Siirry pääsisältöön

Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimiehen Ihmepoika on romaani,  josta en onnistuisi olemaan pitämättä, vaikka kuinka yrittäisin. On tullut luettua viime aikoina voittopuolisesti suhteellisen painavaa kirjallisuutta ja mikäs siinä, olen painavan kirjallisuuden ystävä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö välillä olisi mukava hengähtää vähän toisen tyyppisten tarinoiden luona ja siihen Ihmepoika sopii kuin useampi veitsi Beceliin.

Ihmepoika starttaa tavalla, joka ei kirjallisuudessa ole ihan kaikkein tavanomaisin. Kaikenlaista ehtii käydä mielessä, kunnes aavistukseni muutaman sivun päästä käyvät toteen. Tästä johtuen olenkin siitä harvinaisessa tilanteessa, että pääsen välttämään alun spoilausta.

Koskimiehen kertomus pojasta nimeltä Ihmepoika on tragikoominen kuvaus 1980- ja 1990-lukujen vaihteesta Pohjanmaalla. Pääosassa on Ihmepoika, josta kirjassa ei muuta nimeä taidettu käyttääkään. Ihmepoika on teini, se on hyvin hyvin traagista jo sinällään ja tapa, jolla Koskimies teinituskasta kertoo on hyvin hyvin koominen. Harvoin nauran lukiessani ääneen ja vielä harvemmin niin, että vesi valuu silmistä. Nyt niin pääsi käymään moneen kertaan. Erityisesti teinien viljelemä ilmaus "aivo sulaa" sai minussa aikaan oikein kunnon tyrskähdyksiä. Voi nuoruus ja nuoruuden aivot. Kyllä ne sulavat, palavat ja muuttavat olomuotoaan ahkerasti.

Ihmepoika ei kuitenkaan ole pelkkää naurua, vaan siihen sekoittuvat myös varsin synkät sävyt, kun Ihmepojan isä äkillisesti sairastuu. Isän sairastuminen tekee elämästä entistä suurempaa sekasortoa ja iltatähtipikkuveljestä entistä rasittavamman. Kotitalon vieressä on sentään pikkumetsä, jonne voi mennä pakoon talossa vierailevia sukulaisia ja jossa voi heittää mielestään muiden kyläläisten mukamyötätuntoiset katseet. Jo perustilanne on tarpeeksi rankka. Ihmepoika kun on ihmeellisempi kuin monet muut pojat ja katselee viistosti kulmiensa alta Pökäle-nimistä poikaa, jota luonnollisesti julkisesti halveksuu.

Pyydän anteeksi Ihmepojan isältä, että en suhtaudu tarpeeksi vakavasti siihen, mitä hänelle tapahtui. On vaan niin, että nauru vie tämän teoksen seurassa voiton ja on toisaalta niinkin, että välillä naurua ja itkua ei kovin helposti edes erota toisistaan. Jossain ihmisen syvyyksissä niillä lienee yhteinen alkulähde ja toisinaan on sattumankauppaa kumpaa sieltä lähtee purkaantumaan.

Koskimiehen kuvaus 80-luvun lopusta on herkullista. Pakettimatkat etelään ovat vielä suhteellisen uusi juttu ja Ihmepojalle Torremolinos on melkeinpä paratiisin veroinen paikka. Se on suurta maailmaa, josta voi ostaa Smash-merkkiset verkkarit ja tehdä niitä käyttämällä kotikulmilla tiettäväksi, että on sitä tullut ulkomaillakin käytyä. Sony Walkmanit saavat korvakäytävät tärisemään ja pelkkä ajatus omenaviinistä nousee päähän. Teinikalenterit täyttyvät muistiinpanoista ja puhuessa k:sta tule g. Näin tavallisesta paskasta tulee edes vähän hienompaa pasgaa. Oman riemukkaan sävynsä teokselle antaa sen murre,  joka sopii kuvaukseen yhtä  hyvin kuin ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani Beceliä uhkaavat veitset.

Ihmepoika on yksin koko maailmaa vastaan ja ihmeellisyydestään johtuen hän on sitä vielä reilusti enemmän kuin muut teinit. Hän tapetoi seinänsä Madonnan julisteilla ja kuulee, miten New York kutsuu häntä puoleensa. Siellä olisi elämä valokirjaimilla kirjoitettuna. Kotikulmilla on vaan pasgaa. Onneksi on sentään mummo, joka pelastaa kaiken, mitä pelastettavissa on. Kun mummo sanoo, että paistaa se päivä vielä risukasaankin, niin äkkiä kuulen oman mummoni äänen. Hänellä oli tapana sanoa juuri samoin. Ei siis huolta Ihmepoika, kyllä mummot tietää.


Elias Koskimies: Ihmepoika (2014)
Gummerus

Kommentit

  1. Olen pannut kirjan merkille jo sen ilmestyttyä, mutta sinun tekstissäsi on jotain sellaista oikeanlaista hersyävän ja herkän sekoitusta, että nyt mietin, että voisin lukeakin tämän. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Katja. Ihmepoika on aivan ihana tapaus. Ei ole ollenkaan sen tyyppistä kirjallisuutta, jota yleensä luen, mutta vei niin mennessään, että luin yhdeltä istumalta loppuun. Ihminen tarvitsee tällaisia tarinoita aina välillä. 80-luvun kuvaus on todella herkullista ja minä tosiaan ainakin nauroin usein ja paljon tätä lukiessa.

    VastaaPoista
  3. Hykerryttävän ihna kirjoitus!

    Ihmepojan isä tuntuu haastatteluiden perusteella olevan varsinainen IhQ, joten ei ihme, että Ihmepojastakin sellainen tuli <3

    Kiitos Omppu tästä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hetken mietin, että miten niin Ihmepojan isä. Ymmärrät miksi mietin, jos luet tämän. Sitten tajusin. Aivan. En tunne ko. henkilö yhtään. Teos on joka tapauksessa oikein mainio.

      Poista
  4. Tämähän kuulostaa mainiolta. Joskus kaipaa luettavaa, joka saa nauramaan. Sellaista kaipuuta varten kirjaan nimen muistiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan tämän kanssa saas tyrskiä. Minä tyrskin ilosta, mutta tämä tarjoaa toisenkinlaisen mahdollisuuden.

      Poista
  5. Ihanasti kirjoitettu. Hyppäsin taas hetkeksi Ihmepojan tunnelmiin postauksesi ansiosta. Janoan jo jatko-osaa kirjalle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatko-osa. Apua. Pelottaa. Sen suhteen odotan ensin, mitä muut sanovat, koska kestäisin huonosti pettymystä niin hersyvän kokemuksen jälkeen kuin mitä tämä oli.

      Poista
  6. Kiitos, kiukkuisesta flunssasta hiljakseen paraneva oloni tarvitsikin juuri jotakin tällaista: ihania, vapauttavia tyrskähdyksiä! Huomaan kyllä, että vierellä vireilee vakavampikin sävy, mutta kävi niin kuin sinulle kirjan äärellä: nauru vei voiton, hörähdykset ja hekottelut. Pasgaa, voi taju :D

    Ja todella, kyllä ne mummot tietää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi, että flunssa löysi tiensä Kamariinkin. Sitä on nyt joka puolella, menossa ja tulossa. Paljon iloa tässä teoksessa, haikeutta myös, mutta käsittelytapa on varsin upea.

      Poista
  7. Tää on pakosti luettavaa gamaa...ihan jees :) Oli minun lanulistalla :)

    VastaaPoista
  8. Jes, kovin tarkkaan en uskaltanut lukea tekstiäsi, mutta vaikuttaa hyvältä: nappasin Ihmepojan juuri eilen spontaanisti kirjaston pikalainahyllystä ja se pääsee huomisen junamatkalukemiseksi! Toivottavasti pääsen hämmentämään kanssamatkustajia tyrskähdyksilläni :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa junamatkaa Ihmepojan seurassa. Uskon, että viihdyt ja nautit seurasta.

      Poista
  9. Kirjoitit ihanan osuvasti yhdestä viime vuoden parhaista kirjoista :)
    Minäkin nauroin ja itkin, välillä yhtä aikaa. Mahtava kirja. Pihin naisen tavoin minäkin odotan jo jatkoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleensä jos on tragikomedia kyseessä, kuulun niihin, jotka itkee. Tämän kanssa en vaan voinut olla nauramatta usein ja paljon, vaikka välillä oli sellainenkin olo, että asiassa ei ollut sinänsä mitään nauramista. Mutta kun Koskimies kirjoittaa niin mainiosta, niin annoin sitten vaan naurun tulla.

      Poista
  10. Olen miettinyt tämän lukemista jo aiemmin, mutta tekstisi viimeistään vakuuttaa minut siitä, että Ihmepoikaan todella kannattaa tutustua. :)

    Oletko lukenut Antti Heikkisen Pihkatapin? Minä rakastin sitä, ja mietin että olenkohan kovin väärässä, kun epäilen tässä olevan jotain samaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut Pihkatappia. Jotenkin sen nimi on luotaan työntävä. Jos se kuitenkin muistuttaa Ihmepoikaa, niin sitten uuteen harkintaan.

      Kiitos kommentistasi Sara.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän