Siirry pääsisältöön

Tarzan-musikaali

Kuva Helsingin kaupunginteatterin nettisivuilta

Kirjabloggari kävi Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Tarzan-musikaalin seuranaan 11-vuotias tyttärensä. Etukäteen tämä musikaali ei herättänyt mitään suurempia intohimoja, mutta koska esiteini-ikäisille on melko vähän tarjontaa teattereissa, päädyin ostamaan liput Tarzan-musikaaliin.

Tarzan on minulle aiemmin tuttu pelkästään kirjoista, joita jonkun verran lapsena tuli luettua. Muistikuvat rajoittuivat siihen, että Jane opettaa Tarzanille ihmisten kieltä. "You, Tarzan - me, Jane." Esitys lähti mielestäni hieman jähmeästi käyntiin, mutta I näytöksen puolivälissä se alkoi toimia. Kuten yleensäkin teatterissa, kiinnitin tälläkin kertaa erityistä huomiota lavastukseen, joka tässä esityksessä olikin paikoin varsin upeaa. Erityisesti mieleen jäivät ihmisistä tehdyt kukkaset lihansyöjäkasveineen, jotka olivat valtavan hienoja ja edustivat koko esityksen upeinta visuaalista antia.

Itse tarina sisältää monia klassisia kysymyksiä, jotka minulle tulivat aika lailla yllätyksinä, koska lapsena Tarzan-kirjoja lukiessa en osannut niihin kiinnittää huomiota samalla tavalla kuin nyt aikuisena. Vierauden ja toiseuden tematiikka on Tarzanin ydinaluetta ja sen kuvaus toteutui esityksessä tavalla, joka varmasti avautui myös lapsikatsojille. Itse tarinahan on varsin traaginen, koska Tarzan ei ole oikein ihminen, mutta ei myöskään gorilla, joiden seurassa hän on kasvanut. Jokunen päivä sitten kirjoittaessani Delacourtin romaanista 'Katseenvangitsijat' siteraasin hänen lausettaan "kieli edeltää meitä aina." Tämä lause tulee todennetuksi myös Tarzanin tarinassa. Ihminen ei ole olemassa täysivaltaisena ihmisenä kielen ulkopuolella.

Kaupunginteatterin esitys nostaa esiin viidakon sekä suurena ja lämpimänä että pelottavana ja hallitsemattomana. Gorillojen ihmismäisiä piirteitä, erityisesti niiden sosiaalisuutta, korostetaan ja puretaan näin ihmisten ja eläinten välisiä jyrkkiä rajoja. Äitigorillasta on tehty hyvin ihmisäitimäinen kaikkine perusäitimäisine tunteineen, joista etusijalla on hänen rakkautensa Tarzania kohtaan ja hänen halunsa suojella poikaa mieheltään, gorillayhteisön johtajalta, joka haluaa pitää gorillat ja ihmiset erossa toisistaan, koska hän ei luota ihmisiin - omien huonojen kokemustensa takia, kuten myöhemmin paljastuu. Muutoinkin gorillaäidin roolihahmo oli kaikessa ilmeikkyydessään hieno roolisuoritus. Mieleenpainuva oli myös hänen puolisonsa gorillajohtaja kumeine, nykyaikaisen äänitekniikan mahdollistamine, huutoineen.

Gorillajohtajan ihmisiä tunteman epäluulon kautta tuodaan esiin, miten omat henkilökohtaiset, johonkin ryhmään liittyvät kokemukset helposti yleistyvät kaikkiin tähän ryhmään kuuluvia kohtaan. On julmaa (ja mielestäni jopa pedagogisesti kyseenalaista), että gorillajohtajan pelot ihmisiä kohtaan osoittautuvat oikeiksi. Esitys vihjaa, että muutokset vaativat rohkeita yksilöitä ja päätä sekoittavan rakkauden, jotta raja-aidat erilaisten välillä voivat murtua. Aikuisen näkökulmasta tämä on naiivia, mutta lapsikatsojia ajatellen lienee oikea ratkaisu pelata elementeillä, jotka heidän on helppo tunnistaa. Sama koskee teoksen loppuratkaisua.

Koko paketti on varsin fyysinen sekä vauhdikas ja gorillat tanssivat, breikkaavat ja kieppuvat mitä mielikuvituksellisimmissa asennoissa. Tyttäreni suosikkeja esityksessä olivatkin juuri gorillat. Poistuimme teatterista tyytyväisinä näkemäämme ja itse olin eniten yllättynyt siitä, että esitys puhutteli minua loppujen lopuksi aika vahvastikin.  Erityismaininnan ansaitsevat myös Janen laulusuoritukset. Reipasta, raikasta ja konstailematonta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip