Siirry pääsisältöön

Eläköön essee! - Jukka Laajarinne: Tiloissa


Sain Eläköön essee! -haasteen Marjatalta. Toivoinkin salaa, että tulisin haastetuksi, sillä pidän esseistä kovasti ja huomattavasti enemmän kuin mitä tulen niitä lukeneeksi. Tendenssi esseiden lukemisessa on tosin ollut ylös päin, mutta jos lukeee neljä-viisi esseekokoelmaa vuodessa ei ole erityistä syytä paukutella rintaliivien olkaimia.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

Kohdat 1-3 tulin käsitelleeksi tämän kirjoituksen ensimmäisessä kappaleessa ja nyt siirryn kohtaan neljä. Haasteet esitän kirjoitukseni lopuksi.

*

Jukka Laajarinteen 'Tiloissa' liimasi itsensä jesseteipillä lukulistalleni heti, kun kuulin sen nimen. 'Tiloissa' avautuu jo nimenä moneen suuntaan ja se kuvaa yhdellä sanalla tätä kokoelmaa erinomaisesti. Laajarinteen esseissä mennään ylös, alas, lähelle ja kauas niin ihmisen mielessä kuin fyysisissä ympäristöissäkin. Nämä ovat esseitä, joita lukiessa ihminen laajentuu.

Lapsuuden kentät

Monet kokoelman esseet vaikuttavat mukavan kotoisilta, koska Laajarinne nostaa esiin useita teemoja, joita itsekin olen pohtinut kerran jos toisenkin. Itse asiassa juuri viime viikonloppuna lapsuuden kotiseudulla käydessäni mietin, miten pieneksi kaikki siellä on käynyt. Sekin kenttä, joka lapsena oli valtameren kokoinen on nyt pieni surkea rikkaruohojen vallassa oleva nurmio. Tuntuu lähes mahdottomalta uskoa, että kyseessä on todellakin sama kenttä, jossa lapsena niin kiivaasti leikittiin Sotaa ja rauhaa vai mitäköhän se oli.

Yksi monista kiinnostavista havainnoista, joita Laajarinne tuo teoksessaan esiin on juuri se, että "tila ja etäisyydet eivät ole objektiivista todellisuutta, vaan ne rakentuvat havainnoissamme." Tästä seuraa, että emme koe tiloja samanlaisina vaan jokainen kokee ne tavallaan riippuen monista kokijaan liittyvistä seikoista. Tämä tarkoittaa myös, että yhteinen maailmamme on meille jokaiselle erilainen. Tätä kun miettii, alkaa mukavasti huimata. Mitään yllättäväähän tässä ei sinänsä ole, sillä ihan jokapäiväinen elämä on viime aikoina antanut sellaista viestiä, että on hirveän paljon ihmisiä, jotka näkevät jutut ihan eri tavalla kuin minä. Yhteistä meille kaikille kuitenkin on, että lapselle maailma on isompi ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että lapsi on kooltaan pieni, joka vaikuttaa siihen, miten hän tilaa ja etäisyyksiä havainnoi.

Kenen mesta?

Laajarinne pohtii esseissään tiloihin liittyviä valtasuhteita. Sitä, kuka niitä  hallitsee, miten niitä voidaan ottaa haltuun ja kenellä on oikeus olla vaikkapa puistossa tai kauppakeskuksessa. Hauska sattuma on, että juuri kerrottuani ystävälleni, miten en enää uskaltaisi kulkea huolettomin mielin öisessä Kallion kaupunginosassa, puhuu myös Laajarinne tilojen tuttuudesta ja vieraudesta. Asuin 20 vuotta Kalliossa, enkä koskaan pelännyt siellä mihinkään vuorokauden aikaan. Kun nyt kuljen Kallion kaduilla ne eivät ole enää minun katujani, vaan jonkun toisen. Eivät vieraita, mutta eivät myöskään enää omia. Niihin on liimaantunut uusarvaamattomuuden elementti, joka öisin tuntuu pelkona.

Jotta tila tai ympäristö ylipäätään tulisi tutuksi se on otettava haltuun toiston kautta. Tähän prosessiin vaikuttaa myös liikkumistapa. Laajarinne käy läpi eri liikkumismuotoja (auto, pyörä, kävely) sekä sitä, miten ne saavat meidät kiinnittämään huomiota erilaisiin asioihin ja luomaan mieleemme erilaisille kiintopisteille perustuvia karttoja. Itse en esimerkiksi ollut aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota siihen, kuinka paljon kotimme lähellä on roskiksia, mutta ulkoiluttaessani hoitokoiria roskisten vähäinen määrä kävi samoin tein ilmeiseksi ja lämpimillä ilmoilla niiden puute myös haisevaksi ongelmaksi.

Laajarinne muistutttaa, että tilat ja ympäristöt ovat myös sukupuolittuneita, josta hyvänä esimerkkinä toimii Helsingin Kaisaniemenpuisto, jonne moni nainen ei öiseen aikaan halua mennä lukuisien siellä tehtyjen raiskausten vuoksi. Samakin tila on eri päivällä ja yöllä ja riippuen siitä, kulkeeko siellä yksin tai porukassa. Itse olen huomannut, että melkoinen merkitys ympäristön herättämiin turvallisuuden ja turvattomuuden tunteisiin on myös sillä, jos on juuri ennen yökävelylle lähtöä lukenut jännittävää dekkaria tai sarjamurhaajan elämäkertaa. Kay Scarpettan murhatutkimukset muuttivat pelon paikaksi jopa oman kotini. Koska kyllästyin tarkistamaan kymmenettä kertaa, piileskeleekö joku sängyn alla lopetin niiden lukemisen.

"Mä lähden stadiin"

Maaseutu ja kaupunki ovat ympäristöinä hyvin erilaisia, muistuttaa Laajarinne. Tämän ymmärtää yhdestä lauseesta jokainen, joka on joutunut viettämään onnettoman lapsuuden maaseudulla. Aika harva haluaa olla silmätikku ja silmätikuksi sitä joutuu, jos yhtään poikkeaa muista maaseudun asukkaista. Kaupunkien tarjoama anonymiteetti on koitunut monen pelastukseksi, toki myös tuhoksi. Toisaalta joskus tuntuu myös siltä, että kirjoissa kuvattuna vaikkapa Pariisi on vielä ihmeellisempi kuin se Pariisi, jossa itse olen käynyt. Tämä johtuu varmaan siitä, että en yksinkertaisesti osaa flaneerata niin mielenkiintoisesti kuin mitä Walter Benjamin tästä käyskentelymuodosta kirjoittaa.

Toki nykyisin flaneeraaja ei enää ole samalla tapaa itsensä rouva kuin aikaisemmin. Tallennumme jatkuvasti kymmeniin erilaisiin valvontakameroihin, joista joku meitä mahdollisesti tarkkailee. Tästä huolimatta kaupunki tarjoaa meille edelleen eksymisen mahdollisuuden, jota Laajarinne pitää hyvänä kokemuksena ja olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tosin olen huomannut, että joissakin kaupungeissa on ihan hirveän vaikea eksyä, vaikka kuinka parhaansa yrittää. Ehkä noloin eksymisyritykseni tapahtui Oslossa, jossa en sitten millään saanut itseäni eksyksiin.

Myydään: tunnelmaa

Oletko joskus ajatellut ostaneesi asunnon? Et sinä mitään asuntoa ostanut kirjoittaa Laajarinne. Sinä ostit tunnelman, ostit sen, mikä tuntui kodilta. Voin tunnustaa, että itse olen tehnyt juuri niin. Ennen kuin muutimme tähän nykyiseen asuntoon olin käynyt lukuisissa asuntoesittelyissä. Ei oikein napannut. Tästä nykyisesteä asunnosta sen sijaan tiesin heti, että tämä se on. Ei se johtunut siitä, miltä tämä asunto näytti, vaan siitä, että tämä asunto tuntui kodilta. Niinpä asia olikin sillä selvä.

Kaikki suuret päätökseni olen tehnyt intuition ja epämääräisten tunneaistimusten perusteella. Olinkin melko hämmästynyt, kun luin tutkimuksesta, jossa oli tultu siihen tulokseen, että mitä suurempi päätös, sitä huonommin ihmisen järki pystyy käsittelemään kaikkia niitä erinäisiä tekijöitä, joita päätöksen tekemiseen liittyy. Tämän vuoksi parhaimmat isot päätökset tehdään yleensä intuitiolla. En tiedä onko tämä yleisesti totta, mutta omalla kohdallani on ollut juuri näin.

*
Kun nyt vietämme monen eniten kaipaamaa vuodenaikaa eli kesälomasesonkia ja yksi jos toinenkin matkustaa vieraille seuduille joko koti- tai ulkomailla, niin haluan lopettaa tämän kirjoitukseni Jukka Laajarinteen turismia käsittelevään toteamukseen, joka kannattaa pakata mukaan matkalaukkuun.

"Turismi palauttaa meidät lapsuuden laaja-alaiseen uteliaisuuteen."


Jukka Laajarinne: Tiloissa. Esseitä. (2016)
260 sivua
Kustantaja: Atena

Haastan seuraavat blogit:
Aina joku kesken
Kirsin Book Club
Lukuisa

Kommentit

  1. Iik ja kääk, kiitos haasteesta. Aloin vain miettiä, että olenko oikeasti koskaan lukenut esseitä (!). Siis varmaan olen, mutta olenko kokoelman verran. Täytyy miettiä ja jos en ole, niin täytyy sitten lukea. On ollut mietinnässäkin. Osaisitko suositella muitakin kuin tätä Laajarinteen kokoelmaa (joka sekin vaikuttaa toki mielenkiintoiselta)?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otin tähän tämän Laajarinteen kirjan tähän haasteeseen, kun siitä olin jo aloittanut kirjoittaa, mutta sitten kirjoitus oli jäänyt luonnoskansioon pitkäksi aikaa. Tässä oli paljon enemmän kiinnostavia juttuja kuin mitä nyt tähän tekstiini mahtui.

      Eihän tässä ole käsittääkseni mikään pakko ottaa edes koko kokoelmaa, voi ottaa vaikka vaan yhdenkin esseen kirjoituksensa pohjaksi tai sitten voi kirjoittaa esseistä yleisestikin. Alunperin mun piti ottaa Ta Nahisi-Coatesin Between the World and me, mutta sitä en siis vielä ole lukenut.

      Mulla tulee nyt ekana mieleen Tommi Melenderin Onnellisuudesta, josta olin supervaikuttunut. Itseäni kiinnostaisi myös esim. Antti Arnkillin Lauantaiesseet ja Antti Nylénin esseet. Keltaisessa kirjastossa on se Keltaiset esseet, varmasti kinnostava sekin. Näitä muita kuin Melenderiä en ole vielä lukenut.

      Keksit kyllä varmasti jotain kiinnostavaa!

      Poista
  2. Jaahas, en taidakaan sitten ottaa tätä omaan haastevastaukseeni:) Tämä oli minullekin ilmiselvä valinta. Tai sittenkin, saas nähdä. Huomaan, että kirja on avannut sinulla monia ajatusvirtoja että siinä mielessä hyvä. Mutta piditkö kirjailijan tavasta käsitellä aiheitaan eli oliko se hyvä lukukokemus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No katos vaan, mulla tosiaan tämä kirjoitus oli muhimassa jo ennen Marjatan haastetta. Pidin ihan hurjasti. En nyt tähän voinut ottaa ollenkaan kaikkea, mitä Laajarinteen esseet sai miettimään, mutta tosiaan tässä oli niin paljon juttuja, jotka mua kiinnostaa ja Laajarinteen kirjoitustapa on oivallinen.

      Olisi mukavaa, jos sinäkin kirjoitat tästä, niin saataisiin näitä mainioita esseitä nostettua vähän esiin. Kiitos Leena!

      Poista
  3. Vaikuttavatpa mielenkiintoisilta nämä Laajarinteen ja sinun ajatuksesi. Minä olen monta kertaa pistänyt pienen pääni pyörimään funtsimalla, mikä on minun todellisuuteni, mikä tuon toisen. Eihän me todellakaan voida oikeasti tietää, miten toinen näkee ja kokee. Hurjan mielenkiintoista, en tiedä onko tämmöistä tutkittu.

    Olen kasvanut ja käynyt kouluni pienellä paikkakunnalla, pienen omakotikadun varrella asuen. Se oli aivan kamalaa. Kun tuli kotiin joku poika käsipuolessa vähän myöhempään, muutaman naapurin verhot vain heilahtelivat. Naapurit tiesivät asiat paremmin kuin ao. henkilö itse. Plus se fasaadin kiillotus!!

    Minä luotan sokeasti intuitioon. Ei juurikaan ole metsään mennyt. Nykyinen asunto ostettiin ruokatunnilla, nykyisen miehen kanssa päätin mennä naimisiin kolmen päivän tuttavuuden jälkeen :) Äitini pyöritti silmiään... Mutta yhdessä on oltu jo ikuisuus.

    Meni höpinöitsemiseksi, sorry... Varasin tähän esseehaasteeseen Melenderiltä jonkun, ja Nyléniltä jonkun. Mielenkiintoista. Onnellisuudesta-kirjaa joudun odottamaan vielä kauan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta nämä Laajarinteen esseet ovat kirjoittamastasi päätellen varmastikin juuri sulle! Lukiessa oli hienoa mm. (niiden vaikka kuinka monien muiden hienojen asioiden lisäksi), että ne jotkut ovat sekavat ajatuskulut oli Laajarinteellä järjestyneemmässä muodossa. Olisi tosiaan aivan huimaa katsoa maailmaa jonain muuna ihmisenä.

      Minulla tiivistyi hirveästi paikkajuttuja Kallioon. Ihan tietoisesti pyrin siihen, että ei olisi pienintäkään kadunpätkää, jota pitkin en olisi kävellyt. Nautin siitä tunteesta, että elämä on ikkunan alla ja ratikalla pääsee keskustaan. Silti jossain vaiheessa kävi niin, että se melu kävi liialliseksi (kuten myös tilanpuute) ja muutimme Pohjois-Helsinkiin.

      Maaseudulle en ikinä koskaan tässä enkä missään muussakaan elämässä (jos niitä enemmän olisi) haluaisi muuttaa. Kaupunki on mun juttu. Hauska kuulla tuokin, että ostitte asunnon ruokatunnilla. Minä nimittäin ostin edellisen asuntoni myöskin ruokatunnilla. Ostopäätös syntyi heti, kun astuin siihen vanhaan viehättävään taloon. En katunut. Tuo naimisiinmeno onkin jo hurjempi juttu, mutta hyvinpä näyttää siinäkin käyneen. Niin ja ihanaa kun höpiset.

      Melender on loistava esseisti ja käsitykseni myös Nylénistä on korkealla sen perusteella mitä hänestä tiedän. Lukenut en vielä ole.

      Kiitos Riitta!

      Poista
    2. Niinhän siinä kävi, etten voinut vastustaa, vaan varasin tämänkin :) Pino sen kun kasvaa :) Minä olen asunut Kalliossa 8 vuotta, muttei mahduttu enää kirjoinemme & muine kimpsuinemme...

      Poista
    3. Niin sitä pitää :D Vein juuri eilen ison pinon kirjoja takaisin kirjastoon, kun en vaan ehtinyt niitä lukea ja olin jo uusinut vaikka kuinka monta kertaa.

      Kenties olemme jossain Kallion kaduilla törmänneet. Asuin siellä 1984-2007. Ongelma juurikin Kalliossa se, että isompia asuntoja on vähän ja ne mitä on, on sitten hinnoissaan. Hassua on, että sitten kun sieltä lähdin, en ole kertaakaan kaivannut takaisin, vaikka vuosikausia pidin täysin mahdottomana ajatusta muuttaa pois Kalliosta. Niin sitä aika (ja tilanpuute :D ) ihmistä muuttaa.

      Poista
  4. Tämä kirja on varmaan jossain muistilapullani, en vaan löydä sitä tuosta pikkulappujen ja lehtileikkeiden joukosta (syön samalla suklaata, jotenkin en nyt kykene suurempaan selaamiseen). Jos ei löydy, niin kirjoitan muistiin.:)

    Mä eksyn helposti uusilla asuinalueilla, erityisesti pellolle rakennetuilla, missä kaikki talot näyttää, ainakin sillä hetkellä, samannäköisiltä ja alue on täynnä pikkuteitä, joita pitkin kuljen ees taas ja kadotan suuntavaiston. Yleensä näihin on liittynyt myös pyöräily, kuuma päivä ja vesikin on yleensä loppumaan päin. Viime talvena onnistuin eksymään Tikkurilassa, taas talsin ees taas niitä pieniä katuja talojen varsilla. (siellä oli kyllä ikäkerrostumaa taloissa) Myöhemmin sain kommentin: kuinka sä onnistuit? En ymmärrä. Yleensä mä olen aika hyvin kartalla (heh heh), sisätiloissa sen sijaan menetän suuntavaistoni hetkessä. Tämän jaarittelun syynä on varmaan se, että tänään ajelin vieraampien asuinalueiden kautta, missä olen eksynyt aiemmin.:)

    Jos vähän aiheestakin: Nylénin kieli ja tyyli on musta aivan mahtavaa. Lauantaiesseistä on kovin moni pitänyt, muhun ne ei jostakin syystä erityisemmin iskeneet.

    Tuo vika lause on ihana! Ihana ajatukseltaan, mutta tykästyin myös, että turismi sanana on siinä positiivinen. Monesti sillä on nykyään negatiivisempi leima, moni haluaa irtaantua turismista ja olla esim. matkaaja, vaikka lopulta asia on sama.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai Sanna sulla vaan ole muistilapun etsijä hukassa? :D

      Erilaisissa ympäristöissä eksyy eri tavalla tai on eksymättä. Minusta tuntuu, että jotkut kaupungit vastaa jotain mun maailman havaitsemisen rakennetta, koska niissä jotenkin melkein automaattisesti löytää perille. Vaikka ei tietäisi missä on, niin lähtee kuitenkin oikeaan suuntaan. Praha on mulle tällainen kaupunki, mutta kerran kyllä on sielläkin käynyt niin, että en meinannut löytää yhtä katua. Tämä oli aikana ennen älypuhelimia.

      Sitten taas Dubai on ihan toista maasta. Siitä riittäisikin tarinaa. Oli hämmästyttävää, kun kysyin neuvoa, niin vastaus oli aina "suoraan eteen päin ja sitten vasemmalle." Siellä myöskään ei toimita niinkään paljoa kadunnimien varassa, vaan puhutaan, että joku paikka on jonkun toisen paikan takana, edessä jne. Tai tämä jäi ainakin omaksi kokemuksekseni. Siellä tosiaan jouduin käyttämään taksia päästäkseni perille, mutta taksikin vei väärään paikkaan.

      Se on jännä tunne, kun ei oikein tiedä, missä on ja sitten taas uudestaan jännä tunne, kun on taas kartalla.

      Pitää tässä jossain vaihessa Nyléniäkin lukea, mutta ne kasat, you know.

      Niin tuo vika lause on hienosti sanottu turimista. Juuri sen tähden varmaan mulla aina matkoilla meinaa pää hajota, kun vaikutteita ja tunnelmia ja vaikka mitä kiinnostavaa on niin paljon.

      Kiitoksia!

      Poista
  5. Erittäin mielenkiintoisia asioita!

    Minusta maaseudulla, siis syvällä maaseudulla, on ollut aina niin surullista ja niin tylsää. Asumme nyt pienen taajaman keskustassa, kaupunki on 10 minuutin junamatkan ja parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä. Mieluummin asuisin siellä kaupungissa kauppakeskuksen päällä olevissa asunnoissa tai Helsingissä, mutta hyvä näinkin. Minusat on turvallista, kunsamassa talossa on muitakin ja ympärillä elämää.
    Me ostimme Kuhmossa talon tuolla 'tämä on koti' -tuntemuksella. Koko perhe viihtyi siinä talossa. Ja nykyisen kerrostalokodin olohuoneessa tuli sama tuttuuden tunne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on maaseutukauhu, enkä nyt liioittele. Olen varmaan nuoruudessani saanut yliannoksen maaseutua, joten ymmärrän hyvin Marjatta, mitä tarkoitat. Sen lisäksi haluan asua kerrostalossa (poislukien ensimmäinen kerros, jos se on maan tasalla). Haluan että elokuvat, teatteri, ooppera jne. on lähellä käytin niitä tai en. On tärkeää, että on se mahdollisuus, että voi halutessaan mennä.

      Hyvin paljon pelkästään järkeen luottavat ihmiset kenties vierastavat ajatusta "tuttuuden ostamisesta," mutta sinunkin esimerkkisi puhuu sen puolesta. Kiitos Marjatta ja kiitos, kun aloitit tämän mainion esseehaasteen.

      Poista
  6. Minulla heräsi kirjoituksestasi ihan samoja ajatuksia kuin Riitalla. Maalle en enää mene, kun olen päässyt sieltä pois, ja asunnon olen aina ostanut tuntemuksen perusteella.

    Ja Laajarinteen kirjankin voisi lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisää sielunsiskoja, kiinnostavaa kuulla Margit. Tiedän ihmisiä, jotka kaipaa kotiseuduilleen, minä en kaipaa, enkä haaveile. Iloitsen joka kerta, kun vierailunkin jälkeen pääsen sieltä pois. Se ahdistus, jota siellä nuorempana koki on kirjoittunut koko paikkakuntaan.

      Suosittelen Laajarinnettä. Uskon että tulet tykästymään. Kiitos Margit.

      Poista
  7. Varsin kiinnostavan oloinen opus tämä, täytyy laittaa lukulistalle.

    Tästä tuli hieman mieleen Jyrki Vainosen viime vuonna ilmestynyt esseekokoelma Askelia - kirjoituksia kävelemisestä. Myös siinä pohdittiin tuota, miten lapsuuden maisemat näyttävät aikuisena hirveän pieniltä ja jotenkin surullisiltakin. Ja tilan haltuunottoa Vainonenkin pohti: sitä, miten kävelemällä uudesta seudusta voi hiljalleen tulla tuttu ja siten turvallisempi. Suosittelen lämpimästi!

    Mun pikkuinen blogaus kirjasta täällä: http://taysiensivujennautinto.blogspot.fi/2015/03/jyrki-vainonen-askelia.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin lukemassa tekstini. Muistelinkin, että kirjoitit tuosta Vainosen kirjasta. Niin, kävellen on huomattavan erilaista kuin vaikkapa autolla. Lisäksi aina hämmentää se, kun lentämällä vaan päätyy johonkin yhtäkkiä ja sitten on ihan eri paikassa. Aivan toinen juttu on kiertää autolla maasta maahan ja mitä se sitten olisikaan pyörällä tai jopa kävellen.

      Lue ihmeessä tämä, sisältää paljon asioita, joista uskoisin sinun olevan kiinnostunut. Kiitos Maisku!

      Poista
  8. Kävin nappaamassa uutuushyllystä lainaan.

    Aihe kiinnostaa vanhaa maantieteilijää ja Laajarinteen kirjoituksista olen aiemminkin tykännyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sullahan onkin Erja sitten ihan erityisen hyvät lähtökohdat tämän lukemiselle. En usko ennustavani väärin kun sanon, että tulet kyllä ihastumaan näihin esseisiin. Kiitos!

      Poista
  9. Tämä meni (siis Laajarinne) nyt muistiin!

    Paikoilla on tunnelmansa - ja etenkin muistinsa. Olen miettinyt joskus, miltä tuntuisi astua johonkin itselle merkityksiä täynnä olevaan paikkaan pää aivan tyhjennettynä. Mitä jää näkemättä, kun katselee asioita ja paikkoja pelkästään omien muistojensa kautta...

    Hieno, ajatuksia antava kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis minä jo ihan niin näen, miten tulet ihastumaan Laajarinteen esseisiin. Niin tuo, että kaiken voi kokea ensimmäistä kertaa vain yhden kerran (ellei sitten ole menettänyt muistiaan ihan kokonaan, mutta kenties silloinkin jollakin tapaa aiemmat kokemukset saattavat vaikuttaa).

      Paljon meiltä jää näkemättä tai minulta ainakin. Jokaisella jonkinlainen sabluuna. Kiitos!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän