Siirry pääsisältöön

Laline Paull: The Bees

Taistelua vallasta. Tarkkaan mietittyjä iskuja vihollisen selustaan. Uhkakuvia niin yhteisön sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Lakia ja järjestystä. Kuuliaisuusvaatimuksia ja kapinaa.

Kirjoittaessani edellisen kappaleen minusta alkoi tuntua kuin olisin kirjoittanut jostakin poliittisesta puolueesta keskellä vaalitohinaa. Tosiasiassa kuvasin kuitenkin elämää mehiläisyhdyskunnassa Laline Paullin romaanissa The Bees, joka löysi tiensä luettavakseni tämän vuotisen Baileys-palkintoehdokkuuden kautta.

Aloittaessani Paullin teoksen minulla oli kutina, että kyseessä olisi feministinen allegoria. Mitä pidemmälle teosta luin, sitä toimimattommalta hypoteesini alkoi tuntua. Tulkinnallisen korjausliikkeen jälkeen totean, että yleisellä tasolla Paullin teos käsittelee ryhmiä ja yhteisöjä sekä niissä vallitsevia ryhmädynamiikan lakeja ranking-järjestyksineen ja valtamekanismeineen.

Deformity is evil. Deformity is not permitted.

Kuningatar on ylin vallan käyttäjä ja vain hänellä on oikeus tuottaa jälkeläisiä. "Long live the Queen! Only the Queen is perfect. Amen." Kuningatar on Margaret Thatcherin kaltainen rautarouva, jonka lähellä elävät hänen kamarineitonsa, joiden tehtävänä on hännystellä ja myötäillä valtiatarta. Oman joukkonsa muodostavat viisaat, joilla on paljon tietoa ja josta osa on salaista tietoa, jota ei muille kerrota. Viisaiden alapuolella ovat ahkerat, jotka huolehtivat monista käytännön asioista ja ovat pitkälti vastuussa siitä, että ryhmä pysyy toimivana. Ruokataloudesta vastaavat ruokkijat ja alinta kastia ovat florat eli siivoojat. Tarkka luokkajako muistuttaa kastijärjestelmää.

A flora may not make Wax for she is impure, nor work with Propolis for she is clumsy, nor may she ever forage for she has no taste, but only may she clean, and all may command her labour.

Paull osoittaa mehiläisyhdyskunnan toiminnan perustuvan paljolti samantyyppisille säännöille kuin mikä tahansa ryhmä. Kirjailija on tehnyt valtavasti mehiläisten elämään liittyvää taustatyötä ja hänen luomansa rakennelma on teknisesti huima. Luulenpa, että menee melkoisen kauan ennen kuin pystyn suhtautumaan mehiläisiin entiseen tapaan ihan vaan mehiläisinä. Siinä määrin Paullin kuvaus muutti tapaani ajatella kyseisistä pörrääjistä.

Erityisen vaikutuksen minuun teki mehiläisten viestintäjärjestelmä, jota en ennen tätä teosta ollut tullut juurikaan edes ajatelleeksi. Ruokkijamehiläiset välittävät tietoa kanssasisarilleen monimutkaisen tanssin kautta, jonka avulla ne kertovat, mistä löytyvät parhaat mesi- ja siitepölymestat. Mainio järjestelmä, joka ei edellytä toimivaa wifi-yhteyttä.

*

Paitsi ryhmätoiminnasta Paullin romaanissa on kyse myös oman paikan etsimisestä ja löytämisestä. Leikkimielisesti voisi sanoa, että the Bees on mehiläiskehitysromaani. Romaanin päähenkilö tai oikeammin ehkä päämehiläinen Flora 717 on kapinallinen ja vaikka hän muiden mehiläisten tavoin toistaakin työmehiläisten mantraa "hyväksy, tottele, palvele" hän myös rikkoo yhteisön sääntöjä monella tapaa ja onnistuu jopa muuttamaan oman luokkansa siivojasta ruokkijaksi, vaikka se on periaatteessa mahdotonta.

Floran suurin rikkomus on, että hän myös munii - teko, joka on ankarasti kielletty kaikilta muilta paitsi kuningattarelta. Osa teoksen jännitteestä muodostuukin siitä, että Flora 717 joutuu jatkuvasti pelkäämään, että muut mehiläiset pääsevät selville hänen salaisuudestaan. Pakko myöntää, että oli jossain määrin hämmentävä tunne, kun pureskelin kynsiäni jännittäessäni, miten Floran käy. Ei sitä ihan joka päivä tule lukiessa samaistuttua mehiläiseen.

Ihmismaailman tavoin myös mehiläismaailmassa käydään sukupuolisotaa. Urosmehiläisiä palvotaan ja heidän asemaansa juhlistetaan "Worship for your Malenesses" -tervehdyksin. Kun urosmehiläiset osoittautuvat laiskoiksi ja vaativiksi ja ahmivat ruokavarastot tyhjiksi, naispuoliset mehiläiset kuitenkin kääntyvät heitä vastaan ja karkottavat heidät pesästä veristen taistelujen jälkeen. Toki taas kuitenkin toivottavat myöhemmin uudet urosmehiläiset tervetulleiksi. Jotakin kovin tutunoloista on siinä, minkälaista täpinää urosmehiläisten tulo saa aikaan. Onko turkki hyvin? Kiiltävätkö siivet? Erittyykö lajituoksua riittävästi?

Paullin teos on upea, monitasoinen ja monella tapaa kunnianhimoinen saavutus. Se on oodi kaikille työläisille, sitkeälle uurastukselle, uskallukselle ja omien sydänäänten seuraamiselle. Teoksen loppu on erityisen hieno ja se pala, jonka se nostaa kurkkuun, on hyvä pala.


Laline Paull: The Bees (2014)
344 sivua
Kustantaja: Fourth Estate, Lontoo

Kommentit

  1. Ooh. Odottelinkin, milloin luet tämän ja kirjoitat ajatuksistasi. Entistä enemmän The Bees kiinnostaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että Jonna, kun olisit lähempänä, niin lainaisin sulle omat mehiläiseni. Postissa vaan ei kannata edestakaisin lähetellä. Toivottavasti jotain kautta teos kuitenkin päätyy käsiisi. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. "Ei sitä ihan joka päivä tule lukiessa samaistuttua mehiläiseen." Mutta taisipa olla sellainen mehiläinen, että tällainen leikki kerta kaikkiaan tapahtui :) Kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja hienolta oodilta sydänäänten seuraamisineen! Ja niin, tuo turkki, siivet ja lajituoksu, hehee!

    Yhteisöt ja ryhmädynamiikat kantavat tosiaan mukanaan monenlaisia "lainalaisuuksia" ja uskon kyllä, että tämän lukeminen herättäisi asian suhteen ajatuksen jos toisenkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu, sellainen leikki tosiaan pääsi tapahtumaan. :) Vastarintatarinat ovat minulle erityisen läheisiä. Vain kuolleet kalat uivat jne. Tässä teoksessa riittää pohtimista ja varmasti tätä voi tulkita monella tapaa. Lisäksi Paull on todella perehtynyt mehiläisten elämään. Nyt jännitän, voittaako tämä Baileys-palkinnon tänä vuonna. Muutkin ehdokkaat ovat kyllä kovia.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  3. Tässä oli aiemmin Sannan (Sannabanana) kommentti, mutta se on nyt jotenkin mystisesti hävinnyt. En ihan tarkasta muista, mitä Sanna kommentoi, mutta ainakin hän mainitsi olleensa tekemisissä mehiläisten kanssa. Siinä on jo oiva syy tarttua Lalile Paullin teokseen.

    Ei tämä sillä tavalla mennyt sydämen läpi kuin I am China, mutta tämä on hurjan taidokas. Kirjoitettuani tämän bloggauksen etsin Goodreadsista Laline Paullin ja huomasin, että hän oli merkinnyt luettavien kirjojen listaan Emmi Itärannan Teemestarin. Ilahduttavaa!

    VastaaPoista
  4. Jaa, tätä voisi harkita. Olen mehiläisiä hiplaillut useasti kaupoissa, koska tämä on näkyvästi esillä täällä ollut jo jonnin aikaa. En silti ole siihen tarttunut, koska jokin aina haraa vastaan. Ehkä voisi kirjastosta katsella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näkyvyys varmaan johtuu siitä, että tämä on Baileys-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Tämä teos on kyllä aikamoinen suoritus ja antaa paljon tulkintamahdollisuuksia. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  5. Ooh, ehdit jo lukea tämän! Kirja kuulostaa niin oudolta ja erikoiselta, että se saa kiinnostumaan. Ja viimeistään kurkkuusi noussut pala ja lause "Ei sitä ihan joka päivä tule lukiessa samaistuttua mehiläiseen." saavat innostumaan - tämä kirjahan on pakko lukea! :)

    Voi olla kaukaa haettua, mutta mieleeni nousee huikea Leena Krohn ja Tainaronin erikoinen mutta vahvasti filosofinen maailma. Löydätkö näiden kahden väliltä mitään samaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Tilasin tämän netistä. Mielenkiintoinen tapaus tosiaan. Jotenkin tätä lukiessa hämärtyivät mehiläisten ja ihmisten rajat.

      Minäkin mietin tuota Tainaronia, mutta sen lukemisesta on niin kauan (tyyliin 20 vuotta), että en pysty sanomaan tästä mitään suhteessa Tainaroniin. Krohnilla on toinenkin teos, Mehikäispaviljonki, joka olisi varmasti mielenkiintoista lukea tämän teoksen jatkoksi. Sitä siis en ole lukenut ollenkaan, mutta muistan tuon nimen.

      Poista
  6. Eläinyhteisöt (muutkin siis kuin ihmislajin) ovat mielenkiintoisia tutkittavia. Tämä kirja pitäisikin lukea... Kiitokset innostavasta jutusta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Lajien väliset rajat ovat kiinnostavia. Toivon, että tämä saataisiin myös suomeksi, uskon että herättäisi kiinnostusta. On tämä kuitenkin aika omanlaatuisensa tapaus. Ei tällaisia ihan joka päivä tule vastaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän