sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Colm Toibin: Nora Webster


"There was only what had happened. It was as though she lived under water and had given up on the struggle to swim towards air. It would be too much. Being released into the world of others seemed impossible; it was something she did not even want. How could she explain this to anyone who sought to know how she was or asked if she was getting over what happened?"

Katossa on reikä, josta Colm Toibinin sanat putoilevat kuin pisarat, joiden paino tekee niistä niin kevyitä, että ne uhkaavat lähteä lentoon minä hetkenä hyvänsä. Naapurissa soitetaan pianolla mollisävelmää, eikä ulkona leiki kukaan. Puut pudottavat lehtensä väristen, sillä Nora Websterillä on suurta surua.

*

Olen monista blogeista lukenut, että kirjoittaja mainitsee tietyn teoksen tarvitsevan juuri sopivan lukuhetken ja olosuhteet. Olen sekä samaa että eri mieltä. Toisaalta uskon, että kun teos on tarpeeksi puhutteleva, se onnistuu murtamaan lukemisen esteet ja viemään mukanaan. Toisaalta olen itsekin törmännyt tilanteeseen, että teos on auetakseen vaatinut toisen, ensimmäistä otollisemman lukukerran. Uskon myös, että on teoksia, joiden lukemiseen oma mielentila vaikuttaa suhteellisesti enemmän kuin joidenkin toisten teosten kohdalla. On teoksia, joiden avautuminen vaatii lukijalta rauhallisen seesteistä mielentilaa, täydellistä keskittymistä ja kykyä antautua täysimääräisesti niiden palvelukseen. Colm Toibinin uutuusromaani Nora Webster kuuluu tähän jälkimmäiseen ryhmään. Se sopii huonosti yhteen kiireen kanssa. Sen lukeminen kärsii, jos lukemiseen kuluu liian pitkä aika. Se on parhaimmillaan isohkoissa paloissa nautittuna, kun kaikki kiire ja normaali elämäntouhu on eristetty mahdollisimman kauas itse lukemisesta.

*

Nora Webster on kertomus surusta ja sen kanssa elämisestä. Yrityksistä löytää elämänusko uudelleen rakkaan puolison kuoltua. Romaanin alussa Nora Websteristä on juuri tullut leski ja hän elelee kahden kouluikäisen poikansa, Conorin ja Donalin, kanssa. Perheen tyttäret, Aine ja Fiona, ovat jo muuttaneet kotoa opiskelemaan. Noran koti on surutalo. Hän itse nainen, jonka sydän on muuttunut värittömän kirkuvan punaiseksi ja saanut pysyvältä tuntuvan vaurion.

Eletään 1960-luvun loppua Irlannissa. Aikaa, jolloin työviikon päätteeksi pukeuduttiin hohtavan valkoiseen paitaan. Aikaa, jolloin pyykki kuivui ulkona narulla ja aurinko liimasi siihen oman tuoksunsa. Tunnelmia, joissa vuodenajasta riippumatta tuntuu syksyn mukanaan tuoma raskaus. Joka puolella kuralätäköitä. Uhkia isoille askelille. Toibinin kerronta näyttää elämän perusrakenteet. Huojuvat telineet, joiden kiinnitysmekanismit ovat jatkuvasti vaarassa sortua. Nora Webster on kuorittu kaikesta dramatiikasta. Se kertoo ihmiselon arkipäivästä koruttomasti ja osoittaa, että kun arkista katsoo tarpeeksi tarkkaan, siitä löytyy pyhyyden elementtejä. 

Suru on Noran sisällä ja ympärillä. Se eristää hänet kuvun alle, tekee mahdottomaksi nähdä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän ei näe poikiaan, ei kuule. Ei tiedä, mitä heidän maailmassaan tapahtuu. Kuljetaan villasukat jalassa, mutta niistäkin lähtee hirveä ääni, joka huutaa Noran puolison Mauricen perään. Nora putoaa takaisin sairaalaan. Sängyssä makaava Maurice, letkut ja putket. Pojat ovat jossain poissa, Noran tädin Josien luona. On vain Maurice. Nora unohtaa poikansa. Ei soita. Ei käy heidän luonaan. On vain Maurice. Letkut ja putket. Myöhemmin Nora kokee syyllisyyttä, mutta hänen on niin vaikea muistaa. Muistoissa on vain Maurice, joka lähtee kotoa viimeisen kerran. Maurice, joka vielä kerran haluaa nähdä taivaan. Maurice, joka ei enää puhu selkeitä lauseita. Muistot ovat "sadeveden peittämän lasin" takana.

*

Romaanin alussa Nora käy perheen kesätalossa Cushissa. Hän  haluaa myydä talon. Se tuntuu samalta kuin möisi siellä vietettyjen kesien muistot, yhteisten vuosien aikakauden. Repisi valokuvat pois albumista, tuijottaisi liiman tummentamia läikkiä. Hyvästi kesät. Hyvästi retket rannalle. Hyvästi tuuli, uimapuvut ja picnic-kori. Hyvästi kokonainen aikakausi ja sydämen juuret. Jääkää ja maatukaa. Kun oikein siristelee, voi nähdä taivaanrannassa häämöttävän palan tulevaa. Sen varjo osuu Noran kotiin. "In future, once the boys went to bed, she might have the house to herself more often. She would learn how to spend these hours. In the peace of these winter evenings, she would work out how she was going to live." 

Kuka on Nora? Ulospäin hän on keski-ikäinen nainen, leski, neljän lapsen äiti, joka on ollut reilut 20 vuotta kotiäitinä. Toibin piirtää Noran henkilöhahmon huolella. Ristiriitaisen tarkasti, joka tekee Norasta uskottavan. Hän on kaukana paperin mausta. Häneen voisi hyvinkin törmätä kadulla tai lihakauppiaan luona. Hän pelkää tehdä itsestään numeroa. Katuu suuresti, kun ottaa hiuksiinsa uuden leikkauksen ja värin. Pelkää kohdata tuttuja uudessa lookissaan. Toisaalta hän menee ammattiliiton kokoukseen tuosta noin vaan. Teko, joka vaatii häneltä melkomoista rohkeutta, koska hän tietää sillä tavoin toimivansa vastoin työnantajansa odotuksia.

Suru kasvattaa kaihimaiset kalvot Noran silmiin. Hän ei huomaa, miten huonosti hänen lapsensa voivat. Toinen pojista kärsii pahasta änkytyksestä, toinen pakenee valokuvaukseen. Nora ei oikein osaa olla tytärtensäkään kanssa. Keskustelu on kankeaa. Hänen lapsensa ovat hänelle muukalaisia. Arvoituksia, joita suru estää pitkään näkemästä. Ja kun suru Mauricesta väistyy, tulee toinen suru. Suru siitä kaikesta, jota ei ole huomannut  ympärillään tapahtuvan. Syyllisyys ja avuttomuus, epäonnistumisen tunne. Toinen yksinäisyys, joka kietoutuu Noran ympärille kuin raskas viitta. Sen panssarina puristavassa sylissä Nora näkee yksinäisyyden pohjaan.

"So this was what being alone was like, she thought. It was not the solitude she had been going through, nor the moments when she felt his death like a shock to her system, as though she had been in a car accident, it was this wandering in a sea of people with the anchor lifted, and all of it oddly pointless and confusing."

Niinhän se oli, että kaikki pitivät enemmän Mauricesta. Kun Nora ja Maurice tapasivat muita ihmisiä, sukulaisia ja ystäviä, Nora oli ylimääräinen. Hän ei kuulunut porukkaan. Muut ihmiset sietivät häntä Mauricen vuoksi ja tämän kuoltua muut auttoivat häntä velvollisuudesta.

*
Surutyö. Tehdä työtä surun kanssa. Olla surun työmaa. Olla keskeneräinen tontti, jolle on tarkoitus pystyttää rakennus. Noran rakennuksen ensipaaluttajina toimivat elokuvat. Ensimmäinen näistä on George Cukorin ohjaama goottilainen, noir-sävyinen Gaslight (Kaasuvalo 1944), toinen Frank Capran ohjaustyö Lost Horizon (Sininen kuu 1937). Vaikka kyseisiä elokuvia ei tarkemmin tuntisikaan, jo niiden nimet ovat paljon kertovia. Kaasuvalo jo sanana synnyttää monia assosiaatioita, joista vähäisin ei ole se, että Cukorin elokuvan myötä kehittyi termi kaasuvalottaminen, joka tarkoittaa toimintatapaa, jolla uhri pyritään saamaan sekavuustilaan, jossa hän menettää elämän realiteettien hallinnan. Lost Horizon taas kertoo unelmamaasta, Shangri-la:sta, jossa ihmiset eivät vanhene. Jossa he pysyvät ikuisesti nuoren näköisinä, vaikka olisivat sata tai kaksisataa vuotta vanhoja. Sinänsä on ihan sama, mitä elokuvia Nora poikiensa kanssa katsoo, sillä kaikki elokuvat kertovat heidän elämästään. "Slowly, however, as the film went on, she saw that no matter what they watched, it would remind them of their circumstances more than anything that had been said all day in the house." Kaikkiin elokuviin on kirjoitettu paitsi Mauricen kuolema ja Nora suru, myös ne hiljaiset liikkeet Noran poikien ajatuksissa, joista hän ei ole aiemmin ollut tietoinen.

Colm Toibinin tapa käyttää edellä mainittuja elokuvia Noran ja hänen poikiensa mielenliikeiden kuvastajina on yksinkertaisesti jäätävän tyrmäävä ja vasta nyt, tätä kirjoittaessani, näen kaasuvalon koko kolkkouden ja julmuuden. Vasta nyt tulevat ahdistavat ajatukset surusta, joka sekään ei vanhenisi, vaan pysyisi samana vuosikymmenestä toiseen. Ja juuri nyt, näiden sanojen kohdalla, lakkaan epäröimästä, onko Nora Webster hyvä romaani. Ei, ei se ole hyvä. Se on huikea. Sen tie tajuntaani ei ole ollut suora, mutta juuri nyt  jotakin pääsi perille. Jotakin, jota kuvaa vain yksi sana, joka ei tarvitse määreitä ympärilleen. Varmaan jo arvasitkin, että se sana on mestarillinen.

*

Mauricen kuoleman myötä Noran taloudellinen tilanne on heikko ja hänen on pakko mennä töihin siitä huolimatta, että hän kokee töihin menon henkilökohtaisen vapautensa menetyksenä. Elämän julmiin tosiasioihin kuuluu, että surua tai ei, ilman rahaa ei voi elää. Töihin paluu samaan työhön, jossa Nora oli nuorena tyttösenä on paluuta menneisyyteen. Tylsähkö toimistotyö ei vaadi Noralta enempiä ponnistuksia. Noran sitä huomaamatta siitä tulee kuitenkin lautturi, joka sitkeästi keinuttaa häntä kohti vastarantaa, jolla olevassa kyltissä lukee Elämä.

Kuitenkin vasta laulutunneista ja musiikista tulee Noralle todellisia suruvirran yli kuljettajia. Laulutunneilla Nora löytää, kenties ensimmäistä kertaa elämässään, jotakin täysin omaa. Jotakin, johon ei liityä ainoatakaan muistoa Mauricesta. "[i]t was not merely that Maurice had no ear for music, and that music was something they had never shared. It was the intensity of her time here; she was alone with herself in place where he would never have followed her, even in death."

Musiikki täyttää Noran tavalla, johon mikään sitä ennen ei ole kyennyt. Nora matkustamaan Dublinin musiikkiliikkeisiin ja alkaa kerätä levykokoelmaa. Erään LP:n kantta katsoessaan hän äkkiä toivoo järjettömän voimakkaasti, että hän voisi olla levynkannessa oleva, selloa soittava tyttö. Noran kautta Toibin nostaa esiin sen ihmisestä riippuen järkyttävän tai helpottavan ajatuksen, että se, mitä olemme on pitkälti sattuman kauppaa. Kaikki voisi  yhtä hyvin olla toisinkin.  Jostakin syystä olemme, ketä olemme, mutta voisimme olla aivan toisiakin ihmisiä. Jossakin toisessa maassa eri-ikäisinä ja eri sukupuolta edustavina. Voisimme olla pianisteja tai syvänmerensukeltajia. Voisimme olla kodittomia tai hollywoodilaisia näyttelijöitä. Voisimme olla olemassa useammilla toisilla tavoilla kuin mielikuvituksemme pystyy edes keksimään. Ajatus on huikaiseva, se maistuu vapaudelle, jonka ympärillä on vankila, sillä me olemme kuitenkin tässä. Ihan juuri tässä, kuten Nora on 1960-luvun Irlannissa.

Musiikin kautta Noran on mahdollista nähdä elämä myös sellaisena kuin se olisi voinut olla. Musiikki on mahdollisen elämäntarinan aluetta. Sellokonsertto vaihtuu kuitenkin aivan toisenlaisiin ääniin, kun Pohjois-Irlannin Derryssä brittiarmeija ampuu yli 20 roomalaiskatolista oikeuksiensa puolesta marssinutta mielenosoittajaa. Verinen sunnuntai, jota seuraa brittisuurlähetystön tuhopoltto Dublinissa. Noran suru, kansakunnan suru, toisiaan vastaan olevien ihmisten suru. Noran poliittisesti aktiivinen tytär kadoksissa. Yleinen ja julkinen tunkeutuvat osaksi Noran kotia ja henkilökohtaista elämää. Sysäävät LP-levypinot kumoon. Elämän todellisuuden piilopaikat lakkaavat olemasta.

Toibin täydellistää Noran elämänkohtalon teoksen lopussa vahvan symboliikan kautta.  Vaikka lukiessani olin paikoin epävarma sen suhteen, onko Toibin mennyt Nora Websterin tietynlaisessa minimalistisuudessa jo liian pitkälle, on tämä teos hivuttautunut lähemmäksi minua kuin Cushin rannikolla päivästä toiseen kiviä vasten murtuvat aallot.  Nora on henkilöhahmo, joka jää lukijan mieleen rasahtelemaan kuin hiljaksiin takassa palavat puut. Colm Toibin on kirjoittanut romaanin, joka lähenee täydellisyyttä. Harvoin on kertomatta jättämisellä kerrottu niin paljon kuin tässä romaanissa. 


Colm Toibin: Nora Webster (2014)
Penquin Books


29 kommenttia:

  1. Voi, miten hienosti kirjoitit. Tuntuu kuin välittäisit romaanin tunnelman aika lailla täysin -- enkä ole tätä teosta edes lukenut. Eilen sormeilin tätä Akateemisessa, mutta jätin vielä hyllyyn. Kerään nyt lukulistaa irlantilaisista kirjoista itseäni varten ja tämä kyllä pääsee listalla aika korkealle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi Katja, varmasti tulee mielenkiintoinen tuosta irlantilaisen kirjallisuuden lukulistastasi. Mietin tässä, että minulla taitaa olla jonkinlainen etukäteistunnelmallinen odotus irlantilaisen kirjallisuuden suhteen. Tuulta ja merta. Muistelin Nora Websteriä lukiessani myös O'Farrellin Varoistus tukalasta helteestä -romaanin loppua, josta pidin kovasti. Sinä et siitä tainnut yhtä innostunut olla tai voin muistaa väärinkin.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  2. Miksiköhän tätä kirjaa ei ole suomennettu...Olen pitänyt molemmista kirjoista, jotka Toibinilta olen lukenut, mutta eritysien paljon novellikokoelmasta Äitejä ja poikia.

    Tämä on selvästi krijaj juuri minulle. Tämä voisi olla sen jälkeen kirja ystävälleni, joka vieläkin istuu miehensä vuoteen äärellä sairallassa ja jolta sain eilen viestin: "Ei mitään toivoa. Se on jo aivoissa." Koska hän on venäjän opettaja ja kiinnostunut minun kauttani venäläisistä runoilijoista, ostin hänelle Pelon Jakapäiväinen elämämme. Jos se veisi hätnä enemmän elämään sitten kun...toisaalta vertaistukea/vertaiskärsimystä ei voita mikään.

    " Noran sitä huomaamatta siitä tulee kuitenkin lautturi, joka sitkeästi keinuttaa häntä kohti vastarantaa, jolla olevassa kyltissä lukee Elämä." Musiikki voi olla lautturi, ystävät voivat olla sitä, ja lisäksi muistot ja just hetkeen sopiva kirja.

    Tämä kirja kiinnostaa minua. Irlantikin kiinnostaa, sillä olihan siitä tulla meille monen vuoden kotimaa. Mieheni seuraavat pyöreät vietetään Atlantin rannalla Galwayssa. Jos ehdit, lue Regina McBriden kirja Ennen Sarastusta. Siinä on paljon Galwaysta...

    Nora Webster on ilmestynyt vasta 2014 eli se saattaa saada piankin käännöksen.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, luulin, että tämän käännös olisi tulossa tänä vuonna, mutta en nyt tiedä, mistä tuon ajatuksen sain päähäni, kun en ole vielä edes tutustunut tämän vuoden kirjakatalogeihin.

      Tämä tosiaan voisi olla ystävällesi tematiikkansa puolesta. Toisaalta en tiedä, jaksaako tätä surun keskellä lukea. Joka tapauksessa tässä toivo nousee hienovireisesti ja -varaisesti, että siinä mielessä tämä on elämää vahvistava teos.

      Panen mieleeni nimen Regina McBride. Hän on minulle ihan uusi tuttavuus.

      Voimia sinulle Leena tukea ystävääsi raskaina aikoina.

      Poista
    2. Omppu, minä olen ihan sekaisin kahden suurimman kustantamon kirjoista, sillä ne yhidstetyt nettisivut etc. Olen hukassa. Jos huomaat tämän suomennoksen, vinkkaa minulle, kiitos <3 Onneksi vielä on kustantamoita, joilta tulee paperiset katalogit...

      Ei jaksa. Ke klo 13.20 hänen miehensä kuoli. Nyt olen kirjoittamassa osanottokorttia, ja lyhyet meilit on vaihdettu.

      Se on vaan niin hieno kirja, ainakin jos kiinnostaa Irlanti ja sen mytologia. Ei ihan kesy juttu.

      Kiitos <3 Minulle, joka tulvin sanoja, tuli nyt sellainen olo, että ei ole sanoja. On vain hiljaisuus.

      Poista
    3. Leena, itse en oikeastaan seuraa mitään katalogeja. Suomalaisten kirjojen ja käännösten kohdalla saan usein tietoni muista blogeista. Vinkkaan toki, jos vaan muistan, mutta muistamiseeni ei ole luottaminen.

      En osaa muuta kuin toivottaa sinulle voimia tukea ystävääsi suuressa surussa. Silloin kun sanoja niin kovasti kaivattaisiin, ne pakenevat täysin. Varmasti kuitenkin myös sanaton lähelläolo voi lohduttaa.

      Poista
    4. Hyvänen aika nainen: Sinähän olet hulluna tähän kirjaan! Milloin olet kirjoittanut romaanista romaanin, nyt olet. Nyt jsut, kun minä päätin olla Tóibínin tyyliin vähän minimalistinen, vaikka hän ei oikeasti ole minimalisti, antaa vain muiden saada sellaista vaikutelmaa.

      Jumalattoman hyvää tekstiä ja kerrankin sinä ihan tunteella. Minun olisi pitänyt kirjoittaa tämä: "Romaanin alussa Nora käy perheen kesätalossa Cushissa. Hän haluaa myydä talon. Se tuntuu samalta kuin möisi siellä vietettyjen kesien muistot, yhteisten vuosien aikakauden. Repisi valokuvat pois albumista, tuijottaisi liiman tummentamia läikkiä. Hyvästi kesät. Hyvästi retket rannalle. Hyvästi tuuli, uimapuvut ja picnic-kori. Hyvästi kokonainen aikakausi ja sydämen juuret. Jääkää ja maatukaa. Kun oikein siristelee, voi nähdä taivaanrannassa häämöttävän palan tulevaa. Sen varjo osuu Noran kotiin. "In future, once the boys went to bed, she might have the house to herself more often. She would learn how to spend these hours. In the peace of these winter evenings, she would work out how she was going to live."

      Waude ja hyvä sinä<3

      Poista
    5. En kyllä ollut koko aikaa hulluna, vaan hullaannuin sivu sivulta lisää, niin että lopussa sitä sitten jo olinkin. Jännä nähdä, minkälaisen vastaanoton tämä saa, kun on nyt ilmestynyt suomeksi.

      Hauskaa kun sanot, että kerrankin kirjoitan ihan tunteella, kun omasta mielestä olen kirjoittanut vähän liiankin usein tunteella. :) :) Kiitos Leena.

      Poista
  3. "Naapurissa soitetaan pianolla mollisävelmää, eikä ulkona leiki kukaan. Puut pudottavat lehtensä väristen, sillä Nora Websterillä on suurta surua." Voi että!!! Jo tuosta pätkästä lumouduin, ja tiedän tulevani rakastumaan tähän kirjaan. Nyt pakahduttaa.

    Colm Tóibín on huikea, hämmästyttävä ja hieno kirjailija. Ja kun puhut mestarillisesta ja täydellisyyttä hipovasta romaanista, uskon sanasi yhtään yskähtelemättä. Minusta Tóibínin hienovireisessä ja vähäeleisessä kirjoitustyylissä on jotain sellaista taikaa, jota on sanoin vaikeaa selittää. Sinä onnistut siinä, mutta sen arvasinkin - senkin ihana kirjoittajavelho! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, tuo lainaamasi pätkä oli se tunnelma, jota tuota kirjaa lukiessani koin. Se on omia ajatuksiani sanoiksi puettuna.

      Nora Websterin kanssa olin tosiaan välillä aika rajoilla, että minne puolelle tämä kääntyy. Kohosi tämä sitten kuitenkin ja komeasti kohosikin. Pitää olla todella taitava kirjoittaja (jota Toibin luonnollisesti on), että pystyy kirjoittamaan tämän kaltaisen teoksen ja pitämään lukijan otteessaan. Pidän juuri tuosta, että hyvin vähän kerrotaan sanojen avulla ja että merkitykset nousevat paljolti myös siitä, mitä jätetään sanomatta.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
    2. Niin ymmärsinkin, että luin sinun ajatuksiasi. ♥ Ja tuota minäkin Tóibínin tyylissä ihailen: että melkein enemmän kerrotaan sanattomasti kuin sanoilla.

      Onpa täällä muuten ihan erinäköistä kuin ennen, ihan piti hieraista silmiä, että tulinko oikeaan paikkaan. :) Pidin kovasti entisestäkin, mutta nyt täällä on valoisaa ja raikasta -- keväistä! ♥

      Poista
  4. Kirjoitat tästä kirjasta niin upeasti ja houkuttelevasti, vau! Olen pitänyt kovasti kahdesta Tóibínilta lukemastani kirjasta, etenkin Brooklynista, joten tämäkin on päässyt lukulistalleni. Viimeksi tilasin itselleni Watersin The Paying Guestsin sen jälkeen, kun sinä siitä kirjoitit, joten päätyyköhän myös Nora Webster pian ostoskoriini?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura ja apua. Toivottavasti pidät tuosta Watersista. Se ei kyllä ole Watersin paras ollenkaan - tämä vaikutelma vaan vahvistuu, kun lukemisesta on jo kulunut enemmän aikaan. Kuitenkin tuo sensaatioromaanipuoli on minusta hyvin kiinnostava ja Waters toteuttaa sen taidokkaasti.

      Nora Webster on surun ja hiljaisuuden kirjallisuutta. Se kertoo siitä, mistä kertominen on melko lailla mahdotonta ja Toibin onnistuu hienosti.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  5. Tämä vaikuttaa huikealta! Toibin on minulle kirjailijana vielä vieras, mutta toivottavasti ei ole kauan. Yksi hänen romaaninsa odottaa kirjahyllyssäni lukemistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En itsekään ole lukenut kuin kolme Toibinia. Ensimmäinen oli Brooklyn, johon on helpompi päästä sisään kuin tähän Nora Websteriin. Tämän lukemisessa on minusta hyötyä siitä, jos Toibinin tyyli on jo tuttu. Toinen Toibinilta lukemani oli The Testament of Mary - pieni teos, mutta valtava sisältö.

      Suosittelen kyllä tutustumaan Toibiniin. Sanoisin, että hänessä on ainesta vaikka Nobel-voittajaksi. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  6. Toisinaan tunnen kirjoituksiasi luettuani kyvyttömyyttä sanoa mitään. Tulee sellainen olo, että sanoja ei ole. Että sinä olet sanonut jo niin paljon. Saatan lukea tekstiäsi uudestaan tai vain odottaa. Joskus menen pois ja palaan hetken päästä takaisin. Sillä kuitenkin tekee mieli sanoa jotakin, kertoa että sanasi ovat aiheuttaneet mielenliikkeitä ja väristyksiä. Niin nytkin. Kirjoitat mestarillisesta romaanista mestarillisesti, mutta muuta en kai sinulta odottaisikaan: romaania en ole lukenut, mutta sinun kirjoituksesi kantaa kyllä sen täydellisyyttä lähentelevän voiman. Ehkä minunkin mielessäni rasahtelevat nyt ne hiljakseen palavat puut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, voin sanoa, että minulla on ihan sama juttu sinun tekstiesi kanssa. Nyt olen ollut matkalla ja olen ihan jäljessä blogien lukemisen suhteen, mutta huomasin että olet kirjoittanut Fredrika Runebergin rouva Boijesta ja sitä olen tulossa lukemaan, kunhan vaan suinkin ehdin. Tuon matkan vuoksi ovat tässä nyt erinäiset asiat hieman kasaantuneet.

      Luulen, että Toibin on niitä kirjailijoita, joista saattaisit pitää kovastikin. Sinulla kun on tuulia, niin Toibinilla on niitä myös. Irlannin rannikolla tuulee paljon. Aallot ja kivet. Meren tuoksi. Jos joskus kaipaat karun kauniin luonnon kosketusta, niin sitä löytyy Toibinilta.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
    2. Omppu, olet <3 Toivottavasti sinulla oli hieno ja antoisa matka! Täälläkin on niin uudella tavalla hienoa - ihana tuo hehkuva kukka! Ja oi tuulia, oi Irlantia... Ehkä me joskus kohtamme, minä ja Toibin.

      Tervetuloa kamariin kun ehdit, siellä se odottelee, ilahtuu aina kun piipahdat mutta ei hoputa <3

      Poista
    3. Muutin vähän blogin ulkonäköä kevään kunniaksi. Nyt kai on jo kevät? Sovitaan niin, vaikka ulkona onkin pelkkää harmaata ja tihkua.

      Poista
  7. Hienosti ja tunnelmia luoden kirjoitat tästä kirjasta. Itse olen vielä Toibin-untuvikko - kumaakaan suomennetuista teoksista en ole lukenut, vaikka ne hyllystäni.löytyvätkin.
    Odotan kyllä lukukokemuksia kovasti.

    Kiitos tästä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa Kaisa Reetta, sinulla on paljon hyvää luettavaa odottamassa. Tosin kyllä sitä minullakin vielä riittää. Toibin on kirjoittanut suunnilleen 10 teosta ja vasta kolme niistä olen lukenut.

      Etukäteisaavistukseno sanoo, että Toibin on sinun kirjailijasi. Toivottavasti pian nähdään, olinko yhtään oikeassa. Itse tosiaan luin ensimmäisenä Brooklynin, joka minusta on oikein hyvä teos aloittaa Toibiniin tutustuminen. Jos en olisi lukenut sitä, olisin saanut vähemmän irti Nora Websteristä.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  8. Kiitos taas hienosta tekstistä. Kuka on Nora? Henkilö, joka jää mieleen rasahtelemaan. Omppu, ei sitä sen paremmin voi sanoa. Tämä romaani hienosti vie henkilöihin, jotka ovat sidottu aikaan ja tapoihin, joilla on ulkoinen elämä ja sisäinen elämä. Joskus ne kohtaavat, kuten tässä viivyttelyyn houkuttelevassa romaanissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija. Tämä on kyllä helmi teos. Pitää varmaan jossain vaiheessa lukea vielä suomeksi. Minulle tämä oli myös hyvin visuaalinen teos, josta mieleeni on jäänyt paljon kuvia. Se on myös merkki siitä, että teos on puhutellut. Siis se, että sen muistaa kuvina.

      Poista
  9. Tämä ei kyllä nyt saanut yhtään kyyneltä vierähtämään. Surukirja, eikä minkäänlaista tunnetta värähtänyt. Kyllä Brooklyn oli enemmän minun makuuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nora Webster on minimalistisempi kuin Brooklyn ja sen vuoksi altis sille, että lukeminen menee pieleen. Näin koin. Minulla oli tämän kanssa omat epäilykseni, mutta lopuksi tämä kuitenkin nousi ja alkoi hienosti liitää. Tuntui, että koko tunnemaasto sieltä nousi ja kohosi ja sitten teki mieli vaan huokaista syvään ja olla kiitollinen, että on näin hienoa kirjallisuutta. Harmillista, että sun kokemus oli mitäänsanomaton. Välillä niin vaan käy. Kiitos mielipiteestäsi!

      Poista
  10. Upea kirja!

    Eniten minua miellytti kaksi asiaa. Surua tässä kirjassa oli kuvattu lakonisesti, ei tunnemyrskyjen vaan pienten arkielämän tapahtumien kautta. Siksi tämä kirja ei ollut raskas lukea, eikä millään tapaa pateettinen. Se vaan on kirja arkielämästä, sen järjestelemisestä uudessa elämäntilanteessa. (Itse asiassa nyt kun kirjoitin tämän lauseen, muistin, että jossain toisessakin kirjassa Toibín konkreettisesti laittoi kirjan päähenkilön vastaavanlaiseen tilanteeseen, elämän uudelleen järjestelemiseen.)

    Toinen syy, miksi pidin kirjasta niin paljon, oli kirjan päähenkilön kuvaus. Ristiriitainen ja monitahoinen, eikä aina niin tykättävä ihminen. Inhimillinen.

    Pidin myös valtavasti jaksoista, joissa kuvailtiin musiikkia ja elokuvia.

    Kirjassa oli myös yksi aivan ratkiriemukas jakso. Siinä Nora lähtee ystävättärensä avustajaksi järjestämään pubivisaa naapurikaupunkiin. Voi hyvänen aika, että se oli mehukas kohtaus!

    Tämä kirja on suosikeistani koskaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että Nora Webster oli mieluinen. Kuten kirjoitit niin tässä on paljon sanottu niin, että ei ole sanottu suoraan. Pidin myös kovasti noista elokuvajutuista, jotka tukivat tarinaa ja toivat lisäulottuvuuksia.

      Kiitos paljon kommentistasi!

      Poista
  11. Kiitos tästä arviosta, hienosti kirjoitettu! Luin peräti 22 eri blogiarvioita ja päädyin nostamaan omasi. Hieman jälkijunassa kirjoitettu blogini Colm Toibinista: http://kulttuurikorppikotka.blogspot.ie/

    VastaaPoista
  12. Voi kiitos paljon. Olipa mukava yllätys saada kehuja tästä tekstistä. Tulen vierailemaan blogiisi.

    VastaaPoista