torstai 22. kesäkuuta 2017

Juhannusarvoitus





Nyt on vuorossa juhannusarvoitus, jonka olen kirjoittanut runomuotoon ja joka menee näin:


tänäkin vuonna juhannus
kestää seitsemän päivää
vanhat ja viisaat istuvat varjossa pihalla
nuoret korttitalossa, joka kohta romahtaa

vetää kaikista ovista
vetää tupakan askista
vetää jaloviinaa alas kurkusta

tulee muukalainen niin outo
käy vinoin askelin kuin veljen varjo
kuka olet kysyy porukan hiljaisin
valuvissa vesissä toinen silmä

Johannes vain, muukalainen vastaa
ja hänenkin mustelmaisesta silmänurkastaan
sataa suolaista vettä

yön suvipimeänä tuntina
naisten kesken, miesten kesken
viinapullo kuin kekäle kädessä

koko porukka ja Johannes heidän mukanaan
lähtee katsomaan
miten neito kulkee vetten päällä

ilmassa raikaa juhannuksen taikaa
ja siellä missä kivi palaa, missä lintuset laulaa
siellä jokainen on rikas ja kunniallinen
aamun tullen ilman syytä
avoin, hellä ja katumaton

tulevat sukupolvet kertovat
miten tänä juhannuksena kokon ääressä vannottiin
miten valat kauloihin kiedottiin
miten uskomattomia uhrauksia nähtiin

Juhannusyö, hullun odotuksen yö
silloin tulevat jos tulevat
Tuomari Müller, hieno mies ja hänen
käsipuolessaan
elämän rouva, rouva Glad
jonka juhannusleningissä
ei ryppyä, ei tahraa

vielä

*

Jos löysit yllä olevasta juhannusrunosta kaikki siihen upottamani Eeva Joenpellon kirjojen nimet, elämäsi suuri rakkaus ilmestyy yöllä unessasi ja pyytää sinua treffeille klo 18.

*

Parasta Jussia kaikille!


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari


Jos sataisi tarpeeksi kauan, voisiko saari liueta pois? Jos sataisi eilisen ja edellispäivän ja edellispäivää edellisen päivän. Jos sataisi tänään, huomenna ja huomisen jälkeen aina vaan. Jos sataisi vuodet yhteen, eteen ja taakse. Jos sataisi aamulla ja yöllä ja kaikkina niiden väliin asettuvina tunteina. Voisiko saari liueta pois ja hävitä kartalta niin että tulevat sukupolvet eivät enää osaisi sitä edes kaivata. Että se olisi merta niin kuin olisi meri sen vieressä merta. Meri melkein verta.

Entä jos saari olisi ihminen?

*

Siinä runossa on "lapsuuden talo", jossa "on pullo, jonka sisällä laiva." Runon puhuja "istuu laivassa puisella penkillä matkalaukku sylissä." Hän piiloutuu matkalaukkuun, jossa "on sali, salissa tanssiaiset." Merimatkasta kerrotaan, että sen "oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa". Tunnistan tämän matkan. Se viittaa Virginia Woolfin esikoisromaaniin The Voyage Out (1915, suom. Menomatka, Savukeidas 2012). Luin tämän romaanin klassikkohaasteeseen tammikuussa 2016 (klik).

Otetaanpa alusta. On siis puhuja matkalaukku sylissään. Puhuja istuu laivassa, joka on pullossa. Tiedämme, että laivan voi rakentaa pulloon, mutta sitä ei voi saada sieltä ehjänä ulos. Puhuja on vanki. Laivan vanki ja pullon vanki. Hänet on eristetty. Hänen ja maailman välissä on lasia. Ehkä pölyistä, ehkä pölyistä pyyhittyä, mutta eristettä joka tapauksessa.

Mannisen luoma kuva on yksi mieleenpainuvimpia ulkopuolisuuden tunteen ilmauksia, joihin olen pitkään aikaan törmännyt. Niin täysin erillään. Niin lopullisesti. Tarkkaillen, mitä ulkopuolella tapahtuu, mutta ilman mahdollisuutta astua pullon ulkopuoliseen maailmaan.

*

Mannisen kokoelman alaotsikko on "Dialogi Virginian kanssa". Dialogi on intiimi ja saa minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin sello tulisi näihin runoihin yhä uudestaan. Muistelisin, että kalleimmat sellot maksavat yli 20 miljoonaa dollaria ja joskus ne putoavat pöydältä, kuten kävi muutama vuosi sitten Madridissa.

Sateeseen unohdettu saari saa minut tuntemaan, että olen taulu Ateneumin seinällä. Samaan aikaan olen se, joka taulua katsoo. Olen kahdesti vanki. Olen ruumiillistunut Stendahlin syndrooma. Katossa on kauhea reikä ja ulkona sataa aina vaan.

"Unohdin itseni sateeseen ja sinä annoit minun tehdä niin." Niin tehtyäsi sinä menit pois ja minä jäin tähän, josta en omin voimin pääse pois. Sateen rypistämät huuleni kiroavat sinut. Turhaan, kuten turhaa on kaikki muukin. Paitsi sade, jolle ei tulisi mieleenkään kysellä lupia.

Satu Mannisen runoista sydän alkaa savuta. Savua vaan sydänparka, lohduttelen. Lihatiskillä chanel-jakkuinen rouva ostaa sydäntä sylikoiralleen. Myyjäkään ei tiedä, että se on ihmisen sydäntä. Tarkemmin ottaen minun sydäntäni. Käärepaperi hankaa ihoani. Vereni tihkuttaa siihen fraktaaleja.



Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari (2007)
61 sivua
Julkaisija: Gummerus

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Yukio Mishima: The sailor who fell from grace with the sea

Suuri osa nykykirjallisuudesta on heppoista paskaa.

Hups!

Tämänkaltaista rajumman puoleista provokatiivista väittämää en voi välttää luettuani Yukio Mishiman teoksen The sailor who fell from grace with the sea (1965). Tämä kirja on yksi David Bowien 100 kirjan listalleen valitsemista teoksista ja juuri sen vuoksi tähän nyt tartuinkin. Olen kyllä lukenut Mishimaa aiemminkin, joten olisin saattanut lukea "Sailorin" myös ihan puhtaasti mishimallisista syistä.

Bowie on todennut jotensakin siihen suuntaan, että 1960-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin kirjoitettiin hyvää kirjallisuutta. Edellistä lausetta ei pidä ottaa kirjaimellisesti, mutta sitä ei myöskään tule ottaa automaattisesti perättömänä. Itse tulkitsen Bowien väittämää niin, että uudempi kirjallisuus vastasi harvoin hänen kirjallisuusmakuaan. Mistä tunne vanhemman kirjallisuuden painavammuudesta suhteessa uudempaan kirjallisuuteen syntyy? Mielenkiintoinen kysymys, johon palaan tämän bloggauksen lopussa.

*

"Sailori" ei ole helppo kirja. Se ei asetu mihinkään mukavaan pakettiin, jonka päälle voisi kääriä lahjapaperin ja tehdä kauniin solmun. Mishiman romaanin päähenkilö on 13-vuotias Noburu, jonka isä on kuollut hänen ollessaan 8-vuotias ja joka asuu kaksin äitinsä Fusakon kanssa aina siihen asti, kun Fusako ja Ryuji-niminen merimies kohtaavat ja rakastuvat ja Ryujista tulee heidän perheensä osa. Noburu kuuluu hänen ikäisistään pojista muodostuneeseen porukkaan, jolla on omanlaisensa käsitys sankarillisuudesta, kunniasta ja vapaudesta. Romaanin kuluessa Noburun perheen ja hänen kaveripiirinsä edustamat maailmankäsitykset joutuvat ristiriitaan, jota pojat käyvät ratkaisemaan kammottavalla teolla.

Mishiman romaani on painostava ja hikinen. Se kuvaa hetkeä, jolloin pilaantunut hedelmä alkaa valuttaa mätäänsä ja muistuttaa meitä aikamme rajallisuudesta. Romaanin alussa huoneeseensa lukittu Noburu keksii, että hänen kaapissaan on reikä, josta hän näkee äitinsä makuuhuoneeseen. Näin hän tulee päässeeksi todistamaan asioita, joista hänen ei kuuluisi tietää mitään.

Fusakon ja Ryujin ensimmäisen yhteisen yön jälkeinen aamu on hauras. Maailma näyttäytyy vähän sivussa itsestään niin kuin sillä on tapana näyttäytyä niille, joiden rakkaussuhteella ei vielä ole historiaa. Mishiman kuvaus on loisteliasta ja tuntuu kuin jokainen lause hänen tekstissään puhuisi, osoittaisi ja symboloisi. Nainen vertautuu mereen, joka tuudittaa ja myrskyää ja jonka oikut ja päähänpistot löytävät Ryujin mielessä vastineensa naisen luonteesta. Tässä mielessä Mishiman romaani on varsin epäfeministinen kirja, mutta tämäkään asia - kuten mikään muukaan tässä romaanissa - ei ole suoraviivainen tai yksinkertainen ja sen tarkastelu vaatii pohtimaan, mitkä olivat Ryujin motiivit luopua merimieselämästä ja ryhtyä maakravuksi. Oliko hänen tekonsa petturuutta, kuten Noburo kavereineen uskoo ja onko Fusako siinä tapauksessa seireeni, joka houkutti Ryujin vähemmän kunnialliseen elämään. Toisaalta, jos Ryuji oli houkuteltavissa, voidaanko häntä pitää alunperinkään sankarina, kuten pojat hänet mieltävät. Ei kai nyt vahva mies naisen antaisi elämäänsä myllertää?

Merimieheksi ryhtyessään Ryuji on mantereen hylätessään valinnut kunniallisen ja sankarillisen elämän. Näin ainakin japanilais-mishimalaisen estetiikan kautta tarkasteltuna. Romaania lukiessa on mahdoton olla huomioimatta sitä, että Mishima itse päätyi lopettamaan elämänsä rituaalisen Seppuku-itsemurhan kautta. Romaani todentaa näkemystä kunniasta ja rakkauden kuolemanläheisestä luonteesta tavalla, jonka kulttuurierojen peitto osittain kätkee ja tekee siitä samanaikaisesti painajaisunimaisen kiinnostavaa. Halun ja kuoleman verkko kudotaan romaanissa vakuuttavilla puikoilla, jotka synnyttävät lukijassa vahvasti visuaalisia kokemuksia rakkauden ja kuoleman kutoutuessa toisiinsa.

For Ryuji the kiss was death, the very death in love he always dreamed of. The softness of her lips, her mouth so crimson in the darkness he could see it with closed eyes, so infinitely moist, a tepid coral sea, her restless tongue quivering like sea grass ... in the dark rapture of all this was something directly linked to the death.

Fusakon huulet jäävät kuvaksi eteeni. Niiden  karmiininpuna on polttava liekki huoneeni pimeydessä. Ne eivät häivy, vaikka sulkisin silmäni, vaan oikeastaan päinvastoin. Houkutus ja tuho, ajautuminen rakkaudessa kohti väistämätöntä ja rakkauden itsensä syntyminen tämän ajautumisen väistämättömyyden kautta. Kuumuus roikkuu joka puolella. Olen itsekin tulikuuma. Pelkään kirjan sivuja kääntävien sormieni sytyttävän sivut palamaan.

Mishiman tekstin aistivoimaisuus on hurjaa. "Sailori" on samanaikaisesti pienieleinen ja valtaisan dramaattinen teksti, joka sisältää brutaalia väkivaltaa sekä antaa ymmärtää vielä paljon pahempaa olevan tulossa. Väkivalta ei kuitenkaan tässä romaanissa ole halpahintainen vaikutuskeino, vaan motivoituu Mishiman maailmankatsomuksesta käsin. Rakkauden sisin lahja on "Sailorissa" kuolema ja se on sitä samansuuntaisella tavalla, jota on käsitellyt Pedro Almodovar elokuvassaan Matador.

Toisella tasolla "Sailori" kertoo nuorten poikien tietämättömyydestä ja heidän harhoiksi yltyvistä kuvitelmistaan, joiden avulla he pyrkivät jäsentämään maailmaa. Poikien naiivi usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa maailmanjärjestyksen suhteen kääntää romaanin lopun vahvasti painostavuuden, jopa kauhun puolelle. Pelkäsin lukea romaanin viimeisiä sivuja ja toivoin, että tapahtuisi jotakin muuta kuin mihin kaikki aiemmin kerrottu oli vihjannut. Niin ei  käynyt.

*

Lukiessani Mishiman romaania huomasin, että blogiaikana lukemistani kirjoista useimmiten mielessäni kävivät seuraavat: Iris Murdoch: The Italian girl, Edna O'Brien: August is a wicked month
ja Muriel Spark: The prime of Miss Jean Brodie. Kuinka ollakaan kaikki nämä teokset on kirjoitettu 1960-luvulla. En voi olla pohtimatta, oliko kirjallisuuden estetiikka kyseisellä vuosikymmenellä jollakin tapaa ratkaisevasti erilaista kuin meidän aikanamme. Vaikka näitä mainitsemiani kirjoja ei yhdistä varsinaisesti mikään, on niissä kuitenkin jotain samaa. En osaa tätä "samaa" nimetä, mutta se vaikuttaisi liittyvän siihen, että nämä mainitut teokset kuvaavat jotakin syvempää maailman ja ihmiselämän tasoa, johon kurkistamiseen arkielämä vain harvoin tarjoaa mahdollisuuden. Ne eivät kuvaa maailmaa sellaisena kuin sen näemme vaan ikään kuin sellaisena kuin se on.

Nykyajasta käsin tarkasteltuna näissä romaaneissa on (kenties) jonkinlaista nostalgiaa, joka ainakin osittain syntyy siitä, että ne edustavat kirjallisuutta, jotka eivät tarjoa helppoja juoni- ja tarinavetoisia kirjallisia pakopaikkoja, kuten niin monet romaanit (monet, ei siis kaikki) nykyisin. Niissä on vahvaa symboliikkaa ja niissä esitetään kysymyksiä, jotka vaativat ottamaan kantaa, kyseenalaistamaan ja ajattelemaan. Ne häiritsevät lukijaa.

Kenties kyse on myös siitä, mitä aika tekee kirjoille ja miten kirjan vastaanottoon vaikuttaa se, että sen on jo moni hyväksi todennut. Kirjan ympärille muodostunut laaduntäyteinen odotushorisontti valpastaa aistit jo etukäteen ja valmistaa minua kirjan vastaanottoon.

Mainitsemilleni kirjoille yhteistä on myös se, että heti saatuani ne luettua tiesin, että yksi lukukerta on aivan liian vähän. Tämä on asia, joka omalla kohdallani on yksi luotettavimmista hyvän kirjallisuuden tunnusmerkeistä. Oman makuni mukaiset kirjat eivät tyhjene kerralla, vaan niistä löytyy yhä uusia näkökulmia, jotka usein - ja välillä jopa hämmästyttävyyteen asti - kommunikoivat myös nykyhetken kanssa.

Viime aikoina on kirjallisessa somessa toisteltu mantraa "kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen." Kenellä kuuluu, kenellä ei. Tahdon takaisin 60-luvulle.



Yukio Mishima: The sailor who fell from grace with the sea (1994/1965)
181 sivua
Japanista englanniksi kääntänyt John Nathan
Kustantaja: Vintage International





torstai 15. kesäkuuta 2017

Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö -dekkariviikkopostaus

Virginie Despentes (s. 1969) on ranskalaisen kirjallisuuden kauhukakara, jonka teoksista ei seksiä ja väkivaltaa puutu.  Ne eivät kuitenkaan ole hänen romaaneissaan itsetarkoituksellisia, vaan enemmänkin välineitä, joiden kautta Despentes ruoppaa sukupuolirakenteiden vinoutumia ja epätasa-arvoisuutta. Kuten Despentesin tuotannossa laajemminkin myös Maailmanlopun tytössä seksi toimii kuin fonttiryyppi väkivallan edustaessa kirjasinkokoa.

Maailmanlopun tyttö on nimeltään Valentine. "Hyperaktiivinen, kokapöllyssä hilluva teini-ikäinen nynfomaani", jonka varjostamisen Lucie saa tehtäväkseen. Valentine kuitenkin livahtaa Lucielta karkuun ja katoaa, jolloin hänen löytämisekseen tehtävään ryhtyy Lucien työpariksi Hyeena. Jälkimmäinen on väkivaltaan ratkaisukeinona uskova kovaksikeitetty lesbo, jonka työtavat eivät tarkempaa tarkastelua kestä. Mikäli Hyeena ei saa kuulusteltavaltaan vastauksia on hänellä tapana laittaa tämän "chakrat ojennukseen."

Rakenteelliseseti Despentesin romaanissa edetään seuraamalla Lucien ja Hyeenan pyrkimyksiä löytää Valentine ja tämä tarinalanka katkaistaan kuvaamalla Lucien elämän kannalta tärkeitä henkilöitä. Ääneen pääsevät niin Valentinen isä ja hänen äitipuolensa kuin myös Valentinen serkun veli ja hänen biologinen äitinsä sekä nunna-Elisabeth. Näiden näkökulmien kautta Despentes taustoittaa Valentinen tarinaa ja kuvaa yhteiskunnallista ilmapiiriä mm. maahanmuuttajiin ja poliisiväkivaltaan liittyvien teemojen kautta. Rehellisesti sanottuna en silti aivan ymmärrä, mikä näiden - usein suht yksityiskohtaisten - näkökulmien funktio Despentesin romaanissa on.

Tarina alkaa Pariisista ja jatkuu Barcelonassa, johon Valentinen äiti on muuttanut. Äidin ja tyttären suhde (tai pikemminkin epäsuhde) on täynnä kylmyyttä ja karsastusta. Sen läpi Maailmanlopun tyttö nousee kuvaukseksi siitä, mitä voi tapahtua, kun lapsi ei saa rakkautta ja hyväksyntää. Valentinen konkreettisen etsinnän rinnalla Lucie etsii oman elämänsä suuntaa ja löytää Hyeenan seurassa Barcelonan lesbopiirit. Despentes revittelee lesbotematiikalla ja niin kuvatuksi tulee mm. barcelonalaiset lesbo-orgiat.

Maailmanlopun tyttö on jähmeästi vauhdikas romaani, joka sisältää suht runsaasti aineistoa, jonka käyttö ei motivoidu itse tarinasta käsin. Jos tämän romaanin on tarkoitus kertoa Valentinesta ja niistä syistä, jotka saivat hänet toteuttamaan romaanin lopussa kuvatun teon, teoksessa esitettyjä näkökulmia olisi huoletta voinut tiivistää. Vaikutelmaksi jää, että Hyeena on niin mielenkiintoinen henkilöhahmo, että hän ottaa Maailmanlopun tytössä väkisinkin liikaa tilaa itselleen. Toisaalta myös Lucien sisäisen lesbonsa löytäminen on sinänsä mielenkiintoinen teema, mutta itse romaanissa se toimii enempi darlingsina, jota Despentes ei ole malttanut tappaa.

Olen lukenut Despentesiltä aiemmin romaanit Teen Spirit ja Kauniita asioita (klik) ja niihin verrattuna Maailmanlopun tyttö jää paikoin vahvasti sykkiväksi, mutta yleisluonteeltaan laimeaksi kokemukseksi. Luultavasti tämä romaani olisi myös ollut antoisampi, jos sitä ei olisi luokiteltu jännityskategoriaan. Koska näin on tehty, lähdin lukemaan Maailmanlopun tyttöä vääränlaisin odotuksin.



Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö (2012)
352 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Apocalypse bébe
Suomentanut Einari Aaltonen
Kustantaja: Like

tiistai 13. kesäkuuta 2017

SusuPetal: Vanhat poikaystävät

Jos kriitikkojen arvostama runous on kuin taideteokset New Yorkin modernin taiteen museossa, ovat SusuPetalin runot graffitia ennen kuin siitä tuli museokelpoista.

Nämä runot ovat makaronilaatikkoa, lapsiperheissä suosittua konstailematonta lempiruokaa. Runojen vieressä (kuvaannollisesti) pullo ketsuppia, josta ei oteta kuvaa instagramiin, koska ketsuppipullo on ihan vaan tavisketsuppia, eikä sen vuoksi yhtään oikealla tavalla instaesteettinen ja sen kuva muistuttaisi ikävällä tavalla ihmisiä siitä, että on olemassa - hämmästyttävää kyllä - myös niin sanottu oikeaksi elämäksi kutsuttu elämä, joka valitettavan usein tai onneksi (riippuu sinusta) ei aina ole erityisen hohdokasta.

Männä viikolla tuli taas vastaan lause: mutta kun niitä runoja ei ymmärrä. Jos nyt jätetään sikseen, mitä kaikkea ymmärtämisellä mahdollisesti kukakin tarkoittaa, niin on mielenkiintoista (ja surullista), että juuri tästä lauseesta on tullut suorastaan mantrana toistuva estolause tutustua runoihin. SusuPetalia lukiessani aloin miettiä, että runojen lukijaksi ei synnytä vaan opitaan - siis vähän samaan tapaan kuin minkä tahansa asian tai taidon kohdalla. Miksi runot olisivat tässä suhteessa poikkeus? Niinpä väitänkin, että runojen lukemattomuuden syynä ei ole niinkään se kuuluisa ymmärtämättömyys, vaan ihmiselle tyypillinen luontainen laiskuus, joka haluaa kaiken heti.

Paljon on varmasti kiinni myös siitä, minkälaisiin runoihin tottumaton lukija sattuu tarttumaan. On runoja, joiden kohdalla tuntuu, että ne eivät aukene teki sitten mitä. Joskus ne ovat erinomaisia runoja. Joskus ne esittävät olevansa erinomaisia runoja. Joskus minun on vaikea tietää, kumpaan ryhmään ne kuuluvat.

SusuPetalin Vanhat poikaystävät on kokoelma, johon tarttuminen on helppoa, koska se tarjoaa niin runsaasti samaistumiskohtia. Jos mikään Susun runoissa kuvattu tilanne ei ole elämässä tullut vastaan niin siinä tapauksessa lukijan elämä on kyllä ollut varsin extraordinary.

Vanhat poikaystävät kuvaa arkipäivän tilanteita ja sattumuksia. Elämässä vastaan tulevia asioita sellaisina kuin ne ovat kuorruttamatta niitä ns. salonkirunouden keinoin. Kokoelman runot ovat kesyttömiä ja energisiä ja ehdottoman punk. Ne eivät kuulu siihen joukkoon, jossa kaukana on kavala maailma, vaan tägäävät maailman ihan silmien eteen vaikkapa Keittokatoksen muodossa. Näissä runoissa on myös paljon huumoria, vähän mustaa ja vinoa ja paljon sen laatuista, josta tykkään. Paikoin olen löytäväni hieman Anja Erämajan tyylistä iloittelua, kuten esimerkiksi juuri äsken mainitussa runossa nimeltä Keittokatos, joka on on mainio kiteytys siitä, mitä taloyhtiöiden sääntöviidakko saa aikaan. "Varjele sentään."

Lukiessa tuntuu, että nämä runot liippaavat läheltä kirjoittajansa elämää. Tämän vuoksi esimerkiksi runot 'Ase' ja 'Lopullisesti nimetön runo' tekevät tukalan surumielisen olon, sillä ne kertovat runoilijalle läheisestä miehestä, joka kuolee syöpään. Oikeasti, eikä pelkästään runossa. Oikeasti, kuten hän, jonka nimeä en tähän kirjoita.

Vanhat poikaystävät on epätasainen kokoelma, mutta oikeastaan sekin sopii taudinkuvaan, sillä niinhän ne ex-poikaystävätkin usein ovat. Epätasaisia ja kaikenlaista muutakin epää.

Vanhat poikaystävät.
Ne istuu pyörätuoleissa, kokouksissa, jokirannassa.
Ne makaa leikkauspöydillä, hautausmailla,
Thaimaan sannassa.
Vanhat poikaystävät.
Puutarhatonttuina jokirannassa.

Susun runoissa kaikuu lähiö ja lähiössä elämä ja tähän loppuun kerron salaisuuden. Samaa olemme me kaikki, olemme sitten naisia, miehiä, muita tai puutarhatonttuja. Kuka tahansa osaa asua Kaivopuistossa, mutta kokeilkaapas elämää lähiössä. Saatat yllättyä tavalla, jota en kerro.



SusuPetal: Vanhat poikaystävät (tekstejä 2006-2016)
78 sivua
Julkaisija: Käsite (arvostelukappale)

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Ayòbámi Adébáyò: Stay with me

No mutta tämähän on nigerialaista chick littiä.

Näin ajattelin, kun olin lukenut ensimmäiset kymmenet sivut Ayòbámi Adébáyòn romaanista Stay with me. Tämän ajatuksen synnytti mitä luultavimmin se, että romaani käynnistyy varsin melskeisesti kirjailijan kuvatessa Yejiden ja Akinin avioelämää ja sen suurinta onnettomuuden aiheuttajaa: lapsettomuutta. Dialogi räiski niin, että sylkipisarat lensivät poskilleni asti ja herättivät eloon ne muutamat nigerialaiset elokuvat, jotka olen sattunut näkemään.

Ei tämä kyllä sitten kuitenkaan ollut. Sitä chick littiä meinaan. Vaikka Yejiden kyvyttömyys tulla raskaaksi vaikutti alussa pelkästään koomiselta ongelmalta muuttui se romaanin edetessä kysymykseksi, jonka ympärille kiertyi paljon muutakin ja niin Stay with me kasvoi kertomukseksi, jonka nurkan takaa löytyi uusi käänne ja sen takaa uusi nurkka ja tämän uuden nurkan takaa jälleen uusi  käänne. Tämä romaani todellakin pitää lukijan hereillä, sillä juuri kun on luullut asioiden olevan jotenkin käy ilmi, että ne ovatkin jotenkin toisin.

Stay with me on hyvällä tavalla ylpeästi afrikkalainen romaani, jota ei ole länsimaalaistettu. Modernin nigerialaisen elämän rinnalla elävät perinteiset uskomukset ja toimintatavat. Niinpä Yejiden raskaaksitulemattomuus ratkaistaan niin, että hänen miehensä Akin hankkii äitinsä painostuksesta toisen vaimon. Tosin ei se mikään ratkaisu ole, vaan tapahtumien kulun mutkistaja.

Afrikkalaisen perheyhteisön ote on tiukka ja Akinin äiti rautanäppinen hallitsija, jonka vastustaminen ei yksinkertaisesti tule kuuloon. Romaanissa kohtavaat uusi ja vanha järjestys niin yhteiskunnan tasolla kuin myös yksityishenkilöiden elämässä. Taustalla mölyää Nigerian poliittinen kuohunta vallankaappauksineen ja korruptoituine virkamiehineen. Yejide ja Akin edustavat tiedostavaa uutta sukupolvea, joka kuitenkaan ei pysty täysin irrottautumaan perinteisistä arvoista, jotka romaanissa kulminoituvat naisen rooliin äitinä. Vain äitinä nainen täyttää paikkansa maailmassa. Vain äitinä nainen on ihminen.

Adébáyò näyttää miten ohut on modernin ajattelun pintakerros, sillä niin Yejide kuin hänen miehensäkin toimivat ahdingossaan kyseenalaisilla tavoilla. Yejide turvautuu traditionaalisiin poppaskonsteihin ja Akin puolestaan moraalisesti arveluttaviin ratkaisukeinoihin.  Pyrkimykset ratkaista lapsettomuusongelma synnyttävät salaisuuksista tiheän tilanteen, jonka osatekijät paljastuvat lukijalle vähitellen. Raskaaksi tulemisen ympärille muodostuu Adébáyòn käsittelyssä karnevaali, jonka avulla kyseenalaistetaan äitiyden ja naiseuden välillä oleva yhtäläisyysmerkki.

Romaani sijoittuu pääosin Nigerian Ilesaan ja liikkuu kahdella aikatasolla. Ensimmäisestä kappaleesta alkaen lukijalle on selvää, että kyseessä ei ole rakkaustarina, jolla on onnellinen loppu. Stay with me saa kysymään, miten yhteisö oikeuttaa puuttumisensa kahden ihmisen välisen suhteen intiimeimpään osa-alueeseen. Romaani vihjaa, että Yejiden ja Akinin rakkaustarinan pilaa Akinin äidin kautta kulminoituva yhteisön paine, jossa lapsi (ja mieluiten poikalapsi) on naisen ja miehen välisen suhteen täydellistäjä. Samalla romaani osoittaa, että yhteisön paine tuottaa lähinnä onnettomuutta ja epätoivoisia tekoja, jotka kasvattavat seinän Yejiden ja Akinin väliin. Myöskään lapsi, tuo pitkään ja hartaasti kaivattu avioliiton ihmeliima ja naisen elämän tarkoitus ei Stay with me:ssä ole lauseen päättävä piste, vaan enemmänkin yksi piste pisteiden sarjassa ...

Yleisemmällä tasolla Adébáyòn romaanissa on kyse ihmisen itsemäärämisoikeudesta ja henkilökohtaisesta valinnanvapaudesta.  Se osoittaa, miten vahvasti nigerialaista yhteiskuntaa historiallisesti koossapitäneet ajatusmallit pitävät ihmistä otteessaan ja miten työlästä niiden vaikutusvallasta on pyristellä irti. Samalla Stay with me muistuttaa myös siitä, että ihmisen kyky vaikuttaa elämäänsä on rajallinen.

Adébáyòn henkilöhahmot ovat värikkäitä ja moniulotteisia. Vaikka romaanin kerronta saattaa vaikuttaa kevyeltä kätkee se sisäänsä tummia ja pakahduttavia tunteita sekä kalvavia ja vaikeasti ratkaistavia moraalikysymyksiä. Jälkeen päin on mahdollista nähdä, että asiat olisivat voineet mennä aivan toisinkin, mutta siinä vaiheessa on jo auttamattoman myöhäistä.

Stay with me on intensiivinen romaani, jonka parissa sivut kääntyvät liukkaasti ja jota voin hyvällä omalla tunnolla suositella myös niille lukijoille, joille afrikkalainen kirjallisuus on suhteellisen vierasta. Adébáyòn luomaan maailmaan on helppo päästä sisään, mutta sen taakseen jättäminen on vaikeampi tehtävä. Romaani jättää kysymään miksi. Miksi Yejiden ja Akinin tarinan piti mennä niin kuin se meni, kun sillä oli kaikki mahdollisuudet mennä toisin?



Ayòbámi Adébáyò: Stay with me (2017)
298 sivua
Kustantaja: Canongate

Adébáyòn romaani oli vuoden 2017 Baileys-palkintoehdokas ja siitä on kirjoittanut myös Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegia (klik)

Lisäys: Atena kustannus  julkaisee Adébáyòn romaanin suomeksi ensi keväänä. Kannattaa jo laittaa kirjailijan nimi muistiin! Luvassa on hyvää.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimmisen Maailman luonnollisin asia jakoi minut kahtia.

Minä 1: Rimminen on kielellisesti ihan hemmetin nerokas potenssiin monta kertaa
Minä 2: Totta, mutta se ei ole mikään uusi asia. Se on tullut selväksi jo hänen aiemmista teoksistaan

Minä 1: No joo, mutta tässä nyt ollaan ihan uusilla kierroksilla
Minä 2: Ehkä niin, mutta rajansa kaikella

Minä 1: Luit kirjan kuitenkin loppuun
Minä 2: Luin, koska halusin kirjoittaa postauksen, jossa kutsun Rimmisen kirjoitusta lihavoiduksi verbaalimasturbaatioksi 

Minä 1: Kuulin kyllä, että mutisit lukiessasi
Minä 2: Olet oikeassa. Tulihan sitä jokunen kerta todettua: Mikko Rimminen, please, ei enää.

*

Kirjailija Jamaica Kincaid on todennut, että on parempi epäonnistua pyrkiessään tekemään jotakin suurta kuin onnistua keskinkertaisen parissa. En nyt välttämättä kävisi väittämään, että Rimmisen teos on epäonnistunut, mutta lukijan kannalta se on aika hankala pala, mutta ainakaan se ei ole missään nimessä keskinkertainen. Lukemisesta työlästä tekee se, että tekstissä ei liikuta mihinkään samanaikaisesti kun siinä liikutaan kaikkiin suuntiin. Rimmisen tekstin parkkipaikoilta löytyy aika kvanttifysiikasta tutussa itsestään irtoavassa muodossa. Aika venyy tulevaisuuteen ja menneisyyteen ja nykyhetki, jos sitä edes on, puristuu ajan fiktiivisiin kerroksiin.

Kirjoittamisen ongelma (jos sitä sellaisena halutaan pitää ja itse olen taipuvainen niin tekemään) on, että kun kirjoittaa yhdestä asiasta ei samanaikaisesti voi kirjoittaa mistään muusta. Kirjoitus on luonteeltaan lineaarista ja kuvaa sitä, mikä on jo tapahtunut. Tämän asiaintilan Rimminen MLA:ssa haastaa ja ideatasolla se on mitä kiinnostavinta, mutta käytännön toteutuksena tuloksena on kirjoitusta, joka hylkii lukijaa (joka toki on sen tarkoituskin).

MLA on antiromaani ja yhden miehen performanssi. Minulle on oikeastaan herttaisen yhdentekevää, mitä tässä romaanissa tapahtuu, koska se mikä tapahtuu tapahtuu vain siksi, että jotakin romaanissa aina tapahtuu, vaikka sen tapahtumisen yrittäisi estääkin.  Riittää siis kun totean, että ollaan Berliinissa ja että MLA kertoo Ernstistä ja parista muusta tyypistä, joilla on enimmäkseen koko kirjan ajan "syystä" tai "toisesta" ?hankalaa?, ?hankalampaa? tai ?the hankalinta? ja hyvin monella sivulla mielessäni käy ajatus, että nyt jätän tämän kesken ja yhtä usein päätän, että enpäs jätäkään ja melkein joka sivulla en tiedä, onko tämä kaikki liian vähän, tarpeeksi, liikaa, liian paljon tai "jotain" siltä väliltä.

Please, ei enää lainausmerkkejä.

Turha on tämäkin pyyntöni, turhapa hyvinkin. Lainausmerkkien jumalat eivät ole kuulolla ja niitä sisältävästä laarista riittää ammennettavaa.  Ne liimaantuvat sivuille yhä uudestaan kuin villiksi päässyt liima ja siksi kaikki on enemmän tai vähemmän, mutta ei koskaan juuri sitä, joka on sanoilla ilmaistu ellei sitten kuitenkin niin ole päässyt käymään.

MLA:ssa näyttämölle astuu Kuutio ja sen mukana Elmer Diktonius, joka kuoli vuonna 1961 ja syntyi sitä ennen. Kuution seurueeseen kuuluvat sanakoe, ajatuskoe ja ydinkoe. Tässä vaiheessa heittäisin peliin sitaatin, mutta olen palauttanut MLA:n jo kirjastoon, joten tämä postaus jatkuu ilman sitaattia. Kuution olemusta tarkastelemalla voi joka tapauksessa päätellä kaikenlaista tai yhtä hyvin olla päättelemättä. Se nivoutuu osaksi MLA:n yleistä epävarmuuden ja konditionaalin tilaa ja vahvistaa teoksen kielellistä leikkiä, joka polkeet tekstin merkitykset jalkahikisiin jalkoihinsa.

*

MLA on kissakirjoitusta ja valitettavasti kissa on valittu myös kirjan kanteen ja sen takia tämä kirja oli minulta jäädäkin lukematta, sillä olen kovin paljon koiraihminen, joskaan en myöskään erityisemmin halua lukea fiktiota, jonka kannessa on koira. Joku nokkela kävisi nyt väittämään, että kannen kissa on Schrödingerin kissa ja tätä lausetta voisi jatkaa selostamalla Schrödingerin ajatuskokeen, mutta sen voi jokainen, jota asia kiinnostaa ja joka ei kyseistä koetta tunne halutessaan itse googlettaa. Näin osallistutetaan lukija ja joka tapauksessa Schrödingerin koe tarjoaa yhden tavan tarkastella Rimmisen kirjoittamaa "baabelillista kokonaisärähdystä." Toinen tapa (tapojen määrän ollessa suunnilleen rajaton) lähestyä tekstiä olisi pohtia Rimmisen fyysisen kissan ja tekstin välistä suhdetta ja jos joku ei tiedä, niin kerron tässä, että Rimmisen kissa on kirjoittanut osan tekstistä astelemalla kirjailijan näppäimistöllä.

Roland Barthes kuvaa teoksessaan Tekijän kuolema, tekstin syntymä kirjailijan "kuolemaa" teoksen merkityksen viimeisen sanan sanojana. Barthes irrottaa tekstin merkityksen tekstin kirjoittajan sille antamasta merkityksestä ja esittää, että tekstillä on aina useita merkityksiä. Kun kirjailija "kuolee" korostuu lukijan rooli tekstin merkityksen luojana.

Usein kuulee esitettävän kysymyksen: mitä kirjailija tällä romaanilla tarkoittaa? Kysymys hämmästyttää minua, koska en pidä sitä oleellisena, vaan lähinnä kummallisena, koska tämä kysymys nojaa ajatukseen, että kirjallisella tekstillä on joku yksi tietty merkitys, joka on kirjailijan tiedossa ja jonka hyvä lukija kaivaa tekstistä esiin. Aika ahdistavaa ja tekee tekstistä ruumiinavauksen objektin, jossa lukija-patologi fileroi esiin sen yhden ainoan oikean merkityksen, jonka oikeellisuuden kirjailija vahvistaa. Ei kiitos.

MLA:ta lukiessani en voi olla pohtimatta tekijän ja lukijan välistä suhdetta. Teoksen kertojalla ja sen päähenkilöllä Ernstillä on heilläkin suhde ja usein kertoja vetoaa kuvailuissaan Ernstiin toteamalla jotensakin niin, että jokin asia olisi Ernstin mukaan jollakin tavalla tai että Ernst ilmaisi asian niillä sanoilla, joita kertoja käyttää. Ernst toimii näin kertojan auktoriteettina ja totuusleimasimena.

MLA on siitä mielenkiintoinen romaani, että siinä tekijä on sekä täysin läsnä että kuollut. Teos on niin rimmismäisyyden saturoima, että hänen läsnäolonsa on tekstin joka paikassa. Toisaalta taas tähän läsnäoloon ei liity merkityksenantotehtäviä, vaan pikemminkin merkitysten poistamista. Lukijalle jää suuria vapauksia tulkita Rimmisen tekstiä haluamallaan tavalla. Oikeastaan voisi melkein sanoa, että mitä tahansa tästä romaanista kirjoittaakin niin aina se jollakin tavoin osuu kohteeseensa. Vallitsevaksi jää lukiessani näkemys, että tekijä on kyllä "kuollut", mutta hänen ylösnousemuksensa on tekstissä niin vahvaa, että tuntuu kuin hän olisi edelleen elossa. Maailman luonnollisin asia on haudasta löytyvä käärinliina, jossa tekijän ruumiin painanteet ovat paljaalla silmällä havaittavissa.



Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia (2017)
352 sivua
Kustantaja: Teos


Helmet lukuhaaste, kohta 41 Kirjan kannessa on eläin

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kirjabloggarin kesän 2017 epätoivoiset kirjakasat

Tämän jutun juoni on lyhyt ja ytimekäs: keräsin kolme kirjakasaa, joiden olisi tarkoitus kesän aikana huveta.



Ensimmäinen kasa: Hyllynlämmittäjät




Lähdin alkuvuodesta mukaan Sivumennen-podcastissa julkaistuun hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa luetaan kirjoja, jotka ovat päätyneet syystä tai toisesta hyllynlämmittäjän osaan. Haaste on omalla kohdallani käynnistynyt hitaasti ja nyt kesällä olisi tarkoitus saada sitä edistettyä vähintään viidellä kirjalla.

Juuri tällä hetkellä on fiilis, että voisin aloittaa Don DeLillon Putoavasta miehestä, sillä kesä ilman DonLelilloa on vähän kuin tötterö ilman jäätelöä. Yhtä lailla houkuttaisi Yukio Mishiman The sailor who fell from grace with the sea, joka on myös yksi David Bowien suosikkikirjalistalla olevista teoksista.

*

Toinen kasa: Kirjaston kirjat



Uskallan luvata lukevani ainakin Sinikka Vuolan toimittaman Eroottisen runouden antologian, sillä sen lukeminen on jo hyvässä vauhdissa ja olen luvannut julkaista sitä käsittelevän postauksen ilmestyvän blogissani heinäkuun 3. päivänä (johtuen eräästä myöhemmin ilmenevästä syystä. Nyt vielä hys hys).

Jeanette Wintersonin teoksen Why be happy when you could be normal aion lukea pride-viikolle ja Rauha S. Virtasen Seljan tytöt taas on minulle kirjabloggarien ja Ylen 101-kirjaa projektissa osunut teos. Barnesin Kuin jokin päättyisi on ollut minulla lainassa jo useamman kerran, joten olisihan se mukavaa, jos sen tällä kertaa myös lukisin. En kuitenkaan lupaa. Margaret Atwoodia en ole lukenut vuosiin, mutta nyt innostuin tästä hänen uutuudestaan nimeltä Hag-Seed, joka on Shakespearen Myrskyn uudelleenkerronta. Pitäisi varmaan ensin lukea uudestaan se Myrsky, mutta - rehellisesti arveltuna - tuskinpa tulen niin tekemään.

*

Kolmas kasa: Omat kirjat



Sekalainen seurakunta kirjoja, joita jokaista olen jatkuvasti aloittamassa, mutta aina joku toinen kirja kiilaa väliin. Pinossa toiseksi ylimpänä olevat Aino Kallaksen novellit luen klassikkohaastetta varten ja Virginie Despentesin Maailmanlopun Tytön sijoitan dekkariviikkoon. Naistenviikolle olen suunnitellut lukevani Roxana Gaytä ja Maggie Nelsonia ja sopisihan viikon teemaan myös Julyn Avokämmen. Ja sitten on se O, joka himottaa ihan pirusti, mutta samaan aikaa myös kauhistuttaa. Olen onnistunut jo etukäteen kehittämään kuvitelman, että O on aikamme Romaanihenkilön kuolema ja tästä päähänpinttymästä pitäisi nyt päästä eroon.

Niin ja runot. Vuolan toimittamaa antologiaa lukuunottamatta runot eivät ole kasoissani mukana. Runoja luen joka tapauksessa aina aamuisin ja 6. heinäkuuta me runokirjabloggarit järjestämme Runokävelyn (lisätietoa blogin sivupalkissa), johon kaikki ovat tervetulleita osallistumaan.


Mukavaa lukukesää kaikille! 

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Maria Peura: Tunkeilijat

Hyppäsin Maria Peuran Tunkeilijat-nimiseen, juuri ilmestyneeseen novellikokoelmaan ihan sokkona. Vähän niin kuin kallion kielekkäältä pommilla veteen ehtimättä päästää mieleeni ajatusta, mitä pinnan alla saattaisi tulla vastaan. Niin minusta itsestänikin tuli tunkeilija.

Mietin. Ihmettelen ja kummastelen, miten 222 sivuun voi mahtua näin paljon, enkä nyt tarkoita novellien lukumäärää (34), vaan niitä kaikkia palasia maailmanmenosta, jotka Maria Peura nostaa esiin. Kirjailija on minulle uusi tuttavuus, vaikka toki olen hänestä aiemmin kuullut. Tunkeilijat on kuitenkin ensimmäinen Maria Peuralta lukemani teos.

Kokoelman nimi Tunkeilijat on samalla myös yksi tämän kokoelman tulkinta. Toisaalta Peura kuvaa ns. yhtenäismaailmaa, joka kiteytyy novellissa 'Mietaan kavereita', jossa kansallinen identiteetti traumaattisesti kiertyy Juha Miedon sadasosasekunnin häviölle Lake Placidin olympialaisissa. Toisaalta taas yhä suurempi osa ihmisistä joutuu lähtemään liikkeelle. Hakemaan turvaa vieraasta maasta, jossa vastaanotto vaihtelee syleilystä halveksintaan. Ollaan tässä. Ollaan tässä kohtaa maailman tapahtumia, jossa olemme myös tämän kirjan ulkopuolella.

Osa novelleista on kirjoitettu meänkielellä ja vaikka usein hieman vieroksun murteiden käyttöä kirjallisuudessa, niin Tunkeilijoissa murre tuo novelleihin kovatasoisen pohjoislisän. Meänkielisissä novelleissa on usein jotakin erityisen jylhää ja elämänpainavaa ja paikoin niissä on ruman ja kauniin liittymiä kuin Timo K. Mukan tuotannossa konsanaan.

Peuran kertojat sovittelevat usein ylleen pakolaisten nahkoja. Länsimaalainen sääli, objektifiointi, kohtaamattomuus ja vilpitön auttamishalu vievät novelleja eri suuntiin ja luovat monisärmäistä kuvaa aikamme pakolaiskriisistä. Erityisen syvälle turvapaikan hakijoiden päänsisälle Peura vie lukijan novellissa 'Uusi iho', joka käsittelee turvapaikkaa hakeneen perheen elämää vastaanottokeskuksessa heidän omasta näkökulmastaan. Novelli nostaa esiin kysymyksiä mm. siitä, kuka ylipäänsä tietää, millä tavalla turvapaikanhakijoita tulisi auttaa. Onko auttaminen edes mahdollista? Ovatko traumaterapiat vain kulissi, jolla rauhoitamme länsimaalaista omaatuntoamme?

Toisinaan auttajat ovat rasisteja, kuten novellissa 'Konkari', jonka päähenkilö selittää niin oman elämänsä kuin miehensä väkivaltateot parhain päin, mutta näkee armeijallisen malkoja pakolaisten silmissä. Tälle kokoelmalle on tyypillistä, että paikoin enemmän tapahtuu sanojen ulkopuolella kuin itse sanoissa. Joskus taas, kuten novellissa 'Tulkki', sanoja käytetään kirjaimellisesti aseina oman vääristyneen ideologian jakamiseen.

Kaiken kaikkiaan Tunkeilijoita yhdistävänä teemana toimivat erilaiset rajat ja niiden rikkominen. Rajoja ylitetään konkreettisesti valtiosta toiseen, matkaa tehdään niin kohti aikuisuutta kuin törmätään sukupuolen kautta määrittyviin rajoihin. Ihmisen rajoja murskaavat perheväkivallan nyrkit, jotka värittävät iholle mustelmaisia karttojaan. Vanhemmat tunkeutuvat lastensa elämään ja pyrkivät hallitsemaan sitä. Vankilan muurit edustavaa nekin rajaa, joka eristää ihmisen.

Marian Peuran novellit käynnistyvät kuin sytytyslanka. Ne ovat askelia, joista jää maahan kuviollinen painuma, jota sade muokkaa hellin ja piiskaavin pisaroin. Peuran kieli on kirkasta ja värisevää. Hänen tekstinsä on kuin matonkudetta, joka kantaa mukanaan tunnelmia monista eri ihmisistä ja paikoista. Lisäksi Tunkeilijan novellit ovat juuri sopivan aukinaisia ja kutkuttavat herkullisesti lukunystyröitä. Nämä novellit ovat nykyajan kantajia, joilla on tiheä juuriverkko.



Maria Peura: Tunkeilijat (2017)
222 sivua
Kustantaja: Teos - kiitos arvostelukappaleesta
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen




lauantai 3. kesäkuuta 2017

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu - tutkielma ihmisyyden valtavirrasta


Nämä runot eivät ole keskuslämmitys. Ei, ei sinne päinkään. Nämä runot ovat työmiesnaisen selkä. Se elämän vääristämä runko, jonka hiessä pitämisestä on pykälä herrojen pöytäkirjoissa.

Ehkä sustakin joskus tuntuu, että rikkaat pahikset tekevät sulle kiusaa ja sun elämästä toivotonta ihan vaan siksi, että ne voivat niin tehdä. Ehkä se on niiden mielestä kivaa ajanvietettä, Reality-Netflixiä, jossa köyhimmän  upottamisesta saa parhaat pisteet.

Okei. Myönnän heti seuraavat asiat: Ostin Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalun vähän itseltänikin salaa eräällä lounastunnilla. Katselin sitä joka päivä, mutta en saanut aloitetuksi, koska jo etukäteen aavistelin eli olin suorastaan varma, että tämä on kokoelma, joka tulee herättämään minussa paljon. Viivyttelin Avaruuskissojen lukemista, koska pelkäsin sitä tunnekirjon määrää, jonka se herättäisi. Eräänä aamuna kuitenkin rohkaistuin ja tämä kirjoitus kertoo siitä, mitä tapahtui.

*

Kun ensimmäisen kerran luin tämän kokoelman takakannen en voinut välttyä ajattelemasta, että Susinukke Kosola on erityisen vahvasti ja yli 18-vuotiaan oikeasti ihmisen puolella. Hänen tapansa puhutella ja ottaa mukaan - siinä on jotakin kerrassaan vastustamatonta. "Sinä olet ihminen. Se on ihan okei." Tavallaan se on silleenniinku naivisti sanottu, mutta sitniinkukummiski täysin viehättävästi ja niin, että noita sanoja lukiessa tulee hyvä ja jotenkin samaan tapaan vähän arvokaskin olo omasta ihmisyydestä kuin katsellessa Aki Kaurismäen elokuvia.

Rohkaistumiseni aamuna jokin minussa aukeni ja kun katsoin ikkunastani torille siellä seisoi ihan Arvo Turtiaisen näköinen mies.  Kävin sanomassa hänelle moi ja hän vastasi käyttämättä yhtäkään hashtägiä, että hänen isänmaansa on "taakka niille, joille tyhjä vatsa puhuu nälän kansainvälistä kieltä."* Niin se on. Arvon mekin ansaitsemme, ajattelin ja jäin seuraamaan vallankumouksen järjestymistä, lipun kohoamista, kivien piiloutumista nyrkkiin.

Sinä soitit ja esitit tekosyyn. Minä kysyin: "Mitä olisi pitänyt tapahtua, jotta olisit noussut ja ottanut kivesi." Sinä hengitit puhelimeen ja minä jatkoin: "Mitä olisi pitänyt tapahtua jotta kaikki olisi toisin."

*

Tunnetko ihmistä, joka olisi mielellään tyypillinen tavis ja haluaisi riemulla kuulua ihmisten valtavirtaan? Kysyn siksi, että minä tunnen lähinnä ihmisiä, jotka joko haluaisivat olla jotenkin erityisiä tai kokevat olevansa sitä. Kosola kirjoittaa luetteloita, joista voi tarkistaa oman valtavirtasuhteensa. Luvassa on yllätyksiä ja hyvin mahdollisesti identiteettikriisi. Jos k-kirjaimen jättää välistä pois, on tuloksena jotakin syötävää. Tämä tiedoksi nälkäisille. Tämä muistiin, jotta omatuntomme ei vaikenisi.

Avaruuskissojen leikkikalu on aamuvelli, jota runoilija pyytää keittämään, kun tilanne ja krapula on paha. Se on pehmeä kuin puurohiutaleen reuna. Siitä voisi tehdä kasvonaamion, jotta edes kaurahiutale koskisi poskea.

Tämä on kokoelma, joka herättää suunnatonta alleviivaushalua, mutta pidättäydyn. Kirjoitan sen sijaan muistivihkooni lauseen toisensa jälkeen. En kirjoita niitä palatakseni niihin, vaan siksi, että haluan näiden lauseiden kulkevan käsieni kautta. Sillä sitähän hyvästä runoudesta nauttiminen parhaimmillaan on - käsityötä, johon ei tarvita mystisesti kadonneita virkkuukoukkuja.

.On lyhyempää ja pidempää, on jääkaapin oveen runoiltua. Kosolan tapa uudellenkirjoittaa tuttuja sanontoja hivelee

esim. näin
Jokainen meistä on profeetta maalla
jonne meidät on huonosti markkinoitu

esim. 2 näin
Yksi pääsky ei tee kesää
mutta yksi ydinkärki talven

*

Avaruuskissojen leikkikalulla leikkii lapsi. Se pieni tyyppi, jolla on "lapsuuden sanakirja kädessä." Sanakirjassa on kaikki tarpeellinen, mutta se viedään lapselta tai hän unohtaa sen itse. Hänestä tulee aikuinen tähän maailmaan, jossa

"kukaan ei halua kirjoittaa kirjaa tai mennä avaruuteen
kaikki haluaisivat vain olla
astronautteja ja kirjailijoita"

Look at me.
Look at me.
Look at me.


Avaruuskissojen leikkikalu sisältää runoja, joista ei voi saada tarpeekseen, sillä nämä runot eivät kesyynny, vaan tarjoavat uusilla lukukerroilla yhä uusia kulmia ja erkkereitä.Ne pitävät kädestä, johdattavat ja painavat vasten seinää. Niitä haluan lisää. Niihin haluan mennä uimaan kuin rakastettuun.

Me ollaan tässä. Paitsi ne, jotka eivät ole me ja jotka toivovat, että me emme olisi koskaan syntyneetkään tai ainakin tajunneet kuolla jo aikoja sitten, koska me häiritsemme niiden rappeutunutta rauhaa.

Siis: häiritään lisää. Huudetaan!



Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu - tutkielma ihmisyyden valtavirrasta
80 sivua
Kustantaja: Sammakko



*Arvo Turtiaisen runosta Isänmaa

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Pirkko Saisio: Betoniyö - BAR Finland 15

On taas se aika kuukaudesta, jolloin BAR Finland saa uuden vieraan.  Tällä kerralla minulla on suuri ilo ja kunnia toivottaa tervetulleeksi the one and only Pirkko Saisio sekä hänen romaaninsa Betoniyö. Laitetaas vähän läpyttimiä yhteen.

Betoniyö on nimensä mukainen - kova maailma Itäväylän katveessa, jossa varovainen hellyys kohoaa sementin läpi rikkaruohon sitkeydellä. Se on kuuman kesäyön nopeasti ohimenevä hetki ja niin äkkiä on ilta kuten Quasimodon runossa.

Pirjo Honkalo ohjasi Betoniyöstä kuudella Jussilla palkitun elokuvan vuonna 2013. Kävin katsomassa sen Kluuvikadun Maximissa, jonne se hyvin sopikin, sillä Maxim ei ole palatsi, vaan elokuvateatteri. Honkasalon luoma mustavalkoinen sukellus oli visuaalisesti karun tinkimätöntä ilmaisujuhlaa ja muistan ajatelleeni, että nyt on elokuva siinä tehtävässä kuin mihin se on tarkoitettu. En tiedä, miten hyvin tämä elokuva toimii kotikatsomossa, mutta jos saat tilaisuuden sen katsoa suosittelen vahvasti niin tekemään.

*

Betoniyö (1981) kertoo kahdesta veljeksestä, Simosta ja Ilkasta. Heti ensi sivuilta on selvää, että kun elämän onnenkortteja jaettiin eivät nämä kaksi olleet paikalla. Kesäpäivä on pahaenteisen tukahduttava. Se liimaa vaatteet vasten ihoa ja huohottaa kuin satimeen jäänyt saaliseläin. Saisio ei selittele, vaan heittää ilmoille lähtötilanteen, jossa äiti keskellä yötä pyytää Simoa viemään veljelleen kaljan. Taustalla ujeltaa hälytysajoneuvon sireeni. "Haiveipatrolli painaa ..."

Tänään tapahtuu jotakin kamalaa.

Teoksen kirjoitusajankohta, 1980-luvun alku, soi sen kielessä. Sanasto kantaa mukanaan menneitä ilmaisuja ja luo aikalaiskuvaa. Nuoren miehen toivottomuus sen sijaan ei tunne viimeistä käyttöpäivää. Tulevaisuudentoivon elämästään kadottanut nuorimies on valitettavasti ihmistyyppi, joka on meidänkin ajallemme varsin tyypillinen. Betoniyössä korostuu työn merkitys ihmisen yhteiskuntaan ankkuroijana ja sama pätee tietysti nykyisinkin. Työstä tosin on alkanut tulla ylellisyystavaraa, jonka ostamiseen ei edes tutkintotodistukset tahdo riittää.

Henkilöhahmot ovat tässä romaanissa käsinkosketeltavan todellisia. Saisio tuo heidän omainaislaatunsa esiin pitkälti dialogin ja toiminnan kautta. Tässä on poikien äiti papiljotit päässään valmistautumassa tansseihin lähtöön. Radiosta valuu ajan musiikkia, toivon sanoja elämän värittömyyteen. Tässä on Ilkka, joka näinä päivinä on lähdössä kärsimään vankeusrangaistusta. Tässä on Simo, joka myötäilee muiden puheita ja ihannoi isoveljeään ja hakee tältä hyväksyntää. Simo ei tunne itseään. Häntä katsoo peilistä joku vieras, kuka lie.

Simo oli alkanut epäillä, että naamaa ei saanutkaan ilman muuta, syntymälahjana. Naama piti saavuttaa.
Naama piti tehdä itse.

Unet ovat Betoniyössä sakeita, täynnä merkityksiä ja suistumisen uhkaa. Niiden päivämuotona toimivat isoveljen humalaiset profetiat. Maailman matka kohti torakoiden valtakuntaa.

*

Lukiessani Betoniyötä nykyajasta käsin sen syvimmäksi teemaksi nousee homofobia, jonka seurauksia kuolema tässä teoksessa niittää kummallakin kourallaan.

Veljesten naapurissa asuu hintiksi ja hämyksi kutsuttu epämääräisen oloinen mies, joka kuuman päivän iltana alkaa juttusille Simon kanssa. Simo päätyy miehen kotiin ja tulkitsee miehen kosketuksen lähentelyksi ja joutuu hallitsemattoman agression valtaan.

The End.

Niin äkkiä kaikki voi peruuttamattomasti muuttua. Niin äkkiä vainoharhaisuus ja syyllisyys tehdä pesänsä Simoon.

Elämä, täältä ei tulla.

*

Betoniyö on kaikin puolin hallittu romaani. Sen lyhyet, dokumentaaritset lauseet kantavat askelissaan kohtaloa tai jotakin muuta, jonka kanssa Simon kaltainen epävarma nuorukainen ei omaa voiton mahdollisuuksia.

Saision kyky luoda kokonaisia henkilöhahmoja hyvin minimalistisin keinoin on tässä romaanissa huipussaan. Yhdenpäivän romaani lajina sisältää jo itsessään draaman kaaren ja Saisio hyödyntää sitä kautta romaanin aina sen väistämättömään loppuun asti.



Pirkko Saisio: Betoniyö (2011/1981)
171
Kustantaja: Tammi, BON-pokkari


Aiempiin BAR Finland -postauksiin pääset tutustumaan tästä






maanantai 29. toukokuuta 2017

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

Onko verellä tunteet? Tai muisti? Jos kaksi ihmistä vaihtaa keskenään verta, vaihtuuko jotain muutakin kuin tuo punainen neste? Haluaisitko, että kokeilemme?

Asetan tälle kirjalle seuraavat varoitukset:

Koukuttavuusvaroitus
Kamaluusvaroitus
Pahojen unien varoitus
Elinvaroitus
Todellisuudenhorjuntavaroitus
Vampyyrivaroitus
Varoitustenkäyttövaroitus

*

Veri joka suonissasi virtaa on kolmas osa tarinasarjaa, jonka aloitti Yö ei saa tulla ja jota jatkoi Korppinaiset. Olen Veren kanssa vähän kummassa tilanteessa, sillä olen lukenut teossarjan aloitusosan, mutta en Korppinaisia. Tällä oli väkisinkin vaikutuksensa siihen, miten tätä Raevaaran uutuusromaania luin ja erityisesti teoksen alkupuolella koin hieman häiritseväksi sen, että sitten viime lukeman on tapahtunut asioita, joista en tiedä, mutta joista jotakin voin Veren perusteella päätellä.

Tiina Raevaarasta on näiden kolmen romaanin myötä kehittynyt täysiverinen (sic!) vaihtoehtoisten todellisuuksien (Alt-Reality) kuvaaja. Veri joka suonissasi virtaa on vauhdikkaanpainavaa nykygotiikkaa, jossa outo ja kumma tunkeutuvat reaalimaailmaan, mutta eivät jää pelkiksi tehokeinoiksi vaan vyöryttävät esiin asioita, joista mieluiten emme tietäisi mitään.

Jos sattuu olemaan herkemmän puoleinen tyyppi (ja tässä kohtaa nostan heti käteni pystyyn) ei kannata tehdä niin kuin minä, joka ensin katsoin pari jaksoa Margaret Atwoodin romaanin Orjattaresi pohjalta tehtyä TV-sarjaa ja luin siihen päälle Verta. Niinpä seuraavana aamuna heräsin silmissäni kuvat romanialaisesta hoitolaitoksesta ja huomasin sanovani puoliääneen: Under his eyes. Tämä tosin nyt aukenee vain niille, jotka ovat ko. tv-sarjaa katsoneet ja on samalla vinkki tehdä niin heti paikalla, sillä Orjattaresi on parasta (ja ahdistavintakin) juuri nyt.

Vahvasti tämän päivän todellisuuden kääntöpuoleen  käy kiinni myös Veri, jossa Johannes lähtee Romaniaan etsimään ikirakastettuaan Aaloa, joka on vakavasti sairas ja kenties olemassakin vain Johanneksen pään sisällä. Rakkaus ja kuolema - niillä on tapana saada kummia muotoja, eikä Johanneksen tilannetta yhtään helpota se, että hänen avioliittonsa nitisee ja hän yhden poikansa menetettyään on vaarassa menettää toisenkin.

Romanian valinta Veressä kuvatun 4eon-hoitolaitoksen sijaintipaikaksi on Raevaaralta erinomainen veto, sillä sen myötä herää henkiin tämän maan rikas vampyyriperinne. Maan kuvaus on niin kiinnostavaa, että haluaisin ryhtyä Dracula-turistiksi heti paikalla, jos uskaltaisin. Luultavasti en kuitenkaan ole tarpeeksi rohkea, sillä ajatus joutumisesta romanialaiseen sairaalaan nostaa tämän romaanin luettuani pelkokäyrän pahasti verenpunaisen puolelle.

Raevaaran teossarja on kaikin puolin valmis konsepti ja suorastaan huutaa pääsyä kansainväliseen levitykseen. Tässä meillä nyt on suomi-kummaa, jota pikimmiten pitäisi kääntää myös ulkomaalaisten lukijoiden ulottuville. Elokuvanakin tämä teossarja on helppo mielessään nähdä, vaikka en olekaan varma, rohkenisinko sitä katsoa. Erityisesti Veren Romania-osuus nimittäin sisältää kuvastoa, joka polttaa itsensä verkkokalvoille pysyvän tuntuisesti. Jostakin muistini uumenista nousee Verta lukiessani pinnalle Lars von Trierin ohjaama tv-sarja Valtakunta (Riget).

Veri on medikalisaation paise, jota ihmisen narsismi ruokkii tekojensa seurauksista välittämättä. Sen voi kuitata nerokkaana fiktiona, mutta se, mistä tämä romaani kertoo on siitä huolimatta muodossa tai toisessa totta tälläkin hetkellä. Raevaara yhdistää nerokkaasti vetävän tarinan ja todellisuuden vaietumman puolen. Tätä tarinaa ei voi kuitata sanomalla, että onneksi mitään tällaista ei oikeasti tapahdu.


Raevaara Tiina: Veri joka suonissasi virtaa (2017)
304 sivua
Kustantaja: LIKE (arvostelukappale)


lauantai 27. toukokuuta 2017

Madeleine Thien: Do not say we have nothing

Madeleine Thienin  Do not say we have nothing on valtava romaani, enkä nyt tarkoita teoksen sivumäärää, joka englanninkielisessä pokkarissa on 471. Tämä teos kuuluu niihin kirjoihin, jotka huutavat kirjoittamistaan, koska historiaa ei saa unohtaa. Siitäkään huolimatta, että ihmisen kyky oppia historiasta on osoittautunut varsin kyseenalaiseksi.

Do not say we have nothing on saman kirjallisen perheen jäsen kuin vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla tai Chimamanda Ngozi Adichien Half of a Yellow Sun. Ei ole ihme ollenkaan, että Thienin romaani oli Man Booker -ehdokaslistalla viime vuonna ja Baileys-palkinnon lyhytlistalla tänä vuonna (voittajateosta ei tätä tekstiä kirjoittaessani ole vielä valittu).

Thienin romaani kertoo Kiinan historiasta ja yhteiskunnallisesta kuohunnasta ja sorrosta alkaen Maon valtaannoususta 1960-luvulla ja päättyen Tiananmenin verilöylyyn vuonna 1989. Itse tarina on upotettu kehyskertomukseen, jossa kiinalais-kanadalainen Marie ja hänen ätinsä saavat vuonna 1991 vieraakseen kiinalaisen Ai-Mingin, joka on paennut kotimaansa poliittisia levottomuuksia Kanadaan. Teoksen alussa kehyskertomukseen palataan vähän väliä, mutta romaanin edetessä se häipyy taka-alalle, mutta kulkee mukana lankana, joka yhdistyy muuhun kerrontaan romaanin lopussa.

Do not say we have nothing on oodi tavallisille kiinalaisille, tarinoille ja musiikille. Romaanin sisällä pujottelee fiktiivinen tarina nimeltä Book of Records, joka liikkuu ihan konkreettisestikin romaanihenkilöiden mukana. Sitä kopioidaan käsin jälkipolville ja sen sisään piilotetaan asioita, joita ei voi suorin sanoin ääneen lausua. Book of Records on muisti ja säilytyspaikka. Siinä fakta ja fiktio sekoittuvat ja sen rinnalla kukoistaa rakkaus musiikkia, säveltämistä ja soittamista kohtaan sekä tuska siitä, kun ihmiseltä viedään hänen omimpansa. Kirjallisuuden ja musiikin merkityksen korostuminen muistuttaa Ljudmila Ulitskajan romaanista Vihreän teltan alla, jossa niin ikään kirjallisuus ja musiikki ovat ihmistä sortovallan alla hengissä pitäviä voimia.

En oikeastaan aiemmin ole tullut kovin tietoisesti ajatelleeksi, että myös klassinen musiikki voi diktatuurissa omata niin vahvaa kumouksellista voimaa kuin mitä Thienin romaani tuo esiin. Tästä todistukseksi voidaan mainita, että Kiinassa oli vuosien ajanjakso, jolloin radiossa ei soitettu mitään muuta kuin 18 vallankumouksellista oopperaa. Thien kuvaa hyvin tarkasti musiikin merkitystä romaanin henkilöille ja koska itse en ole kovin musikaalinen en luultavasti tavoittanut ollenkaan kaikkia Thienin musiikkikuvausten avulla luomia merkityksiä, vaan koin niistä lukemisen jopa paikoin aika pitkästyttäväksi.

Läpi teoksen, suorastaan häkellyttävään moneen kertaan, esiintyy maininta, että romaanihenilöt kuuntelevat Goldberg-variaatioita. Tulkitsen Thienin haluavan korostaa, että hänen romaaninsa edustaa sekin vain yhtä variaatiota Kiinan tapahtumista. Do not say we have nothing ei ole viihteellistettyä tarinankerrontaa, jossa historialliset tapahtumat esitetään hallitusti ja lukijan itkuhanoja sopivasti aktivoiden.

Thien ei pyri luomaan suurta historiallista kertomusta, vaan tarkastelee, minkälaisena Kiinan historia näyttäytyy hänen romaanihenkilöjensä kautta. Miten se ottaa rautapihteihinsä isät, äidit, tyttäret ja pojat yhden toisensa jälkeen. Miten ihmiset joutuvat toisistaan eroon, miten olosuhteet ovat ihmistä vahvempia ja miten mikään ei välttämättä koskaan muutu hyväksi. Sotilaat, aseet, ihmisten pakkosiirrot, väkivalta ja työleirit tulevat lukiessa hyvin lähelle. Erityisesti kirjan loppupuolella tuntui melkein siltä kuin itsekin olisin ollut opiskelija, joka makaa Tiananmenin aukiolla. Tämä romaani voisi olla hyvin julma, mutta Thienin kertojanote on kuitenkin jollakin tapaa lohdullinen.

Thienin romaanissa yhteiskunta ja sen ilmiöt ovat jättimäisiä ja ihminen niiden rinnalla pikkuruinen, tuskin edes hyönteisen kokoinen. Erityisen lähelle romaanin henkilöistä tulee teini-ikäinen Zhuli, joka yrittää hahmottaa elämisen ehtoja ja mahdollisuuksia yhteiskunnassa, joka on kieltojen ja rajoitusten täyttämä sekä Sparrow - säveltäjä, joka joutuu luopumaan musiikistaan.

Do not say we have nothing on ansioituneesti rakennettu ja vaikuttava kuvaus Kiinasta ja ihmisistä poikkeusolosuhteissa. Se näyttää elämän sellaisena kuin se on, kun kaksien kasvojen ylläpitäminen on ihmiselle elämän ja kuoleman kysymys. Samanaikaisesti se on myös tarina Marien etsinnästä ja pyrkimyksestä selvittää, kuka hänen isänsä oikein oli ja mitä hänelle tapahtui. Thien liikuttaa tekstillään suuria virtoja, johon teoksessa kuvattujen henkilöhahmojen henkilökohtaiset elämänvirrat yhtyvät ja uppoavat. Tuloksena on realistisen repalainen pala kiinalaista historiaa, jota tarkastellessa on syytä pitää mielessä, että kiinalaisen aikakäsityksen mukaan eilinen on edessä ja huominen takana.



Madeleine Thien: Do not say we have nothing (2016)
471 sivua
Kustantaja: Granta


Helmet lukuhaaste: kohta 26 sukutarina

torstai 25. toukokuuta 2017

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Pikku Pippuri on touhuisa afrikkalaistarina ja Pippuri on edellä kirjoitettu isolla, koska se on erisnimi ja tavallaan Pikun sukunimi. On tällä miehellä tosin toinenkin nimi. Nimittäin: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko.

Teoksen nimi on suomennettu suoraan sen ranskankielisestä nimestä Petit Piment ja tämän vuoksi on turha protestoida tätä nimeä vastaan, vaikka ainakin omalla kohdallani nimi toimi tehokkaana lukemisen kartoittajana. Mikä ihmeen Pippuri? Miksi haluaisin lukea jostakin Pippurista? No jaa, kirjan luettuani keksin kyllä useampikin syitä, miksi niin kannatti tehdä.

Alan Mabanckou (s. 1964) on kongolainen kirjailija ja yksi ranskankielisen Afrikan parhaiten tunnetuista kirjailijoista maailmalla. Pariisilaisissa kirjallisuuspiireissä häntä on kutsuttu jopa Afrikan Samuel Becketiksi - nimitys, jolle tosin Pikku Pippurista ei kovin suoraan löydy perusteita. Mabanckou on kirjailijana herättänyt ristiriitaisia tunteita toteamalla, että afrikkalaiset ovat myös itse vastuussa vastoinkäymisistään ja epäonnestaan ja niitä tässä kirjassa kasaantuu Pikku Pippurin osalle suorastaan dickensiläiseen malliin.

Itse luulin kuulleeni Mabanckousta ensimmäisen kerran, kun Pikku Pippuri (englannin kieliseltä nimeltään Black Moses) valittiin tämän vuoden Man Booker -palkinnon pitkälistalle. Kesti nimittäin hetken, ennen kuin tajusin, että hyllyssäni oleva Pikku Pippuri ja Black Moses ovat yksi ja sama kirja.

Suomenkielisen käännöksen kansi ei varsinaisesti houkutellut lukemaan. Chilipaprikat herättivät lähinnä kummastusta ja taas kerran on pakko todeta, että kannella todella on väliä. Vertailun vuoksi liitän tähän alle englanninkielisen version kannen.





Kansi toimii vihjeenä siitä, mistä kirjassa on kysymys. Suomalaisen painoksen kansi vihjaa kohti keittiötä ja paprikaruokia, kun taas englanninkielisen version kansi ohjaa ajatuksia kohti Vanhan testamentin Moosesta ja laintauluja. Luulenkin, että jos olisin lukenut kirjan englanninkielisenä olisin kokenut sen eri tavoin. Kansi on osa lukijan teoksesta muodostamaa odotushorisointtia, halusimmepa sitä tai emme.

*

Pikku Pippurissa parasta on sen satiirisnaurullinen tyylilaji. En oikeastaan muista lukeneneeni aiemmin afrikkalaista kirjaa, jossa olisi niin vallattomasti kuvattu valtaeliitin edesottamuksia ja kyseenalaistettu naurun kautta hallitsijakulttia. Kun romaanissa kerrotaan, miten lehden pääkirjoitukset on omistettu presidentin ylistämiselle ja hänen ihmeteoistaan kertomiselle ja sallittua on vain yksi totuus, alkaa tarina kuulostaa kovin tutulta. Ihmemiehet kun ovat edelleen voimissaan ja voivat hyvin. Lentävät kurkien kanssa, kutsuvat valheita vaihtoehtoiseksi totuudeksi ja pullistelevat asearsenaalillaan.

Tarina alkaa orpokodista, johon Pikku Pippurin vanhemmat ovat viikon ikäisen vauvansa hylänneet. Eletään kongolaisen sosialismin kultaisia vuosikymmeniä, 1970- ja 1980-lukuja. Sieltä matka jatkuu kaupungin kaduille, prostituoitu Mama Fiat 500:n ja hänen tyttöjensä seuraan sekä kummalliseen hulluuteen. Matkalla vastaan tulee niin katulapsia, kadonneita adverbejä kuin Robin Hoodin kostokin.

Pikku Pippuri kertoo monenlaisesta kaveruudesta ja ystävyydestä, yllättävistä yhteensattumuksista, eroista ja jälleennäkemisistä. Teoksesta jää hieman irrallinen kokonaisvaikutelma, koska aineistoa on niin paljon. Tyyliltään Mabanckoun romaani on hyppelehtivä, veijarimainen ja erinomaisen luettava. Päähenkilönsä hulluuden kautta se liittyy osaksi tarinaperinnettä, jossa yhteiskunta murskaa ihmisen ja hänen unelmansa.




Alain Mabanckou: Pikku Pippuri (2016)
191 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Petit Piment (2015)
Suomentanut: Saana Rusi
Kustantaja: Fabriikki


tiistai 23. toukokuuta 2017

1918-haaste


Kuva: Muokattu yksityiskohta Vigelandin veistospuistosta

Vastakkainasettelujen aika on tässä ja nyt. Se on tässä ja nyt huomattavasti enemmän kuin vaikkapa 10 vuotta sitten.

Jo pitempään olen harkinnut tutustuvani Suomen sisällissotaa koskevaan kirjallisuuteen. Näin siksi, että tämä sota on jotakin, jota minun on hyvin vaikea ymmärtää. Usein kuvittelen tilannetta sodan päättyessä. Mietin, miten ihmiset, jotka kuuluivat sodassa eri puolille saattoivat sodan päätyttyä tulla toimeen keskenään. Ajattelen kahta ihmistä tekemässä töitä rinnakkain, rakentamassa yhdessä, puhaltamassa samaan hiileen - kahta ihmistä, jotka sodassa olivat valmiita tappamaan toisensa. Miten sellaisesta voi selvitä ihminen ja kansakunta? Miten pitkät ovat kansalaissodan jäljet? Miltä ne näyttävät tänään, kun sodasta on kohta tullut kuluneeksi 100 vuotta?

Asiaa pohtiakseni ja siihen selvyyttä hakeakseni päätin luoda uuden haasteen, joka kantaa nimeä 1918-haaste. Lanseeraan tämän haasteen jo nyt siltä varalta, että joku teistä haluaa vilkuilla syksyn kirjablogeja 1918-silmällä. Nopea vilkaisu syksyn kirjallisuuteen osoitti, että joitakin tähän teemaan liittyviä kirjoja on tulossa ja itse panin jo merkille mm. Sture Lindholmin kirjoittaman Dragsvikin vankileiristä kertovan teoksen.  Haasteaika alkaa nyt ja haaste päättyy 15.5.2018, jolloin on sisällissodan päättymisen 100-vuotispäivä. Tuolloin julkaisen blogissani koostepostauksen, johon on viikko aikaa linkittää omat lukemiset/oma koostepoostaus.

Haasteeseen voi lukea niin kauno- kuin tietokirjallisuutta. Haasteen puitteissa voi myös kirjoittaa vuoteen 1918 liittyvistä elokuvista, näytelmistä, esityksistä, näyttelyistä, tapahtumista, vuotta 1918 käsittelevistä sukutarinoista ja omista pohdinnoista. Osana haastetta voi julkaista myös aiempia postauksia, jotka liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin.

Hashtag somea varten on #1918haaste.

Tilastotietoa sodassa kärsityistä tappioista:



valkoiset:
3 414 kaatui
1 424 teloitettiin
46 katosi
4 kuoli vankileireillä
7 000–8 000 haavoittui

punaiset:
5 199 kaatui
7 370 teloitettiin
1 767 katosi
11 652 kuoli vankileireillä
10 000–12 000 haavoittui
Lähde: Wikipedia (klik)


Alle olen kerännyt muutamia vuoteen 1918 liittyviä kirjoja ja toivon, että saan teiltä lisäehdotuksia niin luettavasta kirjallisuudesta kuin muustakin vuoteen 1918 liittyvästä aineistosta. Kaikki kommenteissa mainitut kirjat nostan esiin tämän postauksen kirjallisuusluetteloon ja liitän tämän aloituspostauksen blogini sivupalkkiin, josta päivittyvää kirjallisuuslistaa voi käydä tutkimassa.


Kirjallisuutta:

Backman Martti: Harriet ja Olof - rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 (Gummerus 2016)

Ellilä Kirsti: Tuntemattomat (Karisto 2015)

Hakala Anu: Housukaartilaiset: Maarian punakaartin naiskomppania Suomen sisällissodassa (Like 2006)

Hemmer Jarl: En man och hans samvete (Schildt 1993)

Hoppu Tuomas: Sisällissodan naiskaartit: suomalaisnaiset aseissa 1918 (Gummerus 2017)

Hoppu Tuomas: Tampereen naiskaarti: myytit ja todellisuus (Ajatus 2008)

Kaarninen Mervi: Punaorvot (Minerva 2008)

Kanto Anneli. Lahtarit (Gummerus 2017)

Kanto Anneli: Veriruusut (Gummerus 2008)

Keskisarja Teemu: Viipuri 1918 (Siltala 2013)

( Koivukari Tapio: Luodetuulen maa (Like 2002) )

Kolbe, L & Nyström, S: Helsinki 1918: pääkaupunki ja sota (Minerva 2008)

Korjus Olli: Kuusi kuolemaantuomittua (Atena 2014)

Kukkonen, J & Heikka, E: Punamustavalkea: 1918 kuvat  (Avain/Suomen valokuvataiteen museo 2008)

Kämäräinen Pekka: Kiertotiet - romaani kansalaissodasta (Nordbooks 2017)

Lander Leena: Käsky (WSOY 2003)

Lander Leena: Liekin lapset (Siltala 2010)

Lehtonen Joel: Sorron lapset; Punainen mies (SKS 2008/1923 ja 1925)

Lindholm Anna: Projekt Ines - Fem kvinnor i inbördeskriget 1918 (Schildts&Söderströms 2015)

Lindholm Sture: Vankileirihelvetti Dragsvik (ilm. 10/2017, Atena)

Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla, osa II  (WSOY 2007/1960)

Lintunen Tiina: Punaisten naisten tiet (Otava 2017)

Meri Veijo: Vuoden 1918 tapahtumat - romaani (Otava 1960)

Meriläinen Rosa: Nainen punainen (Teos 2012)

Mustonen Enni: Verenpisara ikkunalla (Otava 1998)

Paksuniemi Petteri: Kirjailijan kuolema (Tammi 2005)

Pekkalainen Tuulikki: Lapset sodassa 1918 (Tammi 2014)

Pekkalainen Tuulikki: Susinartut ja pikkuimmet: sisällissodan tuntemattomat naiset (Tammi 2011)

Sahlberg Asko: Tammilehto (WSOY 2004)

Sillanpää Frans Emil: Hurskas kurjuus (Otava 1919)

Siltala Juha: Sisällissodan psykohistoria (Otava 2009)

Tuuri Antti: Kylmien kyytimies (Otava 2008)

Westö Kjell: Missä kuljimme kerran (Otava 2006)

Wetterstrand Tuija: Punaisten panssarijuna 1918 (ilm. 8/2017, Into)

Ylikangas Heikki: Tie Tampereelle (WSOY 1993)


Haastearvonnan säännöt: 

Yhden postauksen kirjoittaneet saavat haasteeseen osallistuneiden kesken suoritettavassa arvonnassa 1 arvan, 2 postausta kirjoittaneet 2 arpaa, kolme postausta kirjoittaneet 3 arpaa ja neljä tai sitä useamman postauksen kirjoittaneet 4 arpaa.

Pääpalkintona on korvamerkitty 20 euron seteli, jolla voi ostaa Alkosta omien mieltymysten mukaan joko puna- tai valkoviiniä.


Tervetuloa mukaan haasteeseen!


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Rosa Montero: The Delta Function

Aika paljon tulee luettua anglo-amerikkalaista kirjallisuutta ja niinpä päätin ihan tietoisesti lähteä etsimään feminististä kirjallisuutta muista kulttuuripiireistä. Niin löysin Rosa Monteron, joka kotimaassaan Espanjassa on hyvinkin tunnettu, mutta joka Suomessa on jäänyt tuntemattomaksi pitkälti sen vuoksi, että häneltä ei ole suomennettu ainuttakaan kirjaa.

Vaikka minun oli ihan "pakko" tilata Monteron The Delta Function juuri sillä siunaamalla hetkellä, kun siitä ensimmäisen kerran kuulin, ei se kuitenkaan päätynyt luettavakseni. Tämän vuoksi poimin sen mukaan Sivumennen-podcastissa julkaistuun hyllynlämmittäjähaasteeseen. Ensimmäinen tähän haasteeseen lukemanni kirja oli Linn Ullmannin Siunattu lapsi, joka meni pettymyksen puolelle ja ehdin jo pelätä, että The Delta Functionille kävisi samoin, kun lupaavan alun jälkeen tuli  mojova lässähdys. Kirjan loppupuoli kuitenkin oli suorastaan huikaiseva.

The Delta Function on tosiaan laadultaan epätasainen. On kohtia, joissa se on aivan järkyttävän hyvä, mutta enemmän kuin riittämiin on myös niitä kohtia, jolloin mietin, että miksi ihmeessä tätä kirjaa ylipäätään luen.

Teoksen rakenteellinen lähtötilanne on kiinnostava, sillä tarina kulkee kahdella eri aikalinjalla, joista varhaisemmalla päähenkilönä on 30-vuotias Lucia, kun taas teoksen nykyhetkessä kuvataan kuusikymppistä Luciaa, joka on vakavasti sairas. Sairaalassa ollesaaan Lucia kirjoittaa muistelmiaan, joita hänen ystävänsä Ricardo lukee ja kommentoi. Näin syntyy tilanne, jossa Montero konkreettisesti havainnollistaa, miten ihmisen muistikuvat muuttuvat vuosien myötä. Lucia ja Ricardo käyvätkin kiinnostavia keskusteluja siitä, mitä kerran tapahtui ja mitä ei.

30-vuotiaan, elokuvaohjaajana debytoineen Lucian elämää hallitsee kaksi miestä: Hippolito ja Miguel. Hän rakastaa heitä kumpaakin vaihtelevassa määrin ja jos rakkaus Hippolitoa kohtaan alkaa hiipua menettää hän mielenkiintonsa myös Miguelia kohtaan. Rakkaus, toteaa Lucia, on "ainoa tekosyy elämälle." Lucialle nämä kaksi miestä ovat napoja, joiden välissä hän sinkoilee ja vaikka hänen rakkautensa saa välillä marttyyristyylisiä ilmenemismuotoja, on Monteron kuvaus hyvin todentuntuista. Siitä huolimatta en oikein jaksanut innostua Lucian rakkauselämästä, vaan minua kiinnosti enemmän Ricardo, jonka ympärillä tuoksuu jännitys ja mysteeri. Hän esimerkiksi kerää kotiinsa mallinukkeja, jotka retkottavat milloin missäkin huoneessa.

Nuorta Luciaa vanheneminen kauhistuttaa ja ajatus siitä, että jonain päivänä hän olisi 60-vuotias herättää hänessä ahdistusta. Tämäntapaisten huomoiden kohdalla teoksen aikatasot limittyvät kutkuttavasti, kun lukija jo tietää, mikä Luciaa tulevaisuudessa odottaa. Myös nykytason Lucian ja Ricardon keskustelut ovat herkullisia, kun he muistavat tapahtuneet asiat eri tavoin. Lukijalle "todistusaineistoa" tarjoaa menneeseen sijoittuvan kerronnan taso, jolloin lukijasta tulee se, joka tietää Luciaa ja Ricardoa paremmin, miten asiat ihan oikeasti menivät.

Siihen mielikuvaan, joka minulle tästä kirjasta jää, vaikuttaa suuresti teoksen loppuosa, joka sisältää Lucian pohdintaa vanhenemisesta ja erityisesti lähestyvästä kuolemasta. Harvoin on kuolemanpelosta kerrottu niin koruttoman vakuuttavasti kuin Montero romaanissaan tekee. Lucia on ollut jo pitkään sairaalassa ennen kuin hän ymmärtää, että hänen sairautensa on vakavaa laatua. Häntä on rauhoiteltu erilaisilla epämääräisillä diagnooseilla, joihin hän itsekin on aluksi tyytynyt.

Kun kuoleman todellisuus iskee Lucian tajuntaan, ei hänelle jää ainoatakaan pakopaikkaa. Otan tähän suht pitkän lainauksen ihan sen vuoksi, että Monteron teksti on tässä kohdin ihan jumalattoman hienoa.

How absurd life seems when I look at it now. Why have I made the effort, why have I felt, loved, hated, suffered? Where will all my memories, everything I know, all the life I have in my head come to rest? The books I have read, the movies I have seen, the knowledge I so eagerly acquired, the maturity, the experience. It took me so many years to build the person I am, and now all that will disappear, it will disintegrate without a trace. Where will all the instants that only I lived and only I remember go to rest? And my emotions, my weaknessess, my loves? At death not only do I die but my whole life disappears. 

Lucian ajatukset olkoot muistutuksena meille kaikille, että elämä on kallis, hauras ja nopeasti ohi.

Vaikka teoksen keskipaikkeilla olisin saattanut jättää tämän romaanin kesken ellei se olisi ollut hyllynlämmittäjäni, olen todella kiitollinen, että luin tämän kirjan loppuun. Deltafunktiolla tarkoitetaan intensiteetiltään voimakasta ilmiötä, jonka kesto on hyvin lyhyt. Sellainen on Lucian elämä tai kenen tahansa meistä.



Rosa Montero: The Delta Function (1991/1981)
261 sivua
Espanjankielinen alkuteos: La función delta
Englanniksi kääntäneet Kari Easton ja Yolanda Molina Gavilán
Kustantaja: University of Nebraska Press: Lincoln & London


Helmet lukuhaaste kohta 39 Ikääntymisestä kertova kirja


Rosa Monteron muista kirjoista on kirjoitettu Tarukirja- ja Kirja vieköön -blogeissa


lauantai 20. toukokuuta 2017

Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret

Kun ensimmäisen kerran avasin Sirpa Kyyrösen runokokoelman Ilmajuuret niin sattuma tai mikä lie korkeampi voima pani sen avautumaan sivulta 29, jossa katseeni osui seuraaviin kahteen riviin:

kun soitat moottoritien huminasta vitut sinkoillen kun taivas
lepattaa kylmänä minä olen syyllinen kun bussi ei kuulu

Jos ihan rehellisiä ollaan en kiinnittänyt huomiotani säkeenylitykseen, vaan niihin sinkoileviin vittuihin. Niitä on liikkeellä. Teini-ikäisten perheessä niitä välimerkeiksi muuttuneita vittuja on liikkeellä erityisen paljon ja tunnistan hyvin myös ilmiön, jossa olen syypää asioihin, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Ei nyt kuitenkaan vaivuta epätoivoon, vaan muistetaan, että niillä vituillakin on juuret ja juurihoito on teinin kehitystehtävä.

Juuret tietysti tässä kokoelmassa ovat paljon muutakin. Muistikirjaani olen kirjoittanut seuraavia juuren sisältäviä lauseita:

Juuret, jotka ihmisten välille kasvavat; ryteiköt, jotka myrskyt repivät irti leikkiessään hippaa
Juuret, jotka työntävät ihmiset eroon, koska ne tarvitsevat lisää kasvutilaa
Juuret, jotka puskevat ihmisen jalkapohjista läpi ja tulevat päälaesta läpi ja jättävät ihmisen sisälle kummallisia möykkyjä
Juuret niiden välillä, jotka luulivat kesinäisen rakkautensa olevan loppuelämän tila
Juuret äitien ja lasten välillä, venyvät, repeävät, kaikenkestävät
koska muuta vaihtoehtoa ei ole ja jos muu vaihtoehto olisi, se olisi huono vaihtoehto
Juuret lapsien, vanhempien ja puolisoiden välillä. Juuret runoilijan, tämän kirjan ja lukijan välillä.

Runoilija, joka saa sanat kasvamaan juuria "maahan, kertomuksiin ja kukkiviin puihin."

Runoilijat ja äidit, nuo toivossa väkevät
vittua huutavan teininsä moottoritiellä näkevät

*

Kyyrösen lauseet ovat performatiivisesti vahvoja. Ne saavat tapahtumaan.  Kokoelman sivuilla avioero tulee todeksi ja sen seurauksena vanhempien elämässä "tulee päivä kun pistämme sinut puoliksi, järjestämme tapaamis- ja käyttöoikeuksia." Tulee päivä, jolloin lapsi katkeaa ja juuresta alkaa kasvaa uusi haara. Se ei kestä vielä minkään painoa.

Sanat jäävät roikkumaan rivin loppuun. Jäävät harkitsemaan siirtymistä seuraavalla riville, käyvät siellä kokeilemassa. Eivät osaa päättää. Sanat kuin rakastaja, joka kurkottaa kohti vanhaa tuttua, mutta hamuaa samaan aikaan vierasta, uutta ja kiiltävää.

Toisinaan Ilmajuuret on happiletkullinen ilmaa suoraan suoneen. Vakava hälytystila, kuten esimerkiksi silloin, kun Kyyrönen kirjoittaa

Minä synnytän kuollakseni vähemmän

tai

että kuolinjärjestyksen mukaisesti äitien vuoro on ensin

Ilmajuuria lukiessa tuntuu sydänalassa usein vähän samalta kuin katsellessa, miten ekaluokkalainen menee kouluun liian iso reppu selässään. Miten hän kävelee niin, että toiveikkuus on perillä ensimmäisenä ja miten kuuden vuoden päästä hän istuu Alepan edessä juomassa siideriä silmät elämän mysteereistä tyhjinä.

Kyyrösen runot ovat tyyppiä, jotka puhuttelevat minua paljon. Eikä vähiten siksi, että hänen sanoistaan minulle kasvaa kirjoitusta. Kun hän kirjoittaa

meressä olet turvassa, niskassa kutiseva hengitysaukko,
ruumiin rajojen katoaminen, vertyminen

minä aloitan lauseen sanalla ruumiillisuus, mutta deletoin sen ja kirjoitan sen sijaan: kala lainaa ihmiselle kiduksiaan, sillä ihmisenkin on hengitettävä. Kalaisoäidin silmissä viisaus ja pyyntö palauttaa lainassa olevat ihosuomut kalojen kirjastoon.

Ilmajuuret on osa "meren kantoliinaa." Televisiossa tutkija kertoo, että lapset, joita pidetään kantoliinassa oppivat kävelemään aikaisemmin kuin vaunulapset. Niin tärkeää on olla lähellä sydäntä. Niin tärkeää on olla juuret. Ja ilma.



Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret (2016)
59 sivua
Kustantaja: Otava

#runo100




keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Zadie Smith: Swing time

Minä tykkään Zadie Smithistä ja jokainen hänen uusi kirjansa on sen vuoksi hartaasti odotettu tapaus. Tästä huolimatta Smithin lukeminen on usein ollut hieman pettymys tai ainakin jollakin tavoin niin hankalaa, että olen joutunut taistelemaan tieni kirjan loppuun.

Edellä mainitusta huolimatta en pystyisi olemaan lukematta Smithiä. Aloitin hänen esikoisestaan White Teeth (suom. Valkoiset hampaat) ja siihen suorastaan rakastuin ja tätä kirjaa kohtaan tuntemani ihastuksen päälle alkoi rakentua suhteeni Smithiin. Myös On Beauty (Kauneudesta) teki suuren vaikutuksen. Ongelmani alkoivat hänen romaanistaan The Autobiography Men (Nimikirjoitusmies) ja Swing timea edeltävän NW:n (Risteymiä) kohdalla olin enimmäkseen eksyksissä. Arvata saattaa, että hieman jännitti alkaa lukea Swing timea, joka muuten on myös ensimmäinen Smithin romaani, jonka olen lukenut suomeksi.

Huoleni hälvenivät heti Swing timen  ensi sivuilla ja vakuutuin nopeasti, että tämä on nyt Se kirja, joka lujittaa Smith-tykkäämiseni. Kunnes. Kunnes tuli se kamala tunne. Ei ei ei, ei taas. Se vahva kokemus, että romaani ei kulje. Että en jaksa lukea sitä edes loppuun. Että uuvun Swing timen sivuille ihan kokonaan. Luin hädissäni kirjan takasisäkanteen painettuja ylistyssanoja ja tunsin itseni petturiksi. Päätin kuitenkin jatkaa lukemista ja onneksi niin tein, sillä romaanin keskiosan stagnaatiovaiheen jälkeen alun ihastuksentunteet palasivat.

Swing time on romaani ystävyydestä, äititytär-suhteesta ja länsimaalaisten pyrkimyksestä auttaa afrikkalaisia kiedottuna musiikin ja tanssin täyteiseen pakettiin. Kaikkein kiinnostavin se on ystävyyden kuvauksena ja tämän vuoksi Afrikan ja hyvntekeväisyyden ympärille kiertyvä osuus vaikutti aluksi löysältä paiseelta, jonka olisin mieluummin jättänyt puhkaisematta. Kestikin melkoisen kauan, että Smith sai nivottua Afrikkaan sijoittuvat tapahtumat elimelliseksi osaksi romaaniaan.

Viime aikojen The ystävyyskuvaus löytyy Elena Ferranten Napoli-sarjasta, jonka olen viimeistä osaa lukuunottamatta lukenut. Väkisinkin Smithin ystävyyskuvaus vertautuu Elenan ja Lilan tarinaan. Swing timen nimettömällä päähenkilöllä on musta äiti ja valkoinen isä, kun taas naapurin Traceyllä vanhempien värisuhteet ovat päinvastaiset. Päähenkilön äiti on romaanin alussa tuleva Angela Davis ja Gloria Steinem ja Smith kuvaa, miten hän tekee luokkamatkan nollapisteen köyhyydestä yhteiskunnan korkeammille tasoille aina politiikkaan asti. Äiti on vahvatahtoinen feministi, älykäs ja peräänantamon ja kaikin tavoin päähenkilön ystävän Traceyn äidin vastakohta. Päähenkilön äitiä määrittää henkinen poissaolo, kun taas Traceyn äiti on lihava, tavallinen ja tyttärensä elämässä läsnä. Tiedä sitten, haluaako Smith tahallaan herättää ärsytystä, mutta minua ainakin raivostuttaa hänen kuvaamansa lihavuuden, tavallisuuden ja keskinkertaisen älyn välinen liitto. Toisaalta juuri tämä saa minut lukijana asettumaan päähenkilön puolelle, vaikka monissa asioissa samaistunkin enemmän hänen äitiinsä.

Ovelasti Smith muistuttaa myös siitä, miten äidit pitävät lastensa suhteen tärkeinä asioita, jotka ovat lasten omasta näkökulmasta heidän etujensa vastaisia. Itseriittoiseen tapaan päähenkilön äiti pyrkii määräämään tyttärensä ystävyyssuhteista näkemättä, miten valtava merkitys Traceyllä hänen tyttärelleen on.

"Minulle paljastui eräs totuus: olin aina yrittänyt hakeutua muista ihmisistä hohtavaan valoon, oma valo minulta oli aina puuttunut. Koin olevani varjo."

Dyaamisen äitinsä rinnalla päähenkilölle jää väkisinkin varjoon ja kurkottaa valon piiriin Traceyn kautta, vaikka heidän väliseensä suhteeseen liittyy myös monia negatiivisia sävyjä. Tyttöjen välinen ystävyys on Swing timesssa kuvattu taitavasti ja uskottavasti, mutta siitä huolimatta minun tekee mieli protestoida, sillä taas kerran ystävyyskuvauksen polttovoimana - samoin kuin esimerkiksi juuri Ferrantella - on tyttöjen välisen kateuden moninaiset muodot. Mieleni tekee kysyä, että onko kirjallisuudessa ylipäänsä mahdollista kuvata tyttöjen välistä ystävyyttä positiivisen sävyyn vai onko niin, että kiinnostavan ystävyyssuhteen kirjoittaminen ilman keskinäisiä kaunan ja kateuden tunteita on mahdottomuus ja että kirjallisuus on lukijaa kiinnostaakseen tuomittu tuottamaan traagisia ystävyyskuvauksia?

Joka tapauksessa päähenkilön ja Traceyn ystävyys moninaisine muotoineen olisi jo itsessään riittävä romaaniaihe varsinkin kun ystävyyskuvioon on vielä yhdistetty päähenkilön kompleksinen suhde hänen äitiinsä, joka erityisesti romaanin loppupuolella saa sydämeenkäyviä ilmenemiä, jotka samalla osoittavat, että heidän välillään on paljon sanomatta jätettyä ja väärin ymmärrettyä. Esiin nousee myös hankalasti vastattava kysymys siitä, että ketä me loppujen lopuksi suojelemme, kun me annamme itsemme kertoa itsellemme, että teemme tai jätämme tekemättä jotakin toisen ihmisen suojelemiseksi.

Swing timessa on paljon tanssia ja musiikkia, jotka toimivat tyttöjen kasvun väylänä ja kanavoijana. Siinä missä Tracy etenee vaikeuksista huolimatta tanssin maailmassa päähenkilö on oman elämänsä ajopuu, joka päätyy Madonnaa muistuttavan popparin Aimeen avustajaksi ja jonka seurauksena hänen elämänsä on tarkoin Aimeen intressien määräämää.

Aimee on romaanissa länsimaisen hyväntahtoisen ihmisen prototyyppi, joka haluaa tehdä hyväntekeväisyyttä afrikkalaisten auttamiseksi. Hyväntahtoinen olisi tosin luultavasi varmempaa kirjoittaa lainausmerkkeihin, sillä Aimeen toiminta, oli se pyyteetöntä tai ei, toimii oivana hänen itsensä brändäämisen keinona. Temaattisella tasolla Smith käyttää afrikkalaiskuvauksia keinona kyseenalaistaa tapoja, joilla länsimaalainen katse afrikkalaisia tarkastelee. Kuva afrikkalaisista aina hymyilevänä ja iloisesti tanssivana ihmismassana saa rinnalleen Aimeen, jolle käynnit nimettömäksi jäävässä Afrikan maassa edustavat "eettistä seikkailua." Erityisen kutkuttava on mm. kohta, jossa afrikkalaisnaiset kyykkysillään syövät ruokaa yhteisestä kulhosta ja Aimee liittyy seuraan "kuntopyörän ansiosta kehittyneitä lihaksiaan käyttäen."

Smithin kritiikki on hienovaraista, eikä hän sorru missään vaiheessa julistamiseen, vaan ripottelee lukijalle työkaluja väliin varsin huomaamattomasti. Tämä päteen myös rotuun liittyvien kysymysten kuvaamiseen ylipäätään ja esimerkiksi koko valtava afrikkalaisnaisten hiusten ympärillä liikkuva diskurssi tulee teoksessa esiin pelkkänä mainintana siitä, että sateella päähenkilön hiukset menivät heti kiharaan. Näkyvimmillään Smithin kritiikki on hänen kuvatessaan afrikkalaisen orjuudenaikaisen muistomerkin kiteytymistä turistikohteeksi. Samalla esiin nousee valkoiselle ihmiselle epämiellyttäviä kysymyksiä siitä, miksi orjuusmuistomerkillä halutaan käydä. Mitä sieltä mennään hakemaan? Valokuvataanko sitä kuin astuttaisiin toisen ihmisen tuskasta valmistettuun kylpyyn?

Sattumoisin juuri eilen puhuin ystäväni kanssa siitä, että hyvän romaanin tunnusmerkki on, että se kasvaa siitä blogatessa. Tämä pitää erinomaisesti paikkansa Swing timen kohdalla. Vaikka lukiessani tunsinkin väliin puutumista ja jopa  mietin lukemisen lopettamista kesken, huomaan nyt tätä tekstiä kirjoittaessani, että Swing time on iso romaani muutoinkin kuin sivumääränsä vuoksi. Se on taitava kudelma ja vahvasti yhteiskunnallinen kannanotto nykyelämän ilmiöihin. Zadie Smithin swing on paitsi musiikkia, myös keinu, joka vie lukijansa korkeampaan ilmanalaan, josta maailman voi nähdä tavalla, joka jalat maassa ei ole mahdollista. Oikeastaan tuntuu siltä, että vasta nyt, kun olen tämän tekstin kirjoittanut olisin valmis lukemaan Swing timen ensimmäistä kertaa.



Zadie Smith: Swing time (2017)
462 sivua
Eng.kielinen alkuteos: Swing time (2016)
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kustantaja: WSOY