Siirry pääsisältöön

Teatteri Jurkka, Joan Didion ja kirjabloggarit

Tämä on mahtava homma! Teatteri Jurkka on kutsunut kirjabloggareita mukaan projektiin, jossa ensin luetaan kaksi Joan Didionin kirjoittamaa teosta, vietetään iltapäivä teatterikirjoittamista opiskellen, katsotaan Teatteri Jurkan näytelmä Maagisen ajattelun aika ja lopuksi kirjoitetaan näytelmästä bloggaus.

Lähdin Jurkan projektiin mukaan riemusta kiljuen. Monesti haluaisin kirjoittaa enemmän niin teatterista kuin elokuvastakin, mutta kumpaankaan minulla ei ole enempää välineitä kuin  opiskeluaikaiset varsin suppeat näytelmä- ja elokuvakurssit.

Olen jo hakenut Joan Didionin kirjat Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä Teatteri Jurkasta. Ensin mainitun olen jo ehtinyt lukeakin ja siitä tässä muutama sana.

Maagisen ajattelun aika on kirja, johon ilman Jurkan projektia tuskin olisin tarttunut. Siinä Joan Didionin käy läpi miehensä kuolemaa ja tyttärensä sairastumista. Kyse on siten elämäkerrasta tai ehkä pikemminkin elämäkerran palasesta. Kyse on myös kirjasta, josta normaalin ihmisen tulee tykätä ja liikuttua. Kirjan luettuani epäilen, että olen vain heikosti normaali ja vähintäänkin samaistumiskyvytön. Tilannetta ei todellakaan paranna se, että Jurkan nettisivuilta luen, että Didionin kirja on saanut maailmalla erittäin myönteisen vastaanoton. Ne muut ovat ihastuneet ja samaistuneet. Olisi varmaan parasta mennä peiton alle häpeämään omaa tunnekyvyttömyyttään.

Edellisestä huolimatta olen jo etukäteen melko satavarma, että tulen liikuttumaan, kun Kristiina Halkola näyttelee Joan Didionia. Kristiina on minulle tosi suuri. Kävyistä selän alla se alkoi ja jatkuu yhä. En tiedä, mikä ihme siinä on, mutta kirjat, joihin lukijan liikuttuminen on etukäteen sisäänkirjoitettu, herättävät minussa jonkinasteista ahdistusta. Sama pätee myös elokuvaan ja sen vuoksi en ole katsonut esimerkiksi Schindlerin listaa. Jotta tilanne olisi tarpeeksi  kummallinen, niin teatteriesityksiin sama ei päde ollenkaan. Luulen, että kyse on ihmisen lumosta. Saa nauraa, mutta siis siitä, että teatterissa on läsnä oikea ihminen, jonka kautta tunteet syntyvät ja siirtyvät katsojaan. Kyse on kohtaamisesta, jota mikään muu taidemuoto ei mahdollista samalla tapaa kuin teatteri.

Maagisen ajattelun aika on surullinen, vahva ja rehellinen teos. Sitä lukiessani minua kammotti tarkastella toisen ihmisen elämää ja surua niin alastoman läheltä. Joan Didion oli naimisissa miehensä kanssa 40 vuotta ja heidän yhteiselonsa päättyi miehen äkilliseen sydänkohtaukseen.

Elämä muuttuu nopeasti.
Yksi hetki muuttaa elämän.
Istut päivälliselle ja tuttu elämäsi päättyy.

En tiedä mitään pitkistä avioliitoista, mutta suru kokemuksena on universaali. Vai onko? Kirjan nimessä oleva maaginen viittaa siihen tapaan, jolla sureva sekä tarkkailee ympäristöään että löytää siitä erityisiä merkkejä, joita suru saa hänet huomaamaan.

En Didionia lukiessani voi välttyä tuntemukselta, että hän luo kirjassaan kaavaa, miten sureminen tehdään. Niskakarvani hyppäävät villisti pystyyn ja seuraavassa hetkessä tulee häpeä siitä, että en osaa tuntea oikein. Tosiasiassa kyse on luultavasti siitä, että Didion kirjoittaa kielellä, johon en en saa otetta. Tästä huolimatta monet asioista, joista hän kirjoittaa ovat sellaisia, jotka itsekin tunnistan. Kuitenkin, mitä tulee maagiseen ajatteluun, en näe sitä pelkästään suruun liittyväksi ilmiöksi, vaan oman kokemukseni mukaan se kytkeytyy kaikkeen rakkaseen ja tärkeään. Kun esimerkiksi innostuu jostain asiasta tai ilmiöstä, siihen alkaa törmätä jatkuvasti mitä omituisimmissa yhteyksissä.

Lukiessani tunnen Didionin surun Didionin suruna. Se ei tule osaksi minun surujani. Tämä välimatka hänen ja minun välillä on kammottavaa ja loputtoman surullista. Saatan lukiessani ihastella, miten taitavasti Didion kuvaa ensimmäistä miehensä kuoleman jälkeistä vuotta ja sen kaikkea paljasta mustaa, miten pakkomielteisesti hän laskee tunteja, päiviä ja viikkoja, miten hänellä on vastasyntyneen ohut iho, kun hänen miehensä ei ole enää kertomassa mielipiteitään hänen kirjoituksistaan tai mistään muustakaan. Silti se on siinä. Lasi. Alan epäillä, että olen pystyttänyt sen siihen itse. Ehkä sen kulmassa lukee "psykologinen torjuntareaktio."

Mielessäni palaan omiin surun päiviini ja kuten yleensäkin, palaan siihen ajatukseen, että miten maailma voi olla ja jatkaa kulkuaan ihan samana kuin ennenkin vaikka omassa elämässä on tapahtunut peruuttamaton muutos. Itsesyytökset tulevat seuraavana. Olisinko voinut tehdä jotain? Olisiko se, mitä tapahtui ollut estettävissä?

Kun olin 25-vuotias kouluaikaisen ystäväni poikaystävä soitti ja pyysi, että tulisin käymään. En ollut tavannut ystävääni muutamaan vuoteen, mutta sattumalta olin törmännyt häneen juuri pari viikkoa aikaisemmin ja hän oli tuolloin kertonut selvinneensä pahasta masennuksesta, Vastasin, että minulla oli sille illalle jo sovittua menoa. En osannut epäillä mitään pitkään aikaan, kunnes erään mutkan kautta sain tietää, että ystäväni oli parin päivän päästä puhelinsoitosta tehnyt itsemurhan.

Olisinko voinut tehdä jotain? Kysymys, jota olen miettinyt tuhat ja taas tuhat kertaa ja tullut siihen tulokseen, että ihmisen voi pelastaa kerran, toisen ja kolmannen, mutta loputtomasti häntä ei voi pelastaa, jos hän on päättänyt riistää itseltään hengen. Siihen tulee aina ennen pitkää tilaisuus. Ehkä tämä on lohtuajattelua. Varmaa on vain se, että jättämällä menemättä hänen luokseen tein ihan varmasti väärin.



Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (2012)
221 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The year of magical thinking (2005)
Suomentanut: Marja Haapio
Kustantaja: LIKE

Teatteri Jurkka: Maagisen ajattelun aika
Roolissa: Kristiina Halkola
Ohjaus, lavastus: Johanna Freundlich

ENSI-ILTA: 7.4.2016

Kommentit

  1. Kirjoitat hyvin ja rehellisesti lukukokemuksestasi, Omppu! Itse olen omaan haavuilevaan tapaani lukenut molempia kirjoja jonkin verran (molemmat kertovat surusta ja rakkaudesta läheisiin, muistoista ja kuolemasta). En oikeastaan kokenut, että lukiessa pitäisi liikuttua, vaikka perheen, erityisesti tyttären, kohtalo onkin todella surullinen. Minusta Didionin tapa kirjoittaa ei itse asiassa ole kovin tunteellinen, ja sikäli koin tavallaan samoin kuin sinä, eli tietynlainen etäisyys säilyi. Sen sijaan esim. Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle & Jäähyväisten jälkeen iskivät luihin ja ytimiin ja aukaisivat kyynelvirrat (niissäkin kerrotaan lapsen kuolemasta, toki paljon nuoremman, mutta mielestäni myös Ervastin tapa kuvata surua on enemmän lähelle tuleva).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, tarkennan hieman. Ei minustakaan Didion mitenkään vaatinut liikuttumaan, mutta koska tarina on loputtoman surullinen, niin tuntui epäinhimilliseltä että siitä ei liikuttunut. Helpottaa kun kirjoitat, että mielestäsi hänen kirjoitustapansa on juuri tuollainen jotenkin viileästi lähestyvä. Ehkä se tietty kammottavuuden tunne tuli juuri siitä, kun hän kirjoittaa niin hallitusti.

      Bloggaus makasi draftina jonkun päivää ja olen nyt lukenut sillä välin sitä toistakin kirjaa jo yli puolenvälin ja sen kanssa ei ole tuollaista tunnetta, että voi kamala, miten en nyt tästä liikutu. En sanoisi, että siitäkään olisin erityisen liikuttunut, mutta en myöskään koe, että pitäisi olla.

      Poista
  2. Hyvin sanottu tuo, että kirjat ovat kuin palanen elämäkertaa. Tulee vähän ummikko-olo, kun Didion viittaa henkilöihin, paikkoihin ja tapahtumiin välillä niin itsestäänselvästi, ja ne ovat minulle outoja.

    Minäkin odotan ihan hurjasti tuota kritiikkikurssia ja teatteria — niissä nähdään! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Namedropping on paikoin tosiaan aika tiheää, mutta Didionin tuttavapiiri on täynnä kuuluisuuksia, niin se kai tulee sitä myötä. On totta, että siitä tulee välillä hieman kumma fiilis, kun ei edes tiedä kaikkia niitä tyyppejä. Kiitos Maria kommenteista!

      Poista
  3. Maagisen ajattelun aika on surullinen, mutta se ei tule päälle ja minuun. Ystäväni käy läpi samaa, mutta hän on kohtuuttoman nuori tuohon, 48 -vuotias, nuori jäämään yksin. Häneen sattuu, hän tuo sen ilmi joka päivä monta kertaa. Jotkut hänen fb-kavereistaan eivät halua olla kamuja, kun hän ei ole enää hauska. Ystäväni päivitykset kertovat hirveästä ikävästä ja pohjattomasta tuskasta, kaipuusta ja yksinäisyydestä. Didion pysyy koko ajan etäämpänä, suru on hallittua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh Ulla, lisää helpotusta. En tiedä, voiko näin sanoa, mutta Didionin kirjoitustapa on jotenkin kliininen. Ehkä tarkoituksella, ehkä ei.

      Jotkut ei halua olla kavereita, kun ihminen on suuressa surussa ja ei sen takia ole hauska. Voi taivas, tätä maailmaa ja ihmisiä. Sellaiseen olen törmännyt, että joku ei halua surutilanteessa sanoa mitään, kun ei tiedä mitä sanoa tai etsii jotain täydellistä sanomisen tapaa ja kun sellaista ei ole olemassa, niin ei sitten sano mitään. Tietenkin se on ystäville raskasta, kun toinen kirjoittaa jatkuvasti surustaan, mutta tuhat ja tuhat kertaa raskaampaa se on sille, jolla on suruaika. Saisivat hävetä!

      Poista
    2. Tuo kliininen sopii hyvin. Olen harvoin lukenut noin tarkkaa kuvausta toisen menehtymisestä. Silti se ei tullut iholle, vaikuttanut minuun sen enempää.

      Ystäväni huutaa tuskaansa ja kaipuutaan, laittaa kauniita kuvia. Kertoo, että hän ja pojat kaipaa. Nuo ei vain ole ihmispoikia. Hän saa surra niin kauan kuin haluaa, niin jaksan tykätä. Silti jotkut kuvat välittävät huumoriakin esim. Nalle Puh. Hän käsittelee surua ja se on hyvä.

      Poista
    3. Jos olisi lukenut aiemmin Didionia, olisi ehkä helpomi ymmärtää tätä hänen kirjoitustapaansa. Minulle tämä Maagisen ajattelun aika oli ensimmäinen häneltä lukemani teos. Itse asiassa en tainnut olla edes kuullut Joan Didionista aikaisemmin, vaikka nyt kun olen häntä lukenut niin olen käsityksessä, että hän on varsin suuri nimi ainakin Amerikassa. En kyllä nyt osaa sanoa, miten em. käsitykseen olen päätynyt.

      Olen Ulla samaa mieltä, että on hyvä, että sitä surua tuo esiin ja ns. työstää.

      Poista
  4. The Year of Magical Thinking on yksi lempparikirjoistani. Minulle ei tullut siitä samaistumispaineita, vaan jotenkin tuntui itsestäänselväktä, että luin siinä toisen surutyöstä, joka mobella tapaa on ainutlaatuista. Ja Didion kirjoittaa niin hienosti, arvokkaasti ja kevyen koskettavasti.
    Hui, minullakin on tuollainen tapaus sielussani: elämässä oli yhteen aikaan kaikenlaista sekamelskaa ja torpedoin aika tunteettomasti erään orastavan ystävyyden. Vuosi sen jälkeen kuulin, että henkilö oli hypännyt sillalta eikä häntä enää ole. Juuri tuo 'mitä jos' ja kuinka paljon oma toiminta voi toiseen vaikuttaa. Pikkujuttu toiselle voi olla valtava toiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitit: "Didion kirjoittaa niin hienosti, arvokkaasti ja kevyen koskettavasti." Tämä saa miettimään, että en ehkä vaan tosiaan osannut lukea tätä kirjaa oikein. Niin välillä käy. Erityisesti tuo "kevyen koskettava" kuvaa hyvin tätä teosta. Kuin perhosen siipi.

      Nämä tällaiset kokemukset, joihin sinäkin viittaat. Tietyllä tapaa ne kulkee mukana loppuelämän. Vaikka välillä ei muistaisikaan niitä pitkään aikaan, niin jostakin yllättävästä asiasta tulevat taas mieleen.

      Kiitos kommentista.

      Poista
  5. Minä en ole vielä avannut teoksista kumpaakaan, viipyilen ihan muiden kirjojen äärellä. Vähän ehkä välttelenkin näitä, saa nähdä ehdinkö lukea molemmat ennen sunnuntaita (siellä nähdään!).

    Olen huomannut itsessäni myös sen, että liikutun teatterissa helpommin. Jotenkin se elävä ihminen siinä edessä elämässä/näyttelemässä tunteita tuovat ne puhtaammin ja terävämmin omiin tunnekeskuksiini.

    VastaaPoista
  6. Lohdullista, että sinäkin tunnistat tämän saman reaktion. Varsinkin, kun olet aikamoinen teatterihai. Ajattelin, että luen nuo jo sunnuntaiksi, jos siinä koulutuksessa vaikka jollakin tapaa on hyötyä siitä, että on jo lukenut kirjat. En kyllä nyt keksi, mitä ko. hyöty voisi olla:

    Jep. Sunnuntaina nähdään. Kiva. Pitää varmaan ottaa jotain evästä.

    VastaaPoista
  7. Ei stressiä kirjojen lukemisesta, emme käsittele niitä sunnuntaina. Eväät sen sijaan on aina hyvä olla ;)

    VastaaPoista
  8. Okei. Siinä tapauksessa satsaan täysillä eväisiin. :) Kiva Katri, kun kävit blogissani. Sunnuntaihin!

    VastaaPoista
  9. Ensinkin: tuo teatteri Jurkan projekti kuulostaa hurjan mielenkiintoiselta, saamme kuulla siitä ehkä lisääkin?

    Didionista olen kuulut, mutta omaa lukukokemusta minulla ei hänestä ole. Avasit oma lukukokemustasi jälleen kerran hienosti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin tämä on superkiva juttu. On ihan huippua saada opetusta teatterista kirjoittamisessa. Lisää kuuluu ainakin bloggauksen muodossa, kunhan ensin käyn katsomassa näytelmän. Kauheeta, nyt tuli ihan sitoutunut olo. :) Kaikkea sitä. :) :) Kiitos Kaisa Reetta.

      Poista
  10. Minä koin tämän ja myös Iltojen sinessä omiksi kirjoikseni.
    Maaginen ajattelu oli esim. sitä, että kirjoittajasta tuntui pahalta luopua joistain mieheltä jääneistä tavaroista. Hänestä tuntui, että kohta se tulee ja tarvitsee kumisaappaitaan. Kuoleman tietää, muttei ota vastaan kaikilla tasoilla pitkään aikaan.
    Minulla kuoli äiti 36-vuotiaana, kun itse olin 13. Kyllä se tuota oli pitkään aikaan. Etsin yhteyttä äitiin ja ajattelin masentuneena, että jos kuolen, niin pääsen äidin luo. Vielä kolme vuotta sitten, kun purimme kotitaloa ja löysin aitan vintiltä äidin leninkejä, tunsin jotain maagista. Yksi on nyt korjattuna minulla vintage-kesämekkona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iltojen sinessä on minulla vielä hippusen kesken. Se vetoaa enemmän kuin Maagisen ajattelun aika.

      Ihmiset surevat eri tavalla. Olen jopa saanut kritiikkiä siitä, että en ole tarpeeksi itkenyt jonkun ihmisen kuolemaa. Että mitä? Kyllä vaan. Sinänsä se onkin kummallista, koska saatan itkeä ihan hassuista syistä, mutta toisista syistä taas en. Ei sureminen ole mikään kilpailu ja ei ole mitään oikeaa suremisen tapaa. Tietenkin, jos elämänhistoriani olisi toisenlainen myös tilanne voisi olla tässä asiassa toisenlainen.

      Kirjoitit, että "Kuoleman tietää, muttei ota vastaan kaikilla tasoilla pikään aikaan." Ajattelen melko usein esim. mummoni kohdalla, että onko tosiaan totta, että hän on kuollut, kun minulle hän ei tavallaan ole kuollut, vaan läsnä, vaikka hänen kuolemastaan tulee kohta 20 vuotta. Tässä varmasti vaikuttaa myös se, miten suhtautuu kuolemaan. Monisyinen asia.

      Kiitos ja halaus.

      Poista
    2. Onmppu, miten tuttua minulle! Minä jäädytin itseni silloin lapsena. Oli pakko, kun en voinut jatkaa elämääni muulla tavalla. Ainoa keino oli pistää tapahtunut sivuun myöhempää käsittelyä varten. Olin vain vihainen. Opiskeluaikana sitten masennuin - tästä ja muista syistä.
      Sivuun pistäminen on selviytymiskeino, turhan väheksytty. Ei kaikkea voi sulattaa kerralla. Pikkulapset saattavat ottaa tiedon vanhemman kuolemasta vastaan, mutta kysyvät vähän päästä, että tuleeko hän sitten huomenna kotiin.
      Halaus sinnepäin myös!

      Poista
    3. Marjatta tuli mieleeni lukiessani yllä olevaa vastaustasi, että ihminen on säiliö. Joskus se posahtaa kerralla, joskus valuttaa pikku hiljaa. Aina kun ajattelen vaikeita elämäntilanteita, ajattelen merta. Meressä on jotain hurjan rauhoittavaa, ikuista, loputonta. Luulen, että olisin huono asumaan sisämaassa juuri tämän takia. Toisaalta en kyllä uskaltaisi asua saaressakaan. Onneksi on Helsinki :)

      Poista
    4. Minäkin pidän merestä. Onneksi täällä on edes joki. Hakeudun usein kävelemään Kymijoen rannalle.
      Olin valtavan onnellinen, kun löysin keski-ikäisenä Välimeren. Olen käynyt muutaman kerran yksin lomalla niin, että olen viettänyt viikon makoillen auringossa ja kahlaillen ja kelluen aaltojen tuudittelemana. Tätä ohjelmaa muutama päivä, kevyttä ruokaa ja kävelyä iltaisin rantakadun ihmisjoukossa yksin ja sitten iho auringonlämpöisenä ja raukeana petiin. Kun koin tällaisen loman ensimmäisen kerran, rentouduin kuten en missään ennen ja palasin energisenä takaisin, tiesin, että nyt minulla on keino, jos voimat joskus uupuvat. Koin sen meressä olemisen kuin olisin kellunut lapsivedessä kohdussa. Menee ihan pateettiseksi, mutta tunsin liikuttuneena olevani täysin turvassa maailmassa ja yhtä toisten samaa kokevien, siinä turistirysän rannassa makoilevien kanssa. Tämän saa minussa aikaan aurinko ja meri.

      Poista
    5. Pateettista tai ei, niin kuulostaa aivan erinomaiselta. Ihan näen sinut silmissäni kävelevässä pitkin rantabulevardia. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän