Siirry pääsisältöön

Aifric Campbell: On the floor


Burnout is final. That's how it goes.

Ilma on täynnä sähköä. Särinää ja värinää. Nikkei, Nasdaq ja muut tärkeät indeksit poukkoilevat ja investointipankkiirit niiden perässä. Yksi heistä on Geri, jonka elämän muutti se, että hän onnistui nappaamaan haaviinsa työpaikkansa tärkeimmän asiakkaan. Tämä teko katapulttasi hänet muiden kuolevaisten joukosta kuin raketin. Nosti hänet osaketaivaalle, jossa ei tunneta yötä, eikä lasketa työtunteja ja jossa menestyäkseen on hyväksyttävä oman elämän pirtaan kiinnitetty hintalappu. Loppujen lopuksi kyse on vain siitä, kuinka täydellisesti on valmis panemaan itsensä peliin ja kuinka onnistuneesti pystyy vakuuttamaan itselleen ahneuden olevan hyve. Gerin entisen pomon lainaamia sanoja lainaten:

Greed is all right, by the way. I want you to know that I think greed is healthy. You can be greedy and still feel good about yourself.

Irlantilaisen Aifric Campbellin romaanin aihepiiri on kiinnostava. Romaaneja, joissa kuvataan naisia työelämän huippupaikoilla ei ole kohdalleni juurikaan osunut. Syy tähän lienee yksinkertaisesti se, että niitä ei kovin paljon edes kirjoiteta. 1990-luvulle sijoittuvaa On the floor'ta lukiessa tuli väkisinkin mieleen Tom Wolfen huikea, samaa aihepiiriä käsittelevä mestariteos Turhuuksien rovio (Bonfire of the Vanities, 1987), joka kertoo 38-vuotiaan Sherman McCoyn noususta ja tuhosta.

Kiinnostavuudesta huolimatta teoksen alkupuoli oli raskasta luettavaa, koska se oli tiheänään pörssi- ja taloussanastoa; derivatiiveja, joukkovelkakirjalainoja, fuusioita, optioita jne. Vaikka useimmat termit ovatkin minulle työni kautta tuttuja, tunsin silti liikkuvani hetteisellä pinnalla, koska investointimaailma näyttäytyy minulle lähinnä toimintana, jossa käsitellään jotakin näkymätöntä ja abstraktia, joka enenee jokaisella käsittelykerralla. Jos siis hyvin käy ja parasta on, että käy, sillä muutoin ihminen putoaa nopeammin kuin ehtii asiaa edes tiedostaa.

Gerin menestyksen takana on mystinen, Hongkongissa asuva Felix Mann, josta kukaan ei tiedä juuri muuta kuin että hän on osakemarkkinoilla iso kiho, jonka liikkeitä muut pyrkivät arvailemaan. Felix on kylmä ja laskelmoiva, kuten osoittavat hänen ihmisyyttä koskevat sanansa. "We do not triumph until we cast aside our humanity .." Felixille Geri on pelinappula. Nukke, jota hän ohjailee haluamiinsa suuntiin ja matkusteluttaa Lontoon ja Hongkongin väliä. Gerin ainoaksi mahdollisuudeksi jää totella Felixin oikkuja ja lohduttaa itseään ajattelemalla, että mikään elämässä ei ole oikeudenmukaista. "You're only as good as your last trade and since when was I a feminist anyway?"

Työn kiihkeä tempo ei kuitenkaan onnistu peittämään surua, jota Geri kokee ihmissuhteensa päätyttyä. Alkoholia kuluu, pillereitäkin. Kaipuu ex-poikaystävä Stepheniä kohtaan ei jätä häntä rauhaan. Gerin ainoa luottoystävä on hänen koiransa Rex. Hinta, jonka hän joutuu maksamaan henkilökohtaisen elämänsä sekoittumisesta työelämään on korkea kaikissa valuutoissa mitattuna.

On the Floor'n kerronta on sykkivää ja Campbell kuvaa tarkkasilmäisesti, mitä tarkoittaa olla nainen korostuneen miehisessä maailmassa. Tästä huolimatta tarina ei oikein vienyt mukanaan, kunnes jossakin puolen välin paikkeilla tapahtui todella yllättävä käänne, joka mahdollisti pääsyn Gerin lapsuuteen. Maailmaan, jossa hän oli kummajainen ylivertaisten matemaattisten taitojensa vuoksi. Campbell vie lukijan Gerin ja Stephenin seurassa myös Venetsiaan. Rakkautta valuvaan kaupunkiin, jonne Stephen Gerin hylkää.

Campbellin luoma näkemys investointipankkiirin työstä on autenttisen oloinen ja On the Floor'n lukemisen jälkeen tiedän ainakin sen, mitä minusta isona ei tule.



Aifric Campbell: On the Floor (2013, julkaistu ensimmäisen kerran 2012)
249 sivua
Kustantaja: Serpent's Tail


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip