaan ja hänen levottomaan lihaansa, tunnen suurempaa sympatiaa Pietua kohtaan. Ritvan ihon- ja sylinnälkä on liian ilmeistä, jos toki hänen sylintarpeensa on mittava ongelma ja toisinaan jopa henkilökohtainen katastrofi, kun tilanne osuu omalle kohdalle.

On erinomainen ratkaisu Rytiltä kuljettaa Ritvan ja Pietun tarinoita lomittain, sillä jos kirjassa keskityttäisiin pelkästään keski-ikäisen pappisihmisen hukassaoloon elämänsä kanssa saattaisi tarina muuttua pidemmän päälle puuduttavaksi. Pietun kautta romaaniin kirjoittuu myös nuorten hätä yleisemmälläkin tasolla ja erityisesti se tulee tässä romaanissa ilmi Tarina-nimisen tytön kautta, jota kohtaan Pietu tuntee lämpimiä ja monimutkaisia tunteita ja josta Ritva vaikuttaa kantavan enemmän huolta kuin omasta pojastaan.

Ritvan ja Pietun välinen vieraus ja puhumattomuuden kulttuuri pysäyttää. On riipaisevaa lukea erityisesti Pietun äitiinsä kohdistamista toiveista, jotka jäävät täyttymättä kerta toisensa jälkeen siitä huolimatta, että Ritva ei ole paha ihminen, vaan suht tavallinen elämänsä kanssa kipuileva naishenkilö. Eniten Rytin tekstissä aiheuttaa  minussa kipua juuri se, että nyt ei kyse ole ns. huonosta äidistä, mutta Pietu jää ilman huomatuksi tulemista siitä huolimatta. Tällaisiako me ollaan? Eikö me pystytä parempaan?

Jos kellä on vaikeuksia saada luetuksi päivittäin 30 sivua, kuten Karo Hämäläinen on haastanut meidät tekemään marraskuun ajan, niin Sylin seurassa 10 seuraavan päivän tinki tulee helposti täyteen.


Hanna Ryti: Syli (2017)
316 sivua
Kustantaja: Siltala




tiistai 14. marraskuuta 2017

Maria Susanna: Tämän maan pidot


Tämän maan pidoissa on paljon akustiikkaa. Maistelen Maria Susannan runoja ääneen. Näkisittepä ja kuulisittepa vaan. Kuljen huoneesta toiseen ja suustani putoilee runon paloja.

Vasta luettuani tämä kokoelman useampaan kertaan vilkaisen sen takakantta, jossa todetaan, että Maria Susanna on keskittynyt erityisesti lavarunouteen. No ilmankos! Ja olipa hyvä, että en tuota aiemmin tiennyt, jotta runojen äänet saivat - suorastaan vaativat - tulla esiin omilla ehdoillaan.

Kirjoittaessani Sinikka Vuolan toimittamasta antologiasta Olet täyttänyt ruumiini tulella (klik) ihmettelin, missä runojen erotiikkaa luuraa ja mitä se ylipäätään on. Kun Helsingin kirjamessuilla Sinikka luki runoja tästä kokoelmasta ääneen eroottinen vire oli vahvasti läsnä ja ymmärsin, että minulle eroottinen viesti menee huomattavasti paremmin perille kuunneltuna kuin luettuna.

Eroottisia tunnelmia löytyy Maria Susannankin runoista kosolti:

Avaudun sinulle kuin kirja
parhaimmasta kohdasta.

tai

Hänen miehuutensa kukkii
ja minä olen maa hänen puutarhassaan

Kiinnostavasti edellisessä sitaatissa yhdistyy Edith Södergranin sirpaleita täynnä oleva puutarha, johon astumisesta hänen runossaan varoitetaan sekä maa utooppisena paikkana, jonka södergranilainen ei-olevuus avautuu ja muuttuu halun kohteeksi.

*

Maria Susannan runot nostavat esiin, miten rakkaus on vaikeaa ja mahdotonta. Välttämätöntä ja hengityksen kaltaista. Miten se kysymättä lupaa muuttaa sen, jo(t)(k)a rakastaa ja miten se muutos on löytöretki. Miten rakastettu asettuu rakastamaansa kuin kotiin ilman kiinteistövälittäjän apua. Miten huomisesta katsoen tänään rakastettu "ripusti seinällensä kuvat, osti uudet kalusteet. Selkääni naputti tauluja, maalasi käteni kermanvalkoisiksi ja kynteni leikkasi." Miten rakkaus saa muuttumaan tavoilla, joka nostaa omia vieraita puolia pintaan.

Leikin naista
millaista en tiennyt itsessäni olevan.

Tämän maan pidoissa on myös hetkiä, jolloin rakkaus on varmaa ja liki. Toista vasten puristuneena, ruuminjäsenten sikinsokissa, luottavaisena kuin nuoren ihmisen katse. Mutta ei se pysy, se lähtee taas. Menee suuntiin, jotka sen olisi toivonut jättävän rauhaan. Tulee takaisin mokomakin virne naamallaan. Mikä silloin voisi olla parempaa kuin ajaa yhdessä autolla Firenzen ohi, kuten yhdessä runossa tehdään.

Maria Susannan runoissa on puukottavaa dramaattisuuta. Flamencon makua, joka maistuu Lorcalta, mutta tarkemmin ajatellen kenties kuitenkin enemmän Ahmatovalta, kuten vaikkapa tässä lausessa: Tämä oli julmuuden ja onnen kaupunki.

Tämän maan pidot lupaa paljon. Se myös lunastaa lupauksensa suurelta osin ja silloin kun se ei niin tee on kyse lähinnä yksittäisistä runoista, jotka eivät löydä luontevaa paikkaansa kokoelmassa. Minua puhutteli erityisesti Maria Susannan tapaa kirjoittaa kovaa ja kohtalokkaasti, iskeä nopeita iskuja, joiden jäljet eivät suostu siististi siivoutumaan. Runoilijan äänessä kaikuu muiden runoilijoiden äänet ja se tuo runoihin avaruutta, mutta toisinaan jään kaipamaan vahvempaa Maria Susannan omaa ääntä.

En voi välttää kiusausta lukea vielä vähän ääneen ja kertoa:

Yön turvin minä karkaan.
Niin olen tehnyt lapsesta lähtien.

Huomaatko, mikä ero on lukemisen ja kuulemisen välillä?

Vaihtelen äänensävyjä ja painotuksia. Yritän kuoria äänestäni kaiken ylimääräisen, olla korostamatta mitään. Se ei ole helppoa. Se on kiehtovaa. Tämän maan pitojen sanaihot venyvät ja niitä tekee mieli venyttää yhä lisää. Yhä uudestaan.



Maria Susanna: Tämän maan pidot (2017)
52 sivua
Julkaisija: Kulttuurivihkot

Arvostelukappale

lauantai 11. marraskuuta 2017

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


SYKSYN KÄÄNNÖSTAPAUS!

Kyllä. Onhan tämä nyt ihan saakelin kova juttu. Tiivistetysti voisi sanoa, että Siivoojan käsikirja on teos, jonka olisi voinut kirjoittaa Todella upeeta -sarjan Patsy ja Edina. Metaforinen tupakkakin sojottaa tässä kokoelmassa ihan samaan tapaan kuin kyseisessä sarjassa.

Lydia Davis kirjoittaa teoksen esipuheessa:

Lucia Berlinin kertomukset ovat sähköä, ne hurisevat ja rätisevät, kun johdonpäät koskettavat toisiaan. Tässä reaktiossa myös lukijan mieli herää, hullaantuu ja lumoutuu, niin että synapsit kipinöivät. Juuri tätä me lukemiselta odotamme - että saa käyttää aivojaan ja tuntea sydämensä lyövän.

Davis kuvaa erinomaisesti lukemiseni ominaislaatua. Kyllä vaan lukiessani rätisin ja hurisin niin, että jääkaappipakastinyhdistelmä oli kateudesta vihreänä.

Esipuheessa Davis ruotii Berliniä kirjoittajana laajemminkin ja nostaa esiin yksittäisiä namupaloja kokoelman kertomuksista. Ehkä kannattaa kuitenkin lukea esipuhe vasta, kun itse teos on luettu, niin pääsee omaehtoisesti löytämään kaikki herkut.

*

Lucia Berlin (1936-2004) oli pienen, hänen tekstejään suorastaan palvovan joukon suosikki, mutta laajempaa tunnustusta hän ei elinaikanaan kirjailijana saanut. Käänne tapahtui vuonna 2015, kun Berlinin kertomuksista toimitettiin kokoelma, joka sai nimekseen A Manual for Cleaning Women, joka ilokseni on nyt käännetty myös suomeksi (Aula &Co.).

Berlinin kertomukset ovat röyhkeitä ja etenevät reippaasti umpihankeen. Millään valmiilla kirjallisilla kinttupoluilla ne eivät suostu kulkemaan. Monissa kertomuksissa päähenkilö on kovasti kirjailijan itsensä tyyppinen nainen eli neljän lapsen alkoholiongelmainen yksinhuoltaja. Lisäksi monet muutkin henkilöt ovat läsnä useammassa kertomuksessa, joka luo tähän kokoelmaan episodiromaanin tyyppistä rakennetta.

Lapsuutensa Berlin vietti Yhdysvalloissa, mutta hänen perheensä asui myös Chilessä, jossa Berlin vietti teinivuotensa. Nämä kummatkin ympäristöt tuovat vahvaa lisäliikettä ja paikallisväriä Berlinin tarinoihin.

Berlinin omat kokemukset opettajana ja sairaanhoitajana peilautuvat hänen kertomuksissaan, joissa liikutaan koulujen ja sairaaloiden lisäksi mm. hammaslääkärissä, aborttiklinikalla, katkaisuhoidossa ja sukellusretkillä. Kokoelmasta löytyy myös ehkä kaikkien aikojen tyrmäävin kuvaus siitä, miten massiivista krapulaa poteva nainen raahautuu ostamaan lisää viinaa. Kun olo on parempi, pesukone laitetaan päälle ja lapset lähetetään kouluun. Tämäntapainen kuvio on Berlinin kertomuksille siinä mielessä tyypillinen, että hän ei kaunistele eikä filtteröi mitään. Kertomusten läpi huokuu, että hänelle on samantekevää, mitä ihmiset hänestä mahdollisesti ajattelevat ja pitävätkö he hänen kuvaamiaan tapahtumia todellisuuspohjaisina vai ei, sillä tärkeintä on hyvä tarina ja sen kertominen.

Berlinin kertomukset ovat kuin asuinhuoneisto, jonka epäjärjestys perustuu täydellisen harkitulle järjestykselle. Lukijana olen jatkuvasti valppaana, sillä (kuvaannollisesti ilmaisten) kylpyhuoneesta saattaa milloin tahansa löytyä sänky ja tyynyn alta kananmunia. Berlinin kyky keikauttaa tarinaansa yllättävillä tavoilla on paitsi taitavaa myös äärimmäisen hurmaavaa ja hän tekee sen jotenkin niin helpon tuntuisesti ja varmoin ranneliikkein, että sitä huomaa olevan ihailusta yhtenään ihan moilasena.

Usein Berlinin kertomukset sisältävät myös aineistoa, joka haastaa sovinnaiset moraalikoodit tai on muutoin odottamatonta ja/tai sillä tapaa sopimatonta, että se pakottaa lukijan tarkastelemaan omia ennakkoluulojaan. Iso rooli kokoelman tarinoissa on alkoholilla, jonka suurkuluttajia ovat paitsi monet novelleiden päähenkilöt, myös heidän äitinsä ja isoisänsä. Kun tosiaan vielä juopottelevat äidin sulavat osaksi itse kirjailijaa ovat asian herättämät tuntemukset vielä muutaman piirun hankalampia.

Siivoojan käsikirjan tarinoille vierasta ei ole sekään, että sille mitä tapahtuu ei löydy mitään - ainakaan kovin ilmeistä - selitystä, kuten novellissa Tohtori H.A. Moynihan, jossa luostarikoulusta erotettu tyttö viettää kesäänsä isoisänsä hammasklinikalla ja joutuu avustamaan tätä hampaiden irti kiskomisessa, kun isoisä halua korvata omat hampaansa valmistamillaan täydellisesti hänen omien hampaidensa kaltaisilla tekohampailla. Tekee mieli kysyä kuin kakkiainen: miks vaan hää sillai tekkee?

Berlinin kertomukset ovat kärpäspapereita, joihin mikä tahansa elämän ilmiö tuntuu asettuvan luontevasti. Yhdeksi lempinovellikseni nousi nimiteos Siivoojan käsikirja, joka tulvii niin raikasta, tarkkaa ja useampaan suuntaan luotaavaa huumoria, että tekisi mieli siteerata sitä sieltä sun täältä, mutta puhukoon nämä alla olevat Maggien siivousohjeet puolestaan.

Kun siivoojaa epäillään varastamisesta:

Joku nainen jossain bridgeseurueessa on pannut liikkeelle huhun, että siivoojan rehellisyyden voi testata jättämällä sinne tänne pieniä, sieviä tuhkakuppeja, joissa on kolikoita. Minun ratkaisuni tähän on se, että lisään entisiin muutaman roposen, jopa kymmenen senttiä.

Kun syyllisyyttä poteva "prostestanttinen kristitty" pakenee TV-ohjelman parin siivoojan tehdessä työtään:

Minä napsautan imurin päälle puoleksi tunniksi (lohdullinen ääni) ja käyn pianon alle pitkäkseni, pölyrätti varmuuden vuoksi kädessäni.

Siivoojan käsikirjassa, kuten monessa muussakin Berlinin kertomuksessa, loppuisku on tehokas ja viimeinen lause kääntää novellista muodostuneen käsityksen ympäri suorastaan carvermaisen nerokkaaseen tapaan.

Lucia Berlinin kertomuksissa valot ja varjot vuorottelevat, ja elämän pulssi sykkii vahvana silloinkin kun novellihenkilöt ovat heikossa hapessa. Berlin on terävä, mutta ei ilkeä. Rehellistä räkää on tässä kokoelmassa siinä määrin, että ei tulisi mielenkään pyyhkiä sitä pois nenäliinalla. Lucia Berlin ei kysy lupaa, vaan kaappaa kainaloonsa.



Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017)
292 sivua
Englanninkielinen alkuteos: A Manual for Cleaning Women
Suomentanut: Kristiina Drews (erityispointsit hyvästä suomennoksesta)
Kustantaja: Aula & Co


PS. Uusimmassa Sivumennen-podcastissa on juttua Berlinin kirjasta ja sen aion kuunnella seuraavaksi




Osallistun tällä postauksella Nipvet-blogin novellihaasteeseen (klik) ja peukutan Siivoojan käsikirja -novellin päähenkilöä




perjantai 10. marraskuuta 2017

Litsistä lätinää, nyt F-kirjain pomppii iloisesti



Sanon niin kuin se on ja se on niin, että en ikinä koskaan aiemmin ole ollut yhtä iloinen kauno-Finlandian ehdokaslistasta kuin tänä vuonna. 

Huomaan, että olen täynnä lämpimiä läikkyviä tunteita jokaista ehdokasta kohtaan, vaikka olenkin lukenut niistä vain yhden ja toista hieman puraissut. Tämä on siinäkin mielessä historiallinen tilanne, että ehdokkaiden joukosta ei nouse yhtä suosikkia, vaan toivon menestystä ihan jokaiselle listalle valituista. Vertailun vuoksi sanottakoon, että normitilanne ehdokasjulistuksen jälkeen on se, että olen "ai saakeli, mitä ihmettä, taasko tätä tuttua varman päällä astelua." Tänä vuonna on toisin ja se on hurjan iloinen uutinen Suomen koko kirjallisuudelle. 

Nyt liikahtaa. Nyt pölyrätti huiskaisee. Nyt edetään. Nyt ei tunnu siltä, että ehdokasvalinnalla  pyritään ensi sijaisesti kirjamyynnin kasvattamiseen.

Muutama äärimmäisen subjektiivinen sana ehdokkaista:


Hanna Hauru: Jääkansi

Teos ei ole paksuudella poispilattu. Ihmisellä, jonka mielestä paras kirjan pituus on 200 sivua plus miinus 20 sivua läikähtää rinnassa mukavasti, kun lyhytsivuisemmallakin teoksella on mahdollisuus kohota ehdokkaiden joukkoon.


Juha Hurme: Niemi

En ole lukenut Hurmeelta kuin Hullun. Juha Hurme kuitenkin on toivoni maailmassa, mustien hetkien valaisijani, joten totta kai liputan Niemen puolesta.


Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra

Ehdokkaista Yli-Juonikkaalla on kunnia olla ollut lukulistallani pisimpään ilman että olisin saanut aikaiseksi lukea häneltä mitään. Onneksi aina on mahdollista tehdä ryhtiliike.


Tommi Liimatta: Autarktis

Myös Liimatta on minulle tuttu pelkästään nimenä. Hänestä minulle tulee mieleen ensimmäiseksi Jeppiksen kansi. Yksi tämän ehdokaslistan mahtavimpia puolia on, että se suorastaan tyrkyttää lukemaan kirjailijoita, jotka eivät ole entuudestaan tuttuja. 


Miki Liukkonen: O

Olen lukenut O:ta reilut sata sivua ja sen perusteella kaiken uskallukseni keräten tohdin lausua niinkin kyseenalaisen kommentin kuin että: uskon jo tietäväni, mistä tässä romaanissa on kysymys ja sen tähden ei ole välttämätöntä lukea tätä romaania loppuun. Vertailun vuoksi todettakoon, että George Perecin teoksen Elämän käyttöohje kohdalla tulin vastaavaan tulokseen noin sivulla 25. 

Tässä lienen mahdollisesti kenties aikeissa väittää, että aina ei ole pakko lukea kirjaa kokonaan varmistuakseen sen laadusta.


Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Ainoa listalle päässyt, jonka olen lukenut. Valaan ehdokaspaikka ilahduttaa hirmu paljon, joskaan en edes unissani olisi uskonut niin tapahtuvan, koska tämän tyyppiset kirjat eivät yleensä listalle päädy. Mutta nyt on onneksi vuosi 2017 ja tämäkin yllätys oli siksi mahdollinen. Valaasta lisää tässä,


Väkisinkin alan miettiä, miten paljon esiraadin mieltymykset vaikuttavat siihen, mitkä kirjat pääsevät ehdokkaiksi. Tässä tarkoitan nimenomaan sitä, missä määrin raati  - teosten muun hyvyyden lisäksi - ottaa huomioon sen tapaisia asioita kuin teoksen kyky uudistaa kieltä ja kirjallisuutta ja viedä sitä kohti uusia suuntia. Viime vuonna hulluna toivoin ihmettä ja Sinikka Vuolan Replikaa listalle. Turhaan toivoin, enkä nyt voi olla ajattelematta, että mitäpä jos se olisi kirjoitettu vuotta myöhemmin.
.
Kaiken kaikkiaan juuri nyt tuntuu siltä, että kävi miten kävi niin kirjallisuus on tänä vuonna jo voittanut. Kiitos esiraati. Kiitos, että uskalsitte.

torstai 9. marraskuuta 2017

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

Joskus minulta kysytään mikä on suosikkigenreni kirjallisuudessa. Tähän kysymykseen olen alkanut vastata: Don DeLillo. Jos kysyjä edes puoliksikaan ymmärtää, mitä tarkoitan, tiedän, että hänellä ja minulla on paljon keskusteltavaa. Jos taas hänellä ei ole aavistustakaan, mistä on kysymys, se ei välttämättä tarkoita yhtään mitään.

Ben Lernerin Lähtö Atochan asemalta on niitä kirjoja, että kun ajattelen kirjoittavani siitä, on bloggauksen aloituskappaleita mielessä vino pino. Niistä valitsin tuon edellisen lähinnä siksi, että Lernerin romaani paalutti lukiessani sitä samaa tonttia, johon DeLillo on pystyttänyt erinäisiä rakennuksia.

Lerner on kotimaassaan Yhdysvalloissa arvostettu kirjailija tai niin ainakin väitettiin jossakin jenkkiläisessä nettisanomalehdessä, jonka artikkelin pari vuotta sitten luin ja jolloin hänen nimensä jäi mieleeni ja lisäsin hänet lukulistalleni. On ihan mahtavaa, että tämä kirja on nyt luettavissa myös suomeksi.

Lähtö Atochan asemalta kertoo väkisinkin Lernerin itsensä mieleen tuovasta nuoresta runoilijasta, Adam Gordonista, joka viettää stipendiaattivuottaan Madridissa. Romaanin aluksi Lerner kuvaa Adamin käyntiä Pradon taidemuseossa, jossa hän tapaa istua tuijottamassa hollantilaisen Rogier van der Weydenin maalaamaa teosta Kristuksen ristiltäotto. Tästä lukiessani aktivoituu muistikäytävissäni Thomas Bernhardin Vanhat mestarit ja huomaan ajattelevani Tommi Melenderiä, joka lienee Suomen kiihkein Bernhard-fani.

Eikä tässä vielä kaikki. Penkillä, jolla Adam tapaa istua on vieras mies, joka vaikuttuu niin van der Weydenin maalauksesta kuin museon muistakin töistä tavalla, joka saa Adamin ja museon henkilökunnan varuilleen. Onko niin syvä taidekokemus järjissään olevalle ihmiselle edes mahdollinen kuin minkä valtaan mies on näyttänyt joutuvan? 

Onko syvää taidekokemusta olemassa?

Adam on runoilija tai oikeammin "runoilija", joka esittää olevansa runoilija. Hän vie Madridissa läpi runoprojektiaan pillereiden ja hashiksen voimin. Siis tavallinen elämässään eksynyt nuori mies, joka rustaa säkeitä ollakseen olemassa. Väärin. Adam ei halua olla runoilija, vaan nimenomaan esittää olevansa runoilija. Syvä taidekokemus, jonka valtaan museossa oleva mies joutuu, herättää Adamissa pohdintaa syvän taidekokemuksen perusteista ja olemassaolosta ja tässä vaiheessa, tunnustettakoon se nyt tässä sivumennen, alan jo olla aika rakastunut Lernerin kirjaan.

Hieman samantapaisiin ajatuskulkuihin Adamin kanssa päädyin vuosia sitten lukiessani Sandra M. Gilbertin ja Susan Gubarin teosta The Madwoman in the Attic (1979). Yksinkertaistaen voisi sanoa, että kyse on siitä, mitä taideteoksessa on ja mitä lukija/katsoja/taiteen kokija kokee siitä löytävänsä. Muistan hyvin, miten Gilbertin ja Gubarin analyysejä lukiessani mietin, että ovatko heidän esiinnostamansa seikat löydettävissä heidän lukemistaan teoksista vai onko kyse siitä, että he lukiessaan ja analysoidessaan "tulevat asetelleeksi" nämä tekijät tarkastelun kohteena oleviin teoksiin. Huom! Esimerkkini  tarkoituksensa ei ole kritisoida Gilbertin ja Gubarin analyysejä, vaan heidät on mainittu tässä yhteydessä sen tähden, että havahduin tähän asiaan juuri heidän tekstejään lukiessani. Yhtä lailla olisin voinut mainita Auerbachin Mimesiksen, jota luin suht samoihin aikoihin.

Edellä mainitusta päästään teoksen vastaanottoon (ja tavallaan sivupolulle, jos samanaikaisesti myös valtaväylälle Lernerin romaanin suhteen) ja siihen, mitä teoksen ja lukijan/vastaanottajan kohtaamisessa tapahtuu. Onko niin, että "hyvä" lukija voi lukea/analysoida huononkin teoksen hyväksi ja jos näin on, mitä jos teoksen "hyvyys" onkin enemmän teoksen vastaanottajassa kuin itse teoksessa? Ja edelleen, mille premisseille taidearvostelut rakentuvat? Onko tosin taidearvio se, jonka esittää taiteen piirissä vaikutusvaltaisin henkilö? Missä on teoksen substanssi - ottiko se jalat alleen ja juoksi karkuun? Palaako se enää koskaan? Mitä jos kaikki kirjallisuusanalyysi on perimmiltään valhetta, jonka aitouden takeena ei ole muuta kuin sitä tukevat kirjallisuustieteen paradigmat?

Edellisistä pohdinnoistani käynee ilmi, että Lerner eksytti minut syvälle estetiikan viidakoihin ja se oli eksymistä, josta suuresti nautin. Minulle kirjallisuus parhaimmillaan on juuri totutun - mukaan lukien sen itsensä - kyseenalaistamista.

*

Lähtö Atochan asemalta haastaa näkemyksen runojen (tai laajemmin taiteen) aitoudesta, joka tulee esiin mm. sitä kautta, että Adam mietiskelee kokemuksen olemusta ja heittää ilmoille ajatuksen, että kokemus kokemuksesta on kokemuksellisempi kuin kokemus sinänsä. Presentaation korvaa representaatio. Entä miten asiaan vaikuttaa kokemuksen sanallistamisen mahdollisuus ja mahdottomuus? Tässä vaiheessa alan olla hieman huolissani (mutta myös erityisen iloissani) siitä, että Adamin - tuon rentun ja runouteen epäkunnioittavasti suhtautuvan modernin flanöörin - ajatukset tuntuvat niin läheisiltä.

Olennaista Lernerin romaanissa on, että Adam haluaa esittää itsensä runoilijana. Koska näin on, voidaan päätellä, että runoilijana olemisessa on edelleen jäljellä tarkemmin määrittelemätöntä (ja toivon mukaan myös sellaiseksi jäävää) taikaa. On jotain aika hillitöntä siinä, että muiden ihmisten toimesta Adamin runoilijuus otetaan tosissaan, vaikka hänen runoutensa koostuu lähinnä siitä, että hän työstää muiden runoilijoiden säkeitä ja muokkaa niitä korvaamalla sanoja toisilla.

Lähtöä Atochan asemalta lukiessa mieleeni hiipii epäilys, että onko mikään mitään muuta kuin sitä, mitä olemme sen erinäisten enempi vähempi yhteisten käytäntöjen kautta päättäneet olevan. Lerner korostaa jatkuvan väärinymmärryksen ja tulkinnallisuuden satunnaisluonnetta Adamin puutteellisen espanjankielen taidon kautta. Joku sanoo jotakin ja Adam miettii, mikä hänen mieleensä tulevista vaihtoehdoista olisi lähimpänä sitä, mitä toinen on sanonut. Hän on kielen sivussa, ymmärtää paloja sieltä täältä ja pystyy tuomaan omia näkemyksiään esiin vain siinä määrin kuin oma puutteellinen kielitaito sen mahdollistaa. Lerner esittää em. tilanteen poikkeustilanteena, mutta se voidaan yhtä hyvin nähdä ihmisen perustilanteena. Kieli ei koskaan riitä, on parhaimmillaankin likiarvoista.

Adamin kohdalla itsensä esittämisen ja itsereflektion muodot saavat uusia ilmentymiä, kun hän huomaa ihastuneensa Isabellaan ja myöhemmin Tereseen. Eikä tässä vielä kaikki, sillä Madridia ravistelee terrori-isku, johon kuuluu suhtautua osallistumalla mielenosoitukseen rauhan puolesta ja huputtamalla taidegallerian teokset. Lernerin ironia on tässä kohdin niin mustaa, että alkaa heikottaa, sillä vaikka teokset peitetäänkin mustalla huovalla jätetään hintalaput näkyviin.

On lohdullista (tai ainakin haluan tämän asian lohdulliseksi lukea) että kielitaidon kasvaessa Adam alkaa kaikesta huolimatta muuttua enemmän runoilijaksi. Tämän haluaisin tulkita niin, että meillä on vielä toivoa maailmassa, jossa aito on kenties pelkkä sana, joka on hautautunut representaatioiden melskeeseen. Lähtö Atochan asemalta on päättymätön kirja, joka jatkaa elämäänsä lukijan mielessä ja tiedän jo nyt, että se tulee aktivoitumaan yhä uudestaan tulevissa keskusteluissa. Rehellisyyden vuoksi todettakoon, että Lernerin romaani tuskin on ihan joka Jampan ja Jampattaren kirjallisuutta, mutta jos on kiinnostunut kirjallisuuden estetiikasta tai sen tapaisista asioista tätä romaania ei todellakaan kannata jättää väliin. Ja ainahan on se mahdollisuus, että juuri tämä on se kirja, joka herättää pohtimaan kirjallisuutta uusista näkökulmista. Me like a lot.



Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta (2017)
225 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Leaving the Atocha Station
Suomentanut: Artturi Siltala
Kustantaja: Siltala

Romaania oivallisesti kuvaavan kannen graafinen suunnitelu: Mika Tuominen




tiistai 7. marraskuuta 2017

Isinpäivän kirjalahjavinkkejä



Isille tavataan ostaa kirjoja, joista ajatellaan isien tykkäävän.
Isien ajatellaan tykkäävän sotakirjoista ja jännäreistä.
Isille ostetaan sotakirjoja ja jännäreitä, vaikka isi tykkäisikin ihan muunlaisista kirjoista.

Joku tässä yhtälössä nyt toimii isien kannalta huonosti ja sen vuoksi päätinkin suositella isille muutamia runokirjoja, jotka olen tänä vuonna lukenut ja hyväksi havainnut.


1. Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu
Perustelut: Isikin on ihminen

2. Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut
Perustelut: Isilläkin on pääkallo

3. Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja
Perustelut: Jokainen isikin on oman elämänsä betonimylläri

4. Ulrika Nielsen: Perikato
Perustelut: Isikin saattaa tuntea halua irtautua talousjärjestelmän hallinnasta

5. Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari
Perustellut: Ihminen on saari. Isi on ihminen. Isi on saari.

6. Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita
Perustelut: Jotta isi harkitsisi vielä, kannattaako äitille antaa lahjaksi rintaimplanttia


Hyvää isinpäivää kaikille!









maanantai 6. marraskuuta 2017

Lauri Mäkinen: 50/50


Olisi pieni pyyntö ja sen pyynnön kohde on kirjailija Lauri Mäkinen. Pyynnön esittämistä hankaloittaa asianmukaisen lomakkeen puuttuminen, joten esitän sen vapain sanon tämän bloggauksen aluksi. Elikkäs:

Haluan pyytää Lauri Mäkiseltä korvausta menetetyistä yöunista.

Ihan bona fide aloitin lukea Mäkisen romaania. Oli aika myöhä, tunnustan, ja ajattelin, että luen muutamat kymmenet ensimmäiset sivut.  Suunnitelmani meni pahasti pieleen, sillä en pystynyt lopettamaan lukemista ns. ihmisten aikaan, josta seurasi sumuinen seuraava päivä ja siitä johtuvia kommelluksia. Joten miten olisi Lauri Mäkinen, saisinko niitä korvauksia?

*

En tiennyt 50/50 -romaanista etukäteen mitään. En edes aihepiirin vertaa. Jossakin uutisvirrassa olin nähnyt Aamulehdestä peräisin olevan lauseen, joka oli hyvin kehuva ja sen pohjalta kehitin itseltänikin salaa ajatuksen, että tämä romaani on ehdottomasti luettava. Usein intuitio on enemmän oikeassa kuin järki ja niin kävi tälläkin kertaa.

Oivallisena sisäänheittäjänä toimi myös romaanin kansi, joka on Elina Warstan suunnittelema. Kaikessa synkkyydessään ja uhkaavuudessaan se kiteyttää jotakin hyvin olennaista tästä romaanista.

Joku saattaa kutsua 50/50:tä sotaromaaniksi, eikä ole väärässä ollenkaan, mutta kyse on enemmästä. Jännityskirjallisuutenakin tätä romaania voi pitää, mutta sekin ilmaisu on riittämätön. Sanoisinkin, että 50/50 on genrehybridi, jossa yhdistyvät sotaromaani, historiallinen romaani, psykologinen romaani ja jännäri. Se on suomalainen sovitus mm. Philipp Kerrin tunnetuksi tekemästä noir-dekkarista, jossa Bernie Guntherin paikan ottaa sotapoliisi. Tuloksena on pyörre, joka tarttuu lukijaan tiukasti.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat jatkosotaan, jossa sotapoliisi pyrkii selvittämään, kumpi kahdesta epäillystä desantista on syyllinen. Tähän tilanteeseen viittaa romaanin nimikin. Rikostutkintaan liittyvä juoni on väkänen, joka iskeytyy lukijaan odottamattomista suunnista, kun Mäkisen romaani vaihtaa suuntaa yllättävillä tavoilla. Se on verkko, joka kiristyy vääjäämättä ja lukijalle tarjotaan hienovaraisia vihjeitä, jotka ainakin minussa synnyttivät myös ylpeyttä, koska paikoin luulin olevani hieman edellä sotapoliisia heidän tutkimuksissaan.

50/50:n seurassa olen itselleni vieraassa maastossa. Mäkinen kuitenkin kirjoittaa niin elävästi ja vahvoja kuvia luoden, että voin kuulla teloituskomppanian luotien viuhunan ja nähdä lotan, joka sotilaspostissa yliviivaa kielletyt sanat. Silmäkulmastani näen, miten pusikon takana vilahtaa joku, joka vaatteista päätellen ei ole omia. Vaan voihan noita vaatteita vaihtaa hämäystarkoituksessa yhtä lailla kuin tässä romaanissa tarinakin ottaa uusia suuntia.

Jatkosodan kuvaus on hyvin autenttisen tuntuista, eikä se näkymä, jonka Mäkinen eteemme piirtää ole kaunis. Ihmisen toiminta poikkeusolosuhteissa kertoo karua kieltä ihmisluonteesta yleisemminkin. Ihan erityisen kiinnostavaksi tämän romaanin tekee kuitenkin sen rakenne. Jatkosodan vuosista siirrytään takaumien kautta niin siirtolaiseksi Kanadaan, venäläisille vankileireille kuin teoksessa kuvattujen henkilöiden kasvuvuosiinkin. Huomionarvoista on, että takaumat vievät jatkuvasti myös jatkosotavuosien tapahtumia eteenpäin ja lujittavat teoksen dramatugiaa. Kun edelliseen lisätään Mäkisen psykologisesti oivaltava henkilökuvaus on tuloksena romaani, josta olisin halunnut nauttia pidempään, mutta jota en malttanut olla lukematta nopeasti.

50/50 nostaa esiin vaikeita eettis-moraalisia kysymyksiä ja tämän(kin) vuoksi se olisi oivallista lukupiiriluettavaa. Mitä kaikkia tekoja ihminen voi oikeuttaa selviytyäkseen hengissä? Mihin voidaan piirtää silkan pahuuden ja selviytymisyritysten välinen raja? Entä jos suurempi syyllinen onkin se, joka todistusaineiston valossa ei ole syyllinen lainkaan? Missä menevät etiikkamme rajat ja mitä jos niiden paikka ei ole perusteltavissa?

Näin isänpäivän lähestyessä 50/50 kannattaa pitää lahjaa mietittäessä tiukasti mielessä. Tosin samaa argumenttia voisin hyvin käyttää myös ennen äitienpäivää, sillä Mäkisen romaani on niin älykästä ja loistavaksi hiottua kirjallisuutta, että se sopii vallan mainiosti kenelle tahansa lukemisesta kiinnostuneelle. 




Lauri Mäkinen: 50/50 (2017)
316 sivua
Kustantaja: Siltala


Osallistun tällä postauksella Tuijatan Marrasjännitystä-haasteeseen


lauantai 4. marraskuuta 2017

Törkeän virallinen Runo-Finlandia - Haaste


Tämä on lukuhaaste kaikille runojen ystäville, eikä tähän haasteeseen välttämättä tarvitse lukea mitään uutta, vaan osallistua voi jo aiemmin tänä vuonna luetuilla teoksilla.  


On taas se aika vuodesta, kun kirjamyynnille aletaan antaa piristysruisketta Finlandia-palkinnon myötä. Toimittaja Aleksis Salusjärvi, kirjakaupppias Eva Uggla ja tuottaja Heidi Backström ovat lukeneet enemmän potentiaalisia kaunokirjallisia palkintoehdokkaita kuin keneltäkään voi kohtuudella vaatia. Siivilän reikiä pienentämällä saadaan lopuksi puristettua esiin kuusi ehdokasta, jotka välttämättä eivät ole kenenkään raatiin kuuluvan  suosikkiteoksia, vaan kompromissien tulos.

Ehdokkaat julkistetaan vajaan viikon päästä eli 10.11.2017 ja niistä ministeri Elisabeth Rehn valitsee 29.11. 2017 voittajan diktaattorin oikeuksin.* Jos valinta on onnistunut voittajakirjaa paketoidaan mukavat määrät joulupaperiin ja kaikilla (ei muuten pidä paikkaansa) on hyvä mieli.

Koska Finlandia-palkinnon ensisijainen tarkoitus on myyntilukujen kasvattaminen toivotan Elisabeth Rehnille viisautta päätöksentekoon. Kannattaa myös muistaa, että erinomaisen hieno kirjallisuus, jota viime vuosina ovat edustaneet mm. Laura Lindstedtin Oneiron ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, ovat taloudellisessa mielessä riskaabeleja valintoja.

Suuret ja viisaat ovat suuruudessaan ja viisaudessaan päättäneet sulkea runot pois Finlandia- palkintomittelöistä. Hieno päätös, sillä ihan rehellisyyden nimissä voidaan kysyä, että kuka ilahtuisi löytäessään lahjapaketista runokokoelman. Saman rehellisyyden nimissä voidaan vastata, että minä ja pari muuta runoentusiastia niin kyllä tekisi, mutta olisi kohtuutonta vaatia, että Suomen suurin ja kaunein kirjallisuuspalkinto jaettaisiin meitä ajatellen.

Mutta joo. Oli mulla asiaakin.

Runojen poissulkeminen F-listalta johti vajaa vuosi sitten siihen, että perustin runohaasteen. Ottaen huomioon, että kyse on pelkästä kirjablogipuuhastelusta olen ollut suorastaan hämmästynyt, miten paljon huomiota tämä haaste on saanut. Haasteen myötä runoja ovat lukeneet ja niistä postanneet myös lukijat, jotka ovat aiemmin kokeneet runouden itselleen vieraaksi. Käytetyin argumentti on ollut, että runoja ei lueta, koska niitä on vaikea ymmärtää. On pakko kysyä, että proosaako sitten jokainen ymmärtää ihan tuosta noin vaan? Ja mitä se ymmärtäminen edes on? Milloin on ymmärretty täysin tai edes riittävästi? Ei kuulkaas, runojen lukematta jättäminen vedoten siihen, että niitä on vaikea ymmärtää on ihan vaan tekosyy ja aika huono sellainen.

Mutta joo. Nyt siihen asiaan. Ja se asia on tämä:

Julistan alkaneeksi Törkeän virallisen Runo-Finlandian, joka toteutaan seuraavasti:

Teoksen ehdolle asettaminen

1. ilmoita tämän postauksen kommenteissa, että olet mukana haasteessa (älä kuitenkaan ilmoita vielä valitsemaasi teosta). Kommenteissa voit myös halutessasi kertoa ajatuksiasi tästä kilpailuhaasteesta.

2. a) kirjabloggarit: linkitä valitsemaasi teosta koskeva blogikirjoituksesi koostepostaukseen, jonka julkaisen 6.12.2017. Kyseisenä päivänä linkitetyt tekstit nostan myös esiin itse postaukseen.

2. b) muut kuin kirjabloggarit: ilmoita valitsemasi teos 6.12.2017 julkaistavan koostepostauksen kommenteissa.

Mikäli osallistuminen 6.12 on sinulle hankalaa voit myös lähettää linkin sähköpostiini omppuapple@gmail.com jo ennen joulukuun 6. päivää ja nostan sen sieltä mukaan koostepostaukseen.

3. perustele valintaasi muutamalla lauseella

Tähän kilpailuhaasteeseen voi osallistua millä tahansa suomalaisen runoilijan runoteoksella teoksen julkaisuvuodesta riippumatta. Ainoa vaatimus on, että teos on luettu tänä vuonna ja olet joko blogannut kyseisestä  teoksesta  tai vaihtoehtoisesti kerrot perustelut koostepostauksen kommenteissa.

Haasteaikaa on kuukauden verran, jotta suosikkiteoksen ehtii vielä lukemaan, jos niin ei ole aiemmin tehnyt.

Voittajia ovat kaikki teokset, jotka tässä kilpailussa tulevat mainituiksi.

Tämän haasteen ainoa tarkoitus on hankkia runokokoelmille näkyyvyyttä ja sitä kautta edistää runojen ja runoilijoiden tunnettavuutta sekä herättää ihmisissä halua lukea runoja.


Runo on kielen varasto ja synnytyssairaala. Antakaamme runoille tilaa ja pitäkäämme niistä meteliä!




*Tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan valitsee kirjailija ja toimittaja Matti Rönkä sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden voittajan muusikko Anna Puu



4.11.2017 klo 13.33 Tekstiä päivitetty niin, että myös muut kuin kirjabloggarit voivat osallistua




tiistai 31. lokakuuta 2017

Heidi Köngäs: Sandra - BAR Finland, 20


Sandra on järkyttävä kirja.

Se on sitä jopa siinä määrin, että siitä kirjoittaessani minun on karsittava pois enimmät adjektiivit, sillä tämän romaanin kontekstissa ne kiiltelisivät tekopyhinä.

Sandra on järkyttävä kirja.

Siinä kerrottujen tapahtumien ahdistavuutta ei voi selittää pois toteamalla, että tämähän on vaan fiktiota.

Sandra on järkyttävä kirja.

Se törröttää maisemassa, haluttiinpa siinä kuvattuja julmuuksia myöntää tai ei.

*

Kirjoittaessani Heidi Köngäksen edellisestä romaanista, Hertasta, olin tulessa vallan ja kirjoitukseni oli  yhtä noloa hehkutusripulia. Sandran kohdalla kirjoitan hiljaa.

*

BAR Finland -postauksissa* tapanani on nostaa esiin kiinnostavaa vähän jo vanhempaa suomalaista kirjallisuutta. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, sillä Sandra jos mikä on teos, joka ansaitsee päästä kirjallisen baarini kunniagalleriaan.

Köngäksen romaani liikkuu kahdella eri aikatasolla. Toisaalta seurataan Sandran näkökulmasta, miten Suomi suistuu sisällissotaan ja toisaalta taas - etenkin romaanin alkupuolella - fokus on Klaarassa, joka selvittelee sukunsa vaiheita nykyajasta käsin. Kolmas tärkeä henkilö romaanissa on Lyyti, joka on Sandran miehen Jannen sisar.

Sandra avautuu hyvin fragmentaarisena. Äänessä ovat vuorotellen Sandra, Lyyti ja Klaara. Näkökulman vaihdokset ovat nopeita, eikä Köngäs tarjoa palaakaan juonta, johon lukija voisi kiinnittyä. Teoksen alkupuolella olenkin suorastaan tuskastunut ja pettynytkin. Odotan, että Sandra pääsisi käyntiin ja sitä joudunkin odottamaan aina siihen asti, että sisällissota alkaa. Sitä ennen Köngäs taustoittaa tapahtumia mm. huutolaisuuden, 1900-luvun alkupuolen mielisairaanhoidon sekä ajan yhteiskunnallisten pyrkimysten kautta.

Sandran luettuani on helppo ymmärtää, että Köngäs pitää lukijaa välimatkan päässä itse tarinasta tahallaan. Se on tehokeino, eräänlaista brechtiläistä etäännyttämistä, joka tekee mahdottomaksi tuudittautumisen tarinan virtaan ja näin lukija joutuu kohtaamaan kaikki teoksessa kuvatut järkyttävät tapahtumat kuin hänen silmissään olisivat tulitikut, jotka estävät niiden sulkemisen. Köngäksen kerrontaratkaisu estää tehokkaasti sentimentalismin, eikä julmuus tässä romaanissa missään kohtaan haiskahda itsetarkoitukselliselta kitschiltä, joka pyrkisi kyseenalaisin keinoin tuottamaan lukijassa tunnereaktioita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tunnevaste olisi lukijassa voimakas, mutta sen aiheuttajana on enemmänkin todellisuuspohja, jota Köngäs fiktion kautta kuvaa.

*

Sodan käsittämättömyys tulee Sandrassa niin liki, että Köngäksen kuvaaman todellisuuden ja minun sohvannurkkani välissä ei ole senttiäkään. Katson olohuoneen ikkunasta ulos ja kuvittelen, niin ahdistavalta kuin se tuntuukin, että yhtäkkiä näkisin miehiä ja naisia kivääreineen pihalla. Niille ajatuksille, joita tämä skenaario herättää ei ole nimeä ja kiroan vilkkaan mielikuvitukseni. Olen etuoikeutettu. Voin palata turvalliseen elämääni. Sandra ei niin voinut tehdä.

Köngäs kuvaa vakuuttavasti Sandran elämän järkkymistä sodan myötä. Äkkiä mies on poissa ja Sandra  yksin luotsaamassa perhettään, eikä usein tietoa ole edes siitä, onko Janne edes hengissä. Rahaa ei ole. Ruokaa ei ole. Kenkiä ei ole. Voimia ei ole. Silti elämää nitkutetaan eteen päin, koska mitä muutakaan voisi tehdä. Päivä toisenssa jälkeen on epätoivoa ja pelkoa omien äärimmilleen venytettyjen voimavarojen uupumisesta. Epävarmuutta. Hämmennystä. Lohtuna vain lehmän lämmin kylki. Sandra pohtii:

Päähän ei millään mahdu että Janne lähti hevosen ja pyssyn kanssa niiden punakaartilaisten mukaan. Aikooko hän taistella? Ampua vai tulla ammutuksi? Mitä ne sillä kapinalla oikein meinaavat?

Sandrasta kasvaa sotaolosuhteissa sisun perikuva. Tämän sanominen ääneen ei ole kuitenkaan jalustalle nostamista, vaan toteamista. Hänen selviytymiskykynsä osoittaa, miten valtavia voimia ihmisessä on.

Lyyti puolestaan on henkilönä hyvin toisenlainen kuin Sandra. Hän ei pelkää sanoa vastaan ja vaatia. Hän ei tunnusta sen enempää sukupuoleensa liittyviä kuin muitakaan rajoituksia, vaan elää ja rakastaa korkeasti, mutta joutuu uhmakkuutensa vuoksi kokemaan, että naisen osa sodassa on usein maksaa ihan erityistä hintaa.

*

Miksi kirjoittaa Sandran kaltainen romaani? Eikö olisi parempi antaa menneiden olla ja kivun kadota pettersonilaiseen kirottuun ajan katoavaan virtaan? Onhan meillä jo esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla, eikö siinä ole tarpeeksi sisällissodan synkkää historiaa?

Blogiaikana olen Linnan trilogian lisäksi lukenut kaksi muuta Suomen sisällissotaan liittyvää teosta. Ne ovat Jenni Linturin Malmi 1917 ja Veijo Meren  Vuoden 1918 tapahtumat. Linnan trilogiassa sisällissotaan liittyviä tapahtumakulkuja on kuvattu sen keskimmäisessä osassa. Hänen lähestymistapansa on hyvin erilainen kuin Köngäksen, sillä Linna luotaa laajoja yhteiskunnallisia konteksteja vaikkakin kuvauksessa keskiössä on Koskelan perhe. Huomaan tämän eron tulevan ilmi havainnollisesti siinä, että Linnan teos sai minut kirjoituksessani pohtimaan yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja yhä kiihtyvämmältä vaikuttavaa kahtiajakautumista.

Linturin Malmi 1917 taas oli minulle ennen muuta kuvaus nuorista ihmisistä, jotka vaikeissa yhteiskunnallisissa oloissa yrittävät kasvaa aikuisiksi. Linturin teoksen lukemiseen liittyi osaltani tahallista väärinlukemista, kuten postauksessani toin esiin, sillä hänen romaaninsa hahmottui minulle ennen muuta kertomuksena sisaruudesta. Mitä tulee Veijo Meren romaaniin syntyy kuva sisällissodan mielettömyydestä ennen muuta Meren omintakeisen huumorin ja ironian kautta.

Erotuksena edellä mainituista teoksista on Köngäksen Sandra ensisijaisesti kotirintaman mikrokuvausta, jossa sotaa avataan naiskokemuksen kautta. Köngäs lisää näin yhden palan siihen mosaiikkiin, josta sodan järjettömyys rakentuu. Hän tekee sen tavalla, joka suorastaan vaatii lukijaa kokemaan sodan mielettömyyden oman sielunsa ja ruumiinsa kautta. Jos Sandran onnistuu ihan kuivin silmin lukemaan, kannattaa harkita ihmisyyden tunnekoulun käymistä uudelleen.

Kyllä. Sandran tarina piti ehdottomasti kirjoittaa.



Heidi Köngäs: Sandra (2017)
285 sivua
Kustantaja: Otava



*Projektin esittelyyn ja aiempiin BAR-Finland -kirjoituksiin pääset tästä








maanantai 30. lokakuuta 2017

Blue Suede Shoes eli tunnelmia Kjell Westö -lukupiiristä


Ihan alkuun pyydän anteeksi, että en huomannut ottaa kuvaa Kjell Westön kengistä, mutta kyllä ne siniset mokkakengät olivat. Se nyt ei sinänsä ole yhtään oleellista, mutta toisaalta erittäinkin, sillä kengät tekevät ihmisen. Tai no, tarvitaan ihmisen tekemiseen pari muutakin asiaa, mutta kengät ovat kuitenkin tärkeimmästä päästä.

Lukupiiriä isännöi Otavalta Antti Kasper, jolla oli ruskeat kengät ja Schildts & Söderströmin puolelta Mari Koli, jolla oli mustat polveen ulottuvat saappaat. Myös edellämainittujen kohdalta todistusaineistoni on valitettavasti puutteelllinen.

Kuten bloggauksessani Rikinkeltaisesta taivaasta (klik) olen todennut, eivät Westön kirjat edusta lähtökohtaisesti kirjallisuustyyppiä, joka saa minut lääpälleen, koska laajojen eeppisten tarinoiden sijaan olen enempi kokeellisen ja pienimuotoisemman kirjallisuuden ystävä. Westön kirjat ovat kuitenkin poikkeus kirjallisuusmaussani. Sen lisäksi - tunnustan nyt tässä, sillä viime aikoina tunnustaminen on ollut siinä määrin muodikasta, että Granta omisti sille jopa kokonaisen numeron - olen vähän niinku eli oikeesti aika mahdottoman paljon Westön fanityttö. Iiik!

Fanityttöydestä oli tänään se seuraus, että lukupiiri jännitti aika lailla, vaikka nykyisin harvemmin enää vastaavissa tilanteissa jännitän. Toisaalta tämän voi nähdä niinkin, että jännittäminen ja keskivaikea hysteria ovat jokaisen kunnon fanitytön ominaisuuksia. Meitä fanityttöjä parilla fanipojalla höystettynä olikin paikalla niin paljon, että lukupiirin maksimiosallistujamäärä (100) oli täynnä.

Kirjamessujen lukupiiri tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tavata kirjailija ja esittää hänelle kysymyksiä, joita tässä lukupiirissä esitettiinkin vilkkaaseen tahtiin. Oma kysymykseni liittyi metafiktioon ja siihen, miten ja miksi Westö on ottanut Rikinkeltaiseen mukaan metafiktiivisen tason. Hän kertoi olevansa huomattavasti kiinnostuneempi metafiktiosta kuin mitä hänen kirjojensa perusteella kenties tulisi ajatelleeksi. Omasta tuotannostaan hän nosti esiin Langin, jossa siinäkin on metafiktiivisiä piirteitä. Tämä oli minulta täysin päässyt unohtumaan, vaikka muistan kyllä, että pidin aikanaan Langista kovasti. Sittemmin se on tiivistynyt päässäni yhteen sanaan, joka on Töölöntori. Toivottavasti siinä edes liikutaan Töölössä. Ikävä tosiasia nimittäin on, että kun lukee vuosittain reilut 100 kirjaa monet hyvätkin teokset pääsevät vuosien myötä unohtumaan ja niistä jää jäljelle pelkästään jokin vaikeasti sanoiksi puettava kuva tai tunnelma. Tai kuten tässä tapauksessa Töölöntori sateisen kiiltävässä uhalta maistuvassa yövalaistuksessa.

Miksi kirjoitin edellisessä kappaleessa "pelkästään"? Kyse ei ole mitättömästä asiasta, vaan nämä kuvat ovat usein valtavia tiivistymiä. Vähän niin kuin pressattuja jalokiviä. Kun Rikinkeltaisen bloggauksessa kirjoitin, että sisälläni on kokonainen Kjell Westön luoma maailma tarkoitin itse asiassa juuri tämänkaltaisia kuvia. Töölöntorilta vie pisteviiva Munkkiniemen kallioille, josta viivaa edelleen seuraamalla päätyy toimistoon, jossa on mahonkinen kirjoituspöytä, josta matka jatkuu Eiraan ja yöhön, johon kenenkään ei pitäisi astua yksin. Nämä kuvat ovat omaisuutta, jota ei voi ostaa eikä myydä. En edes tiedä, missä ne oikeastaan sijaitsevat. Ne ovat hieman unen kaltaisia, mutta hyvin todellisia. Ne ovat mahdollisen näkymiä ja jatkuvassa tulemisen tilassa. Ne kommunikoivat kaiken lukemani kanssa ja saattavat nousta pinnalle hyvin ennalta odottamattomissa yhteyksissä. Ne myös manifestoivat ihmisen pohjimmaista yksinäisyyttä, sillä niiden jakaminen sanoja käyttämällä on yksinkertaisesti mahdotonta.

Joskus ajattelen, että ne kuvat ovat minä. Se pääoma, jonka tästä maailmasta vien mukanani.




Eräs lukupiiriin osallistunut kertoi, että neljä vuotta sitten samaisessa Messukeskuksen huoneessa Westö totesi, että ei enää tule kirjoittamaan laajaa eeppistä tarinaa. Valehteli mokoma ja kirjoitti Rikinkeltaisen taivaan. Tänään saimme kuulla, että Rikinkeltaisen jälkeen eeppisiä romaaneja ei enää tule. Saa uskoa tai olla uskomatta. Pääasia, että lisää kirjoja on tulossa.

Kiinnostavinta lukupiirissä oli Westön puheet hänen omasta kirjoittamisestaan. Westötä on joskus moitittu siitä, että  hänen kirjoissaan toistuvat samateemaiset sukupolvitarinat. Hän itse selittää tätä sillä, että kun tietyt teemat riivaavat kirjailijaa, on niistä pakko kirjoittaa. Tulkitsen Westön sanomaa niin, että kirjailijan on kirjoitettava tietyistä itseään hiertävistä teemoista niin kauan, että hän on kirjoittanut itsensä niistä vapaaksi. Kukaan muu ei tätä vapautta voi hänelle antaa, vaan se on saavutettavissa pelkästään kirjoittamisen kautta.

Itse kirjoittamisprosessi menee Westöllä niin, että ensin muodostuu päähän kuvia ja ihmisiä, jotka eivät suostu jättämään rauhaan. Näiden pohjalta hän tekee muistiinpanoja ja kun tarina alkaa olla mielessä hahmottunut hän siirtää sen mind map -arkeille. Itse kirjoitusprosessi on hänellä kronologinen.

Westö puhui hyvin vapautuneesti kirjoittamisestaan ja kommentoi mm. Rikinkeltaisen nimettömäksi jäävää päähenkilöä, jonka vastenmielisestä luonteesta hän on saanut kritiikkiä. Olen itsekin lukenut joitakin blogikirjoituksia, joissa tähän asiaan on kiinnitetty huomiota, mutta itse koin lukiessani kyseisen tyypin lähinnä kompleksiseksi. Westö myös muistutti, että kaikin puolin miellyttävät henkilöhahmot ovat monesti vähän tylsiä ja vähemmän kiinnostavia. Totta. Ainoa kokonaan hyvä ja samanaikaisesti kiinnostava henkilöhahmo, joka minulle tulee mieleen on Muriel Barberryn romaanin Siilin eleganssi päähenkilö.

Westö tuntui mielellään avaavan teostensa motiiveja ja kerrontaratkaisuja, joka tietysti oli hyvin yleisöystävällistä. Itse en kuitenkaan ole kovin kiinnostunut tietämään teosten taustoja ja vastauksia sen tyyppisiin kysymyksiin, mikä on todellisuuden ja fiktiivisen teoksen välinen suhde, kuten vaikkapa onko joku teoksessa oleva paikka oikeasti olemassa vai ei. Koen enenemmänkin niin, että kirjallisella teoksella on oikeus säilyttää salaisuutensa, jota jokainen lukija voi omien halujensa, kykyjensä ja mieltymystensä mukaan yrittää purkaa. Westötä kuunnellesssani kävi taas kerran ilmeiseksi, miten järkyttävän riittämätöntä on lukea joku teos vain kerran. Tämä on asia, jonka kanssa taistelen jatkuvasti, koska ajalliset resurssini omistautua lukemiselle ja bloggaamiselle ovat varsin rajalliset.


Viime vuonna olin Helsingin kirjamessuilla lukupiirissä, jossa osanottajia oli huomattavast vähemmän kuin Westö-lukupiirissä. Kun vertaan näitä kahta lukupiirikokemusta, on pakko todeta, että isossa lukupiirissä ei synny yhtä intensiivistä keskustelua kuin pienemmässä, vaan etenemistapa on enemmänkin niin, että yleisöstä esitetään kysymys ja kirjailija vastaa siihen. Keskustelunomaisuuden muodostumista vaikeuttaa isossa lukupiirissä se, että kun haluaisi kysyä jotakin menee oman kysymysvuoron saamiseen niin paljon aikaa, että kysymys harvoin liittyy saumattomasti siihen, mistä edellä ollut puhetta. Näin keskustelusta tulee väkisinkin poukkoilevaa.

Usein ja myös tämän lukupiirin yhteydessä on totta, että kun saa pikkusormen haluaisi koko käden. Yhden tunnin kestävä lukupiiri ei ole mitenkään tarpeeksi ja niinpä astun maailmaan, jossa kaikki on mahdollista ja siellä järjestetään Kjell Westö -lukupiiri, joka jatkuu niin kauan kuin osanottajat pysyvät hereillä. Siitä kirjoitetaan New York Timesia ja Guardiania myöten ja suomalaisesta lukupiirikonseptista tulee menestysilmiö, jota maailmalla pyritään toistamaan, mutta jonka suomalaista esikuvaa ei muualla tavoiteta.

Kun mietin, mitä kirjoittaisin tämän lukupiiripostauksen lopuksi selaan puhelimestani ottamiani valokuvia. Huomaan pysähtyväni yhä uudestaan kuvaan, jossa on Kjell Westön kädet. Ne etsivät sanoja ja kieltä. Ne muodostuvat kuvaksi, joka asettuu siihen samaan maisemaan, jossa on Westön kirjoista muodostuneet kuvat. Niiden liike jää mieleeni ja kasvaa metaforaksi ihmisen vaelluksesta tässä maailmassa, joka ilman rakkaudesta syntyneitä tarinoita olisi vain hapuilua pimeässä.





sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Miksi kirjabloggari on kirjallisuuden vihollinen?

Olin tänään kuuntelemassa keskustelua, jossa puhuttiin suomalaisen kirjallisuuskritiikin tilasta. Keskustelijoina olivat Esa Mäkijärvi ja Rauha Kejonen, jotka ovat sekä kirjailijoita että kriitikoita. Haastattelijana toimi Venla Hiidensalo.

En tässä referoi kyseistä keskustelua, vaan tyydyn ottamaan esiin vain pari yksityiskohtaa.

Ensimmäinen näistä on kritiikeissä käytetty otsikointi, josta Mäkijärvi mainitsi, että jopa Helsingin sanomien nettiversiossa kirjallisuuskritiikkien otsikointi on muuttunut klikkaushakuiseksi. Päätinpä sitten minäkin kokeilla klikkaukseen houkuttelevaa otsikkoa tässä postauksessani. Mahtaneeko toimia?

Toinen huomioni liittyy bloggarien asemaan kirjallisuuden kentällä. Mäkijärvi mainitsi, että pääsääntöisesti blogeissa ei ole korkeatasoisia juttuja.

Tähän liittyen muutamia kommentteja:

1) En tunne ketään kirjabloggaria, joka pyrkisi blogiteksteissään toimimaan ensisijaisesti kriitikkona. Itse esimerkiksi en edes haluaisi olla kriitikko, koska kritiikkien kirjoittaminen (jota sitäkin tyylilajia olen kokeillut) on paljon tylsempää kuin blogitekstien kirjoittaminen. Koska kuitenkin kirjablogeja on noin 200 kappaletta, on mahdollista, että sellaisiakin bloggareita on, jotka pitävät itseään kriitikkoina.

2) Kun esitetään kirjablogeihin ja -bloggareihin liittyvä yleistys olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moniin kirjablogeihin yleistyksen esittäjä on tutustunut

3) Miksi edelleen halutaan pitää yllä jyrkkää eroa ns. virallisten kriitikoiden ja kirjabloggarien välillä. Eikö olisi paljon hedelmällisempää keskittyä viemään eteenpäin kirjallisuuden ilosanomaa?

Sofi Oksanen puhui eilen siitä, että kirjallisuus ei enää saa yhtä lailla mediatilaa kuin aiemmin. Tähän voi todeta, että ilman kirjablogeja tilanne olisi vielä huomattavasti synkempi.

4) Miksi kritiikki on automaattisesti parempi tapa esitellä kirjallisuutta kuin jonkun muun tyylinen kirjoitus?

5) Tavalliselle lukijalle blogikirjoitus, joka on muodoltaan kritiikkiä helppolukuisempi, saattaa olla oivallisempi tapa saada tietoa kirjoista.

6) Kirjablogeissa luetaan kirjallisuutta laajasti ja blogeissa  kirjoitetaan myös vanhemmasta kirjallisuudesta, jota "oikeat kriitikot" harvoin tekevät.

7) Kumpi on kirjan ja kirjailijan kannalta parempi vaihtoehto: se, että siitä ei kirjoita kukaan vai se, että lukeva yleisö saa kirjasta tietoa kirjablogien kautta?

8) Mitä enemmän bloggarien asemaa kyseenalaistetaan, sitä tärkeämmäksi blogin kirjoittamisen koen. On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki bloggarit eivät luultavasti ajattele samoin ja jos joku kirjabloggarien osaksi varsin usein tulevan kritiikin vuoksi lopettaa bloggaamisen on vaikea nähdä, että voittaja olisi siinä tapauksessa kirjallisuus.



lauantai 28. lokakuuta 2017

Mitä voi julkaista? -Parnasson kirjallisuuskeskustelun jälkilöylyt

Tapanani on Kirjamessuilla käydä seuraamassa Parnasson kirjallisuuskeskustelua ja niin tein tänäkin vuonna. Keskustelun aiheena oli Kirjallisuus nyt! ja messukatalogin mukaan tarkoitus oli tehdä yhteenvetoa tämän vuoden niin koti- kuin ulkomaisestakin kirjallisuudesta.

Paneelin moderaattorina oli tuttuun tapaan Karo Hämäläinen. Keskustelijoina kirjailija Heidi Köngäs, WSOY:n Anna-Riikka Carlson sekä tietokirjailija Ville Hänninen. Hämäläinen tosin joutui jättämään tilaisuuden kesken, mutta syy tähän oli mitä parhain, sillä hänen piti lähteä tilaisuuteen, jossa hänelle myönnettiin tietokirjailijapalkinto. Onnittelu Karolle!

Kirjakeskustelua kuuntelen aina mielelläni, mutta tänä vuonna keskustelu jäi yleissävyltään vähän laimeaksi, eikä oikein pysynyt fokuksessaan. Tilaisuuden aluksi Hämäläinen pyysi kutakin panelistia kertomaan kolme tällä hetkellä pinnalla olevaa kirjallisuustrendiä, joiden he voisivat kuvitella tulevan dokumentoiduiksi, kun aikakaudestamme joskus tulevaisuudessa kirjoitetaan kirjallisuushistoriaa.

Heidi Köngäs mainitsi pinnalla olevan dokumentaarisuuden, jossa fiktio ja dokumentarismi liudentuvat toisiinsa. Esimerkkinä tästä lajista hän mainitsi Svetlana Aleksijevitšin kirjat. Toiseksi hän nosti maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden kirjoittamat teokset ja kolmanneksi omiin juurin ja sukuhistoriaan liittyvät kirjat.

Anna-Riikka Carlsonin listalla olivat lähihistorian käsittelyyn keskittyvät teokset, yhteiskunnallista tematiikkaa esiin ottavat dekkarit sekä psykologista realismia rikkova kokeellinen proosa.

Ville Hänninen puolestaan nosti esiin Suomen historiaa (joko sotavuosia tai sotien välistä aikaa) kuvaavat teokset, tietokirjallisuuden kaunokirjallistumisen sekä tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta poimitut elementit.

*

Yllättäen paneelikeskustelun kiinnostavin anti muodostui keskusteluissa kirjabloggarien kanssa tilaisuuden jälkeen.

Paneelin loppumetreillä mies yleisöstä kysyi, onko onko olemassa mitään sellaista aihetta, jota käsittelevä kirjallisuus ei kustantamossa menisi läpi.

Anna-Riikka Carlson vastasi, että nykypäivänä ei sellaista aihetta ole, josta kirjaa ei voitaisi julkaista.

Haluankin ojentaa virtuaaliruusun Anna-Riikalle, sillä tästä hänen vastauksestaan syntyi bloggarien kesken mitä hedelmälllisimpiä pohdintoja. Samalla haluan todeta, että sen enempää minä kuin kukaan muukaan bloggari ei keskustelussamme ajatellut, että Anna-Riikan vastaus olisi hänen puoleltaan mikään lopullinen totuus, vaan enemmänkin tilanteen nopeassa tuoksinassa annettu vastaus.

Päädyimme kuitenkin pohtimaan ihan tosissamme, onko niin, että nykypäivänä voidaan julkaista kirjoja aiheesta kuin aiheesta. Hyvin  nopeasti rajasimme keskustelusta pois lasten- ja nuortenkirjallisuuden, joissa tietyt aiheet eivät tule kysymykseen. Esimerkkinä mainittakoon vaikka itsemurhaohjeet nuorille.

Entä aikuisille suunnattu fiktio? Löytyykö aiheita, joita käsitteleviä kirjoja ei julkaistaisi olettaen, että käsikirjoitus olisi laadullisesti hyvä.

Miten pitkälle fiktion vapaus yltää? Määrittääkö fiktion vapautta enemmän lainsäädäntö vai yhteiskunnalliset moraalisäännöt ja normit?

Yllä olevien kysymysten pohtiminen osoittautui monitahoiseksi kimpuksi, eikä selviä kyllä tai ei -päätelmiä ollut kovinkaan helppoa tehdä.

Ainoastaan yksi kirjabloggari totesi pitävänsä itseään siinä määrin anarkistina, että hän katsoo, että kaikkea kirjallisuutta voi julkaista. Hän tosin lisäsi, että järkevää se ei välttämättä ole.

Useimmat meistä olivat sitä mieltä, että sekä lait että moraalisäännöt määrittävät sitä, mitä voi julkaista. Olimme yksimielisiä siitä, että esimerkiksi fiktiivistä teosta, jossa päähenkilö antaa yksityiskohtaiset ohjeet naulapommin rakentamiseen ei julkaistaisi.

Toinen esimerkkikeissi oli fiktiivinen häväistyskirjoitus Suomen presidenttiparista. Tätä ajatusta yksi bloggari kommentoi, että se olisi mahdollista, jos presidenttiparin nimet muutettaisiin. Päädyimme kuitenkin siihen näkemykseen, että mikäli presidenttiparista kirjoitettaisiin heidän oikeilla nimillään teos ei läpäisisi kustantajan seulaa, koska sen julkaiseminen aiheuttaisi niin suurta yleistä paheksuntaa.

Moni oli myös sitä mieltä, että voimakasta rasismia tai vihapuhetta sisältäviä tekstejä ainakaan suurin osa kustantajista ei suostuisi julkaisemaan, koska niiden julkaiseminen vahingoittaisi heidän mainettaan.

Käymämme keskustelu oli todella mielenkiintoinen ja osoitti, että tämäntapaisissa asioissa rajojen vetäminen saattaa olla varsin hankalaa. Loppupäätelmäksi tuli, että lainsäädäntöä enemmän julkaisemiseen vaikuttavat moraalisäännöt ja yhteisiksi koetut normit. Itse ainakin nautin eniten asian pohtimisesta ja toivoisinkin, että myös messuilla voitaisiin käydä enemmän keskustelua sen sijaan, että muutama henkilö puhuu ja loput istuvat kuuntelemassa.

Kiitos kaikille kirjabloggareille, jotka tätä kysymystä kanssani pohtivat.



Johan Alén: Alukseni, kirkas

Vuonna 1973 perustettu Kulttuurivihkot-lehti on päättänyt laajentaa toiminta-alaansa ja aloittaa myös kustannustoiminnan. Koska mielelläni tuon blogiini myös pienempien kustantamojen kirjoja (vaikka viime aikaisia postauksia katsellessa ei ihan siltä välttämättä näytäkään), päätin tutustua kahteen Kultturivihkojen julkaisemaan runokokoelmaan. Kyseessä ovat Johan Alénin kokoelma Alukseni, kirkas sekä Maria Susannan (Susanna Poikela) teos Tämän maailman pidot. Tässä postauksessa kerron tunnelmiani Alénin kokoelmasta ja Maria Susannan runoihin palaan myöhemmin.

 Alénin kokoelma jakaantuu neljään osaan, jotka ovat keskenään tyylillisesti varsin erilaisia. Yhdessä niistä muodostuu matka pisteestä. avaruuteen ja takaisin meidän jokaisen synnyinseudulle (eli naisen jalkojen väliin). Paikoin tunnelma on kuin istuisi Heurekan planetariossa ja kaiuttimista kuuluisi Ravelin Boleroa ja planeettojen pinnasta heijastuisi Bo Derekin pikkuletit. Näytöksen aiheena olevasta matkasta muodostuu seksuaalissävytteinen metafora, joka toimisi hyvin ilman että se kokoelman lopussa paiskataan lukijan kasvoille.

"Vittu sinä olet vittu" -tyylinen teksti, jota kokoelman loppupuolelta löytyy, edustaa lajia, josta olen ennenkin urputtanut ja josta en edelleenkään jaksa innostua, enkä etsiä sen suurempia humoristisia tai ylipäätään mitään muitakaan kierteisiä merkityksiä. Tämä varmaan johtuu siitä, että minulla on se ihmeellinen vittu.

Sinänsä on varsin harmi, että kokoelman vittuosio vei fiilikset mennessään, sillä kokoelman alkupuolella ja erityisesti sen ensimmäisessä osassa oli paljonkin kiinnostavaa. Alénin minimalistiset ja ikään kuin kesken jäävät lauseet synnyttivät mukavan kyselykauden tyyliin: miks toi on tolleen toi kuin?

Vihaan jokaista sanaasi kuin
En lainkaan.
Pian alkavat linnut.

Tyhjä tila toimii kuin pizzapohja, jolle lukija voi asetella haluamansa täytteet. Joskus runo alkaa keskeltä tilannetta tavalla, jolloin ensimmäinen pienellä kirjaimella kirjoitettu sana muuttuu mielikuvituksen parkkipaikaksi. Alénin kieli estää kieltä ja luo samalla tietoisuutta kielestä. Siinä, missä ei ole mitään, on paljon. Onnistuneimmillaan vaikutelma on hieman becketmäinen. Jotakin on tulollaan, mutta sen tuleminen siirtyy jatkuvasti.

Alukseni, kirkas on paikoin hyvin maskuliinista runoutta, jossa avaruuden matkarakastaja täyttyy loppujen lopuksi parhaimmiten itsestään. Koin tätä kokoelmaa lukiessani sen kaltaista vierautta, joka teki näiden runojen objektiivisen vastaanoton mahdottomaksi.

Olet pelkkää kanaa-nainen mutta hillitset itsesi. Voisin poimia sinut raa'an omenan tapaan, äkkiä, jollei vieressäsi istuisi muita. Oikeastaan en ole kiinnostunut sinusta vaan jalkovälistäsi, jonka tuoksun alan tuntea. Vai oletko se sinä vieressäni joka katselet poispäin uneksuvana? Sinulla on leveä lantio, sinut ottaisin.

Objekti/poimittava - subjekti/poimija -kuvio on niin silmiinpistävä, että haluan uskoa, että siihen kätkeytyy joku suurempi tarkoitus. Jokin jännän ironinen message, joka on kirjoitettu kielellä, jolla en osaa lausua edes tervehdystä.

Mitä enemmän luin tätä kokoelmaa sitä enemmän alkoi vaikuttaa siltä, että suunnilleen kaikki oli jonkinlaista seksuaalisuuden/seksin/rakastelemisen/valloittamisen yms. symbolia ja metaforaa. Yritin äsken kirjoittaa 'meri', mutta sekään ei tuntunut enää viittaavaan suht paljon vettä sisältävään aaltoilevaan kokonaisuuteen, vaan näyttäytyi jonain ihan muuna. Ei liene ihan pieni saavutus, että runoilija saa lukijan tällä tavoin pohtimaan kielen vivahteita ja merkityksiä.



Johan Alén: Ajatukseni, kirkas
49 sivua
Kustantaja: Kulttuurivihkot