Siirry pääsisältöön

Eleanor Catton: The Luminaries (Valontuojat)


Aurinko jousimiehessä

Jossa Omppu tiivistää Valontuojien juonen kahteen lauseeseen juonta paljastamatta; kertoo melkein jättäneensä Valontuojat kesken; pohtii Valontuojien viktoriaanisuutta; kokee ristiriitaisuutta; kertoo Cattonin romaanin tuoneen huikaisevaa valoa omaan elämäänsä

On vuosi 1866 ja skotti Walter Moody saapuu uusiseelantilaiseen Hokitikan kaupungiin etsimään kultaa. Hän asettuu Crown-nimiseen hotelliin, jonka tupakkahuoneessa hän tapaa 12 miehen seurueen, jonka jokainen jäsen vuorotellen kertoo oman näkemyksensä kaupungissa sattuneista tapahtumista. Tämän kuvaamiseen Catton käyttää 832 sivua. Kunnioitettava sivumäärä, jonka runsaudesta voidaan olla montaa mieltä.

Minussa Valontuojat herätti ristiriitaisia tunteita. Cattonin teksti on täyteläistä, rikasta ja kermaisen rehevää. Samanaikaisesti teos on monin paikoin suorastaan tylsä, henkilöhahmot etäisiä ja teoksen kierteinen rakenne puuduttava. Mietin Valontuojien kesken jättämistä useampaankin kertaan, mutta sen lukemista loppuun puolsi kolme merkittävää seikkaa. Näistä ensimmäinen on se, että Catton voitti Valontuojilla Man Booker -palkinnon. Toinen taas se, että Valontuojat on yksi Kesä ilman miehiä -lukuprojektiini valitsemistani teoksista. Kolmanneksi Valontuojat on mainio viktoriaanisen romaanin pastissi.

Lukemani pokkaripainoksen takakannessa Valontuojista todetaan, että se on "a pastiche of the Victorian sensation novel in the same smart yet playful vein as Sarah Waters." Itse en kyllä löytänyt Valontuojista kovinkaan kummoisia yhteyksiä Sarah Watersin romaaneihin. Toki Watersin romaaneissakin on viktoriaanisen romaanin piirteitä, mutta niiden rakenne, henkilöhahmojen kuvaus ja romaanihenki ovat jotakin aivan muuta kuin Cattonilla.

Catton sijoittaa Valontuojien tapahtumat viktoriaanisen romaanin kulta-aikaan, jona yleisesti pidetään vuosia 1850-1870. Romaani kiertyy erityisesti kolmen henkilön ympärille. Crosbie Wells on erakkona elänyt mies, joka eräänä päivänä löytyy kuolleena mökistään. Anna Wetherell on opiumista riippuvainen prostituoitu, josta kukaan miesseurueen jäsenistä ei voi olla puhumatta. Emery Staines on rikas nuorimies, joka on kadonnut jäljettömiin. Nämä kolme romaanihenkilöä jauhautuvat Valontuojien henkilöiden puheessa yhä uudestaan ja uudestaan ja heistä paljastuu milloin mitäkin puolia. Ajallisesti Valontuojat liikkuu niin eteen kuin taakse päinkin, joka onkin nerokas ratkaisu, koska silloin kaikki henkilöhahmot - myös jo teoksen nykyajassa kuollut Crosbie Wells - pääsevät ääneen.

Valontuojista löytyvät kaikki viktoriaanisen romaanin tyyppipiirteet. Se sisältää sekä murhamysteerin, että rakkaustarinan. Sen kuvastoon kuuluvat salaisuudet, väärät identiteetit, opium, kadotetut aarteet, tunnustukset, paljastukset sekä naiskysymyksen esiinnousu. Myös Cattonin tapa kuvata romaanin henkilöhahmoja kaikessa perusteellisuudessaan heidän puhetapaansa, luonteenpiirteitään ja vaatetustaan myöten on hyvin viktoriaanista. Valontuojista löytyy myös kaikkitietävä kertoja, joka tekee paikoin itsensä hyvin näkyväksi ja esimerkiksi toteaa, että eipäs nyt annetakaan tämän henkilön puhua asiasta enempää, kun hänen kertomistapansa on kovin heikko, joten siirrytään toisiin tapahtumiin. Kertoja muistuttaa lukijaa siitä, että kyseessä on fiktiivinen konstruktio ja Valontuojat tuokin mieleeni koulunäytelmät pahvisine kulisseineen. Valontuojissa niin henkilöhahmot kuin tapahtumatkin ovat keinotekoisia ja rakennetun tuntuisia.

Viktoriaanisen romaanin tavoin Valontuojat on vahvasti kiinni 1800-luvun puolivälin historiallisissa tapahtumissa. Näistä merkittävimpiä ovat muuttoliike, joka suuntautui erityisesti Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan ja juuri Uuteen Seelantiin sekä teollistuminen, joka Valontuojissa tulee ilmi laivateollisuuden ja kaupankäynnin sekä kullankaivuun kautta. Valontuojat liittyy osaksi myös ns. kolonialistisen romaanin genreä. Edelleen viktoriaanisen romaanin tavoin Catton kuvaa yhteiskunnallisen luokan irtoamista paikallaanpysyvyydestä ja jähmettyneisyydestä. Kultakentillä saavutetun menestyksen kautta jokainen voi luoda oman menestystarinansa ja siirtyä yhteiskunnan arvostetuimmille luokkatasoille. Tästä hyvänä esimerkkinä on Valontuojissa Emery Staines. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että pääsin lukijana itsekin osallistumaan kullankaivuuseen, kun lukiessani ja Valontuojia käsissäni pidellessäni sen etukannen "kultaiset" kirjaimet hinkkautuivat lähes näkymättömiin.

1800-luvun jälkipuoliskolla syntyi myös ns. monijuoninen romaani (multiplot novel), jota Catton Valontuojissa imitoi varsin taitavasti. Valontuojissa juonilinjoja on monijuonisen romaanin tapaan useita, koska jokainen siinä kuvatuista henkilöistä pääsee vuorollaan ääneen kertomaan oman versionsa tapahtumista. Näin yksi ja sama asia tulee kuvatuksi monesta eri näkökulmasta, jolloin asian totuusarvo kyseenalaistuu yhä uudestaan. Lukiessani Valontuojia menetin kaiken kiinnostukseni sen suhteen, kuka kulloinkin kertojina toimivista henkilöistä puhui totta, kuka manipuloi ja kuka valehteli.

Valontuojissa korostuu ihmisten väliset suhteet. Henkilöhahmot ovat monin tavoin sidoksissa toisiinsa. Jokaisen romaanihenkilön kertomus vaikuttaa toisiin romaanihenkilöihin ja asettaa heidän tilanteensa uuteen valoon. Juuri kun lukija on edes vähän oppinut pitämään jostakin henkilöstä, paljastuukin, että tämä on tehnyt moraalisesti halveksuttavia tekoja. Toisaalta taas epämiellyttävillekin teoille löytyy selityksiä, jotka kyseenalaistavat tekijän alhaisina pidetyt motiivit ja luovat positiivisempaa kuvaa tekijästä. Kaiken yllä on astrologinen kartasto, johon perehtymällä teoksesta löytyisi varmasti monia uusia näkökulmia. Itse en kiinnittänyt siihen oikeastaan mitään huomiota.

Valontuojien suurin ongelma on mielestäni se, että vaikka lukiessani saan tietää paljon teoksen henkilöistä, en sittenkään opi tuntemaan heitä, saati samaistumaan heistä kehenkään. Valontuojat on kirjoitusta ilman lihaa. Tarina, joka jätti minut tyhjäksi, vaikka häikäisikin Cattonin kertojantaidoilla ja teoksen rakenteellisilla oivalluksilla. Se on kirjallisesti lähes tulkoon täydellinen viktoriaanisen romaanin pastissi, mutta mihin tällaista pastissia tarvitaan? Mikä on se arvo kirjallisuudelle? Miksi kirjoittaa mahdollisimman tarkkaan 1800-lukulaista romaania jäljittelevä romaani, kun aitoja 1800-luvun romaaneja on saatavilla pilvin pimein? Näihin kysymyksiin en löydä vastausta.

Mielenkiintoista on, että kun nyt istun tässä pöytäni ääressä kirjoittamassa Valontuojista niin huomaan, että vaikka kirjoittaisin siitä pitkästikin, en oikeastaan tulisi sanoneeksi siitä paljoakaan. Tuntuu kuin Valontuojat vastustaisi kuvailua ja selitystä. Teoksen kannalta kovin informaatiivista ei myöskään ole todeta, että sekä pidin että en pitänyt, sekä ihastuin että vihastuin, sekä yllätyin että kyllästyin, sekä odotin teoksen pian loppuvan että jäin kaipamaan sitä sen sitten loputtua. Valontuojat vaan on oli minulle aikamoinen sekä-että -romaani, joka liukui ja luiskahteli otteessani kuin teoksen läpi kulkevat kultahiput. 

Edellä mainitusta huolimatta tai ehkä peräti edellä mainitun takia Valontuojat onnistui tekemään minulle jotakin, johon vain hyvin harvat teokset ovat pystyneet. Valontuojat nimittäin toi outoa ja kummallista valoa omaan elämääni. Se toi rauhallisuutta, selkeyttä ja mielentyyneyttä. Se sai minut näkemään jotakin, jota en tarkemmin osaa määritellä, mutta jonka olemassaoloon en pitkiin aikoihin olet päässyt käsiksi. Tuntui kuin se olisi avannut verhon todellisuuden yleensä piilossa olevien puolien edestä. Se herätti minussa huikaisevia epifanian hetkiä.

En ole pitänyt itseäni historiallisten romaanien ystävänä, mutta Valontuojat haastaa tämän näkemykseni ja vahvasti haastaakin. Olen viime aikoina lukenut mm. Emma Donoghuen teoksen Frog Music ja Hannah Kentin romaanin Burial rites, jotka kummatkin sijoittuvat 1800-luvulle ja ovat olleet erittäin kiinnostavia ja palkitsevia lukukokemuksia. Valontuojien myötä kiinnostukseni 1800-luvun romaania kohtaan kasvoi entisestään ja sen tiimoilta aionkin luoda uuden lukuprojektin ensi syksyksi. Siitä tarkemmin kesän lopussa.

Valontuojat muissa blogeissa: Orfeuksen kääntöpiiri, Lukuisa, Ja kaikkea muuta


Kommentit

  1. Tämä on minun "ehkä joskus, kun on aikaa" -lukulistallani, mutta yleensä tuolla listalla olevat eivät ikinä päädy luettavakseni. Esimerkiksi mainitsemasi Burial Rites kiinnostaa paljon enemmän, ja sen haluaisinkin lukea vielä tänä vuonna.

    Minusta tuntuu joskus, että nuo takakannen kirjailijavertaukset ovat aika kaukaahaettuja. Kaipa niillä on tarkoitus herätellä takakannen lukijoiden mielenkiinto, mutta yleensä ne saavat vain turhaan vertaamaan kirjaa johonkin aiemmin luettuun kirjaan tai kirjailijaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En yleensä kauheasti noita kansihehkutuksia edes lue, mutta tämä kirja pyöri sen verran aikaa käsissä, että tuli nekin luettua. Ihan totta mitä sanot, voi olla suorastaan vaarallista, jos jonkun kansijutun perusteella syntyy odotuksia kirjaa kohtaan ja ne ei sitten mitenkään täytykään ja pahimmassa tapauksessa vaan haittaavat lukemista.

      Poista
  2. Hmm... Ristiriitaisia tunteita herätteli kirjoituksesikin: toisaalta kiinnostusta tarttua kirjaan, toisaalta taas epäluuloa. Arvatenkin tämä alkoi kiinnostaa minua juuri 1800-lukulaisen romaanin pastissina - kuten kiehtovasti määrittelet. On todellakin mielenkiintoinen kysymys, miksi kirjoittaa tuon ajan romaaneita jäljitellen, kun niitä ajan aitojakin romaaneita riittää luettavaksi. Arvelen, että jäljittely on ollut kirjoittajalle mielenkiintoinen kirjallinen matka - onhan mielenkiintoista ja varmasti antoisaakin asettua tällä(kin) tavalla keskustelemaan aikaisempien aikojen kirjallisuuden kanssa. En tiedä, tulenko lopulta päätymään Valontuojien äärelle vai pitäydynkö sittenkin niissä aidoissa ajan opuksissa, mutta mielenkiintoa ja kysymyksiä kirjoituksesi kyllä herätti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä lukiessa kieltämättä sekin kävi mielessä, että tämä pastissimuoto antoi Cattonille oivan välineen osoittaa taituruuttaan. Tämä on kyllä aika kumma kirja, kun tosiaan välillä tuntui niin kovin puuduttavalta ja toisinaan taas ylevältä. Ota tässä sitten omastakaan lukukokemuksesta selvää.

      Poista
  3. Olen varannut tämän kirjan kirjastosta ja tekstiäsi lukiessani mietin, josko peruisin varauksen. Mutta jos kirja pystyy tuomaan valoa, rauhallisuutta, selkeyttä ja mielentyyneyttä elämään, on sille varmasti annettava mahdollisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua apua, älä nyt Jonna ainakaan mun kirjoituksen perusteella peru varaustasi. Kyllä tästä jotkut ovat pitäneet ihan varauksettomastikin. Mistä sitä tietää, jos vaikka kuulut heihin. Joka tapauksessa tämä herätti mielenkiintoni 1800-luvun kirjallisuuteen ja sekään ei ole ihan vähäpätöinen asia ja sitten tosiaan koin tämän kanssa huimiakin hetkiä. Kyllä tässä jotain salakavalaa taikaa on, mutta välillä olin kyllä aika pitkästynyt ja vei pitkään, että pääsin tämän maailmaan edes joten kuten sisään ja sitten kun pääsin, niin välillä tuntui, että sitä maailmaa ei sitten ollutkaan.

      Kamalasti kiinnostaisi, että mitä tästä pidät.

      Poista
  4. Oletpa saanut kirjoitetuksi hyvän tiivistelmän viktoriaanisen romaanin ominaispiirteistä.

    Tämä kirja taitaa jäädä minulta lukematta (mutta ei sinun kirjoituksesi vuoksi).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Margit. Huojentavaa, että en ole syyllinen lukemattajättämispäätökseesi. :)

      Poista
  5. Luin tämän samoin nyt juhannuksen aikaan. Olen luonnostelemassa omaa bloggaustani ja linkkejä etsiessäni tulin lukemaan sinun mietteitäsi. Alkoi naurattaa: niin samoin koin kirjan! Pitkästyin - luin kirjaa itse asiassa useissa pätkissä - ja turhauduinkin, mietin henkilöistä aika samaa ja muutenkin... Mutta kirjoittaa Catton osaa. Nyt täytyy vaan jatkaa omien mietteiden purkamista.

    Ihan minun kirjani tämä ei ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Great minds ja miten se menikään. :) Jänskää, että koit kirjan pitkälti samalla tavoin. Nyt pidänkin tarkasti silmällä, milloin bloggauksesi Valontuojista ilmestyy.

      Huomasinkin jonkin bloggauksesi kommenteista, että olit myös lukemassa Valontuojia. Minulla lukukokemus olisi kyllä jäänyt huonommaksi, jos en nyt juhannuksen aikaan olisi pystynyt lukemaan tätä pitkiä pätkiä kerrallaan. Sillä tavoin tähän kasvoi myös nautinnon paikkoja. Kaikella sillä lahjakkuudella, jonka Catton omaa hän kykenisi kirjoittamaan tyrmääviä teoksia, jota tämä ei kuitenkaan ollut. Ja heti kun sanon noin, tulee fillis, että pitää lisätä, että kaikesta huolimatta jotakin taianomaista tässä oli.

      Poista
  6. Huh, avasitpa kirjaa niin hyvin ja monipuolisesti, että sain tästä paljon uutta ajateltavaa, vaikka kirjan olenkin jo lukenut. Tunnistan myös jossain määrin tuon eipäs-juupas -fiiliksen, vaikka kallistuin enemmän juun puolelle. Ajoittain kirja kyllästytti ja tuntui, että eikö tämä lopu koskaan, mutta samaan aikaan se tuntui todella mielenkiintoiselta ja sitä halusi ahmia vain lisää ja lisää. Ja ehkä tarina olisi voinut iskeä vielä enemmän jos kirjan olisi voinut lukea melkeinpä yhdellä ahmaisulla? Minun lukunopeudellani ja kirjan sivumäärällä lukemisessa kesti ikuisuudelta tuntunut aika.

    Aika kamala tuo vertaus Sarah Watersiin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura. Kyllä tässä teoksessa tosiaan tutkittavaa riittäisi. Minäkin olen aika hidas lukija ja tämän kanssa huomasin, että kun pystyin lukemaan loppuosan teoksesta aika intensiivisesti niin se selkeästi toi postiivisempia värähdyksiä esiin. Jotenkin tuo jatkuva toistaminen, vaikka se oli raivostuttavaakin, loi myös omanlaisensa mielenkiintoisen tunnelman, josta sitten syntyi noita selkeyden ja mielenrauhan fiiliksiä. Välillä tuntui, kun tämän kanssa asettui sohvan nurkkaan, niin se oli kuin olisi siirtynyt konkreettisesti ihan eri maailmaan.

      Poista
  7. Aloitin tätä juuri enkä oikein tiennyt mitä ajatella, olen oikein odottanut suomennosta ja nyt alku olikin jotenkin jäykkä ja tylsä! Mutta kirjoituksesi innoittamana aion nyt jatkaa, ainakin vähän :)

    Toinen lomakirjani on Tilki, eli varmaan palailen kirjastolle heinäkuun lopulla joku jännetuppitulehdus ranteissa...

    VastaaPoista
  8. Valehtelisin, jos väittäisin, että tämä tempaa mukaansa heti ensi kappaleesta. Ei kyllä temmannut. Pari sataa sivua meni siihen, että totuttelin kirjan maailmaan. Jostakin se kumminkin sitten nousi sellainen jännä lumokin, mutta puutumistakin oli runsaasti ilmassa.

    Tiklin kanssakin mulla oli hieman käynnistymisvaikeuksia, mutta se vaihe meni aika nopeasti ohi ja sitten vaan naatiskelin.

    Hyvää lomaa ja älä lue jännetuppejasi tulehdukseen asti.

    VastaaPoista
  9. Koska pidän haasteellisesta luettavasta (tiettyyn rajaan saakka) tämä alkoi kiinnostaa... Kiitokset tästä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Kaisa Reetta! Kimppuun vaan, mistä sitä tietää, jospa tämä onkin juuri sinun kirjasi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän