torstai 20. lokakuuta 2016

Yaa Gyasi: Homegoing (Matkalla kotiin)

Yaa Gyasin Homegoing on kirja, jonka lukemisen jälkeen on vaikea päättää, mitä lukisi seuraavaksi. Kiinnyin tähän teokseen niin, että olisin halunnut tarinan jatkuvan ja jatkuvan. Lukiessani oli monta kertaa mielessä, että kun Gyasi kuvaa jotain ihmistä on kuin tämä ihminen seisoisi nurmikentällä ja kun Gyasi kirjoittaa hänestä, hän nostaa tämän ihmisen ylös ja hänen mukanaan nousee valtavat palat maata. Sen maalla alla kulkevat sinnikkäät juuret, toisinaan katkeilevat. Sen maan nimi on historia. Tarkemmin ottaen ghanalaisten historia.

Ghanalainen kirjallisuus on harvinaista herkkua. Siinä missä Nigeriasta tulee jatkuvasti kiinnostavaa englanninkielistä kirjallisuutta, ovat ghanalaiset teokset harvinaisuuksia. Maan tunnetuimmat kirjailijat lienevät Ama Ata Aidoo ja Taiye Selasi. Heidän lisäkseen vastaani on tullut ainoastaan Marilyn Heward Mills. Niinpä en epäröinyt lukemispäätöstä hetkeäkään Gyasin teoksen kohdalla, vaikka se onkin historiallista fiktiota, joka ei ole suosikkilajini. Paitsi silloin, kun historiasta kerrotaan taidokkaasti, kuten tekee mm. Hilary Mantel ja Yaa Gyasi.


Homegoing ja sen laajempi kirjallinen perhe

Yhteen lauseeseen tiivistettynä Homegoing on kertomus Maamen jälkeläisistä, joita seurataan ajallisesti noin 250 vuoden ajan. Kerronta kulkee kahta sukuhaaraa pitkin sukupolvi kerrallaan. Väkisinkin mieleen tulee Alex Haleyn romaani Juuret (Roots: The Saga of an American Family 1976), josta Haley, joka väitti olevansa teoksen keskushenkilön Kunta Kinten jälkeläinen, sai myös Pulitzer-palkinnon. Toinen kuuluisa teos, johon Homegoing kytkeytyy on Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987). Lukiessani mietin myös Kjell Westön romaania Missä kuljimme kerran (Där vi engång gått, 2006). Jälkimmäistä siksi, että myös se on kertomus yhden kansan historiallisista vaiheista ja kuuluu siihen kirjallisuuteen, joka on  ollut "pakko" kirjoittaa, jotta jälkipolville välittyisi tieto siitä, mitä joskus on ollut. Että he muistaisivat ja olisivat viisaampia kuin edeltävät sukupolvet. Westön romaanin otsikon loppuosa on tässä suhteessa kuvaava "en roman om en stad och om vår vilja att bli högre än gräset." Myös Homegoingissa on kyse pyrkimyksestä "tulla ruohoa korkeammaksi."

Homegoing särkee sydämen ja korjaa sen parsinneulalla, mutta ompeleiden jäljet eivät häviä. Se näyttää, miten orjuuden kokemukset ja suru vaeltavat sukupolvelta toiselle. Miten se, mitä on joskus koettu vaikuttaa vielä vuosikymmeniä myöhemminkin ja ottaa yhä uusia muotoja. Gyasi valaisee myös ghanalaisten ongelmallista suhdetta brittivalloittajiin ja heidän kanssaan käytyä orjakauppaa sekä eri heimojen riitaisia suhteita. Jälkeenpäin asioita on helppo tuomita, mutta Gyasi ei nosta syyttävää sormea pystyyn, vaan kuvaa orjuuden aikoja tavalla, joka osoittaa, että on tilanteita, joissa kaikki ratkaisut ovat joko huonoja tai vielä huonompia.


Aavan meren tällä ja tuolla puolen

Homegoing liikkuu vuorotellen Ghanassa ja Yhdysvalloissa ja jokaisessa kappaleessa kuvataan yhtä sukupolven edustajaa, jolloin rakentuu sukupolvien ketju. Gyasin romaanin rakenne on vaativa, koska jokainen kappale toimii melkeinpä kuin novelli. Lukija on vedettävä mukaan uuteen tarinaan yhä uudestaan heti kappaleen aluksi. Tässä Gyasi onnistuu vallan mainiosti. On myös hyvin lukijaystävällistä, että teoksen alkuun on liitetty sukupuu. Itse ainakin jouduin muutamaankin kertaan tarkistamaan, kuka kukin olikaan.

Jos palataan romaanin alkuun on helppo nähdä, miten sattumanvaraista on, minne ihminen päätyy. Effia muuttaa "orjalinnan"* yläkerroksiin naituaan brittiupseerin. Hänen puolisiskonsa Esin tie taas kulkee samaisen linnan vankilaosaan, jossa olosuhteet ovat täysin epäinhimilliset. Samalla tulee lukkoonlyödyksi tulevien sukupolvien elämänpolku. Effian puoleinen sukuhaara jatkaa elämäänsä Ghanassa, Esin Yhdysvalloissa. Ihmisten kohtalot vertautuvat toisiinsa ilman että tällaista vertailua tarvitsee explisiittisesti tehdä.

Ghanassa tarina kulkee läpi paikallisten tapojen ja moraalisääntöjen. Yhdysvalloissa vastassa on orjatyö, mustien vankien käyttäminen työvoimana hengenvaarallisissa kaivoksisssa, rotuerottelua tukevat Jim Crowe -lait sekä kansalaisoikeustaistelu. Gyasin romaanihenkilöt ovat lihaa ja verta, heidän surunsa ja murheensa tulevat minuun. Olen raivoissani heidän kokemistaan epäoikeudenmukaisuuksista. Miten kukaan ihminen voi kuvitella olevansa toista parempi pelkästään siksi, että hänen ihonvärinsä on valkoinen? Yksi romaanin hienoimmista kohdista on Gyasin esittämä kalastajavertaus.

"When someone does wrong, whether it is you or me, whether it is mother or father, whether it is the Gold Coast man or the white man, it is like a fisherman casting a net into the water. He keeps only the one or two fish that he needs to feed himself and puts the rest in the water, thinking that their lives will go back to normal. No one forgets that they were once captive even if they are now free."

Orjuus ei pääty vapauttamiseen, vaan sen jäljet jatkuvat yhä edelleen tänäkin päivänä ja valitettavasti amerikkalainen lainsäädäntö edistää näiden jälkien jatkumista omilla perversseillä käytännöillään.


Oikeus omaan historiaan

Aiemmin tänä vuonna innostuin Chigoma Obizien romaanista Kalamiehet. Homegoing sisältää samaa henkeä, mutta se menee pidemmälle. Se kulkee koko tunnerekisterini läpi. Se saa toivomaan, pelkäämään, huokaamaan, yllättymään, kiroamaan, pidättämään hengitystä, nauramaan, itkemään, toivomaan.

Viime aikoina suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on puhuttu kulttuurisesta omimisesta eli siitä, kuka saa kirjoittaa ja mistä. Aihe on tunteita kuumentava, kun toiset katsovat, että kuka vaan saa kirjoittaa mistä vaan ja toiset taas, että jostakin tietystä kulttuurista voidaan kirjoittaa vain sen sisältä päin. Ensin mainitun näkökannan edustajat ovat usein niitä, jotka muutoinkin pitävät hallussaan erinäisiä valtapositioita. Tekijän ja aiheen välinen suhde on kompleksinen, mutta tätä kysymystä ei pitäisi jättää sen vaikeuden takia pohdiskelematta. Minun on vaikea kuvitella, että Homegoing olisi yhtä hyvä teos kuin se on, jos sen olisi kirjoittanut joku näennäisen hyvätahtoinen valkoinen kirjailija. On tärkeää, että kirjailija itse on ghanalainen.

Homegoing on syli ja sen puute. Se on hellästi silittävät kädet, jotka paha iskee poikki kirveellä tuosta noin vaan, koska silittävät kädet ovat mustat. Romaanin loppu kutoutuu hienosti yhteen, vaikka itse en siihen täysin tyytyväinen ollutkaan. Toisaalta se kuitenkin kokosi kauniisti aiemmin kerrotun. Yaa Gyasi on vasta 26-vuotias, joten tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, mihin hän teoksissaan vielä yltääkään. Homegoing on teos, jota voi suositella ihan kaikille. 



Yaa Gyasi: Homegoing (2016)
305 sivua
Kustajantaja: Viking / Penguin Random House


*orjalinna = Cape Coast Castle, lisätietoa tästä 

7 kommenttia:

  1. Vaikuttaa hyvin kiinnostavalta. Kiitos vinkkauksesta!

    VastaaPoista
  2. On kyllä mitä kiinnostavin kirja. Saavuttaisi suuren suosion blogimaailmassa, kunhan saataisiin vaan suomeksi. Kiitos bleue ja hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
  3. Kuulostaa hyvältä, jäänen odottelemaan, josko suomennettaisiin.
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä tosiaan on teos, joka kyllä todella todella ansaitsisi tulla suomennetuksi. Toivottavasti joku kustantamo on Homegoingin keksinyt.

      Kiitos ja hyvää viikonloppua!

      Poista
  4. Jälleen osasit kirjoittaa kirjasta niin, että toivoisin sen saavani käsiin jo samantien. Pitäisi alkaa taas pitkästä aikaa lukemaan englanniksikin, saisi laajennettua kokemusmaailmaansa näihin suomentamattomiinkin. Mutta jospa tämä vaikka vielä käännettäisiin joskus. :)

    Ja tuo kulttuurin omiminen on mielenkiintoinen ilmiö, tärkeä keskustelu. Paljon Lähi-Idän ja Aasian kirjallisuutta lukeneena koen ihan samoin kuin sinä, tarina on eheämpi, rikkaampi ja voimakkaampi kun se kerrotaan sisältä. Luin viime syksynä Jenny Nordbergin paljon puhututtaneen Kabulin tyttöjen salaisuuden, ja vaikka kyseessä toki onkin enemmän nonfiktiivinen reportaasi Lähi-Idästä ja sen bacha posh -kulttuurista, häiritsi muuten alueen alkuperäistä kirjallisuutta lukeneena se länsimaalaissilmälasien käyttö valtavasti. Ja jos se häiritsee jo tietokirjassa, en pysty välttämään kaunokirjallisuuden kanssa ajatusta keksitystä maailmasta ja pienestä "alemman" kulttuurin hyväksikäytön tunteesta, mikä ei todella johda samanlaisiin vaikuttuneisuuden tunteisiin kuin aidosti sisältä päin kerrottu kirjallisuus. Saahan sitä kai kirjoittaa mistä haluaa, mutta jos kirjoittaa ulkopuolelta, sieltä kolmannen maailman etuoikeutettujen keskellä jostain, mitä ei täysin ymmärrä, saattaa liikkua välillä myös hieman vaarallisilla vesillä, omien stereotypioiden ja ennakkoluulojensa maailmassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun Koko Hubaran bloggausta liittyen Oneironiin nousi melu, niin eniten mua hämmästytti se, että oli paljon porukkaa, jotka eivät jollakin tapaa tuntuneet ollenkaan näkevän, miksi kulttuurinen omiminen on kyseenalaista ja jopa tuomittavaa. Näkisin, että tuo kertoo siitä, että se oma valkoinen hegemoniapositio on niin itsestäänselvä, että sitä ei osaa edes kyseenalaistaa.

      Olen blogiaikana lukenut pari teosta, jossa valkoinen länsimaalainen kuvaa Afrikkaa. Näistä ensimmäinen on Laurent Gaudén Eldorado, joka kertoo siitä, miten afrikkalaiset pyrkivät eurooppaan. Teemat kirjassa ovat tärkeitä, mutta ne jäivät tuon "omimisaspektin" puristuksiin. Toinen kirja on Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa, joka perustuu kirjoittajansa omiin kokemuksiin kriisityöntekijänä Afrikassa. Se ei ole yhtä ongelmallinen kuin Gaudén romaani, kkoska Wynne-Jones on siinä läsnä valkoisena naisena ja kertoo omista havainnoistaan.

      Jos ajatellaan historian kautta, niin onhan se nyt melkoisen röyhkeää, että ex-kolonialisti haluaa esittää totuuden myös aiemmin kolonisoimansa maan kansasta. Noin niinkun suht jyrkästi ilmaistuna.

      Kiitos Laura inspiroivasta kommentista. Homegoing ei ole kielellisesti mitenkään erityisen vaikea, jos haluat englanniksi kokeilla.

      Poista
  5. No niin, vaikuttaa lupaavalta. Luin tosin vain alun postauksestasi ja hieman kurkin sieltä täältä, vaikka tiedänkin ettet spoilaa. Mutta haluan lukea kirjan ns. tyhjältä paperilta. Tulen takaisin lukemaan kunnolla, kun olen itsekin kirjan lukenut!

    VastaaPoista