Siirry pääsisältöön

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö

Kun ensimmäisen kerran luin Jean Rhysin romaanin Huomenta, keskiyö en ollut koskaan käynyt Pariisissa. Nyt toisella lukukerralla luin tätä teosta mielessäni Pariisi ja kaikki ne tuntemukset, joita tuossa kaupungissa koin. Kenties kuljin samoja katuja kuin Huomenta, keskiyön Sasha - Pariisiin pakeneva onneton nainen. Samoja ja samoja. Osoitteidensa puolesta samoja.

Jean Rhysiä lukeneet tietävät, että hän kirjoittaa jeanrhysiksi teoksen kielestä riippumatta. Päähenkilö on tälläkin kertaa nainen, joka on nähnyt onnellisempiakin aikoja. Hän kulkee pitkin Pariisin muistoista raskaita katuja. Tässä kadunkulmassa silloin sitä. Tuossa toisessa kadunkulmassa tätä. Silloin hän oli nuorempi, onnellisempi, toiveikkaampi. Nyt äänet ovat kirskuvia, ihmisten puhe viiltää korvia. Ennen oli sentään paremmin, äänet sanovat kaikkitietävästi. Nyökyttävät päätään ja hymyilevät niin kuin hymyilevät ne, joiden hymyn ainoa tarkoitus on ilmaista, että loppuelämäsi tulee olemaan pelkkää alamäkeä. Huomisesta katsoen tänään oli paremmin. Huomenna olet taas asteen kuluneempi. Asteen loppuunkalutumpi kuin luu, jota koira järsii vanhasta tottumuksesta kuin suorittaisi velvollisuuttaan isäntäänsä kohtaan.

On tarpeeksi paha, jos ympäristö tuijottaa ihmistä. Astetta pahempaa on, jos tuijottava ympäristö on kulunut, väsynyt ja nukkavieru ja se siitä huolimatta katsoo oikeudekseen tuomita ihmisen. Tietää paremmin kuin hän. Olla tuomari. Ihmisen arvon juustohöylä. Irtileikatut viipaleet kuivuvat nopeasti.

Rhysin lauseet jäävät usein kesken. Päättyvät kolmeen pisteeseen ja korostavat kokemusten epävarmuutta, havaintojen lukkoonlyömättömyyttä ja elämän väliaikaisuutta. Rhysin armoa tuntematon tyyli lävistää kaiken hänen kirjoittamansa. Hänen sanansa muuttavat Sashan ulkopuolisuuden kokemukset tekstiksi, joka on pinnalta kuin ohut lyijykynän jälki, mutta jossa sanojen sisällä on lyijypainot. Kohdatessaan toisensa ne kolisevat eksistentiaalisen tuulikellon tavoin.

Eikö jokaisessa sanassani, jokaisessa ajatuksessani, jokaisessa teossani siitä asti kun synnyin ole aina ollut side, kahle, raskas paino? Ja painakaa mieleenne, minä kyllä tiedän ettei näillä eväillä voi onnistua. Tai hetkittäin onnistun liiankin hyvin, aivan helvetillisen hyvin ...

Itseironia on selviytymiskeino. Se vie muutaman askeleen eteen päin, antaa illuusion, että sillä on väliä, seisooko juuri tässä vai hieman edempänä. Sasha on kokenut suurimman yksinäisyyden, joka on saanut hänet yrittämään itsemurhaa. Hänet on kuitenkin "pelastettu, ongittu puoliksi hukkuneena syvästä tummasta joesta." Hän on hengissä, mutta merkitty. Itsemurhayritys on kirjoutunut hänen ruumiiseensa. Se on näyttänyt hänelle kolkoimman yksinäisyyden, joka on laskenut häneen kotelonsa.

Minä tarkoitan tositilannetta. Sitä että ihminen hyppää jokeen ilman että lähellä on yhtään auttavaista ja innokasta ystävää, sitä että kun hän vajoaa, hän vajoaa hohottavan naurun säestyksellä.

Pariisissa Sashan on tarkoitus alkaa voida paremmin. Ystävä on lainannut hänelle matkarahat. Sasha ei edes ole hänen oikea nimensä, vaan hän otti sen siinä toivossa, että se toisi hänelle onnea. Onni asuu kuitenkin imperfektiivissä. Tapetit ovat tahroja täynnä, Sashan turkki kulunut, yöpöytää hallitsee Luminal-unilääke. Raha polttaa jatkuvasti mieltä, kun sitä ei ole. Miehet kulkevat läpi Sashan elämän. Menevät ja tulevat. Kerran oli lapsikin, mutta hän kuoli sairaalassa.

Kaikki on liian raskasta. Itsensä tappaminenkin ylivoimaisen työlästä. Elämä tykkää leikkiä Sashalla murtaaksen hänet yhä uudestaan.

Heti kun ihminen on saavuttanut paratiisillisen piittaamattomuuden tilan, hänet tempaistaan siitä irti. Taivaasta on palattava takaisin helvettiin. Kun ihminen on jo kuuro maailmalle, hänet havahdutetaan, ellei muusta syystä niin siksi että hänet voisi saattaa naurunalaiseksi.

Huomenta, keskiyön vavahduttavimmasta puheenvuorosta vastaa Sashan venäläinen ystävä, joka toteaa, että hän ei pyytänyt syntyä maailmaan. Luettuani Rhysiä löydän saman ajatuksen Maurice Merleau-Pontylta, joka kirjoittaa: "Kuinka voisimme koskaan tuntea täydellistä yhteisymmärrystä yhdenkään tekomme kanssa, edes niiden jotka olemme tarkoituksella valinneet, kun vähintäänkin valitsemisen tarve on määrätty meille ulkoapäin ja meidät on heitetty maailmaan kysymättä?" Tämän loogisena seurauksena on, että meidän ei pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että olemme olemassa, viemässä oman tilamme maailmasta. Itsensä vapauttaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Sashalle se on ylivoimaista.

Sasha ei kuvitellut elämää sellaiseksi kuin miksi se osoittautui. Hän roikkuu elämässä kiinni kuin yhden langan varassa oleva ulsterin nappi. Päivä päivältä lanka hiutuu. 

Jälkisanat Huomenta, keskiyöhön on kirjoittanut Raija Siekkinen. En pääse eroon niistä tunteista, joita kuvittelen hänen tunteneen tätä teosta lukiessaan. Siinäkin on lanka. Tuskin havaittava. Kaikille ihmisille yhteinen lanka. Tuskin havaittava.


Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
248 sivua
Suomentanut Hanna Tarkka
Englanninkielinen alkuteos: Good Morning, Midnight (1939)
Kustantaja: Otava, Seitsentähdet sarja


*Maurice Merleau-Ponty: Filosofisia kirjoituksia, Kustannusosakeyhtiö Nemo 2012


Sain innoituksen lukea Huomenta, keskiyön uudelleen tästä Juhan kirjoituksesta.

Kommentit

  1. Tämä on minulle tuntematon eli suuntaan kirjastoon... Vakuutat minut usein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla Ulla. Rhys on hyvin mielenkiintoinen kirja. Vaikka ei edes pitäisi hänen teoksistaan, herättää varmasti ajatuksia. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Kauheaa, miten kiinnostavaa! Just olen päättänyt, että yhteenkään kirjaan en tänä vuonna enää lankea, kun muutamia on tulemattakin ja pinot huojuvat, mutta kun...minulla on Rhysistä kuva, josta sain jo kauan sitten väreitä...Miten tästä nyt tuli mieleen se viime vuonna lukemani De Viganin kirja, joka olisi pakko saada omaksi. See you later alligator!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etkös se ollut Leena juuri sinä, jolle vakuuttelin keskittyväni nyt syksyllä muihin teoksiin kuin uutuuksiin. Olen joutunut pettämään lupaukseni. Uutuuksia on tulossa lukuun. Tällaista se on, minkäs teet. Jos nuo tekstinäytteet vaikuttivat kiinnostavilta, niin Rhysiin kannattaa kyllä tutustua. En muuten uskalla mitään suositella sinulle sen Marias-katastrofin jälkeen. :) Kiitos kommentista.

      Poista
    2. Omppu, niinhän sinä vakuuttelit, mutta ei tämä mikään uutuus ole: Yritn jo etsiä isoa kansikuvaakin, mutta kun ei löydy. Pakko lainata tämä, sillä se Yötä ei voi vastustaa, saattaa olla tämän siskoromaani. Et sinä noin herkkähipiäinen voi olla;) Jos tämä menee metsään, syytän sitten vain omia etiäisiäni. Mariasin kirja petti siinäkin, että siinä oli niin vahva kansi ja sitten luotan Otavan Siniseen aika isosti. Ole hyvä ja kiitos vinkistä <3

      Poista
    3. Juu, ei tämä ole uutuus, mutta seuraavat postaukset tulevat olemaan uusista kirjoista. On se ihanaa, kun on näin ihanat ongelmat. :)

      Tiedätkö Leena, että tosiaankin minusta on ikävää, jos joku postaukseni takia päätyy lukemaan jotain, josta olen kirjoittanut ja hänelle sitten se kirja ei sitten yhtään iskekään. En nyt tästä tietenkään oikeasti mitään syyllisyyttä kanna. Olen miettinyt välillä, että pitäisikö laittaa bloggaukseen varoitus: Tämä teos ei ole kaikille! Siis sellaisissa tapauksissa joista voin olla melko varma, että moni ei ko. teoksesesta innostuisi. Vaan mistä sitä kuitenkaan voi tietää. Voihan käydä niinkin, että lukija löytää teoksen, jota ei olisi edes ajatellut lukevansa ja se osoittautuukin hitiksi.

      Aivan ihastuttava syyssää tänään aaamulla. Rakastan syksyn aurinkoa ja syksyä muutenkin ja puolustan myös marraskuuta, jota monet vihaavat. Hyvää viikonloppua!

      Poista
    4. Omppu, juu huomasinkin, että olet sinäkin uponnut uutuuksien virtaan.

      Eihän bloggajaa voi olla vastuussa siitä, että joku lukija innostuu hänen tekstistään ja sitten petyy kirjana. Muistan vieläkin bloign alkuajoilta, kun kehuin Ian McEwanin esikoista Sementtipuutarhaa, jota en suinkaan pidä hänen parhimpanaan, mutta en myöskään huonona. Sitten joku 'täti' oli sen lukenut ja joutui kuohuksiin niistä ruumisnesteistä ja insestistä. Minä en kokenut sitä visvaa kuin hän ja minusta kirjan juoni on edelleen uskalias ja hyvä ja se kielletty seksi siinä oli kuvattu hyvin cinemaattisesti.

      Tulin tänne siksi, että tarkistin tämän kirjan nimen: Noudan kirjastosta ja luen ennen lomaa jos ehdin, jos en, otan reissuun mukaan. Rhys kiinnostaa minua ja jos tämä on hyvä, löytyy kirjahyllystämme toinenkin Rhys...

      Poista
    5. Joo, olen tehnyt pieniä hypähdyksiä uutuuksiin ja ainakin pari sellaista tulen vielä tekemään tässä myöhemmin. Tosin en tuota Binet'n kirjaa laske kohdallani uutuuksiin, vaikka se ilmestyikin äskettäin, kun se on ollut lukulistallani jo vuodesta 2012.

      Olen ihan samaa mieltä, ei tuollaista vastuuta voida bloggaajalle sälyttää. Tuossa kuvaamassasi tapauksessa on selkeästi kyse mielipide-erosta, eikä sitä nyt voi muiden ihmisten mielipiteen mukaan kirjoittaa. :)

      Nuo Rhysin kirjat on kaikki samantyyppisiä (tosin Siintää Sargassomeri on vähän eri lajia), joten ihan hyvin olisit voinut lukea sen hyllyssäsi olevankin. Rhysin päähenkilö on aina nainen, jonka mallina on hän itse. Näillä naisilla menee huonohkosti ja he ovat väliin hädin tuskin elämässä kiinni. Rhys uppoaa tai sitten ei. Nyt hän on saanut mukavasti huomiota blogissa. Juha sen aloitti ja mnä jatkoin ja Ullakin innostui ja nyt on sinun vuorosi. Jään odottamaan, mitä olet mieltä.

      Poista
  3. Epäilemättä tämä pitää jossain vaiheessa lukea, pari kirjaansa olen jo lukenut (Kvartetti ja Sargassomeri) eli Rhysin naiset ja heidän kohtalonsa ovat jo jossain määrin tuttuja...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naiset ovat Rhysillä toisintoja itsestään vai pitäisikö sanoa toisintoja toisistaan. Minun pitää lukea uudestaan myös tuo Sargassomeri, joka ensimmäisellä lukukerralla en tajunnut kiinnittää tarpeeksi huomiota Berttaan. Kiitos kommentista.

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus. Nyt minulle tulee olo, että kirja pitäisi lukea uudestaan. :-)

    Vaikka hänen olemisensa on ohutta, minusta Sasha ei ole pelkkä olosuhteiden uhri. Kvartetin Maryan tavoin hän voisi valita toisin, mutta asettumiseen, säännöllisyyteen ja vakiintumiseen liittyvä vapauden menettäminen ei houkuttele. Tietysti vapaus, josta hän pitää kiinni, ei sovi ympäristöön käsitykseen naisesta; se on sovittamattomasti erisuuntainen.

    Muistelin, että "maailmaan heitetty" tulee Heideggeriltä, mutta ... josko se sittenkin oli Merleau-Pontylta. Pahus! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, Juha. Aletaan lukea tätä vuorotelle uudestaan. <- vitsi!

      Rhys kirjoittaa pitkälti itsestään ja tämä tietysti vielä lisää kerroksia tulkintaan. En tunne Merleau-Pontyn ajattelua juurikaan ja ajauduin lukemaan häntä oikeastaan vain sen takia, kun luin Hanne Örstavikin romaania ja jokin hänen tekstissään alkoi kuiskutella, että haiskahtaa Merleau-Pontylta. Ei tuo "maailmaan heitetty" ole varmaankaan alunperin hänen ajatuksensa tai ainakin se kuulostaisi minustakin enemmän vaikkapa juuri Heideggerilta tai Sartrelta, joltain eksistentialistifilosofilta kuitenkin. Joka tapauksessa oli varsin sävähdyttävää, kun samana iltana törmäsin tuohon ajatukseen sekä Rhysillä että M-P:n kirjoituksissa.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  5. hdcanis paiskaa nämä kehiin Kvartetti ja Sargassomeri. Onko suomeksi jotain muuta, kun en saa päähäni nimeä. Olisin mielestäni lukenut jonkun.... Tämän Huomenta, keskiyö sain hankittua.
    Minäkin vannoin, että jätän uutuudet vähiin, mutta pidän tämän vuoden kirjoista enemmän kuin viime vuonna tai sitten luin enemmän kotimaista viime vuonna ja se ei ole minun juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On suomennettu myös Herra McKenzien jälkeen. En nyt itsekään ole ihan varma (ulkomuistista) olenko kaikki suomennetut lukenut, kun Rhysin kaikissa teoksissa on nainen, joka on elämänsä sivustakatsoja. Tosin Sargassomeri on erilainen ja sen haluaisinkin nyt taas lukea uudestaan. On vaan mahdottomasti muutakin luettavaa, joten Sargassomeri saa nyt jonkun aikaa odottaa. Rhys, joka kuka, on minulle kirjailija, jota voi lukea vaikka kuinka monta kertaa. Kiitos kommentista.

      Poista
  6. Tuota yritin saada mieleeni Herra McKenzien jälkeen. Upea lukukokemus. Minä ihastuin kirjailijaan.

    VastaaPoista
  7. Ei enää pitänyt tänne arkistoon eksyä, mutta joku kumma vaisto ajoi juuri tähän, näiden sanojen kohdalle: "Maurice Merleau-Pontylta, joka kirjoittaa: 'Kuinka voisimme koskaan tuntea täydellistä yhteisymmärrystä yhdenkään tekomme kanssa, edes niiden jotka olemme tarkoituksella valinneet, kun vähintäänkin valitsemisen tarve on määrätty meille ulkoapäin ja meidät on heitetty maailmaan kysymättä?'" - Ja tällainenkin aivan uskomattomalta kuulostava kirjailija kuin Jean Rhys on mulle tuntematon!! Nolottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rhysiin sun AilaKaarina kyllä pitää tutustua, sillä jos hänen tyylistään pitää ja innostuu, niin hänen lukemisestaan ei voi saada tarpeekseen.

      Poista
  8. ”Jean Rhysin teoksissa on vahvasti omaelämäkerrallisia aineksia. Naispäähenkilöt muistuttavat häntä itseään: He ovat juurettomia, ulkopuolisia ja tuntevat tulevansa miesten hyväksikäyttämiksi. Huomenta, keskiyö (suom. Hanna Tarkka, 2002) on tragikoominen kuvaus Sasha-nimisestä naisesta, joka on rahattomana Pariisissa. Hän suunnittelee itsemurhaa, mutta on toisaalta huolissaan kampauksesta ja vaatteistaan.”
    (Wikipedia)

    Miten typerästi kirjoitettu ja tajuttu! Sinulle tuskin tarvitsee tätä selittää.

     ”Kirjailija David Plante on kuvannut ikääntynyttä Jean Rhysiä armottomasti teoksessaan Difficult Women (1983). Entinen kaunotar oli itsekeskeinen, oikukas ja alkoholisoitunut. Jean Rhys kuitenkin jatkoi kirjoittamista kuolemaansa asti.”
    (Wikipedia)

    Ok, Rhys alkoholisoitui ja kait ihminen muuttuu vähän (tai paljon) ikäväksi viinan myötä.

    Kirjan saatesanoissa romaanin Sashaa kuvattiin narsistiseksi, nihilistiksi lähinnä, joka ajatteli vain rahaa. Jos tämä oli Raija Siekkisen tekstiä, niin olen kyllä pettynyt. (Olen nyt vasta aloittamassa Saaren kun sainkin odottaa sitä kauemmin kuin ensin luulin ja todella vähän jännittää…)

    Itse ajattelin aivan toisin. Mielestäni Sasha on itsekeskeinen, narsistinen ja ainakin vähän vainoharhainen siksi, kun on niin masentunut. Omat ja ympäristön ääriviivat sekoittuvat ja Sasha tuijottaa itseään odottaen jälleen mokaavansa jotenkin ja ympäristö tuijottaa naureskellen Sashaa. Rakastin kirjan / Sashan itseironiaa, joka sai minut välillä purskahtamaan raikuvaan nauruun. Sasha oli yrittänyt ja epäonnistunut. Surullinen, yksinäinen, irrallaan kaikesta. Syrjäytyneeksi häntä nykyään sanottaisiin? Ennen kaikkea hän oli herkkä ja alakuloinen ihminen, vähitellen aina vain masentuneempi ja lopulta syvästi masentunut.

    Joitakin asioita tunnistin itsessäni vahvasti ja nimenomaan nuoressa itsessäni. Varsinkin pelon. Myös vihan ja kateuden. Miksi toisilla näyttää menevän hyvin? Miksi minä en vain osaa, pysty, kykene, onnistu… Voi, miten pidinkään Sashasta. Tunsin syvää empatiaa. Olisin toivonut hänelle niin paljon parempaa (:D). Kirja, jota ei unohda, kuten New York Times:ssa kirjoitetaan.

    Ps. Luin uudelleen noita kommentteja kirjoitettuani tämän oman juttuni. Siellä Juha Makkonen kirjoittaa mm., että Sasha olisi voinut valita toisin. Itse en ole siitä varma. Hän oli epäonnistunut yrityksissään elättää itseään riittävän monta kertaa. Hän oli alkanut juoda, joka on monen masentuneen keino etsiä helpotusta oloonsa, nähdäkseni. Olihan hän menettänyt lapsensa miltei heti tämän synnyttyä, kauniin suloisen pienen poikansa. Miten traagista. Silloin ei myöskään puhuttu raskauden jälkeisestä masennuksesta eikä hän saanut mitään apua ja tukea lapsensa menetyksen aiheuttamiin tunteisiin. Mieskin oli lähtenyt ja jättänyt hänet. Hän oli merkitty nainen itsemurhayrityksen takia, joka kirjan kirjoittamisen aikoihin (1939) oli suuri tabu.

    Ajattelin paljon Osamu Dazaita ja varsinkin hänen Yozoaan tätä lukiessani.

    VastaaPoista
  9. Tragikomedia on kiinnostava asia. Nuorempana olin porukassa usein se, joka koki enemmän sitä tragegiaa. Komediapuoli on tullut mukaan omassa kokemuksessani vasta myöhemmin, mutta minulle komedia on usein traagisempaa kuin tragedia. Joten?

    Minusta taas tuo ajatus, että suunnittelee itsemurhaa, mutta on myös huolissaan vaatteistaan ja kampauksesta on erittäin paljon puhuva ja tulkitsen sen tarkoittavan, että ihmisessä on vielä kipinä toivoa, koska hän kuitenkin välittää siitä, miltä näyttää. Tai niinkin, että ihminen on ristiriitainen olento, joka tulee tuon kuvauksen kautta ilmi.

    Mitä tulee valintaan ja sen mahdollisuuteen, niin luulen, että olisi voinut valita, mutta se olisi tarkoittanut luopumista sellaista, joka oli Sashalle elintärkeää, joten onko ko. tilanteessa kyse valinnanmahdollisuudesta vai ei? Jos ihan arkipäiväisesti ajattelee niin itsekin voisin valita monenlaisia asioita, mutta koen että ne valinnat eivät ole mahdollisia, koska ne vaikuttaisivat elämääni tavalla, johon liittyviä riskejä en ole kovin valmis ottamaan.

    VastaaPoista
  10. Tämähän meni mielenkiintoiseksi :D.

    ”…on tragikoominen kuvaus Sasha-nimisestä naisesta, joka on rahattomana Pariisissa. Hän suunnittelee itsemurhaa, mutta on toisaalta huolissaan kampauksesta ja vaatteistaan.”

    Ajattelin näin, etten ikinä olisi tuon tekstin perusteella tarttunut tähän kirjaan :D. Liian pinnallinen. Sinun hieno arviointisi sen sai aikaan. Suoraan sanoen koin melkein loukkaavana tuon väitteen tragikomediasta :o, vaikka kirja saikin minut monta kertaa purskahtamaan nauruun. Itseironia on parasta, ainakin melkein parasta, mitä tiedän. Ja vaikka itse pidin nuorena elämää komediana ja toivoin välillä poispääsyä koko näytelmästä, niin nykyään ajattelen elämästä ihan toisin, mutta pidän sitä myös sangen traagisena, varmaankin siksi, että millä laskukoneella tahansa laskenkin, niin kuolemahan se siellä edessä jo odottelee. Minua kirja kosketti - niin kuin huomaat :D :D :D - syvästi ja sai minut jälleen pohtimaan sattumaa ja valintojamme elämässämme. Näin kirjan Sashankin (ja Jeanin) kohdalla. Jos ei olisi tapahtunut sitä tai tapahtunut tätä, hän olisi voinut valita toisin. Jos epäonnistumisia nuorena töissä ei olisi ollut (joista tunnistin nuoren itseni, epävarman, ujon; kirjan alussa on upeasti kirjoitettu kohtaus, jossa Sashan pitäisi viedä kirje liikkeen kassaan ja äkkiä hän unohtaa, missä kassa on, vaikka sen tietää, sillä epävarmuus ja hämmennys sekoittavat ajatukset ja hän saa lopulta ja tietysti kenkää…) ei aina vain huonoa palkkaa, köyhyyttä, hiljattain päättynyttä sotaa, jos lapsi ei olisi kuollut, jos Ennosta olisi ollut kumppaniksi, jos Sasha olisi saanut tukea ja jos ja jos… Ja aina katson kirjasta päähenkilön (tässä tapauksessa myös kirjailijan) lapsuusvuosista sen olennaisimman: oliko siellä ne kantavat tekijät. Sashan koko olemus kertoi, ettei ollut ja mm. tämä lause, jonka itsekin olit lainannut ja joka minua kosketti kovasti: ”Eikö jokaisessa sanassani, jokaisessa ajatuksessani, jokaisessa teossani siitä asti kun synnyin ole aina ollut side, kahle, raskas paino? Ja painakaa mieleenne, minä kyllä tiedän ettei näillä eväillä voi onnistua. Tai hetkittäin onnistun liiankin hyvin, aivan helvetillisen hyvin …”

    Onnelliset lapset eivät kirjoita aikuisina Huomenta, keskiyö -tarinoita ihmisistä, jotka kiertävät koko ajan vain oman napansa ympärillä ja huokailevat omaa pahoinvointiaan. Jos kirjoittavat, kirjoittavat ihan toisenlaisia tarinoita.

    Niin kuin huomaat, olen jotenkin täysin vielä kiinni tässä kirjassa, sillä se iski koko oman nuoruuteni silmieni eteen. Noin minullekin olisi käynyt ellen olisi onnistunut syntymään myöhemmin kuin Jean / Sasha. Ellen olisi elänyt nuoruuttani silloisessa hyvinvointivaltiossa, jossa yhteiskunta auttoi, jos vanhemmat olivat syystä tai toisesta kykenemättömiä tai jopa haluttomia auttamaan ja tukemaan. (Jos olisin nuori Sipilän Suomessa, olisin tulevaisuudessa todennäköisesti mennyttä naista).

    Ja taas lainaan samaa kohtaa kuin sinäkin: ”Heti kun ihminen on saavuttanut paratiisillisen piittaamattomuuden tilan, hänet tempaistaan siitä irti. Taivaasta on palattava takaisin helvettiin. Kun ihminen on jo kuuro maailmalle, hänet havahdutetaan, ellei muusta syystä niin siksi että hänet voisi saattaa naurunalaiseksi.” - Tästä jos mistä tulee mieleeni Dazain Yozo. Jos jaksaisin etsisin vastaavan tekstin Dazailta. Kaksi surullisen hahmon ritaria, syvästi yksinäistä, joiden elämässä ei mikään onnistu. Jos on joskus kokenut itse tuollaisen hyytävän yksinäisyyden tunteen (josta itse olen nuorena päiväkirjoihini kirjoittanut ja antanut nimeksi ”avaruuskompleksi” - huom. ironia!) ja onnistunut löytämään tien ihmisten maailmaan, niin tietää, että vain hyvä tuuri pelasti. Valinnat eivät auta, koska aina valitset väärin, koska koodit ovat alun perin väärät.

    Onnelliset lapset eivät kirjoita aikuisena Ei enää ihminen -kirjaa eivätkä sano: I’m sorry I was Born.

    VastaaPoista
  11. Ei antanut koko tekstiä kerralla tänne, niin tässä loppuosa:

    Tämä on todellakin kirja, joka ei minua jätä :D. En ole voinut edes tarttua Siekkisen Saareen, sillä minun on ensin elettävä Sasha ja saatava hänet hiippailemaan jonnekin taaemmaksi ja kääntämään askeleensa kohti nuoruuteni päiviä.

    Vien aikaasi enkä missään nimessä odota, että enää vastaisit tähän. On vain niin ihanaa, kun nyt minulla on yksi ihminen tässä maailmankaikkeudessa, jonka kanssa voin keskustella kirjoista. Kiitos. Kiitos.

    Ps. Väitän myös, ettei onnellisista lapsista koskaan tule eksistentialisteja. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten hienoja pohdintoja sinulla. Jäin miettimään, että mitä jos menettää onnellisuuden? Ei ole takuuta, että onnellisuus olisi pysyvä tila. Toisaalta sitten lapsuusajan kokemukset vaikuttavat paljon, mutta tätäkin ajatusta vastaan haluan osin kapinoida, koska en halua uskoa, että jonkun elämä voisi olla "ohi" lapsuuden takia, vaikka sellaistakin tapahtuu. Kaikki on niin monesta asiasta kiinni.

      Poista
  12. Nyt vielä on vastattava, sillä saat aina aikaiseksi ajatusten tulvan päässäni. (Enkä yritä kumota sinun näkemystäsi lapsuuden merkityksestä ihmisen myöhemmälle elämälle.) Onnellisuuden kanssa voi käydä myös niin, että sen SAA, vaikka kaikki taivaan merkit joskus näyttivät että onnellisuus on mahdotonta. Se on jokin ihmeellinen pohjavire, joka pysyy siellä vaikka maailma heittelisi kuinka, ja vaikka välillä olisi onnetonkin! Eikä se tarkoita ettetkö olisi kykenevä empatiaan ja toisten auttamiseen, esim. Se ei ole itsekästä ja sokeaa onnellisuutta vaan jonkinlainen voimavara, jonka avulla voi porskutella eteenpäin ja jakaa tuosta voimavarasta myös toisille hyvää.

    Mutta jos ei ole juuri minkäänlaista käsitystä onnellisuudesta (tarkoitan nyt tietynlaista pysyvämpää olotilaa, joka kaikilla lapsilla, jotka ovat saaneet riittävästi rakkautta ja huolenpitoa, on), jos lapsuus on vain harmaa seinä, iloton, täynnä vaikeita asioita, joita lapsi ei pysty käsittelemään, tarvitaan myös tuuria, jotta tuo seinä voidaan murtaa. Kun luen juttuja syrjäytyneistä nuorista, niin kyllähän aika selvältä näyttää, että monen osalta peli on menetetty. Tarvittaisiin aivan toisenlaisia toimenpiteitä, lisää mahdollisuuksia terapiaan, kuntoutukseen ym. sen sijaan että hallitus nyt suunnittelee nuorisopsykiatrian leikkauksia! Tarvittaisiin rinnalla kulkijoita, tukijoita, auttajia. Ei tätä: oma vikasi kun syrjäydyit. Tarvittaisiin turvaverkosto, jotta yksikään lapsi tai nuori ei pääsisi putoamaan.

    Ajattelen näin, että perheen ilmapiiri, tapa elää ja olla olemassa antaa lapselle sisäisen koodiston, perheen ”mallin”, joka on yhtä kuin elämän malli. Lapsi ei isompanakaan, aikuisenakaan pysty näkemään muuta, tai vaikka näkisikin, kuulisi ja lukisi toisenlaisista mahdollisuuksista, hän ei niitä silti tunnista - koska hänellä ei ole minkäänlaista kosketuspintaa niihin, minkäänlaista kokemusta niistä. Se on kuin outo planeetta. Ja vaikka kuinka näyttäisimme hänelle uusia koordinaatteja, joilla suunnistaa tuota erilaista maailma, elämää kohti, ne eivät toimi koska oma sisäinen koodisto on täysin erilainen. Siksi olen aika pessimistinen, mutta huom. erittäin kasvatusoptimistinen. Jo pienten lasten pitäisi päästä ajoissa saamaan apua jotta vääristyneeseen lapsuuden minäkuvaan voitaisiin kunnolla vaikuttaa. Näen työssäni - valitettavasti jo näitä menetettyjä ELLEI sitä ihmettä tapahdu, että elämä potkaisee jossakin kohtaa tuuripotkulla. Valitettavasti Sipilän hallitus antaa ihan muunlaisia potkuja!

    Siksi kait Sashan ja Yozon kaltaiset ihmiset ovat mulle niin kovin rakkaita, koska heiltä on puuttunut tuo tuuripotku. (Olkoon se tuuripotku mitä tahansa, tarvitaan aina myös toista ihmistä, oikeaa :D ihmistä, joka niin sanotusti ottaa kädestä.) Ja siksi heidän valintamahdollisuutensa pyörivät vain pienen ahtaan ympyrän kehällä. Mitä tahansa valitsee, valitsee saman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. AilaKaarina, ei mulla oikeastaan ole edes mitään näkemystä lapsuuden merkityksestä myöhemmälle elämälle. Enimmäkseen olen ko. asiaan törmännyt siinä muodossa, että lapsuuskokemukset ovat ikävästi määrittäneet myöhempää elämää. Sitten on sisaruksia, joilla sama lapsuus, mutta elämä menee hyvin eri suuntiin. Tuon voi selittää sillä, että kokemuksellisesti heidän lapsuutensa on kuitenkin ollut erilainen. Jotenkin vaan en halua uskoa, että huono lapsuus olisi tuomio. Ja mitä sitten on onnellisuus? Senkin ihmiset varmasti käsittävät hyvin eri tavoin.

      PS. Jos ei olisi onnettomia lapsuuksia, olisiko taiteilijoita?

      Poista
  13. Ehkä olisi vähemmän onnettomia taiteilijoita? Ja parempia?

    Muistaakseni jossakin täällä kirjoitin, ettei samassa perheessäkään lapset saa samanlaista lapsuutta. Joka pelkästään esikoinen-kuopus -asetelma muuttaa sitä, vanhempien saama kokemus ensimmäisestä lapsesta, kaikki tiedostamattomat roolien delegoinnit perheen eri lapsukaisille jne. Olen nähnyt myös läheltä useitakin tapauksia (tästä on myös kirjallisuutta, mutta olen niin kauan sitten lukenut, etten osaa nyt lähteitä antaa. Googlettamallakin varmaan löytyisi, mutta en nyt ehdi, sillä vihdoinkin Raijan Saari häämöttää jo horisontissa ja haluan päästä sinne pian :D), joissa perheen lasten saama kohtelu on ollut suorastaan käsittämättömän eriarvoista eikä pelkästään erilaista.

    Bad feministissä mainitsit tuon Poikani, Kevin -kirjan. En ole lukenut, mutta googlasin vähän. Selkeästihän siinä äiti pohtii, kykenikö koskaan rakastamaan lastaan! Nuo sanat kertovat paljon. Pieni lapsi, vauva on täysin riippuvainen vuorovaikutussuhteesta, jonka lähin / lähimmät häntä hoitavat häneen joko luovat tai sitten eivät tai luovat vain sen jotenkin omista tarpeista käsin. Katson (maailman tärkein sana!) sinua, jos olet kiltisti esim. Vauvan mieltä ei nykyään pidetä tabula rasana vaan se on täynnä mahdollisuuksia, kuin sangen kirkkaana palava lamppumeri, joista me aikuiset usein himmennämme useamman lampun, jopa sammutamme niitä luodessamme erilaisia odotuksia pienokaiseen. Me muokkaamme lapsen mieltä aika hirmuisesti. Aikuisen valta on pelottavan iso. Mutta nyt tämä jo kuulostaa paasaukselta, jota en tarkoita. Tämä on aihe, josta olen loputtoman kiinnostunut. Onneksi meillä on tiede ja nykyiset aivotutkimukset. Niiden tulokset ovat poikkeuksetta olleet samanlaisia. Vuorovaikutuksen määrällä ja ehdottomasti laadulla on valtava merkitys ihmisen myöhemmälle kehitykselle. Eläköön myös psykoanalyyttiset teoriat.

    Kiitos, kun olen saanut täällä kirjoitella. Olen vieläkin välillä arkistossasi, kuten olet nähnyt, koska etsin itselleni luettavaa. Ja kummallista, että vaikka kurkin toistenkin blogeihin, palaan aina tänne. Kirjoitat kaikesta, kuten sadasti olen jo sanonut, koskettavasti, ihan erilailla kuin kukaan muu, mutta vaikka kirjoittaisit surusta, et koskaan ole sentimentaalinen. Tuot surun vain esiin sellaisen kuin suru on (esim. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät -kirja) Nyt soudan saareen :D.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuosta Kevinistä. Minusta siinä on kyllä kyse siitä, että voiko jo vauva olla niin paha, että mikään rakastaminen ei auta ja miten sellaisessa tilanteessa äiti pystyy rakastamaan lasta, jos lapsi jo vauvasta alkaen torjuu kaikki rakastamisyritykset. Kirja on paljn monimutkaisempi kuin tuo ajatus, että äiti vaan pohtii, pystyykö rakastamaan. Onhan paljon helpompaa rakastaa lasta, joka ottaa rakkauden vastaan. Entä jos, kuten Kevin, vauva esim. ei huoli äidin rintaa, kääntää aina katseensa pois jne. (En nyt ihan tarkasti Keviniä enää muista, kun lukemisesta on paljon aikaa. Joka tapauksessa siinä olennaisin kysymys on minusta juuri se, että voiko jo vauva olla paha sillä tavalla, että mikään äidin rakkaus ei riitä. Kirja ei vastaa tähän kysymykseen, vaan pelkästään esittää sen ja lukija joutuu elämään sen epämukavuuden kanssa, että mitään vastausta kysymykseen ei ole).

      Luulen, että todellinen taide (muunkinlaista on :D ) syntyy pitkälti haavoista. Jos ne lääkitään, ei tarvetta taiteen tekemiseen enää ole. Em. perustuu siihen, kun joku elokuvaohjaaja kertoi, että meni terapeutille ja kysyi, että jos hän käy läpi terapian miten se vaikuttaa hänen ohjaustöihinsä, onko hänelle niihin enää tarvetta terapian jälkeen ja terapeutin vastaus oli, että ei ole. En tiedä, voiko/kannattaako tätä yleistää, mutta olen kyllä taipuvainen ajattelemaan niin, että "todellisen" taiteen pohajalla on tekijänsä kantama maailman paino.

      Poista
  14. Pakko tuosta Kevinistä on kyllä sanoa, että kun ja oletettavasti kirja perustuu tositarinaan, niin onpa erikoinen vauva. Yhtäkään tutkimustakaan vastaavanlaisesta vauvasta en ole koskaan lukenut enkä kuullut. Mutta aliarvioimatta kirjan kirjoittajaa haluan kuitenkin sanoa, että kysymys on hänen näkemyksestä ja vauvaltahan on vaikea kysyä, miksi torjut äitisi. Jostain syystä ei kyllä mene ihan täysillä läpi, mutta ei olisi elämäni ensimmäinen kerta kun olen väärässä.

    Olen ymmärtänyt, että Kevin teki myöhemmin jotakin todella pahaa, mutta silti vierastan, että vauvaan liitetään sana “paha”. Paha / pahuus vaatii jo tietoisuuden tai sitten se on samanlaista kuin eläimellä? Esim. kyllähän kissoja väitetään julmiksi, koska voivat leikkiä uhrillaan, rääkätä syömättä sitä kuitenkaan, mutta en sitäkään kutsuisi pahuudeksi. Tietämykseni ei kyllä nyt riitä mihinkään parempaan.

    Niin sitkeästi olen vauvojen puolella :D, että kerron ensimmäisen ammattini aikana kantaneeni sylissäni satoja ja taas satoja vastasyntyneitä ja muistan kyllä yhden vauvan, joka vain nukkui äidin rinnalla, muuta sitten hänellä todettiin jonkin häiriö, fyysinen siis. Valitettavasti näin kyllä äitejä, jotka käänsivät katseensa pois pienokaisestaan...

    Tuosta taiteesta voit olla oikeassa. Mä haluan vain niiiin uskoa, että hyvinvoiva ihminenkin voi tehdä suurta taidetta. Leonardo da Vinci? Shakespeare? Jospa taiteilijoita vain yleisesti pidetään onnettomina - no, köyhyys kyllä voi tehdä onnettomaksi tai ainakin se lisää elämisen taakkaa.

    Aika kauaksi mentiin jo Pariisin öistä. Nyt hyvää yötä ♥.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin kirjamessuilla kuuntelemassa aikoinaan Lionel Shriveria. Hänellä ei itsellään ole lapsia ja jos nyt oikein muistan niin hän halusi tarkastella tätä asiaa ikään kuin viileän puolueettomasti (ja niinhän tässä onkin, että ei voi tietää, oliko Kevin jo syntyessään paha vai oliko äiti kyvytön rakastamaan tarpeeksi ja tämä heiluriliike em. kahden ajatuksen välillä naulitsee lukijan).

      Niin en tiedä, miten tuon ilmaisisi tuon vauvan mahdollisuuden pahuuden. Ehkä jotenkin niin, että kun johonkin suuntaan vauva alkaa kehittyä niin sitten siihen pahuuden suuntaan. Tai ehkä olisi parempia sanoa "ilman kykyä hyvään" En tiedä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän