Siirry pääsisältöön

Ritva Hellsten: Orvot


"Aina kysytään: Kuinka kauan rakkaus kestää? Minä kysyn: kuinka paljon se kestää?"

'Orpojen' alkulehdellä todetaan: "Tämä teos on fiktiivinen, mutta sen henkilöiden yhteydet todellisiin henkilöihin, eivät ole satunnaisia. Tämä koskee myös siinä kuvattua sisarusparia, joka on yhdistettävissä tekijään ja tämän sisareen, kirjailija Raija Siekkiseen (1953-2004).

Lyön faktat pöytään heti kättelyssä. Halusin lukea Ritva Hellstenin 'Orvot', koska kirjoittaja on Raija Siekkisen sisar. Lähtöasetelmasta seurasi, että etsin Raijaa ympäri kirjaa. Raijaa, joka on minulle suorastaan myyttinen hahmo. Terveisiä vaan Joel Haahtelalle. Hän ainakin tietää, mitä tarkoitan. Kiitos myös Saralle, joka vinkkasi minulle Ritvan kirjan.

Lukemiseni odotushorisontista seurasi, että minun oli lukiessani hyvin vaikea suhtautua Ritvan kokemuksiin. Minä kun halusin vaikkapa vaan kuinka pienen palasen Raijaa. Ritva kuvaa kyllä ihan kelvosti lapsuuttaan ja suhdettaan vanhempiinsa sekä sisarten välistä kateutta ja mustasukkaisuutta. 'Orvot' onkin intiimi kurkistus lapsuuteen, jossa isä joi ja jonka rakkaudesta sisarukset taistelivat. Lapsuuteen, jossa äiti pelkäsi ja siirsi pelkonsa tyttärilleen. Äiti, joka oli kykenemätön rakastamaan tyttäriään, tunnekylmä ja etäinen.

Ritvan pienoisromaanin ongelma on, että tarinasta puuttuu jännite ja dramaturgia. Elämä ei käänny tarinaksi niin, että ihminen alkaa muistella menneisyyttään ja kirjoittaa muistonsa ylös. Ritva antaa lukijalle tapahtumat sellaisina kuin ne tapahtuivat, niihin ei ole lisättävää. Ne ovat, kuten ne on kerrottu, tosia tai vähemmän tosia. Ne eivät kasva, niiden välille ei löydy salattuja yhteyksiä. Ne eivät herätä lukijassa löytämisen riemua. Ritvan tapa kirjoittaa ei voisi olla kauempana Raijan kirjoitustavasta, jolle tunnusomaista oli, että hyvinkin pienestä saattoi kasvaa valtavia, käänteentekeviä muutoksia ja oivalluksia. Voi hyvinkin olla, että Ritvan kertoma tarina toimisi paremmin kuunneltuna.

Ritva toteaa heti romaaninsa ensimmäisellä sivulla, että hänen sisarensa kuoli palamalla. Muistan, kun kuulin tuon uutisen. Muistan epäuskoni, kauhuni ja ne karmeat kuvat, jotka tulivat mieleeni väkisin. Muistan, miten kuvittelin sen talon, jonka sisällä Raija Siekkinen kuoli palamalla. Itse asiassa vieläkin, 10 vuotta myöhemmin, tuon talon kuva on mielessäni. Ei mikään oikea talo, ei se, jossa Raija kuoli, vaan mieleni rakentama talo. Puutalo. Ne liekit. Jätetään tämä nyt tähän.

Ritvan tehtävä oli pitää Raijasta huolta, koska Raija oli pikkusisko. Parisen vuotta Ritvaa nuorempi. Sisarten välit olivat Ritvan mukaan täynnä kateutta ja mustasukkaisuutta. Kumpaa isä rakastaa enemmän? Aina isä, ei koskaan äiti. Lukiessani tunnen, että Ritvan pitäisi vihdoin saada oikeutta, tulla huomatuksi. Päässäni alkaa pyöriä Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura, joka saa uuden muodon: Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Siekkisen Raijan. Niinpä, minäkin, varsinainen Brutus.

Kun Raija mainitaan, teksti alkaa loistaa määrittelemätöntä valoa, vaikka asiat ovatkin raskaita. Raija kirjoittaa kirjeessään sisarelleen: "Minä en tule toimeen isän ja äidin kanssa. Se tekee elämän kurjaksi, minä en ymmärrä miksi, mutta kotona minulla on lähes aina jotenkin vainottu olo. Syyt kaikkiin tahallisiin väärinymmärtämisiin ja ymmärtämättä jättämisiin ovat liian syvällä, tai sitten siinä on jotain muuta, en minä enää edes halua selvittää niitä vaan päästä pois." Väliit isään korjaantuvat myöhemmin, äitiin ei koskaan. Äiti on monumentin kokoinen, hän kontrolloi tyttäriensä elämää ja hänen lonkeronsa ulottuvat aina tyttärien päiväkirjoihin asti. Romaaneissaan Raija kuvasikin äidit usein pahoina ja kritisoi poroporvarillista perhe-elämää. Lapsettomuus oli hänelle tietoinen valinta.

Kuinka paljon rakkaus kestää? Raijan kysymykseen tekisi mieleni vastata, että paljon, mutta ei loputtomiin. Oli rakkaus miten suuri tahansa, ei se kaikkea kestä. Jos rakkaus pitää jatkuvasti ansaita, jos sitä pitää pyytää kerta toisensa jälkeen kuin armolahjaa, tulee piste, jolloin rakkaus lakkaa kestämästä. 

Ritvan teosta lukiessani alan ymmärtää paremmin, miksi Raija on minulle niin tärkeä. Sekä Ritva että Raija olivat omilla tavoillaan ulkopuolisia, joskin luultavimmin erilaisista syistä. Mietin, lukiko Raija koskaan C.G. Jungin elämäkertaa. Lukiko hän koskaan Jungin ajatuksia yksinäisyydestä, sanoja, joiden pariin itse olen niin usein palannut. Jung kirjoittaa: "Yksinäisyys ei synny siitä, ettei ympärillä ole ihmisiä vaan siitä, ettei heille voi välittää asioita, jotka itsestä tuntuvat tärkeiltä, tai se syntyy siitä että pitää arvokkaina ajatuksia, jotka toisten mielestä vaikuttavat epätodennäköisiltä."

Lukiessani en mieti Ritvan kertoman omaelämäkerrallisuutta tai fiktiivisyyttä. Kaikki kertominen, mukaan lukien omasta elämästä kertominen, on kuitenkin loppujen lopuksi valintoja ja tulkintaa. Jotain kerrotaan, jotain jätetään pois. Tarina kutoutuu sanotun varaan. 'Orvot' kasvaa loppua kohti ja samalla sisarusten äidin kylmyys muuttuu yhä jäätävämmäksi. Vaikka kaiken tapahtuneen voisi unohtaa, esineissä kokemukset tiivistyvät ja jatkavat elämäänsä. Ritva sanoin esineissä "tiivistyvät ne rakkauden hippuset, jotka kuvittelee tai toivoo saavansa."

Kävelen kirjahyllylle. Otan käteeni Raijan pienoisromaanin 'Saari' vain pitääkseni sitä kädessäni, silittääkseni sen etukannen ketunkuvaa, katsoakseni etuliepeessä olevaa Raijan kuvaa. Katsetta, joka on kirjoitusta.

Kommentit

  1. Hieno arvio, Omppu! Herätit hirmuisen innon lukemaan Siekkistä ja tätäkin kirjaa ja Haahtelaa. Tarinat punoutuvat toisiinsa ja voi tosiaan miettiä, miten eri tavoin kaiken voi kokea ja sanoiksi pukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina. Raija Siekkinen on kyllä aivan omaäänisensä kirjailija. On kestämätöntä, että ei ole enää mitään tapaa ilmaista hänelle, kuinka paljon hänen kirjoistaan pidän. Eilen illalla rupesin vielä googlettamaan ja löysin Suvi Aholan Hesariin kirjoittaman muistokirjoituksen.

      Ahola kirjoittaa:

      "Nyt toivon, että olisin lähettänyt Raija Siekkiselle viime syksyllä viestin hänen viimeiseksi jääneestä novellikokoelmastaan Kalliisti ostetut päivät. Se on tuttuun tapaan hiottu, järkyttävän surullinen sarja eroja ja menetyksiä.

      Olisinpa lähettänyt vaikka postikortin; edes jotain muistuttamaan ja vakuuttamaan kirjailijaa siitä, että lukijoita on."

      Poista
  2. Koskettava teksti! En ole lukenut tätä kirjaa enkä yhtään Siekkistä, mutta kuoliaaksi palamisen muistan kyllä. Karmea tapaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä onkin ihan uusi kirja, eikä tästä ole ollut edes missään juurikaan puhetta. En olisi tästä itsekään tiennyt, ellei Sara-bloggari olisi vinkannut. Tuo tapaus kyllä aivan karmaiseva.

      Poista
  3. Vaikuttava kirjoitus, ja tuo kommenttisi Elinalle kosketti erityisesti. Minulla oli arviotasi lukiessa ihmeellinen, riemastuttava olo: ajattelin taas kerran, että on melkein käsittämätöntä miten laadukas kirjallisuus voi saada ihmisen tuntemaan niin paljon, olla niin valtavan tärkeä ja olennainen osa elämää - se on kuin ilmaa jota hengittää. En voi käsittää ihmisiä jotka eivät lue, tai oikeastaan tunnen surua siitä, miten paljosta he jäävät paitsi.

    Tunsin myös suurta onnea, sillä tajuan mitä tarkoitat. Joel Haahtelan teokset ovat minulle sitä, mitä Raija Siekkisen sinulle. Ja on muitakin, joiden teokset tuntuvat samalla tapaa melkein osalta itseä, Heidi Köngäs ja uusimpina Antti Hyry, Bo Carpelan ja Kjell Westö.

    Ja sitten, ilo: kirjablogi täyttää tarkoituksensa jo siinä kohtaa, jos itse kirjailija löytää sinne joskus. Jos hän saa bloggaajan (sinun, minun, tai kenen tahansa muun) arviosta lukea, että hänen kirjastaan on pidetty tai sitä on rakastettu, jotain tärkeää on saavutettu. Vaikkei tekstiä lukisi koskaan kukaan muu.

    Tosiaankin vaikuttava ja ajatuksia herättävä arvio, josta iso kiitos, Omppu! <3

    VastaaPoista
  4. Huh Sara. Se, mistä kirjoitat kommentissasi on niin lähellä sitä, miten itsekin ajattelen. Miten valtavia maailmoja kirjallisuus luokaan ja miten voi tosiaan olla, että jotkut jättävät ihan vapaaehtoisesti matkustamatta noihin maihin. On myös erityisen lämmittävää huomata, että ei ole ainoa, joka niin kirjoja rakastaa. Olin kyllä aika varma, että juuri sinä tietäisit, mitä tarkoitan, koska tunnistan jotain niin tuttua siinä, miten tärkeä Haahtela on sinulle.

    Näitä rakkaita on minulla ollut esim. Michel Tournier ja muistan, miten vapisevin käsin menin pyytämään häneltä nimikirjoitusta, kun hän oli vieraana Suomessa Ranskan kulttuurikeskuksessa. Sittemmin tiemme ovat eronneet. Ja Hagar Olsson, jonka kliseisesti voi todeta muuttaneen elämääni ratkaisevalla tavalla. Ja sitten vielä ehkä kaikkein rakkain: Sirkka Turkka.

    Tiedostan kyllä, että liitän näihin kirjailijoihin asioita, joita heissä ei varmaan ole, mutta siitä huolimatta heidän merkityksensä on valtava.Ei pelkästään heidän teostensa, vaan se, että he ovat tai ovat olleet ja näyttäneet minulle jotakin, josta ei toivu. Sitä varmaan sanotaan rakkaudeksi.

    VastaaPoista
  5. "Tiedostan kyllä, että liitän näihin kirjailijoihin asioita, joita heissä ei varmaan ole, mutta siitä huolimatta heidän merkityksensä on valtava.Ei pelkästään heidän teostensa, vaan se, että he ovat tai ovat olleet ja näyttäneet minulle jotakin, josta ei toivu. Sitä varmaan sanotaan rakkaudeksi." - Voiko rakkaudesta enää kauniimmin kertoa! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raija Siekkisellä on mulle ihan erityinen merkitys ja toivon, että jonain päivänä osaisin tuota hänen merkitystään kuvata. Toisaalta tuntuu hyvältä, että se merkitys on mielessäni luonteeltaan epämääräisenä.

      Poista
  6. Tajuan tuon niin syvästi. Itse kannan myös sydämessäni ikuisesti monen monta kirjailijaa, jotka teostensa kautta muuttivat pysyvästi jotakin minussa. Siekkinen on valitettavasti minulle tuntematon, mutta toivottavasti ei enää kauan. Kiitos vastauksestasi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän