sunnuntai 21. elokuuta 2016

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö


Luin samanaikaisesti David Foster Wallacen novellikokoelmaa Kummatukkainen tyttö ja Robert Cooverin postmodernia leikkiä nimeltä Pinokkio Venetsiassa. Sen verran kovaa kamaa nämä kaksi, että välillä tuli kyllä isiä ikävä. Tosin oli tästä yhtäaikaisuudesta hyötyäkin, jos hyödyksi lasketaan se, että Cooverin romaanin johdosta Wallacen novellit tuntuivat luultavasti huomattavasti helpommin lähestyttäviltä kuin miltä ne olisivat tuntuneet ilman Cooverin seuraa.

En ole aiemmin lukenut Wallacea, joka on vaikean maineessa. Wallace-neitsyyteni menettämisen kunniaksi ajattelin tässä kohdin liimata itselleni rintakarvat, jotta voin niitä röyhistellä. Tuntuupa mukavalta. Aika machomiehekkäältä itse asiassa, mutta en nyt kuitenkaan jätä itseäni rintakarvojeni vangiksi, vaan hyppään takaisin Wallacen rattikelkkaan.





Teksti pyörii pesukoneessa, energiansäästöohjelma ei ole käytössä

Koska novellit tähän kokoelmaan on valittu eri teoksista ei ole mielekästä lähteä etsimään mitään erityistä novellien välistä punaista lankaa. Toisaalta Wallacen tavaramerkki, hänen megarealistinen ja laboratoriomaisen tarkka kirjoitustapansa luovat jo sinällään vankan yhteyden eri novellien välille. Usein Wallacen kieli on suorastaan liioitellun yksinkertaista ja huoliteltua ja se vetää kuin imuri, johon on juuri vaihdettu pölypussi.

Wallacen novellit tekevät selväksi, että hän oli äärimmäisen lahjakas kirjailija, jonka ajatuksissa lukemistani novelleista päätellen pyöri jatkuva multimediaesitys. Vaikutelma toi mieleeni Markku Lahtelan ja erityisesti hänen romaaninsa Sirkus, jota lukiessani en ole voinut välttyä ajattelemasta, että lahjakkuus on ihmiselle myös kirous. Kun päässä pyörii ajatusvirta, joka ei anna hetkenkään rauhaa, on elämä varmasti usein lähempänä helvettiä kuin elämää. Surullista kyllä, kumpikin näistä kirjailijoista päätyi päättämään elämänsä oman käden kautta.

Wallacen kerronta on arvaamatonta, kulman takana voi olla vastassa yhtä hyvin tiiliseinä kuin aava ulappa. Välillä vastaan tulee äkkijyrkkiä tiivistymiä ja bolanolaista megalomaniaa. Wallacen lauseet tulvivat ja ovat viittauksista painavia kuin märkä huopa. Teksti vilisee puhekieltä, uudissanoja ja tajunnanvirtaa. Välillä mielessä käy, että mitäköhän Wallace on vetänyt ennen istumista tietokoneen eteen. Wallacen kieli on dinosaurus, joka runtelee maiseman ja sen painavien askeleiden lakattua kaikumasta, kaikki on äkkiä uuniuutta. Kerronta on pyörremyrsky, jolla ei ole naisen nimeä ja se virvelöi kaikkiin suuntiin.

All work and no play makes Jack a dull boy

Suosikkinovelleikseni nousivat novellit nimeltä Ei sielu ole orpo ja Vanha kunnon neon.

Ei sielu ole orpo sijoittuu koulun  yhteiskuntaopin tunnille. Se kertoo paitsi oppilaan luovan mielen vaeltelusta myös opettajan vähittäisestä ajautumisesta yhä synkempään tilaan niin että novellin loppuopuolella opettaja muistuttaa jo huomattavassa määrin Stephen Kingin Hohdon Jackia, joka kirjoittaa paperille kerran toisensa jälkeen All work and no play makes Jack a dull boy.

Vanha kunnon neon kertoo miehestä, joka novellin kuluessa tekee itsemurhan. Novellissa käsitellään minuuden ongelmia ja aitona elämisen vaikeutta. Mitä tahansa novellin päähenkilö tekeekin, hän huomaa esittävänsä ja sitä kautta pyrkivänsä tekemään vaikutuksen muihin. Wallace myös ironisoi herkulllisesti niin amerikkalaisen kulttuurin tapaa rakentaa maskuliinisuutta kuin potilas- ja terapeuttisuhdettakin. Sitä paitsi, sen jälkeen kun on kuollut, voi naureskella vähän kaikelle, mitä ennen kuolemaansa teki.

Novellissa tulee vahvasti esiin finaalisuus ja sen voima. Kun jonkun asian, elämänvaiheen, ihmissuhteen tai vastaavan tietää päättyvän, näyttäytyy tämä päättyvä voimakkaampana kuin kertaakaan aikaisemmin. Se ikään kuin paljastaa todemman olemuksensa, mutta siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä tehdä enää toisin. Tosi olemus on nanosekunnin tietoa. Sen jälkeen siihen ei ole enää pääsyä.

*

Tämä kokoelma ei vielä saanut minua huohottamaan hurmiosta, vaikka Wallacen totaalisuus sinänsä pistää aika lailla hiljaiseksi ihailusta. Yhdeksi päälllimmäisistä tunteista jäi, että mitä tarkemmin maailman näkee, sitä onnettomammaksi tulee. Onnellisimpia lienevät ne, joille teeskentelystä on tullut niin luonnollinen elämisen tapa, että he eivät enää edes muista teeskentelevänsä. Jos haluaa nähdä ilmeisen taakse, kannattaa lukea Wallacea, esimerkiksi juuti tätä kokoelmaa, joka on tarjolla Juhani Lindholmin loistava suomennoksena.

Ennustan tähän loppuun sen verran, että veikkaan, että Kummatukkaista tyttöä ei tulla myymään City-Marketin kassanvierustelineessä. Kohtalo please, anna minun nyt edes tämän kerran olla oikeassa.




David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö [ja muita kertomuksia] (2016)
sisältää novelleja kokoelmista Girl with curious hair (1989) ja Oblivion (2004)
320 sivua
Suomentanut: Juhani Lindholm
Kustantaja: Siltala




8 kommenttia:

  1. "Jos haluaa nähdä ilmeisen taakse" toimii markkinointikeinona ainakin minuun, tietysti tuo sinun tekstisi muutenkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota "ilmeisen takana olevaa" kyllä löytyy runsaasti Wallacelta. Hienoa, että on tämä kokoelma saatu suomeksi. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  2. En lukenut nyt arvioitasi kuin läpi loikkien, koska sain kirjan tänään synttärilahjaksi. Se on siis ensimmäinen omaan hyllyyn tuleva David Foster Wallace. Vaikuttaa että et ole hirveän innoissasi. Kokeile tuota Hauskaa mutta ei koskaan enää. Minusta se oli ... mykistävä. Vai onko nimi sinulle sopiva tuon lukemasi jälkeen? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En nyt niinkään sanoisi, että en ollut innoissani, mutta sellainen henkilökohtainen syvimmän hurmion kokemus jäi puuttumaan, tosin sitäkin kyllä oli erityisesti tuon Vanha kunnon neon -novellin kohdalla. Tosiaan tuon Cooverin samanaikainen lukeminen "söi" Kummatukkaista tyttöä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että kaksi näin vaativaa teosta on aikamoinen nakki sulateltavaksi.

      Jään odottelemaan mietteitäsi ja kiitän kommentista.

      Poista
  3. Wallace nakuttaa tekstiä kuin palokärki puuta säleet näennäisen holtittomasti sinkoillen yltympäriinsä. Hän leikittelee sanoilla ja lauserakenteilla kuin lukijansa valppautta testaten ja kirjallisia rajoja paukutellen. Mihin tämä "kauhukakara" olisi yltänyt, jos vuosia riittänyt jää arvoitukseksi. Ihanan viuhto teos:)

    VastaaPoista
  4. "Viuhto" - onpas mainio ja kuvaava sana. En ole ennen kuullutkaan. Tulee mieleen muumien Viuhti ja Tiuhti (olikos ne sen nimisiä). On tosiaan kyllä melkoista nakutusta välillä ja toisinaan palokärjen nokka tuntuu omassa otsaluussa asti. Kiitos kommentistasi Takkutukka.

    VastaaPoista
  5. Katselin tätä kirjaa katalogissa, mutta hylkäsin. Huomasin sinun seuraavan kirjan. Se on siis ilmestynyt. Kommentoin sitä huomenna. Olemme lukeneet niin eri kirjoja, että tämä on lähinnä tervehdys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tervehdyksestä Ulla. En ole tässä kesällä oikein ehtinyt lukea blogeja, mutta eiköhän tässä taas syksyn myötä tilanne muutu. Pidän ihan mahdollisena, että pitäisi tästä Wallacen kirjasta, mutta en kyllä mitenkään varmaksi uskalla väittää. Mukavaa, jos tulet kommentoimaan Östergreniä. Kiitos!

      Poista