torstai 8. joulukuuta 2016

Raija Siekkinen: Metallin maku - #Novellihaaste

Novellihaaste ilman Raija Siekkistä olisi kuin ....  niin mitä se olisi. Eipä paljon mitään, tyhjä ja vajaa. Raija Siekkinen on yksi ehdottomimpia suomalaisia kirjailijasuosikeitani. Tiesin kyllä, että kun lukisin Siekkistä tulisi ennen pitkää se hetki, että istun tässä tuijottamassa tyhjää draftia, sillä Siekkisen teksteistä kirjoittaminen on minulle hirveän vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta. Tämän koin jo aiemmin, kun yritin kirjoittaa Siekkisen pienoisromaanista Saari (klik). Nolosti kävi, teksti jäi kesken. En osannut, en pystynyt, en edes halunnut. Ja taas olen samassa pisteessä, mutta nyt menen siitä pisteestä läpi. Olkoon kompurointia, jos on ollakseen, mutta menen.

Metallin maun novellit ovat lähtötelineitä. Olen pikajuoksija, hyvin hidas sellainen. Painan sormenpäät radan pintaan ja odotan starttipistoolin käskyä. Sitä ei tule tai ehkä tulikin, ehkä en vain kuullut. Viereisillä radoilla ei ole ketään. Jospa näenkin unta. Kovasti Calderonin näköisen tyypin varjo heittyy eteeni. Mikä matka tämä edes on? Ei kai maratonille startata lähtötelineistä? Lähden liikkeelle ja ajattelen, että tämänkin juoksun voi tehdä niin  kovin monella tapaa. Juostessani pilkkaajat huutavat lujimpaa. Ne kutsuvat sitä kannustukseksi.


Läsnäoloa ja muukalaisuutta

'Metallin makua' lukiessa minusta tuntuu, että Raija Siekkinen itse on hyvin voimakkaasti novelleissaan läsnä. Niin hänen henkensä kuin ruumiinsakin ja minä tunnen itseni tunkeilijaksi ikään kuin kulkisin salaa huoneissa, joissa minulla ei ole lupaa olla. Näitä tuntemuksia on vaikea selittää, mutta luulen, että ainakin Siekkistä fanittavat tietävät mistä puhun.

Erilaiset muukalaisuuden tuntemukset ovat kokoelman novellihenkilöille tyypillisiä. Ihminen on ikään kuin keskellä akvarellia. Joka puolella valuu. Kuolema valuu. Lapsuus valuu. Yksinäisyys valuu. Valuva valuu kohti mustaa pistettä, joka on ihminen, eikä ihmisen taulussa ole muita mustia pisteitä kuin hän itse, joka hänkään ei enää ole piste, vaan pelkkää muodotonta nimetöntä valuvaa. Oikea elämä on jossain toisaalla, joskus ihan käden ulottuvilla, mutta kuitenkin saavuttamattomissa. Miten silloin lohduttaakaan, kun kuuntelee remonttimiesten arkista sanailua, kuten mies novellissa Kaupungin koirat. Miten ovatkaan remonttimiehet konkretiassa kiinni, miten heidän dialogissaan kaikuu monet yhteiset työn tunnit. Miten se, joka heitä kuuntelee, ei voi heidän maailmaansa päästä. Miten lohdun sanat ovat tuomion sanoja.

Yksi tapa suojautua maailmalta on jäädyttää itsensä tuntevin osa. Niminovellissa Metallin maku on kaksi Elisaa, jotka ovat yksi. Toinen heistä piiloutuu mieheltään oven taakse, eikä vastaa puhelimeen. Toinen taas "kulkee pitkin harppauksin puiston nurmikon kautta." Elisassa olevat kaksi naista muuttuvat erilaisista syistä, mm. siksi, että vanhetessaan ihminen kadottaa nuoruuden palon ja öisin kuolema tulee yhä useammin ja näyttää, miten yksin ihminen on.

Elisa kuulee järkyttävän tarinan, joka tuo metallin maun hänen suuhunsa ja hän oppii ymmärtämään, että hänen kaksi osaansa ovat osa jotakin yhteistä ja suurempaa. Hän ymmärtää, että itsensä voi suojata kuin omenankukat, jotka suojataan jäädyttämällä. Jonakin päivänä helle tulee ja koko kivulias prosessi alkaa avusta.


Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää

Siekkisen novellit ovat täynnä kuin ohimennen heitettyjä koukkuja, joka leikkaavat syvältä. Tapahtuu keikahdus ja ihmisen elämä saa odottamattoman suunnan. Se, mikä on ollut selkeää, jopa itsestään selvää muuttuu joksikin aivan muuksi. Novellissa Tekohengitystä mies menee lääkärin vastaanotolle ajokortin uusimista varten, mutta hänet sekoitetaan toiseen samannimiseen mieheen ja ajokortin uusijassa käynnistyy prosessi, joka saa hänet miettimään, mitä on normaali ja miten se määritellään ja kuka sen loppujen lopuksi päättää. Viattoman erehdyksen seuraukset ovat ajokortinuusijan kannalta kohtalokkaita.

Novellien pienet, toisinaan lähes huomaamattomat repeämät nielaisevat ihmisen käsityksen hänestä itsestään. Novellissa De Gaullen räätäli Siekkinen kuvaa, miten lattiamatto ei puhdistu, tapetin alta löytyy hyönteisiä ja asunnon seinään on keskiajalla muurattu naisen ruumis. Pinta ei kestään yhtään raapaisua, vaan alkaa pienimmästäkin kosketuksesta valuttaa ihmisen eteen epäjärjestystä ja pelkoa. Mikään ei ole niin, miltä se ulospäin näyttää. Maasto, jota pitkin ihminen kulkee on hetteikköjä täynnä.


Naisen onni

Feministiset teemat pilkahtelevat Siekkisen kokoelmassa. Esimerkiksi novellissa Asian ydin kertojana on naiskirjailija, joka on vierailulla mieskirjailijan kotona, jossa tämä laittaa hänet tiskaamaan tiskit ennen vaimonsa kotiintuloa. "Sinä olet nainen, sinä peset astiat nyt." Naiseudesta seuraa erinäisiä asioita, kuten samassa novellissa vaikkapa se, että rakennusmestari ei suostu rakentamaan kertojalle työhuonetta, vaan tekee sen sijaan hänelle kodinhoitohuoneen, koska mitäpä nainen nyt työhuoneella tekisi.

Edellisessä kappaleessa kerrottu ei edusta kuitenkaan tämän novellin ydintä, vaan tärkeimmät asiat tapahtuvat automatkalla, kun nainen ajaa halki pimeän lumisen yön, läpi räntäsateen ja turtumuksen. Ajaa ja miettii mm. hevosia.

"Villi hevonen kesytetään sitomalla se kiinni kesyyn hevoseen [...] kesy kesyttää villin. Koskaan ei käy toisinpäin, kerran kesytetty ei villiinny enää."

Naisella on kiire päästä kotiin, koska hänellä on sanoja, jotka hän haluaa sanoa siellä odottavalle miehelle. Sanoja, joita hän ei muista, kun hän on saapunut kotiin.

Kokoelman päättävä novelli Naisen onni palaa temaattiseseti villishevosteemaan. Novelli kertoo Juhanista, jolla on jo kolmas vaimonkesytys menossa. Kuvaavaa on, että Juhanilla on tapana kutsua vaimoa vaimoksi sen sijaan, että hän käyttäisi tämän etunimeä. Tässä tietysti on se hyvä puoli, että kun vaimot vaihtuvat niin ei tarvitse muuttaa sanaa, jolla kutakin heistä kutsuu. Naisen onneksi muodostuu päätyä sarjarakastaja Juhanin vaimoksi.

*

'Metallin maun' edellisestä lukukerrasta oli niin kauan, että ihan oli kuin olisin ensimmäistä kertaa lukenut. Tämä kokoelma vahvisti ajatustani siitä, että Raija Siekkinen on oma genrensä. Hän kirjoittaa hyvin terävällä kynällä painavaa jälkeä, joka magnetisoi hänen sanansa. Sanat ovat monella vaa'alla punnittuja ja kaikki ylimääräinen on karsittu pois. Siekkistä lukiessa tuntuu, että on olemassa paikka, josta vain harva tietää ja vielä harvempi siellä käytyään kykenee sitä kuvaamaan. Raija Siekkinen osaa sen tehdä.



Raija Siekkinen: Metallin maku (1992)
170 sivua
Kustantaja: Otava

#novellihaaste - 9 novellia




6 kommenttia:

  1. Minustakin Raija Siekkinen on läsnä, kun hänen novellejaan lukee. Mutta minulla se liittyy tietoon itsemurhasta. Novellit ovat melankolisia semmoisella tavalla, että olen ihan tuntenut kirjoittajan masennuksen, sitäkin selvemmin kun olen tiennyt ettei hän löytänyt siitä ulospääsyä. Samalla ne ovat hienoja, tietenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, onko jossain todettu, että Siekkinen teki itsemurhan? Tiedän vain siitä tulipalosta, mutta en sen syistä ja siksi aloin sinulta kysellä.

      Niin melankoliaa on paljon ja usein se on mielentilana sitä raskaamman puoleista melankoliaa. Siekkisen läsnäolo on mulle jotain erityistä. Tavallaan vähän pelottavaakin, koska välillä ajattelen, että ehkä ei pitäisi mennä niin syvälle hänen kuvaamaansa maailmaan tai pikemminkin, että jos sieltä ei pääse pois. Hyvin magneettisia hänen tekstinsä ovat.

      Kiitos Leena.

      Poista
  2. Sinäkin luit taas Raijaa. <3 Kuten taisit Twitteristä huomatakin, minulla on nyt ollut menossa Kuinka rakkaus syntyy. Tuntuu, että pidän siitä lukemistani Siekkisen kirjoista toistaiseksi eniten (sitä ennen luettu Kalliisti ostetut päivät, Häiriö maisemassa ja Tuomitut). Hänen teoksensa ovat yksityiskohtien taidetta, ja niissä on minimalistisesti mutta silti niin vahvasti, latautuneesti ja monipuolisesti ilmaistuja tunteita. Kukaan suomalainen nykykirjailija ei taida tehdä lähellekään tällaisia novelleja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on kyllä pahus soikoon mennyt ohi, että olet lukemassa Siekkistä sinäkin, mutta pääasia että olet. Olishan se novellihaasteen kannalta katastrofaalista, jos Siekkinen ei olisi ollenkaan mukana.

      Olen tällä viikolla lukenut pari Marisha Rasi-Koskisen novellia ja ne on tosi kiinnostavia. Hienoja juttuja. Onko tuttu sulle?

      Poista
  3. Miten hieno teksti ja analyysi, kiitos. Siekkinen on itselleni yksi tärkeimmistä kirjailijoista ja tällaiset tekstit ovat ihan kultaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Helmi. Minusta tuntuu, että ihminen on jollakin tapaa erityisen läheinen, jos hän pitää Siekkisestä. Siekkisen teksteistä on vaikea kirjoittaa, koska niissä on niin paljon. Kiitos tuhannesti kommentista!

      Poista