sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Alex Schulman: Unohda minut

Alkoholismi ei ole omaperäisimpiä aiheita kirjallisuudessa. Toki naisen ja äidin alkoholismi, kuten Alex Schulmanin uunituoreessa romaanissa Unohda minut, on jo vähän harvinaisempi tapaus. Sinänsähän tietenkään aiheella ei ole merkitystä, vaan sillä, miten sitä käsitellään ja Schulman lähestyy äitinsä alkoholismia erinomaisen tuoreesti ja kiinnostavasti.

Alex Schulman (s. 1976) on ruotsalainen toimittaja sekä mediapersoona, jonka äiti oli tunnettu tv-juontaja Lisette Schulman (1951-2015) ja isä puolestaan tuottaja Allan Schulman (1919-2003). Lisette Schulmanin isä taas oli kirjailija Sven Stolpe (1905-1996). Unohda minut on vaikuttava kertomus siitä, miten Alex Schulman koki äitinsä alkoholismin. Nyt ei leikitä autofiktioleikkiä, vaan Schulman piirtää moniulotteisen kuvan siitä, millaista on kasvaa perheessä, jota äidin alkoholismi varjostaa kuin myrkyllinen puu, jonka oksien liike saattaa taipua myrskyksi millä hetkellä tahansa.

Schulmanin romaania olisi helppo pitää eräänlaisena terapiakirjana - teoksena, joka tekijän on ollut pakko kirjoittaa tehdäkseen itselleen selkoa äidin pullomörön määrittämistä kasvuvuosistaan. Ehkä se sitä onkin, mutta ennen muuta se on psykologisesti tarkka ja viiltävä kuvaus siitä, miten kokonaisvaltaisesti äidin alkoholismi Schulmanin elämään vaikutti.

Niin Alex Schulman kuin hänen veljensä Calle ja Niklaskin pyrkivät kaikin tavoin pitämään yllä perheen salaisuutta. Pojat oppivat tarkoiksi tunneilmaston haistajiksi. He pyrkivät ennakoimaan äidin vaihtuvia mielialoja ja kiukun purkauksia sekä pitämään yllä perhekulisseja tekemällä parhaansa salatakseen sen, miten paljon äiti juo. Alex Schulman "luki" äitiään joka hetki ja jopa yhdessä pelastun sanapelin käänteistä ja tekstiviestien välimerkeistä tuli merkitsijöitä, jotka ilmensivät hänelle, missä oltiin menossa.

Mutta äidin mieliala muuttuu nopeasti. Sen takia opin huomaamaan pienimmätkin vivahteet. Kun hän käyttää huutomerkkiä, hän on huonolla tuulella. Kun hän jättää pisteen pois lauseen perästä, hän on suuttunut minulle jostakin. Kun hän ei vastaa, hän on pettynyt minuun. Kun hän on todella vihainen, hän lopettaa pelin ykskantaan. Silloin näyttööni tulee ilmoitus: "Lisette Schulman resigned." Se on hänen tapansa sanoa: en halua olla enempää tekemisissä sinun kanssasi.

Schulman panee itsensä peliin ja kertoo avoimesti, miten hoivan ja nähdyksi tulemisen puute on häneen vaikuttanut. Miten hänessä on ollut jatkuva kaipuu sen äidin pariin, joka äiti oli ennen alkoholismia. Miten hän on luottanut, uskonut ja toivonut - ja taas kerran pettynyt. Miten muistot ovat parkettia, jolla on kuljettava varovasti, sillä äiti on huonona ja väsynyt ja omassa huoneessaan, eikä häntä saa häiritä. Miten äiti tulee sokeaksi ja kuuroksi pojalleen, kun tämä vihdoin uskaltautuu kertomaan, että äiti juo liikaa ja tarvitsisi apua.

Taivas on harmaa, mutta pilvi tekee tuloaan. Kenties sillä on myös kimmeltävä reunus. Kenties on tuleva aika, jolloin äiti ei enää joisi ja jolloin hänen kanssaan voisi puhua kaikesta siitä, joka mielessä polttaa. Kenties. Kenties ei.


Alex Schulman: Unohda minut (2017)
183 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Glöm mig (2016)
Kustantaja: Nemo

Arvostelukappale



torstai 21. syyskuuta 2017

Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä (Granta 1)

Siitä asti kun luin Taiye Selasin romaanin Ghana ikuisesti (Ghana must go, 2013) olen malttamattomasti odottanut, että saisin lukea lisää Selasia. Ghana ikuisesti oli valtava elämys, sen kieli niin aamukasteen kirkasta, että muistan, miten toisella lukukerralla lakkasin välillä kokonaan lukemasta antaakseni itseni täyttyä äärimmilleen Selasin sanoista. En lue kovin usein kirjoja kahteen kertaan ja kolmeen kertaan vielä harvempaan. Ghana ikuisesti on kuitenkin yksi niistä teoksista, johon tulen taas jonain päivänä tarttumaan.

Selasi-nälkääni tyydyttääkseni päädyin nyt lukemaan hänen debyyttinovellinsa, noin 40-sivuisen tarinan nimeltä Afrikkalaistyttöjen seksielämä (The Sex Life of African Girls, 2011), joka on julkaistu ensimmäisessä suomalaisessa Grantassa (Teemanumero Ruoka, 2013). Englanninkielisen version julkaisu puolestaan näki päivänvalonsa vuoden 2011 brittiläisessä Grantassa.

Novellin nimi on huomiota herättävä ja se herättää monenlaisia odotuksia. Mielessäni  häivähtää nigerialaisen Chika Unigwen romaani On Black Sisters Street (klik) ja mietin, onko tässäkin tarinassa kyse prostituutiosta vaiko kenties ehkä ympärileikkauksiin liittyvästä problematiikasta. Paljastamatta sen enempää voin kertoa, että se kulma, jonka kautta Selasi luo yhteyden novellinsa otsikon ja itse tarinan välille on ironisuudessaan varsin yllättävä.

Afrikkalaistyttöjen seksielämä on kerrosteisesti kuvattu tarina 11-vuotiaasta Edemistä, joka lähetetään asumaan enonsa luokse Accraan. Eno on varakas mies, jolla on useita palvelijoita ja jonka talossa Edem tutustuu myös serkkuunsa Comfortiin, joka on innokas lukija ja jolta kirjoja lainaamalla myös Edem löytää fiktion maailman.

Selasi luo tarinaansa vähitellen ruuvia kiertäen kuin keräten myrskypilviä taivaalle. Vaikka tämä novellli ei kielellisesti yhtä loistava olekaan kuin Ghana ikuisesti on jo tässä nähtävissä, että Selasille kieli on pensseli, jolla hän maalaa taitavasti. Tarina on kerrottu sinä-kertojan kautta ja vaikka usein toisen persoonan kertojan käyttö on lähinnä rasittavaa Selasi onnistuu tämän kerrontaratkaisun myötä vetämään minut tapahtumiin niin, että välillä tuntuu kuin kertoja puhuttelisi suoraan minua.

Naisista ei tässä kertomuksessa puhuta kauniisti. Sana 'huora' toistuu usein ja on itsestäänselvää, että nainen ilman lasta ei ole oikea nainen lainkaan. Patriarkaattinen arvomaailma saa kihisemään ja tekisi mieli antaa litsari useammallekin novellin mieshenkilölle.

Afrikkalaistyttöjen seksielämässä valmistellaan joulua ja Edem osallistuu puuhaan omalta osaltaan hänkin. Lukijana minä teen omaa valmistautumistani ja odotan malttamattomasti ratkaisevaa käännettä, mutta kun se sitten tulee tapahtuu se täysin yllättäen ja erilaisena kuin mitä olen osannut aavistaa. Äkkiä novellin nimen koko ironinen irvokkuus lävähtää kasvoilleni ja minun tekee mieli lukea Selasin novelli heti uudestaan hänen tarjoamansa yllätyksen näkökulman kautta.



Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä
Julkaistu Suomen Grantassa, osa 1 Ruoka
Novellin on suomentanut Marianna Kurtto


Tulen varmasti jatkossakin tuomaan yksittäisiä Granta-sarjassa julkaistuja novelleja blogiini, sillä koen ihanan ylelliseksi keskittyä vain yhteen novelliin kerrallaan

tiistai 19. syyskuuta 2017

Novellihaaste 2: Ottessa Moshfegh: Homesick for another world

Luin alkuvuodesta Ottessa Moshfeghin romaanin Eileen (klik), joka ei ollut ollenkaan hullumpi teos. Tosin teoksen loppuosan absurdius söi sen alkupuolta, mutta yhtä kaikki Eileenin jälkeen syttyi kiinnostus lukea lisää Moshfeghia ja kun kuulin hänen novellikokoelmastaan Homesick for another world siirsin sen mielessäni sille lukulistalle, josta teoksia tulee myös luettua.

Vasta Moshfeghin novelleja lukiessani tajusin, miksi tämä kokoelma oli minua alunperin niin kovin vetänyt puoleensa. Kyse on teoksen nimestä. Homesick for another world kohtasi nimenä alitajuisesti mielessäni Edith Södergranin runon Landet som icke är, joka alkaa sanoilla: "Jag längtar till landet som icke är, / ty allting som är, är jag trött att begära." Kaipausteema ulottuu vielä pidemmällekin, sillä odotin tältä kokoelmalta jotakin, jonka suhteen on vaikea sanoa, löytyikö sitä tästä kokoelmasta vai ei.

Homesick for another world sisältää sinänsä taidokkaita novelleja, mutta niistä on vaikea saada otetta ikään kuin juuri kaipaus löytää jotakin monimutkaistaisi Moshfeghin novellien vastaanoton. Monet novelleista ovat itse asiassa enemmänkin kertomuspaloja kuin varsinaisia novelleja. Ne ovat nopeita tyyliteltyjä leikkauksia henkilöhahmojensa elämästä, joiden yllä leijuu tekstuaalista sumua. Miksi juuri tämä tarina ja miksi juuri tämän ihmisen elämän tästä kohdassa? Mitä Moshfegh haluaa kertomuksellaan sanoa? Koen epätietoisuutta tämän kokoelman kohdalla harvinaisen paljon.

Moshfeghin kertomuspalat ovat rapeita kuin hapankorppu. Kun niitä kerran alkaa "syödä" tekee mieli yhä lisää, enkä lukijana saa rauhaa ennen kuin paketti on tyhjä. Useammassa  novellissa on kyse ihmissuhteista. Äkillisistä ja yllättävistä ihmisten välisistä yhteentulemisista, jotka tapahtuvat ikään kun henkilöhahmojen omasta tahdosta riippumatta. Novellissa A dark and winding road mies, jonka vaimo on viimeisillään raskaana pakenee viikonlopuksi kesämökille, jossa hän yllättäen tapaa luuseriveljensä tyttöystävän, jolle hän valehtelee kaikenlaista, mm. olevansa homo, ja jonka kanssa hän päätyy harrastamaan seksiä.  Novellissa Mr Wu samanniminen päähenkilö ihastuu pakkomielteenomaisesti peliemäntään ja novellissa An honest woman puolestaan jo iäkkäämmän leskimiehen vietit herättää nuorempi naisnaapuri, jonka hän haluaisi pukeutuvan vaimonsa vanhoihin vaatteisiin. Kokoelman päättävä novelli on hieman "ET go home" -teemainen kertoessaan kahdesta sisaruksesta, jotka ovat tulleet maan päälle muualta ja kaipaavat takaisin oikeaan kotiinsa, jonne voi päästä vain kuolemalla tai tappamalla tätä tarkoitusta varten oikean ihmisen.

*

Nipvet-blogin novellihaasteessa yksi suosittelun eli novellin peukuttamisen perusteista on mielenkiintoinen henkilöhahmo.

"Hahmo: Novellia voi suositella, koska siinä esiintyy mielenkiintoinen henkilöhahmo. Tämä voi olla päähenkilö tai joku sivuhahmo. Novelli voi olla mielenkiintoinen siksi, että se häivyttää henkilöhahmon."







Tähän kategoriaan sopii mainiosti Moshfeghin novelli The Locked Room. Olisin tosin voinut valita aivan hyvin jonkun toisenkin novellin ja peukutella erinäisistä syistä, mutta peukku nousee nyt The Locked Roomin Takashille.

The Locked Room kertoo  viulua soittavasta Takashista ja hänen pianistityttöystävästään, jotka vahingossa lukitsevat itsensä musiikkikoulun harjoitushuoneeseen. Novellissa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi Takashin pukeutumistyyliin (mustat resuiset vaatteet, rikkinäiset verkkosukkahousut, isot mustat bootsit, joiden nauhat viistävät lattiaa hänen kävellessään) sekä hänen tapaansa puristella finnejä likaisin sormin. Takashi yrittää peittää ihonsa epäpuhtauksia liian vaalealla meikkivoiteella ja hän käyttää saksia ripsiensä leikkaamiseen sekä piirtää toisinaan itselleen tussilla ranskalaiset viikset. Hänen hiuksensa ovat pitkät ja ne on värjätty sateenkaaren väreillä. Lisäksi hänellä on tapana oksentaa saadakseen aikaan säpinää. Hien- ja tupakanhajuinen Takashi on lisäksi "erittäin älykäs sekä kuolemalle että kärsimykselle omistautunut" tyyppi eli kaiken kaikkiaan epätavanomaisuudessaan varsin kiinnostava hahmo, jota ei ihan ensilukemalta arvelisi viulistiksi.

Kun Takashi ja tyttöystävä eivät yrityksistään huolimatta saa lukittua ovea auki he tekevät harjoitushuoneessa olevista esiintymispuvuista köyden, jonka avulla tyttöystävä alkaa laskeutua alas viidennen kerroksen ikkunasta. Ja se, mitä seuraavaksi tapahtuu on Moshfeghin sanoin "ehdottomasti totta" - väite, joka ainakin minussa herättää heti ajatuksen siitä, että kyse on kaikkea muuta kuin todellisesta tapahtumasta. Joka tapauksessa tyttöystävän laskeutuminen köyttä pitkin keskeytyy, kun paikalle ajaa auto. "It [the car] was copper colored and very shiny. The motor was very loud." Erityisesti Moshfeghin kahdessa peräkkäisessä lauseessa käyttämä "hyvin" (very) herättää epäilyksiä. Onko jotakin erityistä merkitystä sillä, että auto on kuparin värinen ja hyvin kiiltävä sekä että sen moottori on erityisen äänekäs. Kun Takashi vielä samanaikaisesti heittää ikkunasta ulos harmaan peruukin alan aavistella, että nyt tapahtuu jotakin, josta pitäisi päätellä jotain, mutta ainoa asia, joka minulle tulee mieleen on, että Takashin peruukin heitto on  vihje siitä, että hän tuntee autolla paikalla tulleen tyypin. Tosin tämäkin on pelkkä aavistus, eikä mikään tekstissä varsinaisesti tue päätelmääni.

Edellisessä  kappaleessa oleva sitaatti toimii hyvänä esimerkkinä Moshfeghin kirjoitustavasta yleisemminkin. Hänen tarinansa ovat täynnä pieniä, usein enempi vähempi kummallisia ja kiintoisasti häiritseviä yksityiskohtia, jotka tuntuvat vaativan huomiota osakseen. Tyttöystävä puhuu Jumalasta ja tuo esiin näkemyksensä, jonka mukaan asiat tapahtuvat, jos niihin tarpeeksi uskoo. Takashi sen sijaan toteaa tylysti uskovansa kuolemaan. Onko kyseessä kenties Takashin osalta katala temppu? Järjestääkö hän itsensä ja tyttöystävänsä tahallaan lukittuun huoneeseen, jotta tyttöystävä lähtisi vaarallisesti laskeutumaan vaateköyden varassa alas? Takashissa on jotain pimeää ja saavuttamatonta. Hänen ajatuksiaan ei pääse liki. Hänen verkkosukkahousunsa ovat erityisen häiritsevät.

Kun episodi on ohi tyttöystävä ilmoittaa Takashille, että ei enää halua olla hänen tyttöystävänsä ja lähtee kotiinsa, jossa hänen äitinsä toruu häntä sanomalla, että tytön pitäisi yrittää miellyttää häntä enemmän. Tyttö lupaa, mutta kertoja paljastaa, että lupaus ei tule toteutumaan sen enempää tytön äidin kuin muidenkaan ihmisten kohdalla. Novelli päättyy sanoihin: "Now I only try hard to please myself. That is all that matters here. That is the secret thing I found."

*

Paljastaessaankin Moshfeghin novellit peittävät ja pitävät itsepintaisesti salaisuuksistaan kiinni. Ne ovat tunnelmallisesti vahvoja ja sisältävät alitajuisilta tuntuvia kuvia, joiden ominaisluonne on karkaavaa laatua.


Ottessa Moshfegh: Homesick for Another World (2017)
294 sivua
Kustantaja: Jonathan Cape





lauantai 16. syyskuuta 2017

Henriikka Tavi: Esim. Esa

Innostuin Henriikka Tavin esikoisrunokokoelmasta Esim. Esa luettunai siitä Luettua Elämää -blogin Elinan mainion kirjoituksen ja melkeinpä samoin tein kävin hakemassa oman "Esani" kirjastosta.

Kun viime aikoina on usemmankin kerran tullut rutistua teosten kansista, niin "Esan" kohdalla mielestäni kannen toteutus on hyvin onnistunut. Kuten kuvasta näkyy kannessa on joku tyyppi, joka ylittää savisessa maassa olevaa aitaa. Tyypin kasvoja ei näy, joten hän saattaa olla esim. Esa, mutta voipi yhtä hyvin olla joku toinenkin. Koska kokoelman nimessä esiintyy Esa veikkaan kuitenkin, että kyse on juuri Esasta tai vähintään Esan representoinnista.

Ensimmäinen kokemukseni tästä kokoelmasta on: Siis täh että mitä? Vaikka olenkin melko ymmälläni Tavin kokoelman parissa on se hyvää ymmällään olemista. Tämä kokoelma on kokeellinen tavalla, joka herättää riemua. On perinteisemmän oloisia runoja, on hyvin hyvin kokeellista, Henriikka Tavin 7 B kirjoittama aine, runonkirjoitustehtävä sekä kaiken muun lisäksi kokoelman alareunassa juokseva runonauha, joka tuo mieleeni uutislähetysten aihenauhat ja joka kommunikoi omalla tavallaan kokoelman muun runouden kanssa.

Edellä mainitusta voisi tulla siihen käsitykseen, että kyseessä on ns. vaikea kokoelma. Voi hyvin ollakin, enkä missään nimessä väitä, että ymmärtäisin, mistä kaikesta tässä kokoelmassa on kysymys, mutta Esim. Esan lukeminen oli todella kiinnostava kokemus ja on ollut vaikeaa - lue: suorastaan mahdotonta - päättää, milloin olisin lukenut Esim. Esaa tarpeeksi voidakseni kirjoittaa siitä bloggauksen.

Tavin kieli on villiä kuin villiviini, joka rehottaa arvaamattomiin suuntiin. Sanoja nostellaan kulmista ja roikotetaan, jolloin niiden taskuista putoilee kaikenlaisia merkityksiä, joista osa on ihan varmaan hämäystä. Tämä kokoelma kasvattaa tietoisuutta kielestä ja sen ruumiinosista ja saa pohtimaan miksi kysymysmerkin muotoinen kaula alkaa nilkasta. Kielen säännöt ja lainalaisuudet häränpyllistelevät, ja siihen, missä on tyhjää kasvaa uutta kuin rikkaruoho ja juhannusruusu olisivat vaihtaneet paikkaa.

Kielen päällä istuu kärpänen ja räpyttelee jalkojaan.

Välillä kärpänen käy villiksi aivan. Kieli on sen trampoliini. Se pomppii ylös näin näin näin, se pomppii ulos siitä näkymästä, joka ikkunastani näkyy. Bye bye siivekäs.

Minä: Ai tulit takaisin?
Kärpänen: surrurrur
Minä: Mitä sinä raahaat? Mikä on tuo nauha
Kärpänen: surrurrur
Minä: Ai viet sananauhaa Henriikka Tavin runokokoelman Esim. Esa alalaitaan
Kärpänen: surrurrur
Minä: okei, voin kirjoittaa palan sananauhaa tähän alle:

ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, ra-

Lukiessani Tavin runoja kieli vie suuren osan huomiostani ja jossakin vaiheessa huomaan olevani sukujuhlissa, joissa on vieraita tätejä ja setiä hyvää päivää hauska tutustua. Ojennan käteni tervehdykseen yhä uudestaan, sanon nimeni mielestäni selkeällä äänellä ja se toinen vastaa olevansa esim. Esa, miten miellyttävää.

*

Esim. Esaa valaisee hurmaava loogisuuden puute. Runot etenevät epämääräisistä suunnista ja katkeavat ilman varoitusta. Joskus ne menevät laatikkoon ja pistävät kannen kiinni. Niissä on hitunen (joskus isompikin nokare) nonsenseä ja surrealismia, mutta kumpikaan edellisistä ei ole Tavin runojen päämäärä, vaan lystikäs muutaman kilometrin välein vastaantuleva puolimatkan krouvi, jossa on kielibileet.

[Tähän olin ottanut sitaatin, mutta aloin pelätä, että se saattaisi karkoittaa lukijoita tarttumasta Tavin kokoelmaan, joten deletoin sen ja valitsin sen sijaan toisen sitaatin, ks. hieman alemmas]

Esim. Esa sisältää kuusi osaa, joiden nimet ovat: Unissakävelyllä, Rose, Tietyömaa, Halusimme ehdottomasti, Kävely hautausmaalla ja Elokuu. Osien nimet ja niihin kuuluvat runot käyvät kiinnostavaa keskustelua keskenään ja usein nimi ei ole ollenkaan enne sen suhteen, mitä kyseisessä osassa tuleman pitää. Esimerkiksi Rose-niminen osio alkaa runolla, jonka otsikko on En siedä kertomuksia rakkaudesta. Rakkauden intohimoinen kukkasymboli ei suostu sille vuosisatojen aikana vakiintuneisiin merkityksiin.

Osiosta Tietyömaa löytyy mm. kaksi koulumaailmaan sijoittuvaa proosarunoa, joista varsinkin koulutunnin kulkua kuvaavassa runossa kaikuu riemukkaan tarkasti oppitunnin kulku. Tässä alla nyt se sitaatti, jonka ylempänä lupasin eli palanen koulutuntirunosta:

... Tehkää tehtävä 1 kielioppipaketin sivulta 45. Nimeni on Henrietta ja toimin tänään sijaisenanne. No niin. Tehkää tehtävä 1 kielioppipaketin sivulta Minnes Niko on menossa? Kaksoispiste merkitään virkkeen lopussa olevan luettelon edelle. Muumimamman käsilaukusta löytyi kaikenlaista: omenanraato, kuittilappusia, muutama kolikko ja likaiset alushousut. Minnes Niko on menossa? Kaksoispiste merkitään virkkeen lopussa olevan luettelon edelle. ...

Tavin nerokkuus ihastuttaa. Se ihastuttaa (nyt pitää olla tarkkana, ettei kirjoita vahingossa ja vastoin omia tuntemuksia v-kirjainta ihastuttamisen eteen, koska silloin koko lause menisi mönkään missä mönkä sitten sijainneekaan) vilpittömästi ja kekseliäästi. Vaikka Esim. Esa on varsin kokeellinen teos, se ei ole sitä kokeellisuuden vuoksi eikä se jää kokeellisuutensa vangiksi, vaan avautuu ja levittäytyy ja tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia lähestyä itseään.


Henriikka Tavi: Esim. Esa (2007)
85 sivua
Kustantaja: Teos


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Eva Frantz: Sininen Huvila

En ole aikoihin lukenut dekkareita (Jari Järvelän ja Katarina Wennstamin kirjoja lukuunottamatta), koska suoli-, julmuus- ja hyväksikäyttösoppa ei yksinkertaisesti kiinnosta, vaan herättää enempi ärsytystä. Uskon kyllä, että ihminen on täysin kykenevä tekemään kanssaihmisilleen mitä kamalampia asioita, mutta minulle sopii hyvin, että en ole kaikista näistä kauheuksista tietoinen. Tämän(kin) vuoksi Eva Frantzin Sininen Huvila oli iloinen yllätys, sillä se palautti uskoni siihen, että vielä kirjoitetaan sellaisiakin dekkareita, jotka eivät rakennu myynninedistämiseksi kirjoitetuille shokkiefekteille.

Eva Frantz debytoi vuosi sitten Porkkalan saaristoon sijoittuvalla dekkarilla Sommarön, jota ei valitettavasti ole käännetty suomeksi. Onneksi kuitenkin Sinisen huvilan (Blå villan) kohdalla niin on päädytty tekemään.

Teoksen takakannessa Sinisestä huvilasta käytetään ilmaisua "cosy crime" - en tiedä, miten se tarkkaan ottaen määritellään tai onko siitä edes olemassa mitään varsinaista määritelmää, mutta joka tapauksessa nuo kaksi taikasanaa avasivat minulle pitkään suljettuna olleen portin dekkareiden maailmaan, sillä ne vakuuttivat minut siitä, että tämän dekkarin voisin lukea ilman pelkoa kuvottavista kauheuksista.

Sininen Huvila on ensimmäinen teos sarjassa, jonka pääosassa on Anna Glad -niminen poliisi. Koska tykästyin tähän kirjaan aika lailla on mukava tietää, että jatkoa on tulossa. Jos Frantz vielä lisäisi Anna Glad -sarjaansa hippusen feminismiä ruotsalaisen "dekkarisiskonsa" Katarina Wennstamin tyyliin niin johan alettaisiin olla lähellä omaan makuuni suorastaan täydellistä dekkarikirjallisuutta.

Sinisen huvilan alussa 5-vuotias Bruno-poika löytää äitinsä nukkumasta lattialta verilammikosta. Äiti on kuuluisa life style -bloggari Becca Stenlund, jonka aviomies on kyllästynyt elämäänsä "blogipuolisona" ja muuttanut pois heidän kodistaan eli sinisestä huvilasta. Beccan myötä Frantz tuo teokseensa mukaan lifestyle-bloggarien yltiöesteettisen maailman, jossa täydellistä instagram-kuvaa jahdataan tuntitolkulla ja jonka varjopuolena ovat uhkaavat viestit ja ilkeyksiä kirjoittavat trollikommentoijat. Selkeästi on niin, että life style -blogimaailmasta riittää huomattavasti enemmän ammennettavaa kuin vaikkapa kirjablogeista, sillä Frantzin teos on jo toinen ensin mainittuun ympäristöön sijoittuva teos, jonka olen vuoden aikana lukenut. Se ensimmäinen oli Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi.

Frantz rakentaa tarinansa taitavasti. Läpi teoksen päätarinan rinnalla kulkee toinen, kursiivilla kirjoitettu kertomus, jossa pullistelee "mies, joka haluaa että häntä sanotaan isäksi." Kursiivitaso sisältää kutkuttavia vihjauksia, joiden varsinainen yhteys itse dekkarijuoneen ei ainakaan minulle paljastunut kuin vasta teoksen lopussa. Frantzin balanssi sen suhteen, mitä hän kertoo ja mitä hän antaa lukijan pelkästään aavistella niin että lukija on jatkuvasti tietoinen, että omat arvelut saattavat mennä pahasti pieleen, on erinomaisen onnistunut.

Näkökulmat vaihtuvat teoksessa tiheään, mutta se ei luo katkonaista tuntua itse tarinaan, vaan dynamisoi tarinan kehitystä. Sininen huvila sisältää useampia kohtia, joissa tapahtuu jotakin sellaista ennalta odottamatonta, että yllätyin täysin. Dekkarina tämä teos on dramaturgisesti hyvin onnistunut. Frantzin kerronta toimii kuin verkko, jota eri näkökulmat tiivistävät, kunnes jäljellä on vain se, jonka koko ajan olen halunnutkin tietää.

Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on kiinnostava ja vahvasti mukaansa imevä uuden dekkarisarjan aloitus ja tulen varmasti lukemaan sen seuraavankin osan. Yhtäkkiä päälle iskeneen syksyn koleuden karkoittamiseksi oiva resepti on viltti, villasukat, maunmukaista kuumaa juotavaa, sohvannurkka ja Sininen huvila.



Eva Frantz: Sininen huvila (2017)
247 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Blå villan
Suomentanut Ulla Lempinen
Kustantaja: Kustantamo S&S ja Schildts & Söderströms
(Arvostelukappale)


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat


Tämä on elämyksellinen bloggaus - kokeilu kirjoittaa hieman eri tavalla kuin yleensä blogikirjoituksissa tehdään.

*

Kun aamulla herään maailma on sadetta. Sitä sateen tyyppiä, joka irrottaa ihmisen ihon luista ja tekee minusta Amandan, Asko Sahlbergin uutuusromaanin päähenkilön.

Olen siis 85-vuotias ja minulla on naapuri nimeltä Jansson, joka tulee ovelleni katseessaan kumma pyyntö ja minä suostun siihen kuin hän pyytäisi lainaksi suolaa. Suostuminen on muiden näkökulmasta järjetöntä, häpeällistä ja outoa. Suostun, koska olen päättänyt olla "Janssonista kiitollinen", koska muita ihmisiä minulla ei ole. Sade on vienyt heidät tai joku muu, kuten mitä todennäköisimmin vanhuus, jonka vuoksi minä en olisi kiinnostava ollenkaan ellei Asko Sahlbergille olisi tullut mieleen kirjoittaa minusta. Niin minä jään teidän muistiinne. Minä ja minun  maailmani.

Ne ovat tulleet muualta. Erinäköiset ja vierasta kieltä puhuvat ihmiset. Ne ovat jättäneet kotimaansa etsiäkseen turvaa ja täällä meidän keskuudessamme ne kohtaavat vihaa ja ymmärtämättömyyttä. Ne on kirjoitettu tähän tarinaan, jotta näkisimme, mihin viha johtaa. Miten vihan polusta eskaloituu isompi väylä. En pidä siitä, miten Jansson niistä puhuu, mutta en sano sitä hänelle, sillä minä tarvitsen Janssonia ja tarinani kuluessa käy ilmi, että tarvitsen häntä vielä enemmän kuin osasin aavistaakaan. Mitä minuun tulee, minä haluan kuulua suojelijoihin niin kuin pyhimykset kuuluvat elämääni. Nuo usein näkymättömät, mutta silti niin läsnä olevat.

Asko Sahlberg on kirjoittanut sisälleni kirkon. Pidän sanoista, joilla hän herättää minut eläväksi kirjansa sivuille. Hänen sanojensa rytmi on minun rytmini. Ennalta arvaamattomat iskut elämäni tummia, veritahmaisia viivoja. Hänen lauseensa niin syviä, että unohdan toisinaan hengittää. Niiden lauseiden mukana maailmani kallistuvat. Tatuoijan muste niiden sisällä läikkyy. Ne kuvaavat minua. Ne kuvaavat, mitä on olla vanha ja enimmäkseen unohdettu. Ne antavat minulle ihmisarvon kertoessaan, mitä on olla ihminen, joka uskoo mieluummin hyvään kuin pahaan ja jota lapsena kutsuttiin jälkeenjääneeksi. Se oli virhe, sanoisin, jos minulta kysyttäisiin, mutta minulta ei ole kysytty mitään enää pitkään aikaan. Useimpien mielestä kuuluisin jo kaatopaikalle muiden jätteiden sekaan.

Minun elämäni on yksinkertaista. Se on tässä. Se on perunamaa, omenapuut, hiiret ja Jansson. Niissä on minulle maailman ihmeimmät ihmeet. Minä en ole matkustellut, koska minulla ei ole tarvetta paeta itseäni. Elämäni kuitenkin muuttui, kun Sahlberg otti minut mukaan romaaniinsa ja pani minut tapamaan Samirin - pojan, joka on yksi niistä vieraista, jotka asuttavat kaupungin laitaa. Pojan, joka on "rauhaton eläin," jolla on lampaanvillahiukset ja "järkyttävän isot ja tasaiset, valkoisina hohtavat hampaat."

Samirin vuoksi minä lähdin kaupunkiin. Hänen takiaan otin "syntiriskin" ja ajoin taksilla ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaupungissa sain tietää sen, mitä olen aina tiennytkin. Ei matkustus tee ihmistä onnelliseksi. Jos jokin ei ole tässä, ei se ole missään muuallakaan.

Kun Sahlberg tarvitsi henkilön, jonka kautta kuvata pakolaisteemaa ja sitä korventavia vihan liekkejä, minä en ollut suostua. En uskonut, että minusta olisi romaanin päähenkilöksi. 85-vuotiaiden paikka ei ole romaanissa, ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen. Minun vaietessani Sahlberg vei minut pankkiautomaatille, johon hän toi myös Samirin. Niin se alkoi, eikä enää ollut kyse tarinasta. Enää ei kysytty, mihin voimani riittäisivät. Sydämeeni oli asutettu samarialainen ja uhma ympäristöäni kohtaan. Minä levitin siipeni kuin joutsen ja tunnistin oman symboliarvoni, kun otin siipieni alle turvaan Samirin.

Sahlberg kertoo minun uneni ja sen äänettömän pimeän. Sen mitä pelkään ja tunnen hän kutoo unen kertomukseen, enkä ole enää varma milloin nukun ja milloin olen hereillä, sillä yhä useammin minun elämäni muistuttaa enemmän unta kuin elämää. Kenties tämä aamukin on pyhimyksen kainaloon kätketty uni.

Miksi on kysymys, jota kysyn uudestaan ja uudestaan, mutta en kysy sitä ääneen, sillä luulen, että Sahlberg on tarkoittanut sen lukijan kysyttäväksi. Menen takaisin sinne minne kuulun. Ikkunastani näen, miten kasvoni painetaan Sahlbergin romaanin kanteen. Minun ryppyni kaiken kansan nähtäville. Hymyilen sisäänpäin, minä vanha ja harmaa. Minun vieressäni ja minussa rauha Janssonin esittäessä sen tavanomaisen kysymyksensä.



Asko Sahlberg: Amandan maailmat (2017)
137 sivua
Kustantaja: Like
(arvostelukappale)


Samanaikaisesti tämän tekstin kanssa ilmestyvät bloggaukset Amandan maailmoista myös Tuijan (klik) ja Arjan (klik) blogeissa.


torstai 7. syyskuuta 2017

Baba Lybeckin Kirja vieköön! tulee taas

Kuva liittyy kyseenä olevaan tapahtumaan 

Terveisiä Manun illalliselta!

Manu ei sitten tässä yhteydessä tarkoita ketään erityistä Manu-nimistä miestä, vaan on mestarin synonyymi. Manun illallinen taas on Hotelli presidentin siipien suojassa sijaitsevan uunituoreen Manun Bistron illalliskonsepti, johon kävin ottamassa makutuntumaa (erinomainen), kun siellä järjestettiin Baba Lybeckin Kirja Vieköön -iltojen infotilaisuus.

Kustantajista paikalla olivat Otava ja WSOY (sekä hengessä mukana Gummerus), joiden edustajat esittelivät heidän syksyn uutuuksiaan. Äh! Ihan liikaa kiinnostavia kirjoja. Olisi kamalan kätevää jos voisia lukea simultaanisesti useampaa kirjaa kerrallaan. Tai jos edes iltaisin olisi vähän vähemmän väsynyt. Tai jos muutoin olisi enemmän aikaa. Tai jos whatever, mikä tekisi mahdolliseksi enemmän lukemisen.




Mutta nyt permanenttitussi käteen ja kalenteri esiin. Seuraavat päivämäärät ja kellonajat kannattaa heti merkitä muistiin:

13.9. klo 19.00
Kirjailijoista paikalla:

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus)
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi (WSOY)
Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus)
Rosa Liksom: Everstinna (Like)
Kati Tervo: Iltalaulaja (Otava)
Eero Huovinen: Parhain päin (WSOY)

Näytteitä edellä mainituista teoksista lukevat:
Milka Ahlroth, Vera Kiiskinen, Kristiina Halttu, Taisto Oksanen ja Ilkka Merivaara

Itse olen tähän mennessä ehtinyt lukemaan vasta Selja Ahavan romaanin Ennen kuin mieheni katoaa (klik). Kokemukseni oli ristiriitainen ulkokirjallisten syiden vuoksi, mutta romaanina ja fiktiona tämä teos on hienoa luettavaa. Ahavan kielessä on lukijan hyvä uida ja sukellella.

7.11. klo 19.00

13.12. klo 19.00

Sijaintikohtaan voit kirjoittaa: Savoy-teatteri, Kasarmikatu 46.

Baba Lybeckin Kirja Vieköön -iltojen kevätkaudelta omaan muistipussiini jäivät vahvimmin vaikuttamaan rouvien Tarja Halonen ja Tellervo Koivisto välillä käyty keskustelu sekä Koko Hubaran esiintyminen. Nähtäväksi jää, mitä "syyslukukaudelta" tarttuu vahvimmin mukaan. Se on jo ainakin selvää, että kovia nimiä on taas lavalla.

Ensimmäinen Savoy-ilta on tosiaan jo ensi viikolla, joten lippujen kanssa kannattaa pitää kiirettä, sillä viime kevään illoista osa oli tietääkseni loppuunmyytyjä. Savoy täynnä lavasäihkettä ja katsomo pullollaan kirjaihmisiä - niiden edessä vapise pimeä syksy.



tiistai 5. syyskuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä



Inhimillinen hulluus ei ole täysin vailla viehätystä ja se tarttuu helposti, kun olosuhteet ovat sopivat.

Miau! Miten väärän ja oikean kissan voi erottaa toisistaan? Tai oikeastaan: miten mutanttikissan ja ei-mutanttikissan voi erottaa toisistaan? Ei mitenkään, väitän minä, sillä mutanttikissa saattaa tekeytyä oikeaksi niin salakavalin keinoin, että sitä on mahdotonta saada kiinni itse teosta Sch-Sch-Schrödingerin pöydälle nostamisesta puhumattakaan. Voi tosin olla, että kyvyttömyyteni kissojen aitous- ja mutanttiluokitusten tekemiseen johtuu siitä, että olen enempi koiraihmisiä

Dementia tai muistisairaus ylipäätään ei ole kovin mediaseksikäs aihe. Taitava kirjailija kuitenkin onnistuu siitäkin tekemään oivallista kirjallisuutta, kuten on tilanne Pasi ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän kohdalla. Tässä yhteydessä on myös hyvä muistuttaa mieliin Emma Healeyn romaani Elizabeth is missing (klik), jossa muistisairas vanharouva toimii salapoliisina. Väärän kissan päivän kohdalle rakentaisin nyt sellaisen rinnastuksen, jossa dementia sairautena korreloi Jääskeläisen romaanin rakenteen ja hengen kanssa, mutta huomaan, että pystyäkseni niin tekemään se vaatisi Väärän kissan päivän kirjoittamista uudelleen ja mitäs järkeä siinä nyt sitten olisi, kun kyseisestä kirjasta on jo olemassa aivan mainio eksemplaari.

Mutta miau! Oikeastaan saattaa olla niin, että tämä kirja ei varsinaisesti käsittelekään muistisairautta, vaan äidin ja pojan välistä suhdetta. Muutama vuosi sitten psykologi Ben Furman julkaisi teoksen Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Jääskeläisen romaanin myötä Furmanin teoksen voisi uudelleenkirjoittaa ja antaa sen nimeksi Ei ole koskaan liian myöhäistä saada lapsuudenaikaisia asioita selvitetyksi aikamatkustuksen avulla.

Et varmasti väitä vastaan, kun totean, että olisi tottavie aika ruhtinaallista, jos voisi palata lapsuuteensa ja selvittää muutaman siellä tiukaksi keräksi pusertuneen solmun. Tätä ruhtinaallisempaa olisi vain se, että voisi lisäksi matkustaa tulevaisuuteen ja järjestää muutaman hommelin jo etukäteen. Tämäntapaisia liikehdintöjä voidaan lukea tapahtuvan Väärän kissan päivässä, mutta kun näin sanon saatan olla enempi väärän asian ytimessä.

Jääskeläisen ironiantaju on samaa sukuhaaraa kuin omani. Tämän vuoksi monet hänen lauseensa herättävät suurta hilpeyttä. Pääsin peräti romaanin toiseen lauseeseen asti ennen kuin alkoi naurattaa. Haluat varmasti tietää, mikä tuo lause oli, joten katson velvollisuudekseni kertoa sen sinulle. Se menee näin:  "Sitten puhelin soi ja korvaani rapisteli suruviestin yökkönen." Siis mitä minä juuri luin? "Suruviestin yökkönen." Kyllä, juuri tuo kyseinen lajike/epälajike, jonka mainitseminen on tahallisen koomista, koska koko ilmaus on niin alta kaikkien hyvän tekstin rimojen, että se muuttuu poraksi, joka tökkäisee nauruhermoon. Ja tämäntapaisia ilmauksia koko kirja on täynnä eli lukiessa hauskaa on usein ja paljon. Otan vielä varmuuden vuoksi toisen esimerkin:

Lävitseni humahti helpotuksen valkea siipi.

Mutta miau miau! Väärän kissan päivä ei kerro varsinaisesti dementiasta tai äidin ja pojan välisestä suhteesta, vaan se on jyväskyläläinen versio Lewis Carrollin romaanista Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland). Sattuupa vielä  olemaan niin, että romaanin päähenkilön - äitinsä seurassa pojan ja tyttärensä seurassa isän - äidin nimi on Alice. Marrasvirta, jonne tapahtumat sijoittuvat on Carrollin ihmemaa ja vallan outo paikka se onkin. Lewisin romaanista muistuttavat myös kello ja ajan kuluminen sekä tietysti kirjan sivuilla milloin missäkin muodossa liikuskeleva kissa. Kaikkien kukkuroiden kukkuraksi Marrasvirralla vietetään teoksessa kuvattuna tapahtumaikana karnevaalijuhlia ja vaikka ei olisikaan Mihail Bahtin (kuten minä esimerkiksi en ole), toimii tämä juhlatapahtuma täsmävihjeenä (kuin nyrkki silmään) Väärän kissan päivän ominaislaadusta.

Mutta ei siinä kaikki. Nyt on vakavan miaun paikka.

Väärän kissan päivä sisältää runsaasti intertekstuaalisia vihjeitä, joista suuri osa menee minulta ohi, koska ne viittaavat teoksiin, joita en kovinkaan hyvin tunne. Minulle tässä suhteessa merkittävin vihje on ilmaisu Ihmismielen insinööri, jonka tulkitsen viittaavan kirjainta vaille samannimiseen tsekkiläisen Josef Škvoreckýn romaaniin Ihmismielten insinööri vuodelta 1977. Terveisiä vaan kirjahyllyyn ja anteeksi, että lähemmän tuttavuuden tekeminen sen kun pitkittyy. Uskoakseni siellä on kuitenkin kaikki hyvin.

[Astuu sivuverhoista paikalle Orwell ja toteaa]: Valta on sitä, että pystyy repimään ihmismielet palasiksi ja kokoamaan ne uudestaan haluamallaan tavalla. 

Tässä kohdin voisin kertoa, miksi halusin siteerata juuri yllä olevan lauseen, mutta se jääköön tekemättä, koska ... niin on parempi. Sen sijaan vedän seuraavassa yhteen. Tai puhallan, jos kyse on hiilistä.

Väärän kissan päivän päähenkilö on ammatiltaan kaupunkisuunnittelija, joka luo kaupungin ilmettä haluamaansa suuntaan. Kirjailija taas on kirjailija, joka luo omaa maailmaansa hänkin ja niin tehdessään hän sekä jakelee lukijalle vihjeitä, että osoittaa niiden käyttökelvottomuuden. Lukija tanssahtelee omassa verkossaan paitsi silloin kun hän luiskahtaa verkon rei'istä läpi. Paikalle saapuu kirjabloggaaja, joka bloggauksensa lopuksi lausuu pari absoluuttisen totuuden sanaa:  jos joku on jotenkin, se joko on niin tai jotenkin toisin.



Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (2017)
342 sivua
Kustantaja: Atena

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

TIETOKIRJAVIIKKO: Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa

Oriana Fallaci (1929-2006) oli italiainen toimittaja ja kirjailija. Eurooppalaisen journalismin valovoimainen tähti, joka oli tinkimätön ja muiden näkökulmasta välillä suorastaan tuskallisen itsepäinen kaikessa mihin ryhtyi. Minulle Fallacilla on kuitenkin myös hyvin yksityinen ja tärkeä merkitys sen vuoksi, että eräässä kiperässä elämäntilanteessa luin läpi yön hänen romaaniaan Mies (Un uomo, 1979). Kokemus oli niin lohdullinen ja turvaistava, että vielä vuosienkin jälkeen se palautuu vahvana mieleeni ja tämä teos löytyy kirjahyllystäni tänäkin päivänä.

Tunnustan odottaneeni tältä teokselta paljon, mutta samaan hengen vetoon on todettava, että niinikään italialaisen toimittajan Cristina de Stefanon kirjoittama elämäkerta Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa on melkolailla puolivillainen teos siinä suhteessa, että siitä jää puuttumaan kaikki se draivi ja energia, jota Fallacissa itsessään oli. Elämäkertana tämä teos on kumman hengetön, mikä on todella sääli, sillä Fallacin elämässä riittäisi aineksia vaikka mihin. Toki tällaisenaankin tämä teos tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen Fallacin elämään, mutta jos hän ei ole henkilönä entuudestaan tuttu jäänee kokemus Fallacin elämästä varsin luettelonomaiseksi.

*

Oriana Fallaci sai etunimensä herttuatar Oriane de Guermantesilta, joka on yksi Marcel Proustin teossarjan Kadonnutta aikaa etsimässä henkilöhahmoista. Kapina ja vastarinta kulkivat Orianen geeneissä ja jo pienestä pitäen äiti opetti tyttärelleen: "Älä ryhdy miehen tai lasten orjaksi! Lähde maailmalle, opiskele." Isältään hän oppi kovuutta: "Tyttö ei itke." Isä osallistui fasistien vastaiseen toimintaan ja vuonna 1944, Orianan ollessa 16-vuotias, hän meni tapaamaan isäänsä vankilaan, mutta ei tunnistanut tätä pahoinpitelyn jäljiltä. Äidille isän kohtelu oli kuitenkin sekin ylpeydenaihe. Isäsi "taistelee, jotta maailmasta tulisi vähän oikeuenmukaisempi." Orianan rohkeuden ja pelkäämättömyden tie oli alkanut hahmottua.

Fallacien koti oli hyvin köyhä, mutta lukemista ja sivistystä arvostettiin suuresti ja kirjoja ostettiin osamaksulla. Toimittaja Orianasta tuli, koska hänellä ei ollut rahaa olla kirjailija. Vähitellen kirjoittaminen muuttui hänelle ennen muuta taisteluksi vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Elviksen, Frank Sinatran ja Jane Mansfieldin kaltaisten julkkisten sijaan hän alkoi kirjoittaa sotareportaaseja ja haastella maailman merkkihenkilöitä. Fallacin "käsittelyyn" pääsivät mm. Ajatollah Khomeini, Indira Gandhi, Yasser Arafat, Golda Meir, Iranin shaahi Reza Pahlavi, Henry Kissinger ja Willy Brandt.

Fallacilla oli taito saada ihmiset puhumaan asioista, joista nämä yleensä vaikenivat. Hän ei myöskään pelännyt esittää vaikeita ja epämiellyttäviä kysymyksiä ja hänen haastattelutekniikkansa muodostuikin käsitteeksi, joka englanninkielellä on saanut nimen Fallaci interview. Kirjoituksissaan hän oli säälimätön ja monet hänen valtaapitävistä kertovat artikkelinsa olivatkin suorastaan ilkeitä. Etiopian keisarista Hailé Selassiésta hän esimerkiksi totesi

Hailé Selassié oli vanhuudenhöperö, ylimielinen ja tyhmä. Hän halveksi naisia. Pukeudun aina pitkiin housuihin, vaikka menisin tapaamaan maailman tärkeintä ihmistä. Etiopiassa minulle sanottiin, etten voinut tavata hänen majesteettiaan keisaria, jos minulla oli pitkät housut. Vastasin siihen: "Voitteko ystävällisesti sanoa hänen majesteetilleen, että haastattelen häntä joko alasti tai pitkissä housuisssa?"

Naisasia oli Fallacille tärkeä, mutta hän ei ollut varsinaisesti feministi tai pikemminkin niin, että hän ja koko hänen elämänsä ja työnsä muodostivat hänen yksityisen feminisminsä manifestaation. Niin timantinkova kuin Fallaci toimittajana olikin hänen henkilökohtainen puolensa oli de Stefanon kirjan mukaan herkkä. Rakkautta ja jopa perinteistä perhe-elämää kaipaava. Fallacin miessuhteet olivat kuitenkin enempi vähempi myrskyisiä ja niihin tuntui kirjoittautuneen jo alusta asti vahvasti se, että ne eivät tulisi kestämään hänen loppuelämäänsä. Jatkuva matkustelu asetti sekin haasteita yksityiselämälle.

Raja henkilökohtaisen ja kirjallisen välillä oli Fallacille häilyvä ja hänen oma elämänsa ja hänen tuntemuksensa ja kokemuksensa suodattuivat hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa ja tulivat dokumentoiduksi toisinaan hyvinkin pikkutarkasti. Tässä suhteessa hänen tunnetuimpia teoksiaan on suomeksikin julkaistu Kirje lapselle, joka ei koskaan syntynyt (Lettera a un bambino mai nato, 1975).

Oriana Fallacissa oli kaksi varsin äärimmäistä puolta. Kun hän Khomeinin ja islamin sääntöjen vuoksi suostui pukeutumaan chadoriin ja Khomeini hermostui hänen naisten asemaa koskeviin kysymyksiinsä ja totesi, että chador on tarkoitettu "nuorille ja siveellisille naisille", repäisi Fallaci chadorin yltään. Toisaalta hän kaivatessaan miesystäväänsä etsi lohtua pistämällä suuhunsa tämän jo kertaalleen pureskeleman purkan.

Islaminusko herätti Fallacissa paljon tunteita ja kysymyksiä, joita hän on käsitellyt 800-sivuisessa teoksessaan Inshallah (Insciallah, 1990). Hän vertasi fundamentalismi-islamia fasismiin ja sai kirjoituksistaan kovaa kritiikkiä, jos toki moni myös puolusti hänen näkemyksiään. Joka tapauksessa Fallaci aavisteli jo 1980-luvulla, että islam tulisi laajentamaan reviiriään ja nykypäivästä katsottuna hänen sanansa tuntuvat melkeinpä ennustukselta. Kirjoittaessaan islamin parissa kytevästä vihasta, hän totesi: "Ja kuka tietää, miten se vielä ilmenee ..." Vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskujen jälkeen Fallaci kirjoitti kolme islamia käsittelevää teosta ja mm. varoitti eurooppalaisia siitä, että he ovat liian suvaitsevaisia islamin suhteen.

Vanhemmiten Fallaci muuttui ihmisenä yhä hankalammaksi, jonka hän itsekin myönsi. Viimeiset vuotensa hän vietti eristäytynyttä elämää ja kirjoitti laajaa sukutarinaa käyden kilpajuoksua sairastamansa syövän kanssa. Tämä olikin  yksi niistä harvoista taisteluista, jonka Fallaci hävisi.

Teoksen loppusanoissa de Stefano tuo esiin, että elinaikanaan Fallaci torjui kiivaaseen tyyliinsä kaikki toimittajien pyynnöt saada kirjoittaa hänestä elämäkerta. Hän ei hyväksynyt ajatusta, että joku toinen kirjoittaisi hänen tarinansa ja lisäksi hän oli varma, että elämäkerturi tekisi kirjoittaessaan virheitä. Kolmanneksi yksityisyyden suojeleminen oli hänelle suoranainen pakkomielle. Näitä Fallacin esittämiä toivomuksia de Stefano kirjallaan uhmaa ja jokaisen päätettäväksi jääköön, onko se eettisesti oikein vai väärin.



Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa (2014)
Italiankielinen alkuteos: Oriana - Una donna (2013)
Suomentanut Elina Suolahti
Kustantaja: Gummerus

Tämä bloggaus on panokseni seuraaviin haasteisiin:

Klassikkojen lumossa -blogin tietokirjahaaste
Sivumennen-podcastin hyllynlämmittäjähaaste

torstai 31. elokuuta 2017

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä - BAR Finland, 18

Tähän voisi nyt rakentaa sellaisen isän, pojan ja pyhän hengen yhdistelmän, että ensin mainittu olisi Tytti Parraksen Jojo (1968), keskimmäinen Eeva Kilven Tamara (1972) ja pyhää henkeä edustaisi Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Sonja O. kävi täällä (1981). Tällainen vertailu ei liene soveliasta, mutta yleisesti soveliaana pidetyn rajat ylitti moninkertaisesti ilmestyessään myös Kaurasen romaani, jota lähdin lukemaan uudelleen tarkastellakseni, miltä sen hätkähdyttävyys tuntuu nykynäkökulmasta ja miten tämä teos on kestänyt aikaa.

Ensimmäisellä lukukerralla olin itsekin nuori ja elin villejä vaellusvuosia, jolloin sattui ja tapahtui asioita, joista osa tuli lähelle Sonja O:n kokemuksia ja joista monia ei erityisemmin tee mieli jälkikäteen muistella, vaan lähinnä ... päätään puistella. En muista, että olisin tuolloin kiinnittänyt juurikaan huomiota Sonjan perhetaustaan, joka nyt taas tuli lukiessa vahvasti esiin ja vei ajatukseni useamman kerran Pirkko Saision romaaniin Elämänmeno (1975). Tämä on sikäli hyvin ymmärrettävissä, sillä kummankin näistä romaaneista pääasiallisena tapahtumapaikkana on Helsingin Kallion kaupunginosa ja elämä on molemmissa aineellisesti köyhää ja perheen eteen päin luotsaaminen on pitkälti perheen äidin varassa. Sonjan äiti yrittää hänkin kahta työtä tekemällä pitää perheestä huolen, kun perheen isä keskittyy lähinnä ryyppäämiseen ja kapakasta kotiin konttaamiseen. Sonjan perheeseen kuuluvat lisäksi hoitolaitoksessa oleva downin syndroomainen Leo-veli sekä baabuska ja dieduska, joilta Sonja saa matkaevääkseen rikkaan venäläisen tarinaperinteen ja "liekutuslaulut."

Sonjan vanhempien yhteiskunnallinen irrallisuus jatkuu heidän tyttäressään elämän supistuessa selviytymistaisteluksi, jossa Sonjalle ei riitää hoivaa eikä huomiota.

 Minä halusin niin että joko mutsi tai faija tai edes Leo olisivat välittäneet minusta, omistaneet minut, olleet huolissaan tai mustasukkaisia. Mutta ei niillä ollut aikaa, mutsilla ja faijalla, ei niillä ollut aikaa omilta rähinöiltään, rahapulaltaan, evakkohaikailuiltaan.

Hoivapula saa Sonjan jakautumaan kahtia. Hänessä on Sofia, joka on hyvä ja osaava sekä Sonja, joka taas on paha ja väärintekevä. Sonjan "ase" on hänen ruumiinsa, josta tulee niin ottaja kuin antajakin. Kaurasen romaanissa esiin pääsee enimmäkseen Sonja, jonka matka kohti aikuisuutta kulkee tiheään vaihtuvien seurustelu- ja seksikumppaneiden kautta. "Miinuslinssinen arkkienkeli" Mikael Paljasjalka, Kissamies, Leonid Pavlovits, "80-luvun James Dean" Karri, Ilari Mestarirunoilija, tohtori-Erik, turpeaviiksinen Reijo Seilori ja kumppanit ovat niitä katuja, joita pitkin Sonja O. kuljeskelee. Etsiipä hän itseään myös naistenvälisen rakkauden kautta.

*

Sonja O. on hajumaailmaltaan hikinen. Nenään tunkevat lukiesssa niin likaisten alusvaatteiden, oksennuksen kuin ihmisen erinäisten eritteidenkin vahvat aromit. Tämä romaani tärisee kiimaa, huohotusta ja muuta vastaavaa panemisen meininkiä sellaisella hengästyttävyydellä, että vastaavaa ei suomalaisessa kirjallisuudessa oltu naisen kirjoittamana aiemmin - jos jälkeenkään - nähty.

Sonja heitetään kotoa ulos, hän joutuu puoleksitoista vuodeksi mielisairaalaan ja tulee raskaaksi. Hänen aborttia edeltävissä mietiskelyissään kokoontuu yhteen tabujen kaatamisen meininki.

Kaikkien söpön pastellisten orastavien äidinmietteiden ohella funtsailin huvikseni miltä tuntuisi imettää kersaa niin että joku jätkä (eikä lainkaan välttämättä sen oma isäpappa) panisi minua samalla takaapäin perseeseen. Se ajatus kiihotti minua mielettömästi ja runkkasin monet räjähtävät seismologiset orgasmit tuo irvokas ikoninkuva mielessäni.

Sonja O. on kovapanosammuntaa, jonka pauke ei ole vuosien kuluessa hälvennyt.  Siinä missä Sonja O. levittää ruumiinsa pitkin maita ja mantuja, Kauranen singahtaa tämän romaanin myötä rakettina suomalaiselle kirjailijataivaalle. Kummankin punaiset hiukset hulmahtavat kuin vallankumouksen lippu.

Sonja O:hon on ladattu paljon ja ruhtinaallisesti, kammettu kaksin käsin ja puhallettu henkiin Södergranin "vierge moderne." Se on äänekäs kirja, joka ei suostu unohtumaan. Identiteetti ja oman paikan etsiminen maailmassa on ikuinen teema, eikä se tänä päivänä ole nuorelle naiselle yhtään sen helpompaa kuin Sonjalle aikanaan. Vaikka Sonja O:lle tyypilliset tiukat sukupuolten välisten maailmojen erot ja säännöt ovat löystyneet kontrolloidaan naisen seksuaalisuutta pääsääntöisesti edelleen ankarammin kuin miesten. Fallosentrismi on päälajike. "Pillusentrismi" tekee yhä tuloaan.

*

Tietyt kielenkäytön muodot, sanonnat, viitteet ja kirjoittamisajankohdan yhteiskunnallinen tilanne välittyvät tästä teoksesta vahvasti. Voisi melkein sanoa, että Kauranen on tässä teoksessaan säilönyt lasipurkkiin teoksen kirjoittamisajankohtaa edeltävät vuodet. Kun purkin avaa, sieltä vyöryy päälle kokonainen aikakausi. Kallion asfalttikadut polttavat,  mielisairaala huokuu lääkehöyryjään Sonjan istuesssa sen sängyn reunalla kuin "Munchin Puberteetti," porttikongeissa haisee pissa kusi, Leningradin yöt haukkaavat öistä kulkijaa, vartalot menevät litisevään solmuun.

Elämänetsinnän hiki ei vuosien kuluessa ole yhtään laimennut, eikä syke hidastunut. Sonjan tarina tuntuu nykypäivästä käsin ilmestymisajankohtansa dokumentilta. Teokselta, jota ilman kirjallisuudestamme puuttuisi jotakin täysin olennaista. Se on kielellisesti kaikin puolin kekseliästä, tilaa vaativaa ja railakasta menoa.



Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (1986/1981)
275 sivua
Kustantaja: WSOY

Helmet-haaste: Kohta 17 - kotipaikkakunnallesi sijoittuva kirja


Muut Bar Finland -postaukset (klik)

maanantai 28. elokuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Sukupolviromaani. Apua! Juoksen karkuun. Vaan enpäs juoksekaan, kun romaanin on kirjoittanut Kjell Westö. Silloin juoksen sitä suoraan päin, niin että polveni kolisevat vasten sukupolvien polvia.

Kun Kjell Westö julkaisee uuden romaanin, on se minulle aina tapaus. Tai oikeammin Tapaus, sillä olen viettänyt lukuisia intensiivisiä lukuhetkiä hänen tuotantonsa parissa. Erityisen vahvasti minut on maailmaansa imaissut - kenties monen mielestä hieman yllättäen - Westön romaani Älä käy yöhön yksin (Gå inte ensam ut i natten, 200), jonka nimikin on jo täynnä kaipuuta ja vaaraa. .

Rikinkeltainen taivas on konstailematon romaani, joka käynnistyy hieman dekkarinomaisesti, kun teoksen päähenkilö, nimettömäksi jäävä kirjailija (josta käytän nimeä K.), huomaa Borgesista ja Bolanosta kirjoittaessaan talonsa ulkopuolella liikkuvan epämääräisen hahmon ja hänen ystäväänsä Alexia puukotetaan kadulla. Näistä nykytason tapahtumista siirrytään menneisyyteen, jossa 11-vuotias K. on vielä liian pieni ymmärtämään, että satujen koskettavuus piilee siinä, että "jokaisessa kunnon sadussa on äkkisyvää pimeyttä, ja se pimeys tulee menneisyydestä." Pimeyden äkkisyviä nuppuja löytyy kosolti myös K:n lapsuudesta ja niiden annetaan kertomuksen kuluessa avautua ja näyttää sisimpänsä.

Asetelma, jossa aikuisen pespektiivistä tarkastellaan, miten kertojasta tuli se ihminen, joka hän tarinaansa kertoessaan on, ei vaikuta kovin tuoreelta tai omaperäiseltä kuviolta. Rikinkeltainen taivas kuitenkin osoittaa, että jos ihmisellä on jumalattoman hienot tarinan kertomisen lahjat jopa kaltaiseni kokeellisuutta ja kirjallisuuden uudistuskeinoja peräänkuuluttava lukijatyyppi notkahtaa polvilleen ja myhäilee mielihyvästä. Westön romaaneja lukiessani olen aivan aseeton. Ne yksinkertaisesti vievät niin vahvasti mukanaan, että on huomattavasti parempi vaihtoehto antaa vaan mennä sen sijaan että yrittäisi vikistä vastaan.

K:n kertoessa lapsuudestaan nostalgia värjää Rikinkeltaisen taivaan sivut. Mutta ei tässä vielä kaikki, sillä nostalgia ei suostu jäämään vain kirjankansien väliseksi ilmiöksi, vaan se astuu kirjasta ulos ja marssittaa silmieni eteen kuvia omasta lapsuudestani. Mummoni herää henkiin, poimimme mustia pulleita ja mehukkaita viinimarjoja. On kuuma, taivas täysin pilvetön ja kesä sillä tapaa pitkä kuin se lapsena on. Näiden kuvien päälle asettuvat nostalgiset muistot hetkistä, jolloin olen lukenut Westötä. Huomaan olevani samaan aikaan Munkkivuoren kallioilla ja sisällissodassa. Nuoruuuden levottomuus kuohuttaa vertani ja tulen tietoiseksi siitä, että sisälläni on kokonainen Kjell Westön luoma maailma.

Rikinkeltaista taivasta voisi kutsua kehitysromaaniksi, sillä se kertoo K:n tarinan. Niin tehdessään se kertoo myös lasten ja vanhempien välisestä suhteesta sekä ihmissuhteista ylipäätään. Se on kuvaus rakkaudesta, joka ei tahdo päästää vapaaksi. Rakkaudesta, joka tekee linnunpesänsä ihmiseen. Tuulisen ja huojuvan rakennelman, joka puhaltaa ihmistä kohti rakastettua niin etelän lempein tuulin kuin pohjoisen ikiroutaisin virtauksin.

Westö kirjoittaa Rikinkeltaisessa taivaassa alemman suomenruotsalaisen luokan historiaa, jos toki tulee samalla merkinneeksi muistiin myös yläluokan menneisyyttä. K:n vanhemmat ovat nousseeet keskiluokkaan, kun taas Alex on jo syntyjään yläluokkaa, jonka sisällä hän hilaa itseään yhä ylemmäs rahavainullaan ja osin hieman hämäräperäisillä bisneksillään. Miesten välinen ystävyys kuitenkin jatkuu läpi vuosien ja kritiikki porvariston hillittyä charmia sekä Alexia ahneutta ja hänen toimintatapojaan kohtaan tuodaan esiin epäsuorasti K:n kirjoittaessa Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman herättämistä reaktioista newyorkilaisyleisössä.

[t]apahtui monta kertaa ettei näytelmän loputtua kuulunut lainkaan aplodeja. Oli hiljaista, mutta hiljaisuudesta erottui nyyhkäisyjä ja avointa itkua. Ja ne olivat miehiä jotka itkivät, murtuneina näkemästään. Niin voimakas oli näytelmän kuvaus siitä, millainen tragedia oli uhrata koko elämänsä kapitalismille ja pitää taloudellista menestystä onnen ainoana mittarina.

Toisin kuin Alex on K. humanisti, joka taistelee kirjoittamisensa kanssa. Suurta menestystä saavuttaneen esikoisromaanin jälkeen kirjoittaminen ei tahdo luonnistua. Hän haluaisi kirjoittaa suuren romaanin, mutta se ei ota syntyäkseen. Rikinkeltainen taivas yhdistyy K:n kirjoittamistuskailuihin mielenkiintoisella tavalla, sillä tavallaan se on se romaani, jonka K. haluaisi kirjoittaa, mutta asia ei kuitenkaan ole aivan näin, sillä K:n ja kertojan identiteetit eivät ole yhteneviä.

Kertoja tuo esiin työtapojaan ja kritisoi kirjoittamaansa kovin sanoin sekä kommentoia omia kirjallisia ratkaisujaan.  "Tarinani on mutkitteleva, enkä pysty pitämään kaikkia henkilöitä kokonaan näkyvillä yhtä aikaa." Käytännössä tämä näkyy siinä, että K:n tarinaa seurataan niin, että mukana kuljetetaan aina yhtä hänelle tärkeää sivupäähenkilöä kerrallaan. Lauseen mahdottomuudesta pitää kaikkia henkilöitä esillä yhtä aikaa voi halutessaan tulkita merkitsevän, että elämä sinällään ei taivu kirjallisuudeksi, vaan sen kirjallistamiseen liittyy aina valintoja, korostamista ja näkymättömiin jättämistä. Yhtä kaikki tämän tapainen huomio kesken tarinan tuntuu varsin yllättävältä, enkä ole ihan varma, mitä siitä tulisi ajatella.

Ennen muuta ja hienommin kuin mikään muu pitkään aikaan lukemani teos Rikinkeltainen taivas kertoo ajan kulumisesta. Miten kerran iso muuttuu pieneksi ja miten aika on arvaamaton merkitsijä, jonka kynänjälkiä kukaan ei pysty pakenemaan. Miten omat vanhemmat vanhenevat ja itse sen mukana muuttuu ihmiseksi, joka on kuoleman vieraslistalla seuraavana. Miten aika kohtelee ihmistä enimmäkseen väärin ja miten juuri se tekee elämästä elämää, joka tekisi mieli kirjoittaa isolla alkukirjaimella ilman mitään erityistä syytä. Fiktiiviseen maailmaan upottamisen kyvyssä Westö on  kirjailija vailla vertaa. Jokainen häneltä lukemani teos muovaa säkkituolia, jonka uumenissa on hyvä maistella Westön lausetta, jonka mukaan kertomukset syntyvät rakkaudesta.



Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (2017)
459 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Den svavelgula himlen (2017)
Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck

Kustantaja: Otava
Ruotsinkielisen teoksen kustantaja: Schildts & Söderströms

lauantai 26. elokuuta 2017

Elena Ferrante: The Story of the Lost Child

Olen kulkenut Lilan ja Elenan seurassa pitkän matkan. Kun tapasimme ensimmäisen kerran he olivat pikkutyttöjä Napolin arvaamattomilla ja väkivaltaisilla kaduilla. Kun eroamme, he ovat aikuisia naisia, ajan merkitsemiä, paljon kokeneita, rakastaneita ja menettäneitä. Toisiaan vasten monin tavoin hiertyneitä. Otan valkoisen puuvillanenäliinan taskustani ja vilkutan. Saattaa olla, että silmäkulmassani on jotain kosteaa.

Elena Ferranten neliosaista Napoli-sarjaa julkaistaan Suomessa jälkijunassa ja tätä kirjoittaessani suomeksi on käännetty vasta ensimmäinen ja toinen osa. Sen vuoksi en tässä kirjoituksesssani käsittele mitään päätösosan yksityiskohtaisempia juonenkäänteitä, vaan tarkastelen tätä teosta lähinnä makrotasolla.

The Story of the Lost Child (SLC) kutoo yhteen ja syventää aiemmissa osissa esitettyjä teemoja. Erityisesti Napolin väkivaltaisuus ja se voima, jolla se ihmisen merkitsee saavuttaa tässä päätösosassa huipentumansa. Ferranten kuvaama Napoli ei ole pelkästään kirjan henkilöiden kasvuympäristö, vaan se nousee Lilan ja Elenan rinnalle romaanihenkilöksi itsekin. Se huokuu, haisee ja pitää otteessaan. Sen jättämät arvet eivät haalistu ja vaikka sen voi fyysisesti jättää taakseen kulkee se mentaalisti henkilöidensä mukana kaikkialle. Ferrante tuntuu sanovan, että Napoli tatuoi asukkaansa heidän loppuelämäkseen.

SLC:ssä Elena tekee asioita ja päätöksiä, joita en edellisten osien perusteella olisi uskonut hänen tekevän. Elena repii elämänsä väkisin omannäköiseensä muotoon ja äkkiä tuntuu kuin hän olisi joku toinen, muuttunut vieraaksi tavalla, joka herättää minussa kummastusta ja raivoakin. Tekee mieli ravistella häntä. Tekee mieli muistuttaa kovin sanoin, että hän on itsenäinen nainen ja kirjailija, eikä mikään rakkauden orja ja palvelija. Tekee mieli repäistä häntä hihasta ja varoittaa, että älä nyt hyvä ihminen, tiedät kyllä, että tuosta ei mitään hyvää seuraa. Kaikki tämä tekee kuitenkin Elenasta myös hyvin inhimillisen ja paljastaa, että hänen menestyvän naisen kuorensa alla on nainen, jolle rakkaus on tärkeintä kaikista jopa - paradoksaalisesti - hänen oman hyvinvointinsa sekä myös hänen lastensa kustannuksella.

Elenan ja hänen äitinsä välinen suhde kiipeää yhä korkeammalle boforiasteikossa tässä sarjan päätösosassa ja äidin Elenaan kohdistamat toiveet ja odotukset puretaan auki kaikessa haavaisuudessaan ja hänen pettymyksensä tyttäreensä tuodaan esiin kovaäänisen ja brutaalin kielenkäytön kautta. Sukupuolten välinen epätasa-arvo jyllää ja nainen määrittyy miehen kautta. SLC:ssä Elena joutuu lisäksi vielä aiempiakin osia tiukemmin kamppailemaan omien, toistensa suhteen yhteensopimattomien roolien kanssa.

[I] withered painfully, the free and educated woman lost her petals, separated from the woman-mother, and the woman-mother was disconnected from the woman-lover, and the woman-lover from the furious whore, and we all seemed on the point of flying off in different directions.

Jos aiemmissa osissa Lila on ollut epävakaa ja kapinallinen, ovat roolit tässä päätösosassa osin kääntyneet. Lila, joka aiemmin on ollut rauhaton ja ajelehtiva tuntuu löytäneen oman paikkansa, kun taas Elenan elämä kulkee kuohusta toiseen. Merkillepantavaa on myös, että tapahtumia tarkastellaan SLC:ssä pelkästään Elenan näkökulman ja reflektoinnin kautta ja tämän vuoksi Lilan elämän mullistavasta tragediasta ei saada suoraa kokemuksellista tietoa. Tämän seurauksena Lilan reaktiot, tunteet ja käytös näyttäytyvät Elenan persoonan kautta, joka synnytti minussa etäisyyden tunteita Lilaa kohtaan. Paikoin jopa niin, että olisin halunnut päästä juttelemaan suoraan Lilan kanssa ilman että Elena olisi toiminut välittäjänä.

SLC:tä lukiessani viimeistään ymmärrän, että en täysin hahmota Napoli-sarjan yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, jotka kiertyvät sekä Italian poliittiseen elämään että Mafian maanalaiseen toimijuuteen ja yhteiskunnallisista langoista vetämiseen. Sama pitää paikkansa, mitä tulee murteen ja Italian kirjakielen merkitykseen ja niiden väliseen suhteeseen luokka-aspektin ylläpitäjänä ja yhteiskunnallisen nousun estäjänä ja monimutkaistajana. Luokka ja erityisesti rahan ja vallan liitto yhteiskunnallisena jakajana nousee vahvasti esiin myös tässä sarjan päätösosassa samalla kun Ferrante osoittaa, että ihan kaikkia ovia ei edes raha ja valta avaa.

Päätösosaa lukiessani pohdin useampaan kertaan, mihin tämän sarjan suosio perustuu. Onko kyse kenties siitä, että Ferranten kuvaamat henkilöhahmot tuntuvat usein todellisimmilta kuin reaalimaailman ihmiset. Jotain aika kammottavaa on siinä, että "oikeita" ihmisiä harvoin - jos koskaan - pääsee niin lähelle kuin lukija pääsee Lilaa ja Elenaa. Yksi teoksen suosion salaisuus on varmasti se, että se kertoo naisten välisestä ystävyydestä niin lähietäisyydeltä, että vastaavaa ei kirjallisuudesta tule mieleeni. Tämän vuoksi useimmat meistä voivat löytää Lilan ja Elena tarinasta samaistumiskohtia, tuntea kipua, huojennusta ja pelkoa. Kenties myös ymmärtää, miksi jossakin omassa  ystävyyssuhteessa tietyt asiat niin kaivertavat.

Haikein mielin luovun Elenan ja Lilan seurasta. Vieroitusoireita hoitaakseni olen jo ostanut Ferranten teoksen The Lost Daughter sekä Domenico Starnonen teoksen Ties, joka on Starnonen vastaus Ferranten romaanille Hylkäämisen päivät. Kun otetataan huomioon, että Starnone on yksi pseudonyymi Elena Ferranteen liitetyistä "pääepäillyistä" ei onneksi ihan vielä tarvitse kokonaan luopua Ferranten seurasta.



Elena Ferrante: The Story of the Lost Child (2015)
473 sivua
Italiankielinen alkuteos: Storia della bambina perduta
Italiasta englanniksi kääntänyt Ann Goldstein
Kustantaja: Europa Editions





keskiviikko 23. elokuuta 2017

RUNOKUU: Rakkauden epikriisi: Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina


Kaikkihan tämän kirjan tuntevat ja jos eivät tunne, voivat mennään  nurkkaan häpeämään ja tulla sieltä pois vasta kun Vuosisadan rakkaustarina on luettu. MOT.

Sillä yksinkertaisesti. Tämä on kirja, joka jokaisen pitää lukea. MOT.

Eikä siinä kaikki. Tämä on kirja, joka jokaisen pitää lukea useammin kuin kerran. MOT.


En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen lukenut Vuosisadan rakkaustarinan, mutta luin sen nyt jälleen kerran osana Kirjasammon ja Nuoren Voiman liiton esittämää Runokuuviikon haastetta, jossa luetaan rakkausteemaisia runoja. Kuten tiedämme, on tämä kirja Märta Tikkasen vastaus hänen puolisonsa Henrik Tikkasen kirjalle Mariankatu 26. Olisi tietenkin mielenkiintoista lukea nämä kaksi teosta yhdessä, mutta sen sijaan olen suunnitellut lukevani Vuosisadan rakkaustarinan rinnalla ruotsalaisen Ebba Witt-Brattströmin teoksen Århundradets kärlekskrig (Norstedts 2016) joka kertoo tekijän ja hänen puolisonsa, kirjallisuuskriitikko Horace Engdahlin välisen rakkaus- ja erotarinan. Nähtäväksi jää, milloin tämä kaksoisluenta tulee toteutumaan. Tätä postausten varten ostin joka tapauksessa vihdoin omakseni Vuosisadan rakkaustarinan, joten "ainekset" kaksoisluentaa varten ovat valmiina.

*

Vuosisadan rakkaustarinassa rakkaus taivuttaa itsensä kysymyssanan muotoon. Miksi? Sydämenmuotoinen ja -punainen, verinen miksi. Miksi Märta ei jättänyt Henrikiä, vaikka tapahtui kaikki ne asiat, joista hän etukäteen ajatteli, että jos ne tapahtuvat, hän ottaa ja lähtee. Henrikin juomakaudet, hänen lapsiin kohdistamansa ilkeydet, valehtelut, fyysisesti käsiksi käyminen ja lasten oireilu - ne kaikki tapahtuivat, mutta siltikään Märta ei lähtenyt. Miksi?

Miksi rakkaus kestää niin paljon ja joskus liikaa?

Teoksessaan Kaksi/Två (klik) Märta kirjoittaa, että joskus rakastaminen jatkuu, koska vielä vaikeampaa kuin rakastaminen, olisi sen lopettaminen. Ehkä se on toivo, tuo kummallinen ja toisinaan suorastaan järkyttävän sitkeä optimismi, että jonain päivänä sittenkin olisi paremmin. Ehkä se on järjenvastainen usko, että asiat voisivat kuin ihmeistä ihmeimmän kautta muuttua. Ehkä se on se osa rakkautta, jota ei voi sanoin ilmaista. Sen tietää ja tunnistaa, jos sen on kokenut. Jos taas ei ole koskaan joutunut kysymään itseltään, miksi yhä edelleen pysyn tässä suhteessa, joka saa minut voimaan monella tapaa pahoin, miksi-kysymys muuttuu omalla kohdalla absurdiksi. Toisille sen sijaan sen esittäminen on järkyttävän kevyttä.

Vuosisadan rakkaustarina on häkellyttävän suora ja kaunistelematon teos. Rakkauden osin reaaliaikainen epikriisi, jonka säkeissä kaikuvat Henrikin sanamuodot, loukkaukset ja äänenpainot. Teoksen nimikin on peräisin Henrikin ilmauksesta, mutta Märta ironisoi sen teoksessaan moninkertaisesti. Runoelman sivut ovat täynnä Henrikin oksennusta (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti), vanhan oluen/viskin/ginin/viinin/minkätahansamissäonalkoholia hajukonserttia, joka peittää rakkauden tuoksut alleen. Yhä uudestaan on käsillä rakkauden viimeisen kerran viimeellisyys ja yhä uudestaan Märta työntää sen huomiseen. Jos Henrik vielä, niin sitten Märta. Jos, joka ei toteudu.

Henrik muokkaa ihmisiä ympärillään omiin tarkoituksiinsa, eikä Märta ole poikkeus. Henrik on kuningas, joka vie hapen. Hänen vaatimuksensa ja nerokkaat monologinsa, hänen täydellinen välinpitämättömyytensä perheen muiden jäsenten tarpeiden suhteen. Hänen minäminäminänsä. Hänen rakkautensa, joka vaatii Märtaa olemaan se ehjä lapsuus, jota hän ei koskaan kokenut. Olemaan kaikkea sitä, mistä hän on jäänyt paitsi. Henrikin vaatimusten väleissä rakkaus menee kivuliaille mutkille, mutta se kestää kuin sidostesukka, sillä kaikessa kompleksisuudessaan Henrikin rakkaus Märtaa kohtaan on suunnatonta, julistavuudessaan ääretöntä.

Miten rakkaus voi olla rakkautta, jos se on täynnä halveksuntaa?

Vuosisadan rakkaustarina on rakkauden fileerausta. Sitä lukiessani Märta istuu olohuoneen sohvalla kirjoittamassa. Talossa on vihdoinkin hiljaista, kun lapset ja Henrik ovat nukahtaneet. Märta kirjoittaa, koska hänen on pakko kirjoittaa. Yön rauha on varaventtiili, josta sanat valuvat paperille. Riisutut sanat. Tuhat kiloa painavat sanat. Sanat, joilla sanotaan asioita, joiden ääneen sanominen on sopimatonta, eikä osoita hyvää käytöstä. Sanat, jotka eivät ole valinta, vaan ainoa poispääsy aitauksesta, jonka Henrik on Märtan ympärille pystyttänyt.

Pahinta on, että Henrikin rakkaus satuttaa myös lapsia ja aiheuttaa heissä turvattomuutta. Lapset joutuvat näkemään paljon sellaista, mistä heidän ei kuuluisi tietää mitään. Henrikin alkoholismi pahenee ja sitä myötä ahdistavuus perheessä kasvaa. Pullojen piilottaminen ja niiden sisällön pois kaataminen ei auta mitään. Juotavaa löytyy aina ja niin tulee piste, jossa Märta alkaa odottaa, että Henrik joisi itsensä nopeasti sammuksiin. On tietenkin aivan sopimatonta sanoa tuollainen toive ääneen, mutta Märta sanoo sen silti. On järkyttävän uskalias ja rohkea.

En tälläkään kertaa pystynyt lukemaan Vuosisadan rakkaustarinaa menemättä menneisyyteeni, jossa taas kerran kohtasin "oman Henrikini." Siellä tulen töistä kotiin ja pöydällä odottaa ytimekäs viesti: käy ostamassa kaljaa. Päivääkään ei mene ilman pulloja ja illan vaihtuessa yöksi "Henrikini" nerous kasvaa valtaviin mittoihin. Hänen egonsa saa verhot heilumaan. Hänen sanansa työntävät minut mustaksi petsatun lautalattian rakoihin. Hän on jumalainen nero ja minä olen syypää ihan mihin vaan, mistä hän keksii minua syyttää. Ja hän keksii paljon. On silläkin tapaa luova ja lahjakas.

Vuosisadan rakkaustarina muistuttaa rakkautta siinä mielessä, että se on hyvin kestävää laatua. Sen terävyyteen ja tärkeyteen ei ajan hammas pysty ja sen voi lukea yhä uudestaan. Se on luonteeltaan niin yksityinen, että muuttuu täysin yleiseksi. Se antaa luvan puhua suoraan myös niistä rakkauden puolista, joista ennen Märtan teosta ei oltu niin suoraan julkisesti ääneen puhuttu.



Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
173 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Århundradets kärlekssaga (1978)
Suomentanut Eila Pennanen
Kustantaja: Tammi

#Runokuu #runo100




Runokuupostaukset muissa blogeissa:
21.8 Tuijata. Kulttuuripohdintoja (klik)
22.8 Hyönteisdokumentti (klik)
23.8 Reader, why did I marry him?
24.8 Eniten minua kiinnostaa tie (klik)
25.8 Kirja vieköön! (klik)
26.8 Lumiomena (klik)

maanantai 21. elokuuta 2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Oletko koskaan lukenut Ikea-romaania?

Tulipahan vain mieleeni kysyä, kun Annastiina Stormin Me täytytään valosta edustaa juuri tätä lajityyppiä. Tosin sinänsä Stormin romaanilla ei ole yhtään mitään tekemistä Ikean kanssa, eikä sitä tässä teoksessa edes mainita. Tästä huolimatta kyseessä on tyylipuhdas tämän (juuri keksimäni) lajityypin edustaja.

Olin viime viikolla Kustantamo S&S:n kirjabloggareille järjestämässä illanvietossa, jossa läsnä oli mm. kirjailija Annastiina Storm, jonka esikoisromaani tämä teos on. Ihan suoraan voin tunnustaa, että ilman bloggari-iltaa tuskin olisin tätä romaania tullut lukeneeksi, sillä romaanin kansi tuo mieleeni lähinnä nuortenromaanin, joita taas suhteellisen harvoin luen. Ensimmäinen mielleyhtymäni kannesta on tyttöjoukko, joka kulkee käsikynkässä ja lievästi hysteerisin äänenpainoin kevyessä siiderihumalassa kajauttelee ilmoille "Me täytytään valosta." Muutoinkin kansi on aika sekava ja halvan oloinen, mikä on tosi sääli, sillä kannen alta löytyy varsin mainio tarina poikineen ja tyttärineen.

Me täytytään valosta lähestyy erään perheen tarinaa usean kertojan voimin ja siirtymät kertojasta toiseen ovat paikoin hyvin hienovaraisia. Lapsikertojien käytössä Storm onnistuu aivan erinomaisesti ja tätä kautta romaaniin tulee monta hupaisaa kohtausta, kun lapset ymmärtävät näkemäänsä ja kuulemaansa omalla tavallaan. Monet lapsikertojien kautta esiinnousevat kuvaukset ovat myös koomisuudessaan hyvin autenttisen tuntuisia. Samaan aikaan sekä henkilökohtaisen tuntuisia että universaaleja.

Ikea-romaanin Stormin teoksesta tekee se, että lukijan tehtäväksi jää tarinan kasaaminen kirjailijan tarjoamista palasista. Storm antaa "kokoamisvinkkejä" vähitellen ja erikokoiset ruuvit ja muut härpäkkeet ohjaavat lukijaa ovelasti tarinan rakentamisessa. Näkökulmat ovat toisinaan ristiriitaisia ja lukijana joudun välillä purkamaan jo rakentamaani. Jos tämä kuulostaa työläältä ei se sitä käytännössä ole, vaan tunnelma on jatkuvasti mutkaton ja vapautunut, vaikka rakennelmaan muodostuu myös synkempiä kerroksia.

Stormin romaanin vahvuus on erityisesti sen tunnelma, joka tekee mahdottomaksi olla pitämättä tästä romaanista. Siinä on sellaista vilpitöntä aseistariisuvuutta, että huomasin lukiessani muistelevani Elias Koskimiehen Ihmepoikaa (klik). Sadut ja runonpätkät kirjoittuvat pääosin luontevaksi osaksi tarinaa ja satujen myötä korostuu myös lapsuuden itsensä satuluonne. Kuka sen mitenkin kokee ja myöhemmin muistaa ja mitä loppujen lopuksi tapahtuikaan. Lasten päässä mielikuvitus tekee usein kepposiaan ja pelko kasvaa muuriksi, josta on mentävä läpi, vaikka uskallusta ei olisi  yhtään.

Kun olin saanut Stormin kertoman tarinan kasattua tavallani, aloin miettiä, että olisipa mielenkiintoista lukea tämä kirja ensimmäistä kertaa satunnaisessa järjestyksessä ja tutkia, miten lukujärjestys vaikuttaa tarinan hahmottamiseen. Valitettavasti käytännön realiteetit estävät suunnitelmani toteuttamisen. Joka tapauksessa on niin, että jo ihan alusta loppuunkin lukemalla huomasin itsekin täyttyneeni valosta. Ja vähän heliumista. Enpä siis sanokaan enempää, sillä ääneni kuulostaa nyt aika hassulta.


Annastiina Storm: Me täytytään valosta (2017)
200 sivua
Kustantaja: Kustantamo S&S

lauantai 19. elokuuta 2017

Muriel Spark: The Driver's Seat

Saan kiittää matkanjärjestäjä TUI:n tiukkoja lentomatkatavaran painorajoituksia siitä, että lomallani ostin juuri tämän 107-sivuisen, tuskin  mitään painavan, Muriel Sparkin romaanin. Toki asiaan vaikutti myös se, että olen aiemmin lukenut Sparkilta romaanin The Prime of  Miss Jean Brodie (1961), joka on myös yksi David Bowien 100 kirjan listalleen (klik) valitsemista teoksista.

Kun The Times listasi vuonna 2008 tärkeimmät vuoden 1945 jälkeiset brittikirjailijat oli Muriel Spark sijalla 8. Suomessa hän ei kuitenkaan ole erityisen tunnettu ja häneltä ei Helmet-tietokannan mukaan ole edes suomennettu muita teoksia kuin Mandelbaumin portti (The Mandelbaum Gate 1965). Pakko todetta, että maailmankirjallisuuden virtaukset kiertävät toisinaan suomalaisen kirjallisuuskentän ihan harvinaisen tehokkaasti.

John Lancaster kirjoittaa The Driver's Seatin esipuheessa, että Sparkin kirjoille on tyypillistä, että tapahtumia tarkastellaan jonkinlaisten harhojen vallassa olevan päähenkilön kautta. Tällä kertaa kyse on Lise-nimisestä naisesta, joka tehtyään 16 vuotta toimistohommia päättää lähteä lomamatkalle tarkemmin määrittelemättömään eteläeurooppalaiseen kohteeseen. The Driver's Seat on hullun erikoinen kirja, joka on täynnä mitä kummallisimpia yllätyksiä, joista en kuitenkaan halua tässä juurikaan kertoa, koska kirjaa on parasta lähteä lukemaan niin, että siitä ei tiedä sen enempiä etukäteen.

Spark herättää lukijan kiinnostuksen romaanin päähenkilöä Liseä kohtaan rytinällä heti teoksen alussa. Kuka ja mikä oikein on tämä nainen, joka reagoi olosuhteisiin nähden täysin liioitellusti siihen, kun vaatekaupan myyjä suosittelee hänelle likaa hylkivästä kankaasta tehtyä mekkoa. Pian tämän jälkeen Lise ostaa toisesta kaupasta mekon ja takin, joiden värit eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen, mutta hänen omasta mielestään väriyhdistelmä on täydellinen. Tässä kohtaa aloin miettiä, että Lise halusi jäädä ihmisten mieliin. Kun tähän vielä  yhdistetään se, että kertoja paljastaa Lisen tulevan murhatuksi hyvin pian, on selvää, että tätä tarinaa ei voi laskea käsistään.

Edellä mainittu on kuitenkin vasta alkua Lisen henkilöhahmoon tutustumisessa. Pian käy ilmi, että Lise puhuu yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista ja usein nämä kaksi puhetapaa ovat täysin ristiriidassa keskenään. Tuntuu kuin kertoja olisi samassa juonessa Lisen kanssa. Voin nähdä silmissäni, miten he riemuitsevat höynäyttävänsä lukijaa ja niin he toden totta tekevätkin, mutta niin hurmaavan kiinnostavalla tavalla, että sitä ei voi mitenkään pistää pahakseen.

The Driver's Seat on koettava itse. Sen ominaislaadusta on mahdotonta päästä kiinni jonkun toisen kertoman kautta. Tämä teos on myös erinomaista luettavaa kaikille, jotka itsekin kirjoittavat, sillä Sparkin tapa hämmästyttää ja venyttää uskottavuuden rajoja kertoo jotakin hyvin olennaisesta tarinoiden kertomisen ominaisluonteesta. Kun Lisen yläpuolella on jatkuvasti puhekupla, joka näyttää, että hänen elämäänsä ei enää ole paljoa jäljellä muodostuu tästä teoksesta arvoitus, jossa lukija yrittää vimmaisesti pohtia, miten pisteestä A päädytään pisteeseen B.


Muriel Spark: The Driver's Seat (1970)
107 sivua
Kustantaja: Penguin (Modern classics)



keskiviikko 16. elokuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on niitä kirjoja, jotka pistävät täysin hiljaiseksi. Lukemisen jälkeen pää on täynnä sekä ihmisen toimien aiheuttamaa toivottomuutta että kirpaisevaa kauneutta.

Esikoisromaanillaan Joutavuuksien jumala (The God of Small Things, 1997) Arundhati Roy voitti Booker-palkinnon ja nyt 20 vuoden tauon jälkeen hän on kirjoittanut seuraavan romaaninsa. Odotusaika on ollut harvinaisen pitkä, mutta se on ollut kaikkea muuta kuin turha.

Roy, yhteiskunta-aktiivi itsekin, kuvaa Intian, Pakistanin ja Kashmirin välisiä konflikteja ja hän tekee sen samanaikaisesti joka suunnasta. Tämä teos on pyörremyrsky, jossa eri etnisten ryhmien ja kansojen välinen sekasorto ja taistelu tuodaan esiin tavalla, joka tuntuu samanaikaisesti sekä hyvin yleiseltä että hyvin henkilökohtaiselta. Kirjan takakanteen on otettu seuraava lainaus, jossa tiivistyy erinomaisesti tämän teoksen henki:

Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen joksikin.
Ei.
Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Fragmentaarinen ja epäkronologinen esitystapa soveltuu tämän teoksen kerrontaratkaisuksi erinomaisesti, sillä Royn kuvaamalla yhteiskunnallisella kuohunnalla ja sekasorrolla ei ole alkua eikä loppua. Ei kohtaa, johon voisi asettua ja todeta: tämä tapahtui, koska ensin tapahtui tämä. Hän kuvaa myös, miten jo ennestään ristiriitaisten tilanteiden tulkintaa vaikeuttaa edelleen se, että erilaiset ryhmät lavastavat tapahtumia ja tilanteita oman agendansa ajamiseksi ja pönkittämiseksi. Väkivaltaisia kuvauksia ei tämäntapaisessa teoksessa voi välttää, mutta Roy tuo ne esiin pitkälti mainintoina, jotka tosin nekin ovat paikoin erittäin karua ja julmaa luettavaa.

Äärimmäisen onnen ministeriö pursuaa henkilöhahmoja. He katoavat ja ilmestyvät. He kuolevat oikeasti ja leikisti, osallistuvatpa välillä myös omiin hautajaisiinsa. Romaanin kertoja poimii heitä kyytiinsä kuin liftareita ikään. Kuljettaa jonkin matkaa, jättää kyydistä ja poimii heidät kyytiin mukaan uudestaan.

Lukijan sisäänheittäjänä tarinaan toimii Anjum, joka on on yksi teoksen monista värikkäistä hijroista (hijra=naissieluinen mies, hermafrodiitti, transnainen). Vaikka Anjum välillä katoaa tarinan melskeisiin hänen hautausmaalle perustamaansa yhteisöön palataan yhä uudelleen. Hän on tarinan tukilanka tai pikemminkin vaijeri yhdessä naispuolisen arkkitehdin Tilon kanssa. Näiden kahden vaiheita seurataan läpi romaanin ja heidän luokseen palataan usein yllättävien mutkien kautta.

Oikeastaan Äärimäisen onnen ministeriö ei ole romaani ollenkaan, vaan kylmä ja likainen sekä usein myös haiseva pyyhe vasten kasvoja, koska Royn kuvaama elämä on täynnä hindunationalismia, kashmirlaista separatismipolitiikkaa, kansanmurhia, etnisiä puhdistuksia, pakkosiirtoja, kuulustelu- ja kidutuskeskuksia. Ihmisen henki ei tässä teoksesssa usein ole minkään arvoinen. Väkivallan koneisto jyrää alleen kaiken eteensä osuvan välittämättä siitä, onko tappaminen edes sen omien päämäärien vuoksi tarpeellista vai ei. Royn romaania olisi kuitenkin mahdotonta syyttää väkivaltaisuudesta, sillä miten voisi kuvata verenvuodatusta kuvaamatta verta. Kashmiriin viitaten kertoja toteaakin:

Täkäläiset tapahtumat eivät ole hienostuneita. Täällä on liian paljon verta, ei siitä synny hyvää kirjallisuutta.

Jälkimmäisen lauseen suhteen kertoja on kuitenkin väärässä. Äärimmäisen onnen ministeriö ei ole pelkästään hyvää kirjallisuutta, vaan maailmankirjallisuutta, joka tarinallistaa tapahtumia, jotka eivät lähtökohtaisesti "sivistyneiksi" tarinoiksi taivu. Se kätkee sisälleen myös rakkaustarinan pienen, epävarman ja joka hetki potentiaalisen katkaisu-uhan alla olevan liekin.

Kokonaisuutena Äärimmäisen onnen ministeriö on valtava saavutus. Se on tinkimätöntä ja vyöryvää kirjallisuutta, joka lähestyy lukijaa paikoin täysin odottamattomista suunnista. Roy luo kerronnallisesti onnistuneen tasapainon, jossa mustan ja kauhean rinnalle nousee kauneuden kipeä kirkkaus ja loputtoman toivottomuuden vierelle toivon sitkeä kuiske. Ehkä sittenkin jonain päivänä. Ehkä.



Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)
478 sivua
Englanninkielinen alkuteos The Ministry of Utmost Happiness (2017)
Suomentanut Hanna Tarkka
Kustantaja: Otava


Helmet lukuhaaste, kohta 33 "Kirja kertoo Intiasta"




maanantai 14. elokuuta 2017

Runokuu kutsuu möyrimään runoissa



Oli kuu oli ilta. Oli runokuun silta, jota pitkin nyt tehdään kuumatka Runokuuhun. Herätä siis sisäinen kuumatkalaisesi ja tule mukaan Runokuun pinnalle ja syövereihin.


21. -27.8.2017 järjestettävä Runokuu-festari on Nuoren voiman liiton sekä sen yhteistyökumppaneiden organisoima runojuhla, joka on osa Helsingin juhlaviikkojen tapahtumia. Festari järjestetään tänä vuonna 13. kertaa ja sen teemana on rakkaus.

Runokuun päätapahtumapaikka on Kansallisteatterin Lavaklubi pop up -runokauppoineen. Tarjolla on runsaasti ohjelmaa, jonka monipuolisuus siihen etukäteistutustuessani löi minut suorastaan ällikällä. Nolottaa myöntää, mutta myönnän silti, että en ole aiemmin edes tajunnut, miten monipuolinen tapahtuma Runokuu on. Tänä vuonna on tarjolla mm.

* Runopuhelin,
johon soittaessasi voit valita, haluatko kuulla kaunista vai rumaa rakkausrunoutta

*Runo-olkkari,
joka tarkoittaa sitä, että voit tilata runoilijan kotiisi. Runoilijoista tähän projektiin osallistuvat Anja Erämaja, illmari, Matti Kangaskoski, Lyyti, Elsa Tölli, Jukka Viikilä sekä yllätysesiintyjä.

*Runoja raiteilla,
jossa runous astuu ratikoihin ja metroon

*Runotreffit eläkeläisille,
jota kautta voi etsiä uusia ystäviä

*SUOMI ON RUNO -runomaraton,
jossa ääneen pääsee 26 suomalaista  nykyrunoilijaa. Tämän kolmetuntisen runomaratonin pohjana on runoilija Tuija Välipakan perustama Suomi on runo -blogi (klik), jossa julkaistaan koko Suomen juhlavuoden ajan uusi runo aina maanantaisin.

*Queer Poetry Slam,
jonka järjestää Helsinki Poetry Connection. Tilaisuudessa on myös open mic -osuus, johon kuka tahansa on tervetullut esittämään runojaan.

Koko Runokuun ohjelmaan pääset tutustumaan TÄSTÄ

*

Ja miten tämä kaikki sitten liittyy kirjabloggareihin?

No siten, että muutama meistä sai päähänsä vastata Kirjasammon ja Nuoren Voiman liiton esittämään haasteeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että luemme rakkausteemaisia runoja ja kirjoitamme niistä runokuuviikon aikana postauksen.

Postausten aikataulu on seuraava:

21.8. Tuijata. Kulttuuripohdintoja
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8  Lumiomena - kirjoja ja haaveilua
27.8  Muut kirjabloggarit

Kirjasammon sivuilta (klik) löytyy lista, joka esittelee 20 suomalaista rakkaudesta kertovaa runoteosta. Itse olen tältä listalta lukenut Anja Erämajan rakkausilottelun Ehkä liioittelen vähän sekä Sirpa Kyyrösen Tanssivan karhun voittaneen Ilmajuuret, jossa rakkautta on paljon,  mutta jossa paljon ei ole tae sen kestämisestä.

Runokuuta varten sukellan siihen yhteen, kenties ikonisimpaan suomalaiseen rakkaudesta ja sen monista puolista kertovaan teokseen. Mikä teos on kyseessä selviää 23.8.

Kutsun Runokuuhun mukaan sinut.
Siis juuri sinut.
Lopeta nyt se pälyily ympärillesi, sillä sinua juuri minä tarkoitan.

Tee matka Runokuuhun haluamallasi tavalla. Lue, muistele, kuuntele, ihastu, järkyty. Möyri rakkausrunoissa ja julkaise postauksesi 27.8 ja jaa kokemuksesi somessa häsällä #runokuu.

Tervetuloa mukaan kurkottamaan Runokuuhun!







lauantai 12. elokuuta 2017

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Minulla oli vahva ennakkotuntuma, että Marjo Heiskasen Mustat koskettimet olisi hieno romaani. Tätä vaikutelmaa lisäsi kirjan maailmaa ilmentävä kansi ja erityisesti siihen painettu sitaatti: "En minä elämyksiä tarjoile, minä riisun teille ihmisen."  Niinpä odotushorisonttini väreili vallan mukavasti ja siinä oli jo valmiiksi tehty tila riisutun ihmisen astua.

Mustat koskettimet on syväsukellus klassisen musiikin maailmaan, jonka Heiskanen - pianisti itsekin - tuntee ja hallitsee erinomaisen hyvin. Samanaikaisesti se on myös tarina ystävyydestä ja sen kääntöpuolista. Kertomus pianisti Sere Metsätsalon ja hänen assistenttinsa Sari Aspin välisestä tummasävyisestä suhteesta, jonka pikkutarkassa kuvauksessa voi halutessaan nähdä piirteitä elenaferrantemaisesta ystävyyden mikrokuvauksesta. Sere Metsätsalo on itsetitoinen ja ympäristöään piinaava oikukas diiva, jonka rinnalla nuorena itsekin muusikoksi pyrkinyt Sari Asp on kuin hengetön hiuspinni - Seren kannalta äärimmäisen tarpeellinen, mutta parhaimmillaan näkymättömänä. Sere talloo muut ihmiset jalkoihinsa loistaakseen musiikkitaivaan kirkkaana tähtenä unohtaen, että ihmistähdet harvoin ovat ikuisia.

Ihan suoraan haluan todeta, että Heiskanen kirjoittaa ihan järkyttävän kunnianhimoisesti ja hyvin. Mustat koskettimet on kirjallisuuspalkintotyyppistä taideproosaa, jonka lukeminen ei ole ihan helpoimmasta päästä, sillä vaikka tämä teos on kerronnallisesti hyvin taidokas, käy sen lukeminen pidemmän päälle melko raskaaksi ja itsekin jouduin teoksen loppupuolella vähän kamppailemaan, että sain tämän romaanin luetuksi. Melkeinpä siis väittäisin, että teoksen pituudesta (352 sivua) olisi kernaasti voinut karsia muutaman kymmenen sivua. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että monet mestariteokset eivät nekään ole erityisen lukijaystävällisiä.

Heiskanen kirjoittaa tuoreen raikkaasti ja erottuvasti. Jos ajatellaan, että kertomus on polku, on Mustien koskettimien kertoja jatkuvasti vähän polun vieressä. Tallaamattomassa maastossa, mutta ei koskaan liian kaukana polusta niin että hän olisi vaarassa eksyä.

Klassisen musiikin maailmaa voidaan helposti pitää elitistisenä kuvauskohteena ja on komeaa, että Heiskanen ei pyri tuomaan sitä halpahintaisesti liki, vaan antaa jousisoitinten ja pianon rytmittää tekstiään kaikella voimallaan.  Sere Metsätsalon esittämä näkemys muusikoiden ja median välisestä suhteesta voidaan lukea myös taiteen tekijäänsä henkilöitymistä kohtaan iskettynä piikkinä.

"Nykyihanne tuntuu olevan, että rakennetaan esittelemiskelpoinen yksilö, laitetaan hänet mediaan ja toivotaan että mahdollisimman moni tykkää. Hänen kengistään vaikka."

Mustat koskettimet ei katso anovin silmin ja pyydä tykkäämään itsestään. Heiskanen kirjoittaa tavalla, joka tekee hyvää kirjallisuudelle itselleen. Mustat koskettimet on sen tyyppinen romaani, joista usein tapaan käyttää ilmaisua 'eurooppalainen,' joka kielenkäytössäni on kehuvan adjektiivin synonyymi. Se on loppuun asti hallittua ilmaisua, jonka kautta luodaan esteettinen brunssi, jonka suhteen ei ole pelkoa tarjottavien loppumisesta.



Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet (2017)
352 sivua
Kustantaja: Siltala


PS. Marjo Heiskanen on luonut romaanissaan mainittujen klassisen musiikin teosten pohjalta Spotify-soittolistan (287 kappaletta, kesto 19'45), joka löytyy kirjoittamalla Spotifyissa hakukenttään "Mustat koskettimet"