sunnuntai 30. elokuuta 2015

Hanne Ørstavik: Vecka 43



Norjalaisen Hanne Ørstavikin Vecka 43 on lumoava kokemus. Se käsittelee asioita, joista lukeminen saa minut suuremmanpuoleiseen hurmioon.

Aiemmin lukemieni Ørstavikin teosten pohjalta saatoin odottaa, että Vecka 43 olisi teos minun  makuuni. En silti osannut aavistaa, miten valtaisan maailman sen  minulle avaisi. Itse teoskin päätyi omistukseeni sattumankauppaa, kun löysin sen Helsingin Kampin linja-autoaseman kierrätyspisteestä. Olisi voinut hyvinkin kulua useampikin vuosi ennen kuin tämä teos olisi päätynyt lukuuni, mutta ollessani lähdössä saareen nappasin sen mukaani enempiä ajattelematta lähinnä siksi, että kyseessä oli kevyt pokkari. Kevyt painonsa vuoksi. Siis.

Vecka 43 kertoo vähän yli kolmekymppisestä Solveigista, joka saatuaan valmiiksi kirjallisuustieteen väitöskirjansa päätyy opettajaksi pieneen korkeakouluun. Samassa koulussa toimii opettajana myös Hilde, jonka persoonaa kohtaan Solveig tuntee kummaa, toisinaan lähes pakonomaista vetoa. Taustalla kummittelee Solveigin ja hänen äitinsä kompleksinen suhde. Heidän välillään oleva viiltävä lasipala, josta Solveig ei tiedä, mitä se on ja miten sen saisi pois. Solveigin tulevaisuutta puolestaan hallitsee kuva, jossa hän kävelee parrakkaan, hieman lihavan miehen kanssa pitkin merenrantaa. Mukana kuvitelmissa on toisinaan myös koira.  

Edellisessä kappaleessa mainitut asiat ovat niitä, jotka tämän teoksen kohdalla voidaan kiistattomasti todeta ja jotka jokainen lukija tästä teoksesta löytää. Niistä ei sen enempää, koska palan halusta päästä varsinaiseen asiaan eli siihen osastoon tätä teosta, jossa puhutaan kirjallisuudesta. Mainittakoon nyt vielä ensin, että Ørstavikin henkilökuvaus on valtaisan upeaa, kokonaisvaltaista ja psykologisesti syvää. Siinä määrin vavahduttavan pakahduttavaa ja rehellistä, että haluan käyttää siitä korkeinta henkilökuvausadjektiiviani eli ilmaisua "robinsonmainen." Viittaan luonnollisesti yhdysvaltalaiseen kirjailijaan Marilynne Robinsoniin, jonka teos Lila vakiinnutti tämän adjektiivin kielenkäyttööni.

Olikohan vielä jotain, mitä piti sanoa ennen kaikkea sitä, mitä nyt varsinaisesti haluan sanoa? Karkki on kädessäni ja voi miten nautinkaan, kun vielä hetken pidän itseäni piinassa ja vain haaveilen sen mausta. 

Olkoon, en malta. Nyt sukelletaan kirjallisuuden ihanuuteen. 

Ei, eipäs sittenkään. Ensin on vielä tarkasteltava Solveigin ja Hilden suhdetta. Ei, vaan ensin on mainittava vielä muutama sana Ørstavikin kirjoitustyylistä.

*

Ørstavikin tapa kirjoittaa on erittäin seikkaperäinen. Pienetkin arkipäiväiset asiat ja esineet kuvataan huolella oli kyse sitten vedenkeittimen käytöstä tai kylpyammeen tulpan irtikiskaisemisesta. Periaatteessa tämänkaltainen kuvaustapa saattaisi hyvinkin vaikuttaa ärsyttävältä, mutta Ørstavik tekee sen tavalla, joka luo lukijaan lähes transsinomaisen tilan. Samalla tämä kuvaustapa avaa minut vastaanottamaan teoksessa esitettyjä esteettiskirjallisia pohdiskeluja. Se toimii kuin mielen jooga, joka poistaa aivoissani olevat kireydet. Muutun yhä tyhjemmäksi tauluksi, johon Ørstavik kirjoittaa huomion toisensa jälkeen. Laajenen ja  huomaan, että minussa on yhtäkkiä valtavasti tilaa, joka mahdollistaa sen pohtimisen, mitä huomaan itseeni kirjoitetun. Lukemisesta tulee meditaatiota. Päässäni heräävistä ajatuksista keskusteluja Solveigin kanssa.

*

Kuka Hilde on, kysyy Solveig. Kuka toinen ihminen on noin  ylipäätään? Miksi jotakin ihmistä alkaa pitää sielunsa ihmisenä heti hänen tapaamisensa ensi hetkistä alkaen? Solveigille Hildestä tulee salakavalasti olemassolon peruskivi. Hilde saa Solveigin ylittämään omat rajansa. Yhtäkkiä hän huomaa kutsuneensa Hilden aamiaiselle tai kylpemään kotiinsa. Tarkoittamatta ollenkaan, nämä kutsut vain livahtavat ulos hänen suustaan. Hildellä on häneen sellainen vaikutus.

Jokaisella meistä on jonkinlainen kuva siitä, millaisia olemme. Toisen, kolmannen ja neljännen ihmisen kuva meistä voi olla varsin toisenlainen. Mikä näistä kuvista on oikea? Onko oikeaa kuvaa edes olemassa ja vaikka olisikin, voiko siitä päästä selville. Identiteetti, lempilapseni, se taas lauhkeassa kesätuulessa heiluu, kun tätä kirjoittelen. Miten hirvittävän vaikeaa on tietää, millainen on itse ja millainen on toinen ihminen? Ja toisaalta, miten helppoa onkaan luoda toisesta ihmisestä kuva, jota alkaa pitää totuutena hänestä. Miten helppoa onkaan hakata tämä kuvaa kiveen ja miten vaikeaa sitä myöhemmin muuttaa, jos siihen on tarvetta.

Solveig on Solveig ja Hilde on Hilde. Heidän välisensä suhde on maasto, joka on ainutkertainen. Juuri sitä samaa maastoa ei ole kenenkään muiden ihmisten kuin Solveigin ja Hilden välillä.  Tämä asia on tietysti päivänselvä, mutta Ørstavikin lukeminen lisää sen havaitsemisen syvyyttä. Jokaisella meistä on jokaisen tuntemamme ihmisen kanssa yhteinen maasto, jota meillä tai hänellä ei ole kenenkään muun kanssa. Maailman mittakaavassa näitä maastoja on käsittämätön määrä, enemmän kuin ihminen pystyy ymmärtämään. Jokainen niistä on erityinen ja ainutlaatuinen. Tässä on nyt jotakin aivan hurjaa.

Tuntuu, että Solveig haluaa päästä Hilden sisälle. Ørstavik kuvaa korostetun paljon katseita ja hymyjä. Tulkitsen tämän niin, että katseet ja hymyt ovat portteja, jotka mahdollistavat meidän astua toisen ihmisen sisällä oleviin huoneisiin. Mahdollistavat meidän tulla osaksi hänen huoneitaan ja sukua. Myös kirjallisuus on huone, jonka sisällä huoneita on loputtomiin. Myös jokaisen lukijan ja tietyn teoksen välillä on ainutlaatuinen maasto, muutttuva ja liikehtivä, mutta aina erilainen kuin kenenkään toisen ihmisen maasto kyseisen teoksen kanssa.

*

Vecka 43 sisältää useita erinomaisen kiinnostavia huomioita kirjallisuudesta. Solveigin suhde kirjallisuuteen muistuttaa hänen suhdettaan Hildeen. Sekä kirjallisuus että elämä ihmisineen ovat Solveigille entiteettejä, joista avautuu yhä uusia salaisia huoneita, joista avautuu yhä uusia salaisia huoneita ja näistäkin taas uusia salaisia huoneita. Kaikki tämä ikuisesti jatkuva saa Solveigin tuntemaan itsensä maatuskanukeksi, jonka sisältä löytyy aina uusi pienempi nukke.

Hon föreställde sig ett spel inuti ett spel inuti ett spel, i en oändlig rad, och på spelplanen längst in kunde hon se sig själv som en liten plastfigur som styrde en annan, ännu mindre plastfigur, med ryckiga, spastiska rörelser.

Solveig haluaa porata itsensä läpi kaiken nänennäisen päästäkseen sinne, missä on kirjallisuuden totuus. Kulkea läpi teoreettisten pohdintojen ja käsitteiden saapuakseen paikkaan, jossa kirjallisuus on koti ja syli. Matkallaan hän löytää reikiä, jotka muodostuvat siitä, että puhe kirjallisuudesta on usein laiskaa, ylimalkaista ja tärkeintä tavoittamatonta. Solveig vaikuttaisi uskovan, että on olemassa jokin kirjallisen teoksen salattu ydin, joka on mahdollista löytää.

Solveigin ajattelusta seuraa, että luen Vecka 43:a kuin dekonstruoiva piru raamattua. Kääntelen Ørstavikin sanoja, pyörittelen. Solveigin halu päästä syvemmälle ja syvemmälle tarttuu minuun ja lukemiseni käy todella hitaaksi. Väittelen Solveigin kanssa. En usko kirjallisten teosten ytimiin, joka makaavat odottamassa, milloin lukija löytää ne. Miten toivonkaan, että Solveig istuisi minua vastapäätä. Juttelisimme läpi päivien ja öiden. Pakottaisin hänet lukemaan muutaman sivun Derridaa. Sen jälkeen jatkaisimme taas. Viinilasit aina puoliksi täynnä.

Hyvin lukeminen vaatii rohkeutta, pohtii Solveig. Hänelle hyvä lukeminen on kommunikaatiota teoksen ja lukijan välillä. Tämän luettuani aloin kirjoittaa pienimuotoista tekstiä lukemisesta, mutta se ei ole ainakaan toistaiseksi valmistunut. Joka tapauksessas Ørstavik, kuten aiemmin tänä vuonna myös Azar Nafisi, saavat minut miettimään, miten tulisi lukea, jotta lukisi syvemmin. Miten näennäisen helppoa onkaan lukea teos ja kirjoittaa siitä muutama sana ja se on sitten siinä. Löysää, epäkunnioittavaa käytöstä kirjallista teosta kohtaan. Niinkö helpolla haluan itseni päästää? Niinkö kiire on tarttua seuraavaan teokseen? 

Onneksi on tällaisia teoksia kuin Vecka 43, jotka pakottavat pohtimaan. Jotka seisovat edessä kuin ladonovi, jota ei niin vaan työnnetä syrjään. Jotka muuttavat lukijansa. Jotka vaativat paljon. Jotka vaativat enemmän. Jotka jättävät lukumieleen mustelmia, joiden ei haluaisi paranevan.

Det finns böcker som når in och rör vid en så att man blir darrig och skröplig, som öppnar utsikter och gläntar på djup och sammanhang man inte anade fanns där men som plötsligt blir synliga som igenomskinliga nät.

Solveig etsii aitoa niin ihmisistä kuin lukemastaankin. Kokemusta ei voi artikuloida, jos kokemus ei ensin ole muodostunut lukijan mielessä. Kirjallisuutta voidaan tarkastella eri teorioiden kautta, mutta sen suhteen, onko teos aito, teoriat ovat käyttökelvottomia. Kokemus teoksen aitoudesta on minullekin keskeinen kysymys, vaikka aitouden määritteleminen ei ole helppoa, eikä ehkä edes kovin tärkeäkään. Aitous on kokemus. Tunne ja käsitys teoksesta. Sitä joko on tai ei ole. Jos asiaa joutuu miettimään, aitoutta ei ole. Aitoutta ei tule sekottaa uskottavuuteen. 

Solveig pohtii myös kirjallisen teoksen merkitystä. Sanat voivat olla tyhjiä tai täysiä, niillä voi olla merkitystä tai ei. Mitä merkitys on ja mistä se tulee? Ranskalaisen filosofin Maurice Merleau-Pontyn mukaan merkitys on tyhjyyttä, joka täytetään sanoilla. Merkityksen luonne ei ole sulkeva, vaan avaava. Merkitykselle on ominaista, että se on syntymisen tilassa. Se on tuloillaan olevaa liikettä.*

Solveigin mukaan hyvä kirjallisuus haastaa lukijansa. Porautuu lukijaan, naulitsee hänet ja pitää kiinni. Lukiessani Vecka 43:a tuntuu juuri tältä. Olen pääsemättömissä. Olemassaolostani on tullut romaanihenilön olemassaoloa. Kirjallisuudessa on voima, joka voi tuoda ihmiset yhteen, liimata heidät tiukemmin kiinni toisiinsa kuin mihin mikään muu elämisen muoto pystyy. Samanaikaisesti tämän voiman kanssa on olemassa vastavoima, joka voi repiä ihmiset toisistaan irti. Repiä niin, että sattuu joka paikkaan. Tämän myös Solveig joutuu huomaamaan.


Hanne Ørstavik: Vecka 43 (2003)
Ruotsinkielinen käännös: Lotta Eklund
Norjankielinen alkuteos: Uke 43 (2002)
Kustantaja: Alfabeta Bokförlag


*Maurice Merleau-Ponty: Filosofisia kirjoituksia, Kustannusosakeyhtiö Nemo 2012


perjantai 28. elokuuta 2015

Aifric Campbell: On the floor


Burnout is final. That's how it goes.

Ilma on täynnä sähköä. Särinää ja värinää. Nikkei, Nasdaq ja muut tärkeät indeksit poukkoilevat ja investointipankkiirit niiden perässä. Yksi heistä on Geri, jonka elämän muutti se, että hän onnistui nappaamaan haaviinsa työpaikkansa tärkeimmän asiakkaan. Tämä teko katapulttasi hänet muiden kuolevaisten joukosta kuin raketin. Nosti hänet osaketaivaalle, jossa ei tunneta yötä, eikä lasketa työtunteja ja jossa menestyäkseen on hyväksyttävä oman elämän pirtaan kiinnitetty hintalappu. Loppujen lopuksi kyse on vain siitä, kuinka täydellisesti on valmis panemaan itsensä peliin ja kuinka onnistuneesti pystyy vakuuttamaan itselleen ahneuden olevan hyve. Gerin entisen pomon lainaamia sanoja lainaten:

Greed is all right, by the way. I want you to know that I think greed is healthy. You can be greedy and still feel good about yourself.

Irlantilaisen Aifric Campbellin romaanin aihepiiri on kiinnostava. Romaaneja, joissa kuvataan naisia työelämän huippupaikoilla ei ole kohdalleni juurikaan osunut. Syy tähän lienee yksinkertaisesti se, että niitä ei kovin paljon edes kirjoiteta. 1990-luvulle sijoittuvaa On the floor'ta lukiessa tuli väkisinkin mieleen Tom Wolfen huikea, samaa aihepiiriä käsittelevä mestariteos Turhuuksien rovio (Bonfire of the Vanities, 1987), joka kertoo 38-vuotiaan Sherman McCoyn noususta ja tuhosta.

Kiinnostavuudesta huolimatta teoksen alkupuoli oli raskasta luettavaa, koska se oli tiheänään pörssi- ja taloussanastoa; derivatiiveja, joukkovelkakirjalainoja, fuusioita, optioita jne. Vaikka useimmat termit ovatkin minulle työni kautta tuttuja, tunsin silti liikkuvani hetteisellä pinnalla, koska investointimaailma näyttäytyy minulle lähinnä toimintana, jossa käsitellään jotakin näkymätöntä ja abstraktia, joka enenee jokaisella käsittelykerralla. Jos siis hyvin käy ja parasta on, että käy, sillä muutoin ihminen putoaa nopeammin kuin ehtii asiaa edes tiedostaa.

Gerin menestyksen takana on mystinen, Hongkongissa asuva Felix Mann, josta kukaan ei tiedä juuri muuta kuin että hän on osakemarkkinoilla iso kiho, jonka liikkeitä muut pyrkivät arvailemaan. Felix on kylmä ja laskelmoiva, kuten osoittavat hänen ihmisyyttä koskevat sanansa. "We do not triumph until we cast aside our humanity .." Felixille Geri on pelinappula. Nukke, jota hän ohjailee haluamiinsa suuntiin ja matkusteluttaa Lontoon ja Hongkongin väliä. Gerin ainoaksi mahdollisuudeksi jää totella Felixin oikkuja ja lohduttaa itseään ajattelemalla, että mikään elämässä ei ole oikeudenmukaista. "You're only as good as your last trade and since when was I a feminist anyway?"

Työn kiihkeä tempo ei kuitenkaan onnistu peittämään surua, jota Geri kokee ihmissuhteensa päätyttyä. Alkoholia kuluu, pillereitäkin. Kaipuu ex-poikaystävä Stepheniä kohtaan ei jätä häntä rauhaan. Gerin ainoa luottoystävä on hänen koiransa Rex. Hinta, jonka hän joutuu maksamaan henkilökohtaisen elämänsä sekoittumisesta työelämään on korkea kaikissa valuutoissa mitattuna.

On the Floor'n kerronta on sykkivää ja Campbell kuvaa tarkkasilmäisesti, mitä tarkoittaa olla nainen korostuneen miehisessä maailmassa. Tästä huolimatta tarina ei oikein vienyt mukanaan, kunnes jossakin puolen välin paikkeilla tapahtui todella yllättävä käänne, joka mahdollisti pääsyn Gerin lapsuuteen. Maailmaan, jossa hän oli kummajainen ylivertaisten matemaattisten taitojensa vuoksi. Campbell vie lukijan Gerin ja Stephenin seurassa myös Venetsiaan. Rakkautta valuvaan kaupunkiin, jonne Stephen Gerin hylkää.

Campbellin luoma näkemys investointipankkiirin työstä on autenttisen oloinen ja On the Floor'n lukemisen jälkeen tiedän ainakin sen, mitä minusta isona ei tule.



Aifric Campbell: On the Floor (2013, julkaistu ensimmäisen kerran 2012)
249 sivua
Kustantaja: Serpent's Tail


tiistai 25. elokuuta 2015

Roberto Bolaño: 2666


Roberto Bolañon (1953-2003) romaani 2666 tappaa superlatiivit riittämättöminä ilmaisemaan tämän teoksen suuruutta. Jos minun pitäisi valita 10 parasta elämäni aikana luettua kirjaa, harkitsisin vakavasti Roberto Bolañon 2666:n ottamista mukaan tähän joukkoon. Varmaa on ainakin se, että on erittäin epätodennäköistä, että mikään muu vuoden 2015 käännösteos ohittaisi tämän järkäleen.

2666:sta kirjoittaessani olen vaikeassa tilanteessa, koska uskoisin olevan parasta, jos lukija tarttuu tähän teokseen ihanaisessa neitseellisyyden tilassa vailla mitään ennakkotietoja. Itse asiassa en edes haluaisi sanoa tästä teoksesta mitään. Haluaisin vaieta kuin sen kuuluisa muuri, joka ei vieläkään ole rapautunut. Bloggauksessa niin ei kuitenkaan ole soveliasta tehdä.





Sanottakoon sitten vaikka näin:

Älä lue tätä, jos haluat ajatella maailmasta, kuten olet tähänkin asti ajatellut.
Älä lue tätä, jos kaipaat lukuromaania.
Älä lue tätä, jos haluat uppoutua lukemaasi.
Älä lue tätä, jos haluat letkeästi uiskennella läpi tekstin.

Jos kuitenkin uhmaat kieltoani, toivotan sinulle onnea matkaan. Sitä tulet tarvitsemaan, muodossa tai toisessa. Varaudu myös siihen, että niskasi ja olkapäälihaksesi puutuvat. Kiitos 2666:n, jouduin ottamaan kahtena iltana peräkkäin lihasrelaksantteja.

Tyypit, olen tosissani. Tyypit, olen varoittanut.

*

Muutama sana Bolanosta:

Chileläinen Roberto Bolaño kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden maine maailmanlaajuisesti alkoi kasvaa vasta hänen kuoltuaan vuonna 2003. Jo kirjoittaessaan 2666:ta Bolano tiesi, että hän tulee kuolemaan ja tämä mammuttiteos jäikin osin keskeneräiseksi, mutta se päätettiin julkaista siinä muodossa kuin Bolaño ehti sen ennen kuolemaansa kirjoittaa. Bolaño itse tosin esitti, että 2666 olisi voitu julkaista viitenä erillisenä teoksena, mutta kustannusmaailmassa tästä hänen toiveestaan ei pidetty kiinni. 

Bolañon nerous on sukua Nabokoville ja Šiškinille, jos nyt vertaisin  häntä kirjailijoihin, joita olen viimeisen vuoden kuluessa lukenut. Kaikkia näitä kolmea yhdistää se, että ensisijaista ei ole mitä sanotaan, vaan se, miten sanotaan ja mitä tästä sanomisesta lukijassa seuraa. On tarinoita, jotka on kirjoitettu niin, että lukija ikään kuin uskollisesti toistaa kirjailijan luoman kertomuksen lukiessaan. Keksinpä juuri, että tätä voisi kutsua kopioivaksi lukemiseksi. Se voi olla mukavaa ja kiinnostavaa, tarjota pysähdyshetken arjessa, mutta minun juttuni sen tyyppinen lukeminen ei ole.

Herrat Bolaño, Nabokov ja Šiškin ovat suhteessaan lukijaan kirjallisuuden DIY-miehiä, jotka heittävät lukijalle eväät pöytään ja sanovat: valitse itse, yhdistä itse, tee itse. Jos haluaa päästä helpolla, kannattaa juosta pakoon, kun vielä voi.

Ai niin, lupasin sanoa muutaman sanan siitä, mistä 2666:ssa on kysymys. Jotta en pettäisi lupaustani, todettakoon tässä muutama asia, joille tosin ei kannata antaa trivialiteetteja suurempaa painoarvoa.

2666  jakaantuu viiteen osaan. Ensimmäinen osa, nimeltään Tutkijoiden osa, on kyllästetty rakkaudella kirjallisuutta kohtaan. Minun on hyvin vaikea kuvitella, että kukaan, joka rakastaa kirjallisuutta ei hurmaantuisi tästä teoksen ensimmäisestä osasta. Koska sellaisiakin ihmisiä varmaan kuitenkin on, on parasta, että et nyt tee sellaista johtopäätöstä, että sinun kannattaisi lukea tämä teos. Tutkijoiden osa joka tapauksessa kertoo neljästä kirjallisuudentutkijasta, joita yhdistää tulenpalava kiinnostusta saksalaista kirjailijaa Benno von Archimboldia kohtaan. Von Achimboldista tiedetään hyvin vähän ja esimerkiksi hänen asuinpaikkansa on arvoitus.

Teoksen toisen osa, Amalfitanon osa, kertoo Amalfitanosta, joka on kuvitteellisen Santa Teresan kaupungin yliopiston professori. Tämä osa kertoo myös Amalfitanon 17-vuotiaasta tyttärestä Rosasta. Amalfitanosta voisin kertoa sen verran, että hän jäljittelee Duchampia ja ripustaa kirjan pyykkinarulle säiden armoille. Nyt varmaan osaatkin jo muodostaa hänestä mielikuvan. Kolmas osa on nimeltään Faten osa ja se kertoo toimittajasta, joka matkustaa Santa Teresaan kirjoittamaan juttua nyrkkeilyottelusta. Samalla hän saa vihiä kaupungissa tapahtuvista tyttöjen ja nuorten naisten murhista, jotka ovat pääosassa teoksen neljännessä osassa nimeltä Rikosten osa. 

Rikosten osa on kolme sataa sivua pitkä dokumentinomainen kuvaus meksikolaisista tytöistä, jotka löytyvät surmattuina tienvarsilta ja joutomailta. Bolaño toteaa tytön nimen, mikäli se tiedetään tai saadaan selville, tytön iän tai arvioidun iän sekä sen mitä tällä oli päällä surmatuksi tullessaan ja minkälaista seksuaalista ja/tai muuta väkivaltaa hänelle oli tehty. Tämä osa on niin sanotusti yhtä ja samaa alusta loppuun. Voi että tekisi mieli sanoa tästä osasta hieman enemmän, mutta pysyn vaiti, jotta kukaan ei vaan saisi päähänsä lukea tätä teosta.

Teoksen viides osa kantaa nimeä Archimboldin osa ja siinä pääsemme tutustumaan itseensä kirjailijaan. Tässä osassa myös jotkin teoksen aiemmista langoista solmiutuvat yhteen, vaikka pääasiallisesti teoksen eri osat liittyvät toisiinsa vain löyhästi. 

*

2666 tekee naurettaviksi kaikki tavanomaiset tavat kuvata kirjallista teosta. Se ei ole pelkästään mestariteos, vaan mestarein teos. Se suorastaan vastustaa itsestään kertomista, saati analysointia. Teoksen selkämykseen on lainattu lause New York Timesista, joka lyhyydessään kertoo jotakin hyvin olennaista. Tämä lause menee näin: "Bolaño todistaa että romaani pystyy mihin tahansa." Nyt ollaan niin kaukana keskivertoromaanista kuin se ylipäätään on mahdollista. 2666 on totaalinen kokemus. Se on vaikutus, putki ja epifania. Kirkkoon siilautuva valo ja ruumiin löyhkä. Sen lukeminen tuntuu siltä kuin eläisi monen ihmisen elämän. Tulisi vuosikymmenten ravistamaksi, maantieteen lävistämäksi. Sitä lukiessa sfääri kohtaa sfäärin kohtaa sfäärin kohtaa sfäärin. Aloita alusta. Toista. Ja niin edelleen. 2666:n lukeminen tuntuu enimmältä, mikä tietenkään ei ole syy (arvaat kyllä tehdä mitä).


Tämä teoksen saattaminen suomeksi on Sammakolta valtaisa kulttuuriteko. Kunniamaininnan ansaitsee myö teoksen kääntäjä Einari Aaltonen.


Roberto Bolaño: 2666 (2015)
985 sivua
Espanjankielinen alkuteos: 2666 (2004)
Suomentanut Einari Aaltonen
Kustantaja: Sammakko



lauantai 22. elokuuta 2015

Wole Soyinka: Aké - lapsuusvuodet

Wole Soyinka (s. 1934) on nigerialainen kirjailija, joka sai vuonna 1986 ensimmäisenä afrikkalaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Soyinka on kirjoittanut erityisesti näytelmiä, mutta myös romaaneja, runoja ja muistelmia. Hän on toiminut aktiivisesti nigerialaisessa politiikassa ja 1960-luvulla Soyinka vangittiin pariksi vuodeksi hänen poliittisten mielipiteidensä tähden ja vapautettiin pitkälti vasta kansainvälisen painostuksen jälkeen.*

En osaa sanoa, odotinko tältä teokselta varsinaisesti mitään sen kummempaa kuin kuvausta siitä, minkälaista oli Soyinkan elämä pikkupoikana Nigeriassa. Ainakaan en olisi osannut odottaa, että tässä teoksessa törmäisin niin Hitleriin, Hiroshiman atomipommiin kuin vilkkaseen naisasialiikehdintäänkin. Näistä kuitenkin muutama sananen myöhemmin, kurkistetaan ensin Soyinkan lapsuuteen.

Aké - lapsuusvuodet kertoo Soyinkan lapsuudesta aina siihen asti, kun hän on vähän yli 10-vuotias. Soyinkat edustavat keskiluokkaa. Isä on koulunjohtaja ja äidillä on oma kauppa. Erityistä hilpeyttä herättävät Wolen vanhempien nimet. Äidistä hän käyttää  nimeä Villi kristitty ja isästä puolestaan nimeä Essee.

Wole on utelias poika, joka ahdistelee aikuisia loputtomilla kysymyksillään. Jo pienestä pitäen hän on kiinnostunut kirjoista ja oppimisesta. Niinpä hän ei ehdi täyttää kolmeakaan vuottaa, kun hän jo karkaa isosisaruksensa perässä kouluun ja ilmoittaa halustaan ryhtyä opiskelemaan. Kirjat vetävät häntä puoleensa magneetin tavoin ja Wole viihtyykin erinomaisesti paikallisen kirjakauppiaan seurassa. Wole myös osallistuu kaikille maailman lapsille yhteiseen harrastukseen, kaapista salaa syömiseen. Koska pipareita ei ole tarjolla, hän syö salaa maitojauhetta. Lapsuuden ylle pitkän varjon heittää Wolen sisaren kuolema ja sen mukanaan tuoma suru.

Aikuisten maailma näyttäytyy pienelle pojalle usein käsittämättömänä ja vaikeasti ymmärrettävänä. Joskus käy niinkin, että kun Wole nimenomaisesti tekee, mitä aikuiset pyytävät, se onkin väärin ja tuloksena on selkäsauna. 1930- ja 40-lukujen Nigeriassa kepillä piiskaminen on yleinen tapa, jota käytetään myös monissa kouluissa.

Nigerialainen luonto ja Akén kylä torikauppiaineen ovat teoksessa vahvasti ja aistikylläisesti läsnä. Soyinka asemoi itsensä kirjoittaessaan siksi nuoreksi pojaksi, joka hän kerran oli ja tapahtumia leimaakin enemmän nykyisyyden kuin muistelmien tuntu. Soyinkan mukana me siirrymme hänen lapsuuteensa, emme pelkästään lue siitä nykyhetkestä käsin.

Kristinuskon ja erilaisten luonnonuskontojen kuvaus on värikästä henkiolentoineen ja jujuineen. Lukiessani unohdan olevani länsimaalainen. En lue Soyinkan teosta ensisijaisesti afrikkalaisena teoksena, vaan suuren kirjailijan muistelmina. Tapahtumapaikka nyt vaan sattuu olemaan Nigeria, koska se on Soyinkan kotimaa.

Kun sähkö ja radio saavuttavat Akén tulevat niiden mukana uutiset ja maailmanpolitiikka. Jostakin syystä Hitlerin nimen esiin pompahtaminen Soyinkan romaanin sivuilta aiheutti minussa varsin kummallisia tunteita. Mielessäni lienen lokeroinut toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat ja Natsi-Saksan lokeroon, josta ei johda yhdyskäytävää Nigeriaan. Soyinka kuvaa, miten Hitler herätti lapsissa kauhua ja miten he jonkun pamauksen kuulleessaan kuvittelivat, että nyt Hitler tulee.

Hiroshiman atomipommin pudottaminen puolestaan antaa sysäyksen rouva Kutille kertoa Wolelle, mistä on kysymys ihmisrotujen välisessä hierarkiassa.

Valkoinen mies on rasisti, hän sanoi. - Tiedäthän orjakaupan historian, no sille musta mies on vain kuormajuhta, tyhmä raataja. Aasialaiset taas - ja niitä ovat intialaiset, japanilaiset, kiinalaiset ja niin edelleen, he ovat vain pienen asteen meitä parempia. Näin siis tuon kauhean aseen pudottaminen, semmoisen hirvittävän kapineen kokeileminen ihmisiin - kunhan vain eivät ole valkoisia - on niistä samaa kuin kokeilisivat sitä karjaan.

Suurimmasta Aké - lapsuusvuosissa esitetystä yllätyksestä vastasi naisasian esittely. Soyinkan kuvauksessa naisten liikehdinnälle toimi pontimena erään naisen kertomus siitä, miten verotus oli tehnyt hänen elämästään mahdotonta. Naisten taistelu oikeuksiensa puolesta esitetään varsin spontaanina ja osin myös kaoottisena toimintana. Asia kiinnosti minua siinä määrin, että aloin tutkia asiaa lähemmin ja tässä yhteydessä törmäsin otteeseen Malana Ogundife-Leslien teoksesta Women & Critical transformation (Africa World Press Inc, 1994). Päinvastoin kuin mitä Soyinka muistelmissaan esittää oli naisten toiminta Ogundife-Leslien mukaan varsin suunnitelmallista ja organisoitua. Tämä herättää mielenkiintoisen kysymyksen siitä, miksi Soyinka halusi esittää naisten liikehdinnän aivan eri luonteisena kuin mitä se oli. Kenties tämä johtuu siitä, että Soyinka oli tapahtuma-aikaan vasta 11-vuotias pikkupoika ja hänen silmissään varsin äänekkäät ja toisinaan myös väkivaltaiset naisjoukot kenties näyttäytyivät kaoottisina. Joka tapauksessa tämä on hyvä esimerkki siitä, että muistelmat eivät aina kuva asioiden kulkua niin kuin ne todellisuudessa tapahtuivat.



Wole Soyinka: Aké - lapsuusvuodet (1983)
312 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Aké - The Years of Childhood (1981)
Suomentanut Pentti Isomursu
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto




Aké - lapsuusvuodet edustaa Luetaan sateenkaari -haasteen vihreää raitaa

* Lähde: Wikipedia

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Peter Høeg kuuluu kirjailijoihin, joista pidän. Pitämiseni perustuu hänen teoksiinsa Lumen taju (Frøken Smillas fornemmelse for sne, 1992) ja Rajatapaukset (De måske egnede, 1993). Jos pitää kirjailijasta, merkitsee se ainakin omalla kohdallani sitä, että on helppo lähteä lukemaan kirjailijan teosta myönteisen odotushorisontin vallitessa. Susanin vaikutuksen kohdalla juuri "suhteeni" Høegiin kannatteli lukemistani varsin pitkälle, mutta teoksen loppuun asti tämä kannattelu ei kestänyt.

*

Time-lehden kannessa komeilee suurenmoinen tanskalainen perhe. Laban Svendsen istuu flyygelin vieressä ja hänen vaimonsa Susan pitää kättään tämän harteilla. Perheen lapset, 16-vuotiaat kaksoset Thit ja Harald nojailevat viuluineen flyygeliin. Siinä se on. Täydellinen perhe täydellisessä muotokuvassa. Täydellisyyden toisella puolella on todellisuus, jossa Harald on pidätetty Nepalin rajalla salakuljetuksesta syytettynä, Thit karannut Kalkutasta temppelipapin kanssa, Laban lähtenyt Goaan 17-vuotiaan tytön kanssa ja Susania syytetään tapon yrityksestä. Nopeasti käy ilmi, että Svendsenejä kohtaan kohdistuu uhka, joka kietoutuu monimutkaiseksi kimpuksi, jossa tärkeä osa on tanskalaisen poliittisen elämän ja yhteiskunnan merkkihenkilöillä sekä tulevaisuuskomissioksi kutsutulla elimellä.

Teoksen alkua lukiessani  huumaannun Høegin kielestä, joka sulattaa itseensä useita väreileviä nyansseja. Høegin teksti on kerroksellista, hienoisessa omituisuudessaan ja realismista irtautumisessaan kiinnostavaa tarinointia. Valokuvavirtaa, jonka epätarkkuuskohdista lukija ei saa silmiään irti. Erityisen taitavasti hän kuvaa muutamilla valituilla lauseilla Susanin ja Labanin avioliiton tilaa. Labanista esimerkiksi kerrotaan, että hän on Susanin mukaan "auringonpimennys", joka on "syntynyt rakastettavaksi ja lihotettavaksi ja massiivisesti sponsoroitavaksi." Avioliiton korahtelu koskeen korviin ja sen inhonsekainen nihkeys tuntuu iholla kuin ukkosta edeltävä painostava sää. Susanin halveksunta Labania kohtaan lävistää hänen tälle sanomansa lauseet. Kielellinen leikki on komeaa, reunoiltaan mustaa. Samaa pätee kuvaukseen Susanin suhteesta hänen äitiinsä, jota hän nimittää "tanssin ja alkoholin ongelmakäyttäjäksi."

Susan on ihminen, jolle muut ihmiset avautuvat. Se on hänen erityiskykynsä. Koulutukseltaan hän on fyysikko, joka on toinen hänen persoonallisuuttaan leimaava tekijä. Paikoin hänen tapansa  tarkastella maailmaa fysiikan ja luonnonlakien kautta toi mieleeni Silta-televisiosarjan rikospoliisi Saga Norénin (Sofia Helin), joka niin ikään havainnoi maailmaa ihan omanlaisensa tunneliputken läpi. Susan on kaikin puolin sopivasti omituinen herättääkseen lukijan kiinnostuksen tietää hänestä lisää. Hedelmäsalaatista hän kertoo seuraavasti:

Banaanit ovat horisontaalinen taso, x-akseli, perussävel. Banaanit liittyvät maahan, ne muodostavat leveän, kermaisen perustan aurinkohedelmille, appelsiineille ja ananakselle. Ne puolestaan sijaitsevat y-akselilla. Sitrushedelmät puskevat liikettä ylospäin läpitunkevalla, lähes tuskallisella kirpeydelään. Mansikat ovat z-akseli. Ne tuovat salaattiin kolmiulotteisuutta. Jopa näin joulukuussa ne maistuvat Tanskalta. Ne laajentavat tämän vastakohtien trooppisen kohtaamisen maaimanlaajuiseksi hankkeeksi. Akasiahunaja ja kermavaahto ovat neljäs ulottuvuus. Kerma ja hunaja ovat eläinperäisiä ainesosia. Ne kohottavat tämän pienen jälkiruoan newtonilaisesta kolmiulotteisesta tuoreudesta einsteinilaisen aika-avaruuden monimutkaisuuteen.

Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä enemmän minusta alkaa tuntua, että Susan on kuin ravintolan sisäänheittäjä. Hänen tarkoituksensa on houkutella asiakkaita, tässä tapauksessa lukijoita. Edetessään Høegin romaani muuttuu yhä enemmän jonkinlaiseksi moderniksi agenttitarinaksi, joka kätkee sisälleen jos jonkinlaisia käänteitä ja väänteitä. Moni myös menettää henkensä tapahtumien tiimellyksessä. Myllyssä pyörivät niin talous, ympäristö, geopolitiikka, yhteiskunta, teknologia kuin luonnonvaratkin. Lisäksi myllyn sisällä tuntuu Susanin kadonneen isän poissaolon läsnäolo.

Susanin vaikutus kätkee sisälleen erittäin ajankohtaisia ja kiinnostavia teemoja, mutta niiden moninkertainen suola- ja maustekuorrutus pistää irvistelemään. Dystooppiset vivahteet hyväilevät hyisesti nykyelämää. Ollaan vaiheessa, jossa on jo liian myöhäistä vaikuttaa siihen, mitä tulee tapahtumaan. Ihminen näyttäytyy Høegin romaanissa raadollisena olentona, joka on syntynyt käymään kilpaa kanssaeläjiään vastaan. Ohjelmoitu haluamaan itselleen paljon ja sitäkin enemmän. Geneettisesti koodattu hamuamaan kukkulan korkeinta paikkaa.

Susanin vaikutuksessa Høeg kritisoi ihmisten tapaa elää ikään kuin tulevaisuudesta laaditut ennusteet eivät tulisi toteutumaan. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa ilmastonmuutos. Kaiken kaikkiaan teoksessa esitetyt pohdinnat ovat mitä ajankohtaisimpia ja kiinnostavimpia. Mietitäänpä vaikka tilannetta, että vain osa maailman ihmisistä voitaisiin pelastaa. Itse asiassa tätä voisi miettiä niin, että vain osa sukusi jäsenistä voitaisiin pelastaa. Jos sinulla olisi valta, kenet pelastaisit? Miten perustelisit valintasi? Millaista argumentaatiota käyttäisit?

Høegin esiinnostamat kysymykset herättivät monia ajatuksia, joista useat eivät olleet kovin miellyttäviä. Pakopaikkaa ei tarjonnut myöskään dystopia, sillä se, mistä tässä romaanissa puhutaan on käynnissä jo nyt. Ollut käynnissä jo pidemmän aikaa. Me olemme pääsemättömissä niistä kysymyksistä, joita Susanin vaikutus meille asettaa. Miten houkuttelevalta tuntuisikaan kääntää katseensa muualle. Miten varmaa onkaan, että joka sekunti nakertaa sitä käytävää, jota pitkin yritämme paeta.

Kaiken kaikkiaan teoksen tematiikka ajankohtaisuudessaan ja polttavuudessaan tekee lukijan olon juuri niin epämukavaksi kuin mikä lienee ollut Høegin tarkoituskin. En sen sijaan innostunut siitä tavasta, jolla hän teemansa meille esittelee. Minulle teos näyttäytyi osin sekavana suurvaltapolitiikan, KGB:n, CIA:n, geenimanipulaation, sotien, vaarallisten kemikaalien, totuusseerumien, asekauppojen, kabinettikeskustelujen ja vastaavien näyttämönä. Sekaviahan nämä asiat tietysti ovatkin, ei siinä mitään, mutta samanaikaisesti tämä ylikansallinen polittinen peli söi Susanin ja hänen elämänkatsomuksensa elinvoimaa. Jäin kaipaamaan laajempia pohdintoja siitä, voidaanko maailma selittää fysiikan avulla. Onko kaikki mitattavissa? Onko viha mitattavissa? Entä tunteet yleensä? Myös Susanin tarkasti varjeltu salaisuus olisi sekin ansainnut enemmän tilaa.
 


Peter Høeg: Susanin vaikutus (2015)
Suomentanut Katriina Huttunen
426 sivua
Tanskankielinen alkuteos: Effekten af Susan (2014)
Julkaisija: Tammi, Keltainen kirjasto




sunnuntai 16. elokuuta 2015

PP Wong: The Life of a Banana

PP Wong on Lontoossa syntynyt kiinalaistaustainen brittikirjailija. Suoritettuaan yliopistotutkinnon arkeologiassa hän työskenteli kuusi vuotta näyttelijänä teatterissa sekä sivurooleisssa elokuvissa. Nykyisin hän toimii kirjailijantyönsä ohella www.bananawriters.com -sivuston editorina. Sivusto on itä- ja länsiaasialaisten kirjailijoiden äänitorvi. The Life of a Banana on hänen esikoisteoksensa.*

Tiesitkö, että Kiinassa asuu paljon banaaneja? Banaani on nimitys ihmiselle, joka on päältä keltainen ja sisältä valkoinen. The Life of a Bananan päähenkilö Xing Li on banaani, kuten myös hänen veljensä Lai Ker sekä heidän isoäitinsä, jonka luona he asuvat.

Banaanin elämä Briteissä on täynnä konflikteja, koska banaani on keltainen, kun taas britit ovat valkoisia. Joskus myös vähän punaisia, mutta eivät koskaan keltaisia. Xing Li joutuu kultuuriselle törmäyskurssille niin koulussa kuin kotonakin. Väli, jossa hän yrittää löytää oman identiteettinsä on ahdas ja ristiriitoja täynnä. Toisaalta on kysymys kiinalaisten ja brittien välisistä kulttuurieroista, odotuksista ja olettamuksista. Toisaalta taas kotipiirissä ovat vastakkain perinteet ja modernit elämänmuodot.

Koulunkäynti on Xing Li:lle tuskaa ensimmäisestä päivästä lähtien. Luokan kiusaajatytöille hän on taivaan lahja, johon käyttää kaikkia niitä keinoja, joilla tehdä luokkatoverin elämä helvetiksi. Xing Li:n nimeä väännellään, hänet jätetään porukasta, hänen eväilleen naureskellaan, häntä pilkataan, nimitellään ja uhataan ja hänelle tehdään monin tavoin tiettäväksi, että parasta mitä hän voisi tehdä olisi lakata olemasta. Banaanin ei kuulu asua Britanniassa.

Wong tavoittaaa koulukiusaamisen mekaniikan ja sen pinnanlaiset rakennelmat suurella tarkkuudella. Pääkiusaajan, Shils-nimisen tytön mielikuvitus ei tunne rajoja, mitä tulee Xing Li:n kiusaamiseen ja hän on valmis tekemään äärimmäisiä tekoja osoittaakseen tälle, että pääpissiksen kuningatarasemaa ei kenenkään sovi uhmata. Xing Li:n turva on hänen isoveljensä, kunnes tämä tekee tyhmyyksiä ja katoaa. Isoäidistä ei ole huolien kuuntelijaksi. Hänelle on tärkeintä, että lapset kunnioittavat vanhempia ihmisiä, käyttäytyvät hyvin ja saavat erinomaisia arvosanoja. Erityisen tärkeää on menestyä matematiikassa. Lai Ker tiivistää tilanteen osuvasti:

Look lil sis. If you want to be a proper Chinese you HAVE to be good at Maths. If you want to be a fake Chinese, then go bleach your hair blonde and call yourself Mary.


Wong kirjoittaa pirskahtelevasti. Hänen tekstinsä kirmaa kuin laitumelle päästetty varsa, jonka juoksentelu on villiä ja vapaata, mutta jonka taustalla on tarkka koreografia. Hänellä on ihan erityisen taitava taito värittää tekstiään sanoilla super, posh ja lots. Ne loksahtelevat paikoilleen kuin biljardipallot pusseihinsa ja luovat tekstiin menoa ja meininkiä. Lukiessani huomaan vähän väliä toteavani, että hyvänen aika sentään, miten maistuvaista tekstiä. Tekstin pintatason leikittelevä keveys kohtaa teoksen synkemmät sävyt kuin balsamicoetiikka ja oliiviöljy. Kuvioita. Kuvioita.


*
Perhe on Xing Li:lle monin tavoin arvoitus. On vaikea muodostaa omaa identiteettiään, kun ei tunne läheisiään tai saa heistä edes tietoa. Xing Li:n isä kuoli jo ennen hänen syntymäänsä, äiti hänen ollessaan 12-vuotias. Isoäidin talossa asuu myös eno Ho, mieleltään järkkynyt eksentrinen mies, jonka käytös on toisinaan pelottavaa. Isoäiti on vahvatahtoinen perheen koossapitäjä, jonka ajatukset siitä, miten tulee elää ja mitä tulee tehdä ovat lakitauluja, joita vasten perheen muut jäsenet kamppailevat. Isoäiti ei esimerkiksi  hyväksy tyttärensä Mein ryhtymistä näyttelijäksi. Hänelle näyttelijä ei ole samalla tavoin oikea ammatti kuin vaikkapa lääkäri ja juristi. Isoäidillä on kuitenkin toinenkin puolensa. Toinen elämä, josta Xing Li saa vähitellen vihiä. Myös enosta paljastuu asioita, joita Xing Li ei etukäteen olisi osannut kuvitellakaan.

Xing Li:n taistelua läpi teinivuosien leimaa rasismi ja erilaisuuden tunnot. Elämä kotona ja koulussa on valovuosien päässä toisistaan. Xing Li sukkuloi näiden kahden eri maailman välillä ja ystävystyy onnekseen koulussa Jay-nimisen pojan kanssa, jolla myös on värikäs perhetausta. Ratkaiseva merkitys on Jayn isän sanoilla: "Sometimes there are fights worth fighting for." Aina ei vaan ole helppo erottaa, mitä taisteluja kannattaa käydä, mistä luopua.

Kun elämä on raskaimmillaan lohtu löytyy Jayn esittämästä musiikista. Jayn huilu loihtii esiin joutsenen, joka ui pitkin mustaa vettä ja Xing Li:n sydän ui joutsenen mukana. Musiikki on pakopaikka ja vihjaus siitä, että kaikki kyllä järjestyy.

The life of a Banana on täynnä elinvoimaa, ristiriitoja ja nuoruuden kiperiä kysymyksiä. Kulttuurien välisistä törmäyksistä kertovat teokset ovat lempikirjallisuuttani ja PP Wong kuvaa erinomaisen elävästi, miten ahdasta on elää kulttuurien välisessä kuilussa. Jään innostuksella odottamaan, mitä hän kirjoittaa seuraavaksi. 


PP Wong: The life of a Banana
269 sivua
Kustantaja: Legend Press

*PP Wongin esittelytiedot hänen romaaninsa alkulehdeltä

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Mihail Šiškin: Neidonhius

Mistä Neidonhiuksessa on kysymys? Yksinkertaisin vastaus on: kaikesta. Elämästä ja kuolemasta ja kaikesta niiden välillä. Tämän romaanin suuruuden yksi puoli on juurikin se, että sitä ei voi tiivistää muutaman lauseen näppäräksi juonikuvaukseksi. Neidonhius on koettava itse. Enemmän kuin pelkkä lukukokemus, sen vastaanotto on antautumista syleilyyn.

Luin Neidonhiuksen heti Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksen jälkeen, mikä aiheutti sen, että aluksi etsin villisti myös Neidonhiuksesta poliittisia viittauksia. Itse asiassa huomaan, että suhdettani venäläiseen kirjallisuuteen leimaa laajemminkin piilotettujen poliittisten kommenttien jahti. Koen vaikeaksi lukea venäläistä kirjalliuutta "vain" kirjallisuutena pohtimatta lukemaani ilman tarkastelua yhteiskuntapoliittisen linssin kautta. Erityisen haasteellista politiikan poisjättäminen oli Bulgakovin superpoliittisen Saatanan jälkeen, mutta Neidonhius todellakin ansaitsee tulla luetuksi kirjallisuutena, joka toimii ennen muuta kirjallisuuden keinoilla sinänsä.

Samalla tavoin kuin Bulgakovin romaanin myöskään Neidonhiuksen kohdalla ei mielestäni ole kiinnostavaa tai edes oleellista puhua teoksen juonesta. Neidonhius on kokoelma erilaisia tarinoita ja aineksia. Pulsaattoripesukone täynnä viimeisintä automatiikkaa. Tarinat pyöritetään läpi lipeäkeitoksen. Jotakin irtoaa. Saumoja repeilee. Langanpätkiä. Vaatteisiin tarttuneita hiuksia. Taskujen pohjille unohtuneita kolikoita. Kaikki samassa karusellissa, jonka hevosten ei milloinkaan sallisi lopettavan juoksuaan.

Minulle henkilökohtaisesti Neidonhius on ennen muuta statement kirjallisen teoksen ja lukijan välisestä suhteesta. Itse lukemistapahtuman neliöjuuren derivointia. Šiškin viettelee lukijan lukemattomilla tavoilla. Yksi niistä on kieli, metaforat kuin vasen koukku.

Sitten hän huomasi, että talossa on pelkästään yksiöitä ja niissä asuu vanhoja ihmisiä. Vähän niin kuin käveleviä pyykättyjä sukkia.

Teksti yltyy paikoin tajunnankoskeksi (virta olisi tässä yhteydessä täysin riittämätön sana). Intertekstuaaliset bileet jatkuvat päivätolkulla. Ensyklopedian osat jatkuvat jatkuvat jatkuvat. Kansantarut ja mytologiat keittävät hidasta keitosta. Antiikin hahmot nousevat näyttämölle, jolla ei ole esirippua. Neidonhius on satu, joka imee itseensä kaiken näkemänsä ja kokemansa ja sylkäisee sen päällemme. Šiškinin sanat ovat muurahaisia, jotka kantavat oman painonsa moninkertaisesti.

Mainittakoon päiväkirjaa kirjoittava Bella Dmitrijevna. Mainittakoon ihan tietystä syystä, joka on se, että hän kirjoittaa teini-ikäisenä ihan samaa päiväkirjaa, jota itsekin kirjoitin. 1900-luvun alussa hänen ihastustensa nimet vaihtuvat ihan samalla tavoin kuin omatkin teini-iän ihastukseni. Jokainen heistä on oman aikansa SE oikea. Oikeampi ja todempi kuin kukaan edellisistä. Ensi-ihastuksen aiheuttama vapina ja hulluus. Se, miten vain nuorena voi kokea olevansa niin täysin luotu onnea varten. Ne hetket, kun rinta on pakahtumaisillaan, kun elämä edessä on alkukesän vehreää vihreää, joka jatkuu loputtomiin. Kun kuiskaamme kesäyöhön: Kohtalo, anna minulle kaikki. Astelemme samassa virrassa, Bella ja minä. Astelemme ja emme astele, koska olemme kuulleet Herakleitoksen kuuluisasta lauseesta.

Šiškinin teksti on paikoin niin kaunista, että se riittää jo ihan sinällään oli siinä sitten päätä tai häntää. Tosin kumpiakin edellä mainituista on paljon. Kasoiksi ja vuoriksi asti. Se, mitä ei kirjoiteta ylös, unohtuu. Jos ei tänään, niin joskus myöhemmin. Oma unohtunut elämäni on yli 20 päiväkirjan laatuinen. En halua sen heräävän eloon, mutta en heitä poiskaan, koska jonain päivänä saatan haluta löytää unohtamani.

*

Tarina on käsi, te olette lapanen. Tarinat vaihtavat teitä niin kuin lapasia. Koettakaa tajuta: tarinat ovat eläviä olentoja. [...] Tarinat valitsevat ihmisen ja lähtevät liikkeelle.

Se siitä lukevasta subjektista. Äkkiä me ihmiset olemmekin kirjahyllyssä, josta teokset käyvät meitä valikoimassa. Jos hyvin käy, meidät valitaan. Jos huonosti käy, me pölyynnymme yhä lisää. Kävi kummin päin tahansa, lopuksi meidät makuloidaan.

Neidonhius luo elämän olemuksesta mosaiikin, jossa mikään ei ole pysyvää, vaan kaikki muuttuu alati. Aina viimeiselle sivulle asti. Sanaa sivu käytän nyt metaforisessa mielessä, kunnes siitä tulee konkreettinen, kuten väistämättä on käyvä. Jokainen hetki muuttaa sitä, mitä on jo ollut ja enemmänkin. Myös sitä, mitä ei koskaan edes tapahtunut. Menneisyys ei ole staattinen, vaan saa yhä uusia merkityksiä, jotka taas vaikuttavat siihen, mitä on nyt. Yksisuuntaisuutta ei ole olemassa kuin liikennemerkkien pakottamina katuina, joita niitäkin jotkut ajavat väärään suuntaan.

Muistot ovat kuin pikku saaria tyhjyyden valtameressä.

Jos muistoja ei kirjoiteta muistiin, muistelu saa anarkismin luonteen. Muistamme, mitä haluamme tai emme halua. Muistamme väärin, oikein ja koko niiden väliin sijoittuvalla asteikolla. Muistamme tehdäksemme vaikutuksen tai rakentaaksemme itsellemme laiturin, jonka luotamme pysyvän paikoillaan.

Muistiin kirjoittaminen on ankkurointia. Sellaisen ankkurointia, jota kukaan muu ei ole aiemmin kokenut ihan samoin. Lauseidemme perässä on yksilöllisyyden piste, joka kerrotaan maailman väestöluvulla. Kuten kirjailijan myös muistiinkirjoittajan elämä pitenee hänen kirjoittaessaan, lukijan vastaavasti lyhenee. Edellisestä Šiškinin ajatuksesta kaiketi seuraa, että kun lukee omia kirjoituksiaan huomaa elämänsä sekä lyhenevän että pitenevän samanikaisesti.

*

Šiškiniä lukiessani kulkeudun niille kentille, joilla pelataan kirjallisuuden estetiikkaa. Mitä on kirjallisen teoksen ymmärtäminen? Onko se tarpeellista? Voiko teoksesta nauttia, vaikka sitä ei ymmärtäisikään?

Ihmisellä lienee tarve ymmärtää. Kirjallisia teoksia kaupataan lyhyellä, niiden takakanteen kirjoitetulla ymmärrystiivistelmällä. Tästä tässä on kysymys. Eikö olekin kiinnostavaa. Lue sinäkin. Minä en yleensä lue. En halua valmista, nopeasti hotkaistavaa cocktail-palaa teoksen sisällöstä. En edes usko, että on mahdollista aukottomasti kertoa, mistä jossakin teoksessa on kysymys tai mitä sillä vuorenvarmasti on tarkoitettu. Tätä asiantilaa kutsun kirjallisuuden viehtymykseksi. Miksi joku teki mitä teki vai tekikö hän sittenkään? Mitä kirjailija tarkoitti? En tiedä, kun en ole kyseinen kirjailija ja voi hyvin olla, että hän ei tiedä sitä itsekään. Kiinnostavinta on se paikka, jossa mahdolliset asuvat. Se alati liikkuva paikka, jossa liike kumoaa ei-liikkuvan. Jossa tullaan yhteen, puristutaan ja erotaan ilman että kohtaamisesta voisi kirjoittaa raporttia.

Minulle mahdollinen merkitys on lukkoonlyötyä merkitystä monin verroin tärkeämpää. Tämän vuoksi juuri Neidonhiuksen kaltaiset kiinnittymättömät tekstit aiheuttavat minussa hurmiota. Ne ovat tekstejä, jotka eivät lopu. Päättymättömiä elokuvia, jotka jokaisella katsomiskerralla ovat muuttuneet. Ne ovat tekstejä, jotka kutsuvat lukijaa luomaan ne uudestaan. Neidonhius on tämänkaltaisten tekstien siniveriluokkaa. Se kattaa kaiken, mutta pysyy kasassa. Millä keinoin se sen tekee? Vastaus löytyy teoksen nimestä.

*

Annan viimeisen sanan Olja-tädille, koska hän tietää, mistä puhuu ja haluaa jakaa tietonsa meille. Olkaamme nyt hiljaa ja kuunnelkaamme hänen sanojaan. Painakaamme ne povellemme ja sen taakse. Antakaamme niiden heijastua sisimpämme seiniin.

Olja-täti väittää, että maailman kanssa on elettävä kuin vastanaineena, on rakastuttava tähän elämään joka päivä, sillä vastanaineet ovat täynnä rakkautta ja katsovat kaikkea aina uusin silmin. "Koko elämän ajan on vietettävä kuherruskuukautta", sanoo Olja-täti meille, "ja mentävä naimisiin kaiken kanssa: puun, taivaan, kirjojen ja maailman kaikkien ihmisten, kauniin kukan ja jopa tuon ikkunasta tulevan pakkasilman kanssa."



Mihail Šiškin: Neidonhius (2015)

568 sivua
Venäjänkielinen alkuteos:Venerin volos (2005)
Teoksen erinomainen suomennos on Vappu Orlovin käsialaa
Kustantaja: WSOY


sunnuntai 9. elokuuta 2015

Milan Kundera: Merkityksettömyyden juhla

Merkityksettömyys, ystäväni, on olemassaolon ydin.

Milan Kundera on yksi minulle rakkaimmista kirjailijoista. Jotain ehkä kertoo se, että kun hänen teostaan Kuolemattomuus ei vielä ollut ehditty kääntää suomeksi, luin sen malttamattomuuttani jo englanniksi. Kunderan seurassa olen tutkinut eurooppalaisen ihmisen sielua enemmän kuin kenenkään toisen.

Merkityksettömyyden juhla koostuu seitsemästä, fiktiota ja esseistiikka sekoittavasta luvusta. Esseekokoelmassa Romaanin taide* Kundera toteaa, että jos haluaa vangita maailman kompleksisuuden, siihen tarvitaan "ellipsin tekniikkaa." Kunderalainen ellipsi jakaantuu seitsemään osaan. Edellämainitun esseekokoelman osassa "Keskustelu sommittelun taiteesta," Kundera havainnollistaa tätä ajatustapaa analysoimalla teostaan Elämä on toisaalla, pilkkomalla sen osiin moderato, allegretto, allegro, prestissimo, moderato, adagio ja presto.

Itse käytän tässä päinvastaista tekniikkaa ja tiivistän Merkityksettömyyden juhlan seitsemän eri osaa yhdeksi kappaleeksi, jolle annan nimeksi accelerando ad libitum ("kiihdyttäen mieleni mukaan"):

Jokainen luulee olevansa oman elämänsä sankari. Tarkemmin katsottuna elämä on kuitenkin marionettiteatteri ja sankari vain yksi marioneteista, joita ohjaa äiti. Aina äiti. Ihminen haluaa viihtyä, etsii hyväntuulisuutta, keveää oloa. Olemassaolon salaisuus on olla ottamatta maailmaa vakavasti. Kohottakaamme siis malja siveydelle, kun enkelit putoavat ja Stalin tunnustaa uhrautuneensa ihmiskunnan vuoksi. Kyse ei ole pelkästään siitä, että tunnistaisimme merkityksettömyyden, sitä "täytyy myös rakastaa, sitä on opittava rakastamaan."

*

Navasta se kaikki alkaa. Niin sinulla kuin minullakin. Kaikilla muilla paitsi Eevalla, joka tuli tähän maailmaan ilman napaa. Ja meidän napanuoramme taas ulottuvat läpi aikojen aina Eevaan asti. On siinä aikamoinen kimppu. Suorastaan johtohässäkkä.

Myös Milan Kunderan Merkityksettömyyden juhla alkaa navasta. Mistäpä muustakaan, koska navasta nyt vaan alkaa ihan kaikki ja Kundera kertoo miehestä, joka pohtii napoja. Teoksessa ollaan myös usein Luxembourgin puistossa ja se vie minut niihin hetkiin, kun olen ollut siellä itse. Puistossa, joka minulle on erityisesti Simone de Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren puisto. Opin tuntemaan sen heidän puistonaan ja hetki, kun astuin sinne oli unohtumaton. Luxembourgin puiston patsaat, niistä Kunderakin kirjoittaa ja niistä minä otin valokuvia tietämättä miksi. Ehkä se oli keino ottaa pikkuriikkinen osa tuosta puistosta mukaani.

Merkityksettömyyden juhla ei ole minulle parasta Kunderaa. Jos en olisi lukenut häneltä niin paljon niin hyvää ja jos hänellä ei olisi niin erityinen paikka mielessäni, toteaisin varmaankin enempiä miettimättä, että tämä teos on hieman väsyneen oloinen.  Siitä huolimatta se tarjoaa erinomaisen kiteytyneitä kurkistuksia ihmiselämän perimmäisen huoneen kysymyksiin. Merkityksettömyyden juhla on matkalippu, jonka Kundera ojentaa käteemme. Meidän tehtävämme on valita juna, vaunu, istumapaikka ja määränpää.

Teoksen aluksi siinä kuvauksen kohteena olevat henkilöt esitellään lukijalle ja näiden neljän pariisilaiskaveruksen kautta tarina kiertyy. Heistä jokaisella on juttunsa, kuten meillä kaikilla. Pari heistä ajattelee usein äitejään. Yksi valehtelee olevansa vakavasti sairas. Menneisyyteen kuviteltu tapahtuma muuttuu osaksi kertomusta ja kertoja tekee itseään tiettäväksi. Metataso ei kuitenkaan oikein jaksa nousta. Kunderan luoma näkemys elämästä on synkänpuoleinen. "Elämä on kaikkien kamppailua kaikkia vastaan". Anteeksipyytäjät ovat häviäjiä. Ihmiset yksinäisiä saaria, jotka eivät kohtaa toisiaan.

Elämässä ihmiseet kohtaavat, juttelevat, kiistelevät ja riitelevät tajuamatta puhuvansa toisilleen kaukaa, kukin omasta tornistaan, jotka on pystytetty eri kohtiin ajassa.

Merkityksettömyyden juhla marssittaa estradille myös Stalinin ja hänen 24 peltopyytään, jotka tunkeutuvat osaksi kirjoitusta. Kantin ajattelun kumoamalla ja Schonpenhauerin saappaita kokeilemalla Stalin perustelee, miksi diktatuuri on välttämätöntä. Mitä sitä nyt maailmanmenosta tulisi jos jokaisella olisi oikeus omaan mielipiteeseen? Kaaoshan siitä seuraisi. Tähän ongelman ratkaisu on diktaattori, jonka tahto on kaikkien muiden tahtojen yläpuolella. Diktaattori, joka kertoo, miten tulee elää, olla ja ajatella.

Diktaattori luo totuustason, jonka hän täyttää itsensä kannalta käyttökelpoisilla merkityksillä. Kysymykseni kuuluukin, olemmeko me oman elämämme diktaattoreja, joilla on kiire luoda merkityksiä, jotta emme ehtisi havainnoimaan, että merkitykset ovat kuin hattaraa tai eksynyt poutapilvi Majakovskin housuissa?

Kundera osoittaa, että ymmärtäminen ei ole välttämätöntä merkityksen kokemiselle. Kun mies ja nainen ihastuvat toisiinsa he puhuvat kumpikin kieltä, jota toinen ei ymmärrä. Toinen pakistania, toinen portugalia. Kunderalaisessa hengessä voi todeta, että ymmärtäminen - tai pikemminkin ehkä ymmärtämisen yritys ja vaatimus ymmärtää - on yliarvostettua. Parhaimmillaankin kokemus ymmärtämisestä on vain yksi merkityksen kokemisen osanen. Se ei takaa mitään, eikä sitä kenties ole edes olemassa. Pysyvää on vain merkityksettömyys. Sillä kuten sanottu:

Merkityksettömyys, ystäväni, on olemassaolon ydin.


Milan Kundera: Merkityksettömyyden juhla (2015)
127 sivua
Ranskankielinen alkutoes: La fête de l'insignifiance (2013)
Suomentanut Ville Keynäs
Kustantaja: Siltala



*Milan Kundera: Romaanin taide (L'art du roman, 1986), suomentaneet Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, WSOY

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Miten hienosti tämä teos alkaakaan. Nousee kuin lentokone halki sinisen taivaan, jota höttöiset poutapilvet kirjovat. Näkyvyys on erinomainen. Samanaikaisesti kuitenkin siellä samallla taivaalla muotoutuu jäälohkare, joka putoaa Taivaalta tippuvien asioiden päähenkilön, Saaran, äidin päähän.

Selja Ahava on minulle uusi tuttavuus, sillä en ole lukenut häneltä mitään aikaisemmin. Mitä tulee tämän teoksen ns lukupaikkaan, niin Ahava joutui varsin kovaan seuraan, kun juuri tätä teosta ennen olin lukenut Bulgakovia ja Siskiniä. Neidonhius kun tuppasi tupsahtelemaan vielä Taivaalta tippuvien asioiden väliin ja Saatanakin teki omia lymyilyjään.

Ahava on teoksensa motoksi ottanut Aristoteleen näkemykset siitä, mitä tarkoittaa teoksen alku, keskikohta ja loppu. Pistin Aristoteleen ajatukset takataskuuni, mutta valitettavasti ne unohtuivat sinne lukemisen tuoksinassa. Ihmettelin korkeintaan, mikä möykky se siellä taskussani oikein on.

Ahavan romaanin alkupuolella elämää lähestytään Saaran näkökulmasta. Elämää sellaisena kuin se hänelle avautuu, kun "äiti on jäänyt kesken" ja isä surusta sekaisin. Onneksi on olemassa Annu-täti, joka lottovoittorahoillaan ostaa kartanon, johon myös Saara isänsä kanssa muuttaa asumaan.

Ahavan kerronta on hienoa ja tarkkaa. Saaran perheelle kirjoitetaan juuret. Kerrotaan, miten he muuttivat sahanpurutaloon ja alkoivat remontoida sitä mieleisekseen. Erityisen puhutteleva on kohtaus, jossa äiti piirtää seinälle Saaran ääriviivat ennen kuin seinä saa uudet paneelit. Sinne ne jäävät. Alle. Siellä ne ovat olemassa. Piilossa. Ikuisesti tai ainakin niin kauan kuin talo on olemassa. Tästä kuvasta tulee minulle koko teosta kannatteleva kuva. Mitä kaikkea onkaan lähellä, mutta piilossa. Miten kuollut elää muistissa ja häntä kaipaavien ihmisten mielessä, mutta näkymättömänä niille, jotka eivät häntä tunteneet. Miten ihminen voi samanaikaisesti sekä olla että olla olematta.

On asioita, jotka eivät mene ajan mukana pois. Ne eivät himmene, pehmene eivätkä muutu muistoiksi. Ne ovat aina yhtä kovia ja suuria, ne seisovat kuin patsas ihmisen mahassa ja rinnassa ja kumisevat siellä sitten. Ne voivat unohtua, mutta ne palaavat mieleen, ne ovat aina nyt, ja aina yhtä isoja, niin kuin ne olisivat juuri tapahtumassa.

Saaran suru tulee lähelle. Äiti on läsnä monenlaisena ja yhtä monenlaisena hän on poissa. Annu-täti käy kirjeenvaihtoa skotlantilaisen Hamish McKayn kanssa, joka Annun tavoin on tilastoihme, sillä häneen on salama iskenyt viisi kertaa, kun taas Annu on voittanut kahdesti päävoiton lotossa. Annun ja Hamish McKayn kirjeenvaihdon kautta teoksen teemaksi nousevat sattumanvaraisuudet. Kaikenlaiset kummalliset tapahtumat, joiden todennäköisyys tapahtua on äärettömän pieni, mutta joita kuitenkin tapahtuu.

Elämä jatkuu. Isä tapaa uuden naisen, Kristan. Tässä kohdin tarina hajaantuu omaan makuuni vähän liikaa. Näkökulmapainajainen iskee taas kimppuuni. Ehkä ihastuin teoksen alkuosaan liiaksi, enkä sen vuoksi olisi halunnut luopua Saaran näkökulmasta, joka oli kaikinpuolin hienosti toteutettu. En myöskään osannut lukea tätä teosta toisiinsa kietoutuvina novelleina, joka varmasti olisi ollut oiva lähestysmistapana. Minulle tämä kuitenkin oli romaani.

Vanhoista vaatteista kudotaan räsymattoja. Pieneksi käyneet ja muuten hylätyt vaatteet jatkavat elämäänsä mattoraitoina. On dramaattisesti huikeaa kävellä entisten, matoiksi muuttuneiden vaatteidensa päällä. Muistan myös lapsuuteni matonkudekasoja, niitä monia leikkejä, joita nuo kasat tarjosivat. Ahava näyttää meille surun ja lohdun. Jälkimmäinen syntyy siitä, että elämä menee aina johonkin suuntaan, vaikka välillä tuntuukin, että on möhkäleitä, joiden toiselle puolelle elämä ei jaksa meitä kantaa.


Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
223 sivua
Kustantaja: Gummerus


Teoksesta on kirjoitettu myös esim. Kannesta kanteen -blogisssa, josta löytyy lisää linkkejä postauksiin tästä kirjasta



sunnuntai 2. elokuuta 2015

Kolme kirjaa -haaste

Kuvassa ne postauksessa mainitut kirjat,
jotka löytyvät omasta hyllystä

Kolme kirjaa -haasteeseen minut kutsui osallistumaan sekä Ulla että Kaisa Reetta. Kiitos teille molemmille tästä mukavasta haasteesta, jossa tarkoituksena on yksinkertaisest kertoa, mitkä kolme kirjaa haluaisi lukea uudelleen.

"Tehtävänasettelu" saattaa vaikuttaa helpolta, mutta mitä enemmän mietin kirjoja, jotka haluaisin lukea uudelleen, sitä vaikeammaksi kävi päättää, mitkä nämä kirjat olisivat. Ensimmäinen rajaus oli, että päätin keskittyä vain niihin kirjoihin, joista olen blogannut. Itse asiassa tämä filtteri sulki pois suuren osa niistä kirjoista, jotka ovat uudelleenlukulistallani.

Toinen rajaus oli, että päätin valita kirjoja, jotka olivat a) puhutelleet minua henkilökohtaisella tasolla erityisen paljon b) kaikkea muuta kuin tyhjentyneet ensimmäisellä lukukerralla c) jotka jättivät tunteen, että niitä haluaisi kaivaa syvemmältä. Yhteistä valitsemilleni teoksille on myös se, että ne ovat ikään kun palapelejä, joiden paloista vain osaa ymmärsin sovitella paikoilleen ensimmäisessä luennassa. Tosin mikään ei takaa, että onnistuisin sen paremmin toisellakaan kerralla, mutta nämä teokset joka tapauksessa jättivät halun käydä niiden kimppuun uudestaan.

Takana on hirveästi pähkäilyä. Listantekoa ja yliviivailua. Lopulta päätin käyttää hyväkseni sitä, että sain kutsun osallistua tähän haasteeseen kahdesti. Sehän tarkoittaa kolmea + kolmea kirjaa, eikös vaan?

No niin, mennään.

1. Claire Messud: The Woman Upstairs

Tällä teoksella osallistuin ns. Kohtaaminen-haasteeseen. Kirja oli minulle hyvin henkilökohtainen kokemus ja haluan lukea sen uudelleen, koska olin lukiessani niin täynnä tunteita, että osa teoksesta meni ihan ohi. Itse asiassa ostin tämän kirjan juuri hiljattain mahtavaan yhden euron ale-hintaan.


Kirjoitin:
Mitä se on tämä ihastuminen toiseen ihmiseen. Rakkautta, vastaisivat useimmat. Sitäkin, sanoo Nora ja minä nyökyttelen. Se on sitä, että toinen ihminen sytyttää valon elämisemme huoneeseen. Se on sitä, että toinen ihminen saa meidät tuntemaan, että olemme valittuja, ainutlaatuisia ja korvaamattomia. Se on sitä, kun taideteos näyttää meille sellaisen salatun, jota emme voi sanoilla jakaa eteen päin. Se on kaipausta. Se on sitä, kun maailma antaa koskettaa kasvojaan. Se on sitä, kun näemme, että tällainen toinen kerros ylipäätään on olemassa.




2. Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Statovcin Kissani Jugoslavian kohdalla haluan tutkia uudella lukukerralla erityisesti kissan symboliikkaa ja merkityksiä. Luultavasti juuri lukemani Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan tulee jollakin tavoin vaikuttamaan tapaani lukea Statovcin teos toiseen kertaan.

Kirjoitin:
Kissani Jugoslavia ulottuu moneen suuntaan, niin ajallisesti kuin teemallisestikin. Kerronta levittäytyy, mutta ei hajoa. Statovcin ote pitää. Siinä missä elämä kiertyy käärmeenä ihmisen ympärille, on rakkaus parasta vastamyrkkyä. Nukkekoti on kaunis katsoa, mutta epämukava elää. Jokainen, joka nukkekodista on lähtenyt, muistaa loppuelämänsä ajan sen tuskin kuulumattoman äänen, kun hän lähtiessään painoi oven viimeisen kerran kiinni. Sen hetken, kun vapaus lakkasi olemasta pelkkä sana.


3. Siri Hustvedt: The Blazing World (Säihkyvä maailma)


Hustvedtin teos on aivan huikea. En ole erityinen Hustvedt-fani, mutta tämän teoksen seurassa koin suuria hetkiä. Olen kiinnostunut sukupuolesta, sen esittämisestä ja sillä leikittelystä. Em. asioiden tutkimiseen Hustvedtin romaani on varsinainen aarreaitta.

Kirjoitin:
Säihkyvä maailma on täynnä viittauksia, filosofiaa ja naamioita. Se on pariisinpyörä, joka ei lakkaa kysymästä ja kutomasta yhteyksiä. Niin muotonsa kuin tematiikkansakin kautta Hustvedt asettuu tukemaan Harryn näkemystä polyfoniasta ainoana mahdollisena ymmärryksen tapana. Minulle Hustvedtin teksti on peili, joka näyttää minulle vilahduksen omista naamioistani. Kaikki näkemäni ei ole mukavaa, eikä sen pidäkään olla. 


4. Jhumpa Lahiri: The Lowland (Tulvaniitty)

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty oli ensimmäisiä kirjoja, joista blogiini kirjoitin. Sen kohdalla haluan palata erityisesti itse tulvaniityn kuvaukseen ja siihen liittyvän symbolismiin ja miten edelliset kuvastavat veljesten välistä suhdetta (vai kuvastavatko?).



Kirjoitin:
Lowland, alava maa, täyttyy tulvavesistä keväisin. Ilmiö toistuu vuosittain sekä samanlaisena että ainutkertaisena.  Symbolisella tasolla veljekset kohtaavat toisensa alavalla maalla, välimatka sen enempää kuin kuolemakaan ei voi heitä erottaa. Lahirin tekstistä henkii ihmeellinen rauha ja seesteisyys. Hän ei korosta, eikä alleviivaa, vaan luottaa lukijan kykyyn lukea myös sitä, mitä ei ole kirjoitettu.






5. Xiaolu Guo: I am China

Olen lukenut Xiaolu Guolta kaksi teosta ja ne ovat vakuuttaneet minut siitä, että hän on kirjailija, jonka koko tuotannon haluan lukea.

I am Chinaa lukiessani koin järisyttävän suuria tunteita. Välillä en kerta kaikkiaan meinannut pysyä nahoissani ja teoksen luettuani olin hartaudesta hiljaa pitkän aikaa.



Kirjoitin:
Guon teksti vie minut torille. Tässä on torimyyjän pöytä täynnä punaisia kutsuvia tomaatteja. Ne ovat niin raikkaita, että ostan ison paperipussillisen kukkuroilleen. Kuljen halki torin ja tungen tomaatteja suuhuni nopeammin kuin ehdin niellä. Tomaattimehu valuu pitkin suupieliäni, valuu valkoisille vaatteilleni. Tiedän, ei pitäisi ahmia näin. Mielessä välähtää kylpyhuoneen kaapissa oleva Vanish-purkki. Whatever. Minä syön, minä ahmin. Nämä tomaatit ovat kasvaneet kirjallisten jumalien pellolla.




6. Shani Boianjiu: The people of forever are not afraid

Boianjiun teos kertoo naisista Israelin armeijassa. Se on pinnalta helppolukuinen, mutta sisältää lukuisia monimutkaisia kysymyksiä, joita minä ainakaan en yhdellä lukukerralla kyennyt hahmottamaan. Tiesin heti tämän romaanin luettuani, että tulen lukemaan sen vielä uudestaan.

Kirjoitin:
Laita kaasunaamari päähän ja astu telttaan, joka on täynnä kyynelkaasua. Ota kaasunaamari pois. Vastaa komentajan kysymyksiin: Rakastatko armeijaa? Rakastatko maatasi? Kumpaa rakastat enemmän, isääsi vai äitiäsi? Pelkäätkö kuolemaa? Moneenko kysymykseen ehdit vastata ennen kuin kyynelkaasu pakotti sinut juoksemaan pois teltasta? Opitko tämän harjoituksen avulla hallitsemaan paniikkiasi?


Näitä teoksia valitessani olen joutunut tekemään väkivaltaa muita lukemiani teoksia kohtaan. Listalta puuttuvat lukemani Toni Morrisonin ja Don DeLillon teokset, jotka ehdottomasti kuuluisivat tälle listalle. Jätin ne pois, koska en luultavasti tule lukemaan niitä uudelleen ennen kuin olen lukenut ne teokset, jotka minulla on heiltä vielä lukematta.