lauantai 22. marraskuuta 2014

Varjoisien kujien Finlandia

Finlandia-palkinto sitä ja tätä. Finlandia-ehdokkaat ja pälä pälä. En veikkaa F-kilpailun voittajaa, enkä edes kommentoi ehdokasasettelua. Haluan kertoa, ketkä kaksi kirjailijaa olisi mielestäni pitänyt valita ehdokkaaksi ja miksi. Tämä kirjoitus on siis oma henkilökohtainen varjoisien kuvien marginaalipostaukseni ison F:n ympärillä.

En ole lukenut ollenkaan kaikkia tänä vuonna ilmestyneitä kotimaisia romaaneja. Miten olisinkaan voinut ehtiä. Miten olisinkaan edes voinut kiinnostua kaikista suomalaisista vuoden 2014 uutuuskirjoista. Kenties useampikin mehukas tapaus on mennyt sivu suun, eikä tässä postauksessa siten ole kovinkaan kummoista objektiivisuuden leimaa. Eipä sitä usein kyllä ole hienommissakaan pippaloissa, vaikka usein asia saadaan puettua niin kuin tuollainen leima löytyisi. Minä en pue, enkä riisu, vaikka roolivaatteet ihan hauska juttu ovatkin.

Asiasta ehdokkaisiin.


En tunne Tommi Melenderiä henkilökohtaisesti, eikä minulla ole mitään muuta syytä nostaa hänen teostaan Kylmä sota esiin kuin se, että se olisi todellakin ansainnut olla F-ehdokkaana. Se ei ole täydellinen kirjallinen teos (jos sellaista ylipäätään on olemassakaan ja noin ylipäätään täydellisyys on aika tylsää). Sitä vaivaa tietynasteinen, hankalasti määriteltävä kaunokirjallinen kankeus, jonka Melender olisi voinut höylätä pois.

Kylmässä sodassa riemukasta on, että se saa lukijan synapsit tanssimaan. Se liukuu ja luikertelee ajassamme ja aiheuttaa epämukavuutta. Sitä lukiessani tuskastuin aika ajoin ja pistin sen syrjään lukeakseni jotain muuta välillä. Kylmä sota söi kuitenkin hapen muista kirjoista. Se vaatii näkemään ja ajattelemaan. Se on performanssi, jonka ohitse ei kuljeta kokematta muutosta pääkopassa.

Kylmää sotaa lukiessani koin suhteellisen vahvasti, että sitä ei ole tarkoitettu kaltaiselleni lukijalle, Se ei kuitenkaan estänyt minua viehättymästä teoksessa esitetyistä kysymyksenasetteluista. Yksi hyvän teoksen merkki onkin juuri se, että se voittaa puolelleen myös muut kuin oletetut ideaalilukijansa. Kylmä sota on hengästyttävä, se tykittää nopeammin kuin lukija ehtii ajatella. Se synnyttää ylenmääräistä täyttymystä.

Jos et usko, mitä sanon, lue Kylmä sota -bloggaukseni kommentit. Jos teos kirvoittaa keskustelua siihen malliin kuin Kylmis (rakkaat lapset ja lempinimet, you know) teki, se on osoittanut olevansa _____________________ (täydennä tähän).

*
Kirjavuotta 2014 taakse päin muistellessani nousee erityisesti yksi kotimainen teos mieleeni ja huomaan sen kulkeneen mukanani ajatuksissani. Tehneen minuun saaristotuulen tuoksuisen pesänsä.


En tunne myöskään Katja Kaukosta ja hänen teoksensa tässä esiinottamiseen ei ole muita syitä kuin Kohinan itsensä ansiot.

Kohinassa Kaukonen muuntaa pariisilaiskaduilta tutun kaupunkiflanöörin saaristolaisflanööriksi. Mies, Alvar nimeltään, vaeltelee saarella ja kasaa elämäänsä. On tuulta, suolaista raikkautta. On keveää yliluonnollisuuden tuntua ja mystisesti ilmestyviä kirjeitä. Saari on pakopaikka. Saari on vankila. Se rajaa ja pakottaa, se imeytyy askeleisiin.

Alvar on menettänyt paljon. Kenties myös tehnyt jotakin kauheaa. Hän muistelee, muistaa mitä muistaa. Ehkä asioita, jotka tapahtuivat. Ehkä asioita siinä muodossa, miksi muistelu on ne muuttanut. Muistelu tai psyyken mekanismit. Alvarin mukana lukija kulkee omaan väistämättömyyteensä. Saarella on laakeaa. Tie on pysty. Meri ja pää kohisevat. Meren suola kohisee. Jatkuvaa äänellistä häiriköintiä.

Siinä missä Kylmä sota vastustaa lukijan samaistumista henkilöhahmoihin Kohina tekee lukijastakin Alvarin. Kuljen Alvarin kanssa. Alvarissa alvariinsa. Alvar minussa. Tämä maailma ja tässä maailmassa kulkeminen. Usein on sumuista, joskus tuulee monena päivänä peräkkäin niin, että ihminen ei pysy suorassa ollenkaan. Pätkiä Pentti Saarikosken runosta. "Maailmat nousivat syvyydestä / liikkuivat lävitseni / särkyivät." Runominä istuu sinisellä jakkaralla, ei kulje minnekään. Alvar istuu kulkemalla. Saarella hän päätyy runominän maailmaan, joka "on täynnä väsymystä" ja kysyy mielessään: "Minne  ylipäätään menevät laulut joita kukaan ei enää laula."

*


Nämä kaksi ovat minun nämäni. Ottakaa ja nämätkää. 




14 kommenttia:

  1. Juuri niin, Omppu: objektiivisuus on taiteen "arvottamisessa" aina silkkaa harhaa, sekä pienissä että suurissa pippaloissa. Ehkäpä suurinta objektiivisuutta onkin se, että sen myöntää. Minäkään en juuri voi enkä halua kommentoida ehdokasasetteluita, en tänä vuonna enkä yleensäkään, koska en koskaan ole lukenut kuin jokusen kotimaisen uutuuden. Nyt olen silti subjektiivisen iloinen erityisesti Graniittimiehen ehdokkuudesta, koska se oli itselleni hieno ja voimakas kokemus. Myös Kultarinnan ympärillä on jotenkin lempeää säteilyä, vaikka en olekaan sitä vielä lukenut. Aion kyllä, se on odottanut hyllyssäni jo keväästä... No niin, tämä tästä.

    Selvää on, että ehdokaslistoilta puuttuu aina monta ansiokasta teosta, ainakin muutama. Varjoisien kujien Finlandiat ovatkin siksi enemmän kuin paikallaan! Kulkekaamme vain hämyisiä teitämme ja kohotelkaamme esille niitäkin hyviä ja tärkeitä teoksia, jotka humupippalot unohtavat.

    Kaukosen tuotanto on minulle vielä kokonaan valitettavan tuntematonta. Hyllyssäni väräjävät kuitenkin Vihkivedet, joten jossakin vaiheessa tämä puute alkaa ainakin sen kautta korjaantua. Ja oi voi, tuo Melenderin teos kiusaa nyt mieltäni taas, muistan hyvin sen kirvoittamat keskustelut... Ehkäpä rohkenen tarttua siihen jonakin hetkenä? Jos näin, niin kiitos on sinun!

    Hieno kirjoitus sinulta, jälleen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä kuitenkin näen tiettyjä objektiivisiakin taiteen kriteerejä tai ainakin siinä mielessä, että ne ovat erotettavissa subjektiivisista kriteereistä. Nämä kaksi teosta, jotka tässä mainitsin ovat minusta ihan omista mieltymyksistäni riippumatta hienoja teoksia ja F-ehdokkuuden arvoisia kaikin puolin. Sen lisäksi ne puhuttelivat minua kovasti, joka on tietysti plussaa.

      Paljon on hienoja teoksia, joista en itse innostu, mutta tunnustan kyllä niiden kiistattomat ansiot.

      Minulla on sellainen kutina, että tykkäisit Kaukosesta. Kohinan sumuisassa merituulessa on jotakin läheistä tapaasi kirjoittaa. Kylmä sota taas - se nyt on niin pirun inspiroiva pläjäytys, että pystyisin tuskin istualtani lukemaan kirjoitustasi siitä.

      Poista
    2. Kuule, olet ihana kun väität kauniisti vastaan ja muistutat tietyistä tosiasioista. Tottakai on olemassa myös objektiivisia kriteereitä ja asiantunteva lukija osaa kyllä ohittaa omat subjektiiviset mieltymyksensä ainakin osittain. Silti taiteen kokeminen on minusta aina myös äärettömän subjektiivista eikä yhtä ainoaa totuutta ole. Mutta sepä juuri onkin se rikkaus. Ja niin, kyllä minustakin esim. juuri Graniittimies on myös omat mieltymykseni ohittaen hieno kirja.

      Kaukosen tuotantoon varmastikin tutustun. Sumuiset merituulet kuulostavat hyvin houkuttelevilta... Ja hih, ajatus sinusta hyppimässä Kylmän sodan äärellä on niin riemastuttava, että minun lienee luettava se jo siksi! En tosin usko kykeneväni likimainkaan yhtä riemukkaan revittelevään kirjoitukseen kuin sinä :)

      Poista
    3. Kiitos kauniista sanakäänteistäsi. :)

      Tämä objektiivisuus-subjektiivisuus on sellainen asia, johon usein tartun, koska ajattelen, että pitää pystyä taiteen kokijana näkemään myös subjektiivisen yli tai ainakin minun pitää pystyä siihen kirjallisuuden osalta, koska sen tulkintaan olen saanut koulutukseni. Tämä ei minusta tarkoita mitenkään subjektiivisen väheksyntää tai poissulkemista, enkä sinänsä voi tietenkään edellyttää sitä kuin itseltäni.

      Onkin tietyllä tavalla riemukasta mennä vaikka taidenäyttelyyn, koska siellä voin vaan huudahdella "wau onpas hieno," koska en omista kuvataideanalyysiapparaattia päässäni, niin voin vaan liidellä subjektiivisuuden pilvikartastossa.

      Sinä kirjoitat aina niin hienoja teksteja. Ihan todella todella näin on. Minä olen enemmän kameleontti, joka ei väliin voi vastustaa riekunnan kutsua. Rikkautta nämä eri tavat.

      Poista
  2. Vaikuttivat kumpikin hyviltä. Luen harmittavan vähän kotimaista kirjallisuutta. Pitäisi lukea enemmän. Kinnusen neljäntienristeys on hyllyssä, mutta en ole ehtinyt lukemaan. Hauska nähdä kuka voittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen blogin aloittamisen myötä alkanut lukea enemmän kotimaista kirjallisuutta. Monia hienoja teoksia on tullutkin vastaan.

      En tänä vuonna tosiaan ole kovin innostunut F-kilpailusta. Ei se ole pelkästään ehdokkaiden syy, ei nyt vaan jotenkin iske.

      Poista
  3. Kuten edellä MrRainfold, minäkään en juuri lue kotimaista. Tänä vuonna tein poikkeuksen ja olen lukenut peräti 3. Oma suosikkini on mukana ja toivon menestystä. Olen uskonut kirjaan alusta lähtien luettuani. Siinä on hieno joululahja. Minua häkellytti toinen K eli Kohina ei ole mukana! Toisaalta en ymmärrä Tuulen vihojen puuttumista, en pidä kirjailijaa kevyen sarjan kirjoittajana. Tuosta sinun toisesta totean, että en lukisi sitä. Blogia katsoin alussa muutaman kerran ja en pitänyt omahyväisyydestä. Kirjojen tekijänä tunnen nöyryyden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sullahan on sitten ollut hurja kotimaisten kirjojen vuosi. :) En itsekään ole paras kotimaisen kirjallisuuden lukemisessa ollenkaan, mutta blogin aloittamisen myötä olen lukenut enemmän myös kotimaista. Ihan riippumatta siitä, mitä on ehdolla, on minusta mukavaa miettiä omia ehdokkaitaan ja siksipä tämän postauksen teinkin.

      Olen aiemminkin törmännyt ajatukseen Melenderin ylimielisyydestä. Itse en koe asiaa niin. Jos hän kirjoittaisi jossain muussa maassa kuin Suomessa, luulen, että vastaanotto olisi paljon suurempaa.

      Poista
  4. Kaukonen on minulle vielä tuntematon, häntä ja tätä kirjaa on suitutettu niin moninaisesti, että alkaa kiinnostaa. Tutustun häneen vielä ...

    p.s.: Hankin DeLillon Omegapisteen alesta ja luin jo prologin, ajatus alkoi lentää heti! :) Säästän herkkukirjaa vielä hetken <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuskin maltan odottaa postaustasi Kaukosesta. Ja Omegapisteenkin aiot lukea. Voi hurja. Siinä vasta teos, joka tosiaankin saa ajatukset lentelemään. Onneksi kirjat ovat säilyviä esineitä. :)

      Poista
  5. Kylmää sotaa en ole lukenut, mutta voi että Kohina on hieno!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylmä sotakin on hieno. Nämä kaksi ovat erinomaisen hieno kaksikko.

      Poista
  6. Minä voisin liputtaa Kohinan palkitsemisen puolesta jo ihan pelkästään Kaukosen Vihkivedet-novellikokoelman lukemisesta aiheutuneen euforian johdosta. Kohina on tilattu- tai siis vienosti toivottu joululahjaksi. Odotukset ovat kovat :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen lukenut Kaukoselta vain Kohinan, joten en osaa verrata sitä hänen muihin teoksiinsa. Ihmettelen kyllä suuresti, että Kohinasta ei ole noussut suurempaa kohinaa. Toivottavasti pidät, kun sen käsiisi saat. Kiitos kommentista.

      Poista