Siirry pääsisältöön

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa


Kuolemattoman sielun kuoleminen on maailman hirvein asia.


Kun pari Pirkko Saision lausetta laittaa seisomaan talon eteen, ne pyöräyttävät itseensä paitsi talon ihmisten surut ja ilot, maailman nykytilan ja vallitsevan henkisen ilmapiirin myös pöydälle unohtuneen puoliksi syödyn viilipurkin. Hyvin vähällä ja pienillä, vaivattoman tuntuisilla sanoilla Saisio saa lauseensa kantamaan valtavia ilman että ne ollenkaan pullistelevat tai muuttuvat ylipainoisiksi.

Pirkko Saision uutuusromaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016) kertoo 60-kymppisen miesasianajajan elämän yhdestä viikosta ja siitä, miten hänen elämänsä suistuu kaaokseen.

Romaanin alussa Miehen menneisyys tarttuu häntä kurkusta, kun hän saa tietää ystävänsä Pablon kuolemasta. Mitä pitemmälle viikko kuluu, sitä heikompaa on Miehen hengittämä happi ja siihen alkaa sekoittua kaikenlaisia kummia kaasuja, jotka tekevät arkielämästä vääristynyttä ja painajaismaista.

*

Lähtötilanteessa Miehen elämä on vakaassa kuosissa. Hän rakastaa vaimoaan Kristaa ja kuuntelee työkseen asiakkaidensa murheita ja taustaäänenä on kahinaa, joka syntyy siitä, kun setelit putoilevat hänen tililleen. Väriä miehen poskille nostaa hänen fantasia-arkistonsa, joka kantaa nimeä "Henkeviä ja Häikeilemättömiä Eroottisia Kohtauksia Pitkästyneisiin, Yksinäisiin Hetkiin" (sanojen isot alkukirjaimet Miehen) ja josta löytyy omat osastonsa myös "saksalaistyyppiselle, karkealle perusseksille" sekä "erotiikan sekaiselle rihkamalle."

Saisio kirjoittaa avioliitosta miehen näkökulmasta. Se, että mies on tässä yhteydessä erisnimi vahvistaa sanojen painokerrointa. Saision kirjoitusote on kauttaaltaan tuomitsematon ja hellän ymmärtävä. Hänen sanojensa säätila on täynnä peri-inhimillisen humanismin tuulia. Tarkennukset avioliiton liitoskipuihin ovat taitavia ja tunnistettavia. Myös suomalainen keskustelukulttuuri (tai pikemminkin sen puute) näyttäytyy tragikoomisessa herkullisuudessaan. Miehen ja hänen työkaverinsa Meskalinin ilta baarissa kiteyttää kaurismäkimäisessä ikimuistoisuudessaan paljon.

Tekstin väljyys tekee oikeutta Saision lauseille. Ne tarvitsevat ilmaa ympärilleen, jotta ehdin kokea ne kaikki monen monituiset tunteet, joita Mies, ja hänen asiansa minussa herättää. Naurun ja itkun langat ovat monin paikoin Saision romaania niin kietoutuneet toisiinsa, että niiden erottaminen toisistaan on mahdotonta. Kaikesta hyvästä huolimatta vähän yli puolen välin jälkeen tulee vastaan stagnaatiopiste, jolloin tarina ei oikein enää jaksa kantaa omaa painoaan. Ehdin jo pelästyä, että mitä ihmettä, mutta tämä pysähtyneisyyden tuntu menee onneksi ohi.

*

Mies, ja hänen asiansa kuokkii isoja kysymyksiä tarinan pintavireen pysyessä koomisena. Ikuiset kuolemaan ja sieluun liittyvät kysymykset ovat romaanissa kuin perinneruokalajeja, jotka Saisio valmistaa uuden reseptin avulla. Jälkiruoaksi on tarjolla kohokas, jonka aineksina ovat syyllisyys ja epäily. Monissa tämän vuoden romaaneissa on käsitelty muistoja ja muistamista ja tähän tematiikkaan Saisio tuo harvinaisen freshin ja kiinnostavan lisän. Ei tietenkään ole sattumaa, että Mies ja hänen ystävänsä Pablo matkustivat nuorina juuri Firenzeen, jossa tapahtuivat ne asiat, jotka romaanissa kuvatun viikon aikana saavat Miehen todellisuudentajun häiriintymään. Saision romaani nyökkää Firenzen syndrooman suuntaan ja sille tyypilliset oireet - pahoinvointi, paniikki ja sekavuus - ruumiillistuvat Miehessä.

Erityisen loistokasta Saision romaanissa on Miehen sisäinen puhe, joka ilmiantaa hänen päänsä sisällä tapahtuvia asioita, paljastaa hänen ajatuksiaan ja kommentoi hänen sanojaan. Saisiolla on erityinen kyky kirjoittaa niin, että hänen tekstinsä on kevyttä kuin höyhen, joka kantaa itsessään maailman painoa. Mies, ja hänen asiansa on romaani, jossa kaikki on ihan sitä mitä se on, mutta samanaikaisesti myös ihan jotain muuta.



Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
403 sivua
Kustantaja: Siltala


Muissa blogeissa:

Lumiomena klik
Sivutiellä klik
Ullan kirjat klik
Piippuhyllyllä klik
Tekstiluola klik

Kommentit

  1. Oi voi.En millään malttaisi odottaa, että pukki tuo tämän. Kirjoitat taas niin hienon arvion, että huimaa ja lukuhermo alkaa nykiä. "Kohokas" kruunaa aterian, mahtavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinäpä onkin joululahjaa, jos pukki tuo miehen ja vielä kaupan päälle miehen asiat :D

      Saisioon voi kyllä aina luottaa. Ihana tuo sun nykivä lukuhermo. Kiitos paljon. Kiva myös tietää, että tästä on tulossa kirjoituksesi tuonnempana.

      Poista
  2. Ennen bloggausaikaani olen lukenut Saisiolta aika monta romaania. Myös näytelmiä olen nähnyt. Tunnottomuus ja painottomuus, ehkä, ja ai niin se huikea Homo! Outojen ooppera Kansallisteatterissa. Se oli dynamiittia. Välillä tuntuu, että saatan pitää Saisiosta jopa enemmän esiintyjänä kuin kirjailijana, koska siinä* on sitä karismaa.
    * Puhekielessä kai hyväksyttävää, että ihminen on se ja eläin on hän, kirjakielessä toisinpäin :-o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen suurimman osan Saision kirjoista lukenut jo ennen blogia. Ihan kaikkia en ole, mm. Jukka Larssonin nimellä kirjoitettuja ja muistaakseni en myöskään Betoniyötä, josta sen sijaan olen nähnyt erinomaisen hienon elokuvan.

      Totta. Saisiolla on nimenomaa karismaa ja se tunkee jotenkin myös hänen kirjoituksiinsa, jos niin nyt voi sanoa. Kiitoksia kommentista!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip