Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on lokakuu, 2015.

Kaj Korkea-Aho: Paha kirja

Kaj Korkea-ahon Pahan kirjan takakannessa sanotaan: Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvetiin. Luin siitä huolimatta ja kirjoittelen nyt täältä rajan toiselta puolen. Joskus kirjaan ei pääse niin sanotusti sisään. Ikään kuin kirjassa ei olisi ovea ollenkaan, josta käydä sen huoneeseen ja maailmaan. Pahan kirjan kanssa tämäntapaisia ongelmia oli aivan harvinaisen vähän. Itse asiassa ei lainkaan. Teos alkaa kuvauksella, jossa Åbo Akademin luentosalissa on meneillään suomenruotsalaista modernismia käsittelevä kurssi. Löydän itseni oitis kirjan opiskelijoiden joukosta, sillä olen ollut vastaavalla kurssilla itsekin. Tämän lisäksi jo sivulla 10 mainitaan Hagar Olsson, tuo minulle kaikkein rakkain suomenruotsalainen kirjailija. Että kyllä vaan, olen alusta lähtien messissä, messityttö suorastaan. Ikään kuin edellinen ei vielä olisi tarpeeksi, niin muutaman sivun päästä lukija tapaa Callen, joka on junassa matkalla Helsingistä Turkuun, mutta matkanteko keskeytyy, koska joku on hypän

Luokkaretki, sukupuoli ja valkopesty Suomi - messuraportti osa 4

Viimeisenä messupäivänä Katri Vala -lavan valtasi kaksi karismaattista naista, kun Helsingin piispa Irja Askola haastatteli sukupuolentutkija Leena-Maija Rossia tämän uutuuskirjasta Muuttuva sukupuoli (Gaudeamus). Irja Askolassa on jotakin sellaista suurisydämistä lempeyttä, että hänen edessään ihmiselle tulee hyvä olo. Leena-Maija Rossia taas olen fanittanut siitä lähtien, kun hänen teoksensa Kuvat ja Vastakuvat ilmestyi vuonna 1995. Tästä teoksesta tuli  minulle monellakin tapaa feministisen ajattelun kannalta ikoninen teos. Ja mikä parasta, pääsin edellä mainitun myös Rossille kertomaan. Se, että juuri nämä kaksi mahtavaa naista kohtasivat messulavalla, oli minulle iso juttu. Olen Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsen ja tämän lisäksi olen myös feministi. Monissa konteksteissa nämä asiat sopivat huonosti yhteen. Olen viime vuosina saanut useaan kertaan kuulla, että uskontoon myönteisesti suhtautuvat ihmiset  ovat muita tyhmempiä, Jos näin sanova ei tiedä, että kuulun

Miksi Karo nauroi? Kirjamessuilla, osa 3

Kuten perjantain messuraportissa kirjoitin olin kuuntelemassa paneelikeskustelua Sukupuolittuneesta kulttuurijournalimista. Paneelin puheenjohtajana toimi Nuori Voima -lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas ja panelisteina Aleksis Salusjärvi, Karo Hämäläinen ja Maria Säkö. Vaikka ajattelin aluksi, että en kirjoita tästä tilaisuudesta mitään, koska en tehnyt muistiinpanoja, vaan keskityin pelkästään kuuntelemaan, jäi eräs keskustelussa esiin tullut asia askarruttamaan mieltäni siinä määrin, että päätin kuitenkin ottaa sen esiin bloggaamalla.  Kysymys kuuluu: Miksi kirjailija ja Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen nauroi?   Paneelissa tuli esiin, että kulttuurijournalistit ovat pääasiassa miehiä. Otoksen kohteena olivat seuraavien lehtien satunnaiset numerot: Parnasso, Nuori Voima, Image ja Suomen kuvalehti. Ero naisten ja miesten välillä ei ole mitenkään järkyttävä (suunnilleen luokkaa 40-60 hieman lehdestä riippuen), mutta se on silti vahvasti olemassa. Sekä Karo

Köyhä messuperjantai

Miltä kirjailijasta tuntuu, kun hänet luokitellaan köyhyyskirjailijaksi? Tämän kysymyksen esitti piispa Björn Wikström Mathias Rosenlundille ja Susanna Alakoskelle Katri Vala -lavalla tänään. Keskustelun aiheena olivat Rosenlundin "osoitekirjat" Vaskivuorentie 20 (Kopparbergsvägen 20, 2013) ja Kuohukuja 5 (Svallgränden 5, 2015) sekä Alakosken "kuukausikirjat" Köyhän lokakuu (Oktober i fattigsverige, 2012) ja Lähimmäisen huhtikuu (April i angehörigsverige, 2015). Rosenlundilta en ole lukenut mitään, Alakoskelta Köyhän lokakuun ja Sikalat (Svinalängorna, 2006). Kun lähes kaksi vuotta sitten kirjoitin Köyhän lokakuusta totesin, että se on kirja, joka jokaisen poliitikon pitäisi lukea ennen kuin he tekevät tavallisen ihmisen elämään vaikuttavia päätöksiä. Tänä päivänä tilanne on sellainen, että Rosenlundin ja Alakosken lukemisen pitäisi olla vaatimuksena, jotta voi edes asettua ehdolle vaaleissa. Rosenlund ja Alakoski nimittäin tietävät mistä he puhuvat. H

Kolme pientä palaa torstain kirjamessuilta

Ljudmila Ulitskaja Ensimmäiseksi riensin Wine Corneriin kuuntelemaan, kun Sammakon Seppo Lahtinen haastatteli Einari Aaltosta, joka on suomentanut Roberton  Bolaño n massiivisen romaanin 2666 . Tämä tilaisuus ei ollut mikään yleisömagneetti ja oikeastaan niin on hyvä. Ei  Bolaño n kuulukaan olla jokaisen kirja ja tavallaan  Bolaño sta keskustelun estradiksi sopi hyvin juurikin messujen syrjäisin kolkka. Huonona puolena oli, että aloin saada Aaltosen puheesta selvää vasta esityksen puolivälin paikkeilla, kun ystävällinen messuhenkilö kävi säätämässä hänen mikrofoninsa äänenvoimakkuutta.   Paljon meni siis osin ohi, mutta on minulla kuitenkin muutama vallan mainio havainto tarjota.  Aaltosessa 2666.n kääntäminen herätti aluksi rimakauhua ja hän kieltäytyi tehtävästä. Kun toisellekin kääntäjäehdokkaalle kävi samoin, Aaltonen päätti kuitenkin tarttua työhön. Samana päivänä, kun Aaltonen sai käännöksen valmiiksi hän sai verotoimistosta ilmoituksen, että hän saa 2666 euroa v

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset + Kirjamessutärppejä

Torstaina alkavilla Helsingin kirjamessuilla on tänä syksynä teemamaana Venäjä. Messuille on saapumassa vieraaksi myös venäläinen kirjailija Ljudmila Ulitskaja, joka minulle on läheisin venäläinen nykykirjailija. Reilut puolitoista vuotta sitten luin Ulitskajan loistavan romaanin Vihreän teltan alla ja päätin nyt messujen ollessa jo ovella lukea häneltä toisen teoksen eli romaanin Iloiset hautajaiset, jonka sivumennen sanoen ostin kirjamessuilta vuosi sitten. Iloiset hautajaiset kiinnosti minua erityisesti siksi, että siinä kerrottaan Yhdysvaltoihin muuttaneista venäläisemigranteista. En ole juurikaan lukenut tämäntyyppistä venäläistä kirjallisuutta, sillä useimmissa lukemissani venäläiskirjoissa tapahtumapaikkana on ollut Venäjä. Tartuin tämän vuoksi Iloisiin hautajaisiin kutkuttavin ennakkotuntein. Juuri ennen Iloisia hautajaisia olin jättänyt kesken kaksi kirjaa. Toinen niistä oli Andrés Caicedon vimmainen 70-luvulle sijoittuva nuoruuskuvaus Eläköön Rumba, joka jäi Caice

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

Klassikko jo syntyessään. Näin voitaneen todeta Andrés Neumanin romaanista Vuosisadan matkustaja. Neuman huikaisee älyllisellä taitonäytöksellä ja luottaa siihen, että lukijalle ei tarvitse todistella ja alleviivata. Klassikkomaista tässä teoksessa on sekin, että paikoin lukeminen oli vähän työlästä samaan tapaan kuin mitä minulle on vaikkapa Thomas Mannin lukeminen. Ensimmäiset 200 sivua olin kiikun kaakun. Mietin, jatkanko lukemista vai jätänkö kesken. Jatkamiseen vaikutti suuresti se, että teoksen takakannessa mainitaan, että Neuman oli Roberto Bolanon suosikki ja minä kun taas Bolanosta, kuten tiedätte, hyvin ja erittäin paljon. En kyllä missään vaiheessa epäillyt tämän teoksen ansioita, vaan lähinnä henkilökohtaista suhdettani Vuosisadan matkustajaan. Tarina lähtee käyntiin kun matkamies Hans saapuu Wandernburgin kaupunkiin. Eletään 1800-luvun alkuvuosikymmeniä. Silmiin pistää heti portti ja ajatus, että jos portista kulkee sisään, ei siitä kenties pysty enää kulkemaan ulos

Edward St. Aubyn: Mother's Milk

Vasta luettuani Edward St. Aubynin romaanin Mother's Milk minulle selvisi, että se on osa hänen kirjoittamaansa ns. Melrose-sarjaa. Teosta voi kuitenkin hyvin lukea myös itsenäisenä, vaikkakin se toki varmasti näyttäytyy toisenlaisena, jos on lukenut sarjan edelliset teokset. Mother's Milk on perheromaani kyseisen lajin tummemmasta päästä. Lukiessa tuntuu kuin jauhaisi tehosekoittimessa jääpaloja ja kiviä iloisen polkan soidessa taustalla. St. Aubyn kirjoittaa viiltävästi. Minun oli mahdotonta olla löytämättä omaa paikkaani hänen luomastaan perhekonstellaatiosta. Tämän havainnon tekeminen sattui, kuten asiaan kuuluu. St. Aubynin teksti on monisärmäistä kristallia. Pieniä teräväreunaisia paloja, jotka ihoa vasten hankatessaan synnyttävät verenvuotoa. Edward St. Aubyn näkee tarkemmin kuin useimmat meistä. Hänen näkökykynsä on suorastaan huikaisevan tarkka. Luultavasti hänellä on silmissään ihan erityisiä reseptoreja, jotka mahdollistavat ne mikroskooppisen tarkat havai

Carol Shields: Ellei

On tahattoman surkuhupaisaa, että Ellein takakanteen on lainattu Pirkko Toivosen Keskisuomalaiseen kirjoittama lause: "Ellei on pieni suuri tarina menetyksestä ja onnellisuuden löytymisestä uudelleen." Sellaisiahan ne naisten kirjoittamat tarinat ovat. Parhaimmillaan "pieniä suuria tarinoita," kun taas miesten kirjoittamat tarinat ovat jättimäisiä koko maailmaa koskevia syväluotauksia. Surkuhupaisaksi Toivosen kuvauksen tekee se, että Elleissä on kyse juuri siitä, että naiskirjailijoita ei arvosteta, vaan heidät dissataan  milloin minkäkinlaisilla perusteilla tai ihan vaan huomaamatta, koska usein naiskirjailijoiden olemassaolo ei nyt vaan kerta kaikkiaan tule edes mieleen. Voin mielessäni nähdä, miten Ellein päähenkilö, kirjailija Reta Winters - omaa sukua Summers, kyllä vaan juuri niin, Reta on vuodenaikojen nainen  -  istuu puhisten kirjoittamaan vastinetta Pirkko Toivoselle.  On yhdenlaista puukotusta, että mieskriitikko tyrmää naiskirjailijan. Vielä syve

Heidi Köngäs: Hertta

En tuhoudu, vaikka yritetään. En lakkaa taistelemasta koskaan. Porvarit, te ette saa minua. Heidi Köngäksen Hertta on rakkautta ensi kappaleesta. Panen taloni myyntiin ja muutan asumaan Köngäksen kieleen. En voi sille mitään (enkä edes halua voida), että ihannoin ja kunnioitan ihmisiä, jotka ovat valmiita menemään vaikka vankilaan aatteidensa, filosofiansa, elämännäkemyksenä tai vastaavan takia. Hei teoksen ensimmäinen kappale tuo mieleeni Marina Tsvetajevan, Simone de Beauvoirin ja Simone Weilin. Kaikissa näissä naisissa samaa tinkimätöntä hengitystä, vaikkakin maisema on eri. Näin Hertta alkaa: Tiiliseinät ovat paksut, kylmät ja ne tihkuvat kosteutta. Minä tihkun suolaa ja kylmää ikävää. Lasken päiviä, seitsemäntoista vielä, sitten minun pitäisi päästä pois. Lähes viisi vuotta pelkkää kovaa sisätilaa, korvakäytäviin sulanutta paukahtelevaa ääntä, kuinka ovia avataan ja suljetaan, kuinka isoja avaimia kolistellaan pitkin rautakaidetta, kuinka metallisia astioita paiskot

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Voi Jayne Anne Phillips minkä teit! Minulle Phillips on Pikakaistojen (Fast Lanes, 1984) ja Koneunien (Machine Dreams 1984) kirjailija. Kummatkin mainituista teoksista olivat aikanaan suuria kokemuksia. Murhenäytelmä sen sijaan. Plääh. Apua! Itse asiassa en pysty edes itselleni perustelemaan, miksi ylipäätään luin tämän teoksen loppuun, kun sivujakin tässä romaanissa on melkein 600. Ehkä syy oli pelkästään se, että Phillips kirjoittaa sujuvammin kuin moni muu silloinkin, kun teos itsessään on pettymys. Murhenäytelmä perustuu tositapahtumiin. Jo tämän olisi pitänyt saada hälytyskelloni soimaan - varsinkin, kun juuri vähän aikaa sitten luin Laurent Binet'n loistavan historiallisten tapahtumien kuvaamisen värikkäästi kyseenalaistavan HHhH :n. Noin ylipäätään historian ja kaunokirjallisuuden yhdistäminen ei välttämättä ole ongelmatonta, mutta se voi toimia myös loistavasti ja ilman, että lukiessa pääpaino on siinä, mikä on totta ja mikä ei. Ilman, että mielessä pyörii jatkuv