Siirry pääsisältöön

Eeva Kilpi: Tamara - BAR Finland, 9


Jos joku nyt keksisi tarjota minulle aikamatkustusta, ostaisin lipun vähän kalliimmallakin hinnalla ja tekisin matkan vuoteen 1972, jolloin julkaistiin Eeva Kilven romaani 'Tamara'. Näin siksi, että haluaisin päästä kokemaan paikan päällä, miten ihmiset ottivat vastaan varsin reipasta seksuaalikuvastoa sisältävän 'Tamaran'. Lieneekö syynä häveliäisyys, mutta vuosikausia 'Tamaraan' on liitetty määre "eroottinen", vaikka oikeasti 'Tamaran' käärepaperista löytyy monin paikoin tavaraa, jolle erotiikka on pelkkä peitenimi.

Kilpeä voidaan hyvällä syyllä pitää feminismin ns. toisen aallon äänitorvena, sillä jo neljä vuotta ennen 'Tamaran' julkaisua hän oli kirjoittanut pamfletin nimeltä Miesten maailman nurjat lait, jossa Kilpi toteaa mm.:

"Äitien on nyt aika luopua vuosisataisista jähmettyneistä kuvioistaan, madonna ja lapsi -asetelmistaan tai pyykkipaljun ääreen kumartuneen, ryppyisen, harmaan, murheenmurtaman äidin ihannoimisesta." [...] Naisten "on nyt kerta kaikkiaan lakattava liikuttumasta omasta äidinrakkaudestaan ja astuttava ihmisten joukkoon ..."*

Hienoja sanoja, joita on hyvä miettiä myös tänään.

*

'Tamara' on nimettömäksi jäävän invalidisoituneen impotenttimiehen märkä päiväuni. Kertojana toimiva mies on ammatiltaan kielipsykologi ja hän luo itselleen viihdykkeeksi ja kiihokkeeksi Tamaran, jonka hän panee tekemään seksuaalista laupeudentyötä ja raportoimaan kokemuksistaan itselleen. Sopivasti juuri samaan aikaan, kun luin 'Tamaraa' tuli tv:stä Hannaleena Haurun ohjaama pienoisnäytelmä Säälistäjät, jossa työvoimatoimiston naiset päättävät auttaa syrjäytymisvaarassa olevia miehiä antamalla heille säälipillua. Näytelmä sai alkukipinänsä lehtikirjoituksesta, jossa väitettiin, että joukkosurmat voitaisiin estää, jos miehet saisivat naisilta tarpeeksi seksiä. Säälistäjät on nähtävissä vielä noin kolmen viikon ajan Yle Areenassa. Suosittelen katsomaan ja pohtimaan mistä on kyse, kun naisten miehille tarjoaman sääliseksin esitetään pelastavan paitsi yksittäisiä miehiä, myös koko yhteiskunta. Tässä asiassa Tamara oli vuosikymmeniä aikaansa edellä.

'Tamarassa' uhrin ja tekijän asemat sekoittuvat toisiinsa, eivätkä ne ole irrotettavissa. Tamaraa ei voida pitää uhrina, koska hänen palvelutehtävänsä on hänen kutsumuksensa.  Toisaalta kuitenkin hän on kertojan luoma fantasia, joka palvelee nimenomaan kertojan tarpeita.  Vaikka Tamara on seksuaalisesti vapaa, hän on romanttisen "se oikea" -narratiivin vanki. Kaikista miehistä kertoja panee Tamaran etsimään "oikeaa" rakkautta. Kilpi näyttää seksuaalisen vapaapainin kertojan keksimänä leikkinä, jonka oikea mies voi lopettaa koska tahansa asettamalla Tamaran ruotuun sille paikalle, joka naiselle kuuluu. Säännöt ovat jo valmiina ja Tamarakin on ne sisäistänyt.

"Naisen on opeteltava joka kerta miehen askelet, hän sanoi, omaksuttava miehen mukaan joko kaavamainen tai vapaa tapa tanssia, siitä se alkaa."

Kertoja ei anna Tamaran löytää tämän niin kovasti kaipaamaa miestä, koska silloin hän joutuisi luopumaan omista fantasioistaan, joita ilman hän ei ole muuta kuin impotentti invalidi. Ithaca, josta Tamara tekee retkiään milloin kenenkin miehen syliin ja sänkyyn. Kertoja luo Tamarasta oman elämänsä tarkoituksen ja liimaa tämän itseensä egoaan pönkittääkseen.

"Voisi sanoa että olemme kuin kaksi suppiloa sisäkkäin; kaikki mitä Tamara kokee virtaa minuun, tai että minun elämäni on esseetä - tätä vierottua, henkistynyttä kirjallisuudenlajia - nimeltä Tamara, niin merkilliseltä kuin se hänen lihallisuutensa ja elämäntapansa huomioonottaen tuntuukin."

Kertoja vahvistaa binääristä sukupuolijärjestelmää, jossa mieheen liitetty on aina arvostetumpaa. Mies on henki (essee), nainen liha (ruumis). Kertojan kuvitelmissa hän on ottaja, joka "keihästää" Tamaran. "Antaisin paljon jos saisin raiskata sinut," kertoja toteaa ja asemoi itsestään samalla ylivertaisen rakkauskumppanin, jolle Tamara ei edes haluaisi pistää vastaan.

'Tamaran' nerokkuus ja feministisestä näkökulmasta korkein hetki tulee esiin siinä, että silloinkin kun Tamara on kertojan objekti, hän on samanaikaisesti myös subjekti. Tamaran ja kertojan välinen suhde on jatkuvassa liikkeessä kertojan luullessa, että hän on niskan päällä oleva masokisti, joka nauttii siitä, kun Tamara kuvaa, mitä hän on kenenkin miehen kanssa tehnyt. 'Tamarassa' ei juhli jättikyrpä, mutta sen sijaan miehen elin on kyllä aina "kaunis ja mielenkiintoinen". "Silloinkin kun se on pieni ja veltto kuin Michelangelon kuolevalla soturilla", toteaa Tamara viitaten kertojaan, jolta ei jää huomaamatta viittaus häneen itseensä.

Tamara juhlistaa naisen ruumiin moninaisia kykyjä ja painottaa kuukautisten uudistavaa voimaa, kun taas miesten osaksi jää "maksoittuminen". Kertojalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Tamaran sanat vastaan. Tamara ei häpeile seksuaalisia halujaan ja hän suhtautuu arkipäiväisen järkevästi "puhelinmasturbantteihin", jotka soittelevat hänelle saadakseen "kaapelierotiikkaa". Sivummalla kuuntelevassa kertojassa Tamaran keskustelujen seuraaminen saa aikaan "audiovisuaalisen erektion", jota hän invaliditeettinsa vuoksi ei voi helpottaa penetraatioseksin avulla.

Vaikka Tamara näytetään Kilven romaanissa miehen katseen kautta, ei hän jää tämän katseen vangiksi, vaan horjuttaa sukupuolten välisiä valta-asetelmia paitsi yleisiin normeihin nähden epäsovinnaisen seksuaalikäytöksensä, myös erityisesti kielen kautta. Kertojan älymystön identiteettiä käsittelevän tutkielman vastineeksi Tamara lanseeraa omia käsitteitään, kuten esimerkiksi pillusmin ja kullismin, jotka hän yhdistää pilkullismiksi. Siinä missä nukentekijä Geppetto loi Pinokkion, leipoo ja nostattaa Tamara miehiä kuin "piparkakkupoikia" ja kehuu heidän elintensä joustavuutta. Hän ottaa haltuunsa miesten puheen ja kielen sanontatapoja myöten, ja astuu näin sille alueelle, joka on kertojan ominta osaamisen aluetta. Tamara toteaa eräästä tuntemastaan miehestä:

"Hänellä on hyvä tavara, niin kuin miehet sanovat. Sellainen lihakulli, joka seisoo aina niin että siitä on alituinen riesa. Ymmärrätkö, rakas tuhkamunani."

*

Kilven luoma rakennelma on taidokas ja erityisesti kirjoitusajankohtaansa nähden räävittömän rohkea. Se, että näin on, kertoo paljon siitä epätasapainosta, joka vallitsi 1970-luvulla (jos toki osin edelleenkin) naisten ja miesten välillä mitä tulee puhumiseen seksistä sen oikealla nimellä.

Päättäisin mielelläni tämän kirjoituksen muutamalla lauseella, joissa korostaisin 'Tamaran' kumouksellista voimaa. En kuitenkaan voi niin tehdä, koska Kilpi antaa kertojan jättää Tamaran rakkausjuonen vangiksi. Ehkä kyse on kritiikistä romanssia kohtaan, mutta joka tapauksessa Tamarasta, tuosta ylpeästä ja vapaasta seksuaalisuuden papittaresta tulee se, joka jätetään ja joka murtuu. Näin kertoja saa oivan tilaisuuden esittää itsensä suurena ymmärtäjänä ja lohduttajana. Eeva Kilven pamflettiin viitaten voidaan todeta, että lppujen lopuksi Tamarakin jää omalla tavallaan naiseksi, joka ei astu "ihmisten joukkoon".



Eeva Kilpi: Tamara (1972)
296 sivua
Kustantaja: WSOY




*siteerattu teoksessa "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja, toim. Maria-Liisa Nevala, Otava 1989


*BAR Finland -projektin esittely

BAR Finland 1 - Tommi Melender: Onnellisuudesta
BAR Finland 2 - Märta Tikkanen: Personliga angelägenheter
BAR Finland 3 - Raija Siekkinen: Saari
BAR Finland 4 - Tove Jansson: Kesäkirja
BAR Finland 5 - Jari Järvelä: Romeo ja Julia
BAR Finland 6 - Jouko Turkka: Aiheita
BAR Finland 7 - Hagar Olsson: Ediths brev
BAR Finland 8 - Kirjamessujen lukupiirissä Rosa Meriläisen Osteri

Kommentit

  1. Tosi hyvä ja ajatuksia herättävä postaus! :) Tämä taitaa kuulua suomalaisen feministisen kirjallisuuden klassikoihin, pitää pistää listalle. Ainakin postauksesi perusteella teos vaikuttaa edelleen ajankohtaiselta, ovathan naiset tosiaan usein miesten katseiden kohteina ja jollakin tavalla olemassa miehiä varten tai ainakin suhteessa heihin. Vaikka naisten asemaan on edelleen puututtava, nykypäivänä ärsyttää kyllä myös mieskuvaukset, joissa miehet nähdään ainoastaan haluavina seksiolentoina. Monimuotoisemmat mieskuvatkin olisivat varmasti tarpeen kirjallisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olispa kiva Sirri, jos lukisit tämän, niin päästäisiin keskustelemaan. Valitsin tässä postauksessa ei-ehkä-niin-kovin-tyypillisen -tulkintatavan Tamaraan ja olinkin sen takia vaikeuksissa tämän kirjoituksen kanssa. Se, mitä Tamarassa tapahtuu ja mikä on kuvitelmaa ei ole mitenkään yksiselitteistä. Sisältää monia hyvin herkullisia kohtia ja Kertojasysteemi on erityisen mielenkiintoinen.

      Poista
  2. Luin Tamaran pian sen jälkeen kun se ilmestyi. En muista mitään erityisempää kohua kirjan ympärillä, ei ainakaan mitään sellaista kuin Tytti Parraksen Jojon ilmestyttyä muutama vuosi aiemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onkohan sitten niin, että tuo 70-luvun alku oli sen verran railakasta aikaa, että ei vähästä hätkähdetty. Oli vielä hyvässä muistissa 60-luvun turbulenssit. Toisaalta sitten tässä on tuo kertojahommeli, joka saattoi vaikuttaa asiaan.
      Kiitos Margit, kun mainitsit Jojon. En tullut sitä tässä yhteydessä ajatelleeksi.

      Poista
  3. Voi apua, Tamara jököttää hyllyssäni kuin mikäkin lihakulli, lukemattomana ja raasu vain silloin tällöin hierottuna. Täytyy nyt ottaa se viimein kunnon käsittelyyn. Mahtava baariseuralainen sinulla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on tottavie jättikyrpä löytänyt kisakumppanin, kun radalle astuu lihakulli. Siis putosin ihan täysin, kun kirjoitit raasusta, jota silloin tällöin hierotaan. Älä piinaa enää!

      Kiitos!

      Poista
  4. Niin paljon kuin olenkin Eeva Kilpeä lukenut niin juuri tämä on vielä lukematta! Lomakirjalistalle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ollut lukenut tätä aikaisemmin. Joskus muistaakseni aloitin ja lukeminen unohtui niin pitkäksi aikaa, että annoin sitten olla. Kannattaa tosiaan tutustua. Ilahduttaa myös se, että Tamaraa on käännetty aika paljon ja useinhan Kilven nimi on mainittu Nobel-veikkailuissa.

      Kiitos!

      Poista
  5. Juu, kyllä 70-luku oli kaiken kaikkiaan rohkeaa aikaa seksuaalisuuden kuvauksessa. Ei Kilpi mitenkään hätkähdyttänyt. Silloin oli muitakin rohkeita mm. suomenruotsalaisissa kirjailijoissa, Christer Kihlman, Märta Tikkanen ja muita. Pentti Saarikoski ja hänen hovinsa. Hannu Salama ja Timo K. Mukka olivat vaikuttaneet jo 60-luvulla.

    Minä pidän Kilven novellikokoelmasta Kesä ja keski-ikäinen nainen ja romaanista Naisen päiväkirja. Kuolinsiivous on hieno runokirja, Tamarankin olen lukenut, mutta en muista siitä paljon mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Märta Tikkanen kirjoittaa romaanissaan Kasi (Två) mm. siitä, miten hirveään ryöpytykseen hän aikanaan joutui. Tähän varmaan osin vaikutti se, että hän on suomenruotsalainen ja koodisto sen suhteen, mikä on sopivaa ja mikä ei, oli kenties jyrkempi. Tietysti myös se, että Henrik Tikkanen oli monumentaalinen monessa suhteessa.

      Herkkinä nuoruusvuosina luin hartaudella tuota Kilven Naisen päiväkirjaa. Se kosketti syvältä ja kovaa. Tamara on kumman paljon jäänyt unhoon. Ehkä uudet lukijpolvet eivät sitä ole löytäneet syystä tai toisesta.

      Kiitos Marjatta!

      Poista
  6. Löysin vihdoin vanhoja lukupäiväkirjojani, mutta vanhin on vuodelta 1975 ja sitä edeltävät ovat kadonneet, joten mun on täytynyt lukea Tamara aikaisemmin. Ilmankos alkuun kun luin kirjoitustasi ajattelin, että minkähän kirjan mä olen oikein lukenut :D, ennen kun alkoi palautua mieleen edes jotakin. Muistan, että vasta lopussa tajusin, ettei Tamara ollutkaan kuin kuvitelma. Olin pettynyt, sillä nuori kun olin samaistuin Tamaraan vahvasti. Muistan suorastaan huumaannuttavat seksualisuutta tihkuvat keskustelut, jotka taisivat toisaalta kyllä hämmentää mua aika lailla, sillä olin aika ujo. Ihailin Tamaran rohkeutta kuitenkin ja samalla tunsin sääliä sitä rampaa miestä kohtaan. Tykkäsin kun Tamara antoi sanan säilällä takaisin, mutta en ole varma tajusinko täysin tuon kaiken naisen alistamiseen liittyvän noin kun kirjoitat ja tietenkin nykyään tajuan, vaikka feministinä itseäni pidinkin. Taisin olla kuitenkin aika sokea joissakin asioissa ja sisäistänyt pelisäännöt vielä tuolloin (yli 40 vuotta sitten!) aika vahvasti? Taisin pitää Tamaraa jopa julmana! Voi, nuoruutta. Nyt pitää joskus lukea uudelleen vaikka tosin kirjoituksesi kyllä jo avasi kirjan ihan erilailla eteeni kuin se muistoissani on ollut. Olipa kiva löytää tämä bloggauksesi. Jään miettimään ihmisen elämän ehkä hämmentävintä jaksoa, nuoruutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo, että Tamara ei ollut kuin kuvitelma - niin en tiedä, voidaanko niin varmuudella sanoa, mutta se on ainakin yksi tulkintamahdollisuus ja kenties se kiinnostavin. Tamaran kanssa kiinnostava ongelma on, että koko teos loksahtaa lopun myötä ihan uuteen asentoon, joten se pitäisi lukea uudestaan sen tiedon valossa, mitä loppu tarjoaa.

      Poista
  7. Parnassossa 1/2019 Kilpi kertoo Tamaran vastaanotosta: ”Aika oli periaatteessa otollinen. ... Suomessa sitä minusta säikähdettiin. Kirjallisuuskenttä oli jäykkä eikä jaksanut ottaa tuollaista naisen kirjoittamana vastaan. ... Arvostamani naiskirjailijat säikähtivät sitä jollain lailla, ja kirjailijaliitossakin vähän toruttiin, että miksi sinä nyt tuommoista.”

    VastaaPoista
  8. Hyvä tiivistys "'Tamara' on nimettömäksi jäävän invalidisoituneen impotenttimiehen märkä päiväuni. ".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tamara on kyllä mahtava kirja. Toivottavasti se tekee uuden tulemisen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän