sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Marjane Satrapi: Persepolis - Iranilainen lapsuuteni

Ihminen voi lukea sanomalehdistä epävakaista yhteiskuntaoloista, vallankumouksista ja sodista vaikka koko ikänsä ja tietää niiden todellisesta luonteesta siitä huolimatta huomattavasti vähemmän kuin lukemalla Marjane Satrapin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin Persepolis - Iranilainen lapsuuteni.

Nousen nyt korokkeelle, otan megafonin käteeni ja julistan:

Persepolis on häkellyttävin teos, johon olen törmännyt aikoihin. Se on tinkimätön, monisärmäinen, todellinen, mykistävä, hauska, julma, itkettävä, naurattava, hykerryttävä - kerta kaikkiaan uniikilla tavalla upea kuvaus siitä, millainen oli vuonna 1969 syntyneen Marjane Satrapin lapsuus Iranissa. Sarjakuvaformaatti nivoutuu loistavasti Satrapin historiankirjoitukseen ja tuo siihen oman moninaisiin suuntiin värisevän lisänsä.

Pohjustin itseni Persepolista varten katsomalla Jafar Panahin elokuvan Taxi Teheran (2015), joka kuvaa elämää nykyajan Iranissa, jossa yhteiskunnallinen ja sosiaalinen kontrolli on edelleen vahvaa ja monet asiat näyttäytyvät länsimaalaisesta näkökulmasta katsottuna varsin käsittämättömiltä. Sekä Panahi että Satrapi kuvaavat kiellettyä ja osoittavat, miten moninaisia ovat rerokkaiden ihmisten keinot. Sensuuri synnyttää riemukasta taidetta, jossa mikään ei ole pelkästään sitä, miltä se näyttää. Hinta, jonka taiteilija joutuu maksamaan on kuitenkin korkea. Panahi on joutunut vangituksi ja häneltä on evätty Iranista poistuminen. Satrapin taas hänen vanhempansa lähettivät Itävaltaan tytön ollessa 14-vuotias. Myöhemmin tosin Satrapi palasi Iraniin, mutta nykyisin hän asuu ja työskentelee Ranskassa.

Leikit todellisuuden peilinä

Irania (ent. Persia) on historian kuluessa hallinneet lukemattomat kansat ja ryhmittymät. Kaiken keskellä iranilaiset ovat kuitenkin onnistuneet säilyttämään oman kielensä ja kulttuurinsa, jota voidaan pitää aikamoisena ihmeenä. 

Satrapi oli riemukas lapsi. 10-vuotiaana hän piti itseään viimeisenä profeettana, joka tulisi oikeudenmukaistamaan maailmanjärjestyksen. Hän leikki olevansa välillä Fidel Castro, välillä taas Che Guevara ja hänen lempilukemistoaan oli dialektista materialismia käsittelevä sarjakuvakirja. Väistämättä tulee mieleen, että kenties juuri tämä mainittu teos on toiminut ensisysäyksenä Persepolikselle.

Satrapin sarjakuvaromaanissa hallitsijoiden epärehellisyys, vallanhalu ja kansalaisten suoranainen petkuttaminen törmäävät nuoren Marjanen kiivaaseen temperamenttiin ja opettajia kauhistuttavaan kyseenalaistamiseen. Satrapi esittää kaunistelemattoman kuvan kotimaastaan. On vangitsemisia poliittisista syistä, CIA:n kouluttajien mukanaan tuomaa suurvaltapolitiikkaa, vallankumouksia, sotaa ja kidutuksia. Niitä vasten asettuvat nuoren tytön paikoin hyvinkin naiivit unelmat, kuten hänen toiveensa siitä, että hänen isänsä olisi suuri sankari, joka piirtyisi jälkimaailman muistiin. Väliäkö sillä, että sankareiden kohtalona on yleensä ennen pitkää joutua vangituiksi ja tapetuiksi. Satrapi nauraa sekä nuorelle itselleen että sankarimyytille ja siinä sivussa tulee purkaneeksi tämän myytin peruskiviä.

Vanhempiensa tytär

Satrapin vanhemmat edustavat vapaamielisiä, rohkeita ja koulutettuja iranilaisia. Heidän perinteistä iranilaista kulttuuria liberaalimmat arvonsa siirtyvät myös heidän tyttärelleen. He eivät lannistu, vaikka ihmisiä kontrolloidaan yhä tiukemmin, sukulaisia ja tuttavia kuolee ja pelko on jatkuvasti läsnä. Yliopistotkin suljetaan kahdeksi vuodeksi ja maan rajat vuotta pidemmäksi aikaa. Elämä on siinä määrin kovaa, että on ihan pakko hankkia paksummat pimennysverhot joiden turvin pitää juhlia, pelata korttia ja juoda alkoholia.

Persepoliksessa on jatkuvasti läsnä useampi todellisuuden taso ja juuri se tekee tästä teoksesta keitoksen, josta riittää ammennettavaa loputtoman tuntuisesti. Samaan aikaan kun nuoret pojat räjähtelevät miinakentillä, Satrapi viettää "törkeen makeen" punkkarin elämää. Persepoliksessa tuodaan yhteen poliittisesti riemastuttavan epäkorrektilla tavalla asioita, joista ei yleensä samassa yhteydessä puhua. Näin yhteiskunnallisen todellisuuden eri kerrokset avaavat yhä uusia horisontteja. Kaiken kerrotun ja piirretyn yllä lepää kuriton absurdismi, joka on raakaa kuin raaka kananmuna ja kypsää kuin yli-ikäinen banaani.

Kids in America

Ajatollah Khomeinin johdolla Iranissa siirryttiin sotilaallisuskonnolliseen yhteiskuntamuotoon, jonka tavoitteena oli islamistinen maailmanjärjestys. Vuonna 1980 Iran ajautui sotaan Irakin kanssa ja tavallisten ihmisten elämä kävi yhä tukalammaksi. Kaiken kuohunnan ja verenvuodatuksen keskellä Satrapi on tyypillinen teini-ikäinen tupakkakokeiluineen ja vanhempien vastustamisineen. Hän pukeutuu Niken lenkkareihin ja koristelee farkkutakkinsa Michael Jackson -rintanapilla ja saa vallankumouksen vartijat peräänsä. Hän oppii valehtelemaan, anomaan, vetoamaan ja itkemään. Kun pahasta paikasa on selvitty Satrapi "rauhoittuu" kotonaan luukuttamalla Kim Wilden biisiä "Kids in America."

Persepoliksen mustavalkoiset kuvat ovat yksinkertaisia ja puhuttelevia. Niissä on valtavasti voimaa ja energiaa, joiden avulla Satrapi saa ne kuvastamaan nuoren minänsä kokemia moninaisia tunteita. Ei voi muuta sanoa kuin että Persepolis on ihan mieletön statement. Jos et ole sitä vielä lukenut, niin suosittelen korjaamaan tilanteen pikimmiten.



Marjane Satrapi: Persepolis - Iranilainen lapsuuteni (2014)
sivunumeroton sarjakuvaromaani
Ranskankielinen alkuteos: Persepolis (2000&2001)
Suomentanut Taina Aarne
Kustantaja: Otava




22 kommenttia:

  1. Persepolis on kiinnostanut ilmestymisestään lähtien ja kyllähän se nyt kuvauksesi jälkeen on etsittävä luettavaksi. Mielettömältä kuulostaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieletön on erinomainen sana kuvaamaan Perspolista. Noin muutoin on vaikea sanallisesti kuvata sen riemukkuutta ja hurjuutta. Kiitos Elina!

      Poista
  2. Persepolis on vaikuttava niin kirjana kuin elokuvanakin. Onko sinulle tuttu tänään Hesarissakin arvioitu Tulevaisuuden Arabi? Hätkähdyttävä kuvaus pienen pojan näkökulmasta! Postasin ekasta osasta kesällä. Ja tämä vielä: hieno finaalijuttu sinulta naistenviikon päätteeksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kun minä en juurikaan lue Hesaria. Varsinkaan nyt, kun olen lomalla. Töissä joskus tulee vilkuiltua. Pitääpä kaivaa esiin tuo mainitsemasi postaus. Huomasin nyt, että naistenviikkooni ei mahtunut yhtään suomalaista naiskirjailijaa. Ei kyllä ollut suomalaisia tarkoitus dissata. Kiitos Tuija.

      Poista
  3. Tämä on kyllä erinomainen teos, elämä Iranissa tulee kouriintuntuvammaksi.
    Vaikka tämä itsenäisestikin toimii niin kannattaa lukea myös kakkososa, jossa nähdään myös elämää Euroopassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu aion lukea myös kakkososan. Aika huima juttu sekin, että nämä ovat saatavilla suomeksi. Maailmalla Satrapi on käsittääkseni hyvin tunnettu ja toivon, että hän saisi huomiota Suomessakin. Kiitos hdcanis!

      Poista
    2. Ymmärtääkseni on ihan hyvin saanutkin huomiota niin paljon kuin käännössarjakuva voi saada, ja käännetty on myös Pistoja ja Luumukanaa (ja kovin paljon suurempi tuotanto ei vissiin ole alkukielelläkään, ymmärtääkseni Satrapi on lopettanut sarjakuvien tekemisen ja keskittyy nykyään elokuvaan)

      Poista
    3. Mulla on mennyt ihan ohi Persepoliksen saama huomio Suomessa. Missä lienen uutispimennossa tuolloin ollut, mutta erinomaista, jos sen ja Satrapin sarjakuvien ympärillä muutoinkin on ollut pöhinää.

      Kauheasti tekisi nyt mieli hankkia omaksi nämä sarjakuvat (jos jostain onnistuisi löytämään).

      Poista
  4. jännä tämä, vakavaa asiaa kulttuuritörmäyksestä (luulen et kirjoittanut tästä)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tosiaankaan niinkään kulttuuritörmäyksestä, vaan enempi törmäyksistä kulttuurin sisällä. Kiitos Hannele!

      Poista
  5. niin, ruattalainen mies hänellä, lukenut vain yhden näistä lirjoista: http://hannelesbibliotek.blogspot.se/2012/05/persiskan-marjane-satrapi-lever-med-sin.html

    VastaaPoista
  6. Suosittelen myös Kotiinpaluuta, vaikka täytyy sanoa, että tämä ensimmäinen oli itselle vielä räjäyttävämpi lukukokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ilman muuta Satrapia on luettava lisää. Tosin luulen samoin kuin sinä, että tämä ensimmäinen tutustuminen on se hurjin. Huh! Kiitos kommentista!

      Poista
  7. Mä kävin kattomassa leffassa Persepoliksen, sarjista en ole lukenut. Tykkäsin hirmusesti. Täytyy lukea tuo hdcanisin suosittelema kakkososa.
    Iran kiinnostaa mua kovasti. Johtuu osittain varmaan siitä, että pienenä sain leikkiä tavaroilla ja mm. ihanilla laukuilla mitkä oli tuotu Iranista ennen vallankumousta ja mä pienessä lapsen mielessäni kuvittelin, että Iran ennen vallankumousta oli lähes lasten paratiisi.;)
    Luin tosi kiinnostavan kirjan nyky-Iranista (tosin lukemisesta on jo aikaa, eikä kirja ole ihan tuore), jos kiinnostaa, voi kaivaa esille sen nimen.

    Täällä kerran keskusteltiin kuinka hyviä kirjoja jää pimentoon ja kirjojen markkinoinnista. Tässä linkki, missä on kaiken muun lisäksi jotain (mistä mulla ei ollut aavistustakaan) aiheesta.
    http://www.kiiltomato.net/maanpakolainen_ylittaa_jalkensa/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Milloinkas tätä on esitetty elokuvana? Ihan on mennyt ohi sekin. Voi harmi sentään, olis ihan pakko nyt saada jostain tuo elokuva. Pitäisi varmaan ostaa palatsi, jossa olisi muutama huone kirjoja ja elokuvia varten ja tietysti myös auditorio elokuvien katselemista varten.C

      Nuo sun lapsuuden leikit kuulostaa tosi mukavilta. Minä en lapsena varmaan ollut edes kuullut Iranista mitään. Käpylehmiä vaan rakentelin. :D No, itse asiassa olin enempi paperinukketyttöjä. :D

      Jos ei ole kohtuuttomasti vaivaa, niin laita ihmeessä tietoa siitä nyky-Iraniin sijoittuvasta kirjasta. Vuosi puolitoista sitten luin Azar Nafisin Reading Lolita in Tehran, joka oli todella kiinnostava ja hän on kirjoittanut mm. muistelmat nimellä Things I've been silent about.

      Kiitos myös tuosta linkistä Kiiltomatoon. En ole tiennyt juuri mitään ntamon taustoista, mutta tuon nyt luettuani tiedän jotain. :D Kiitos Sanna.

      Poista
    2. Se kirja on Nasrin Alavin Me olemme Iran. Kirjoitettu joskus 2000-luvun alkupuolella. Täytyy lukea sun teksti, jos olet kirjoittanut Lolita in Tehranista (en kyllä nyt, täytyy mennä nukkumaan).
      Ja hei, Shirin Neshat! Mun suosikki iranilais(-amerikkalainen)taiteilija! (Tiedänkö edes muita kuvataiteilijoita Iranista, en just nyt muista.;))

      Mä olin sellanen tiedostava lapsi.;D Ja vielä enemmän leikkivä lapsi. Paperinuket on ihan parhautta!

      Poista
    3. Reading Lolita in Tehran oli hirmun kiinnostava ja sen myötä painoinkin Nafisin nimen tiukasti mieleeni. Tosin tuokaan ei tarkkaan ottaen oikeastaan ole fiktiota, vaan enempi jonkinlainen kirjallisuuden lukemisen ja pohtimisen elämäkerta. Siinä on hienoa juttua esim. Nabokovin Lolitasta, joka sivu mennen sanoen on mun kesän lukulistalla, mutta en ole vielä päässyt sinne asti.

      Joo, minä rauhoitin lapsuuden tiedostamiselta. :D

      Poista
  8. P.S. Siis toi Me olemme Iran ei ole romaani vaan tietokirja.

    VastaaPoista
  9. Luin kirjan joskus kolmisen vuotta sitten, ja pähkäilin tekstissäsi edetessä, oliko sarjakuva täysin mustavalkoinen. Viimeisessä kappaleessa se paljastuikin, ja sain lisää muistikuvia tarinasta. Tämä kestää kyllä varmasti useamman lukukerran, voispa hankkia omaankin hyllyyn :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosiaan mustavalkoinen kokonaan, mutta sitä se ei ole kuin väriensä puolesta. Hirmuinen kirja ja myönnän että mullekin tuli Satrapin tuotantoa kohtaan kova omistamisenhalu. :D Kiitos Pia.

      Poista