lauantai 8. maaliskuuta 2014

Tiina Raevaara: Hukkajoki

En ole ehtinyt lukea 'Hukkajokea' montakaan sivua, kun nyökyttelen ihastuneesti. Suomalaista maagista realismia, siinäpä kirjallisuuden laji, johon ei kovin useasti törmääkään. Raevaaran romaania asuttavat autoja liikuttelevat karhut, puhuva koira sekä myyttinen peto nimeltä Sfatoligra. Teoksen kieli soljuu, pyörii ja kieppuu tiivistyen välillä aforismeiksi, välillä taas kansansatujen kaikuja kantavaksi poljennoksi. Kaiken yllä huojuvat Hukkajoen metsät ja villinä virtaava joki, nimeltään juurikin Hukkajoki.

Teoksen henkilöt ovat sidoksissa monin tavoin toisiinsa, suorastaan toisiinsa sotkeutuneita. On Amanda, joka näkee enteitä ja jota kukaan ei voi tuntea. On hänen tyttärensä Dora, joka ei osaa tehdä eroa toden ja epätoden välillä. On Doran kadonnut sisko Eleonoora sekä jälkimmäisen lapsuudenystävä Nelli, joka rakastaa metsää, jonka taas Amandan ex-mies Viktor haluaa kaataa. Yhteisön ulkopuolelta osaksi sitä ajautuu sattumalta Joona, jolla on mukanaan koira nimeltä Taika, joka "kantaa Joonan elämän viimeistä palaa". 

Raevaaran romaanissa ihmiset sekoittuvat niin toisiinsa kuin luontoonkin. Missä kulkee ihmisen ja luonnon välinen raja? Milloin eläin on ihan vain eläin ja milloin symbolinen tiivistymä tai romaanihenkilön sielun väliaikainen kotipaikka? Missä yksi ihminen alkaa ja toinen loppuu? Mikä meissä on meitä ja mikä vierasta? "Eleonoora oli joskus minä, minä olin Eleonoora, nyt minua hädin tuskin on. Eleonooraa ei senkään vertaa. Mitä tiukemmin yritän itseeni tarttua, sitä nopeammin hajoan. Olen palasina, kuka tahansa voisi noukkia osia minusta mukaansa."

Raevaara sekoittaa tarinaan taitavasti mytologiaa, luo jopa ihan uuttakin sellaista. Sfatoligra, hirmuisin hirviö vaanii hukkajokelaisia. Nelli kuvittelee "kuoriutuneensa munasta, valtavasta kullan- ja hopeanhohtoisesta munasta." Monissa mytologioissa, kuten vaikkapa Kalevalassa, muna kytkeytyy kertomukseen maailman synnystä. 'Hukkajoessakin' maailma luo itseään, mutta joessa virtaa myös palasia vedenpaisumusmyytistä ja elämästä kasvaa kuolemaa. Doran kautta Raevaara nostaa esiin kaksoisolentotematiikan, joka kansantarinoissa edustaa usein ihmisen toista minuutta tai sielun jakautumista ja toimii merkkinä psyykkisen tasapainon järkkymisestä. Kun Dora palaa sairaalasta kotiin, väittää hän itsepäisesti olevansa Eleonoora.

'Hukkajoki' kurottaa moneen suuntaan, pyörteilee kuin siinä kuvattu samanniminen joki. Lukiessani olen välillä hukassa (sic) ja mietin, mistä tässä loppujen lopuksi on kysymys. Raevaaran romaani avaa monia tulkintamahdollisuuksia, mutta paikoin siihen on vaikea päästä kiinni. Henkilöhahmot luiskahtelevat otteesta ja huomaan toisinaan kaipaavani Raevaaran novellien tai 'Laukaisun' tiheää selkeyttä. On joka tapauksessa hienoa ja tervetullutta, että Raevaara pyrkii luomaan suomalaisesta kirjallisuusperinteestä poikkeavia, uutta etsiviä ilmaisutapoja. Tosin olen aivan varma, että hän olisi voinut tehdä tämän vielä taitavammin. 'Hukkajoessa' ollaan niin lähellä suurta romaania, että jonkinlaisen viimeisen tason saavuttamatta jääminen jää harmittamaan.

*

Teoksen henkilöhahmot ovat kukin omalla tavallaan hyljättyjä ja Hukkajoki on se paikka, jossa heidän voisi olla mahdollista rakentaa itsensä uudestaan osana luontoa ja elämän kiertokulkua. 'Laukaisussa' kertojalla oli erityisen mielenkiintoinen rooli ja myös 'Hukkajoessa' kertojan rooli on korostunut. Heti romaanin alussa Amandan syntymästä kerrotaan, että silloin "synkkä myrskytuuli puhalsi pohjoisesta ja kasasi taivaalle pilviä." Seuraavassa kappaleessa edellinen kyseenalaistetaan. "Vai oliko silloin myrsky? Ehkä oli helle, kuumin kesä kymmeniin vuosiin, ehkä ei edes ollut tuullut viikkoihin." Amanda ei tietenkään voi muistaa syntymäänsä, mutta hän haluaa kertoa siitä niin, että silloin "myrskysi, oli synkkää," koska se sopii kuvaamaan hänen luonteenlaatuaan. Amandan henkilökohtainen syntymämyytti tiivistyy yhdeksi lauseeksi. "Silloin siis tuuli niin, että maailmaan pusertuvan tyttölapsen sielu heitti kuperkeikan eikä ikinä päässyt takaisin oikein päin."

Teoksen toisessa osassa koetaan huikaiseva kerronnallinen julkitulo, kun kadonnut ja kaiketi myös kuollut Elonoora astuu selkeästi osaksi kerrontaa. Ratkaisu on ovela ja muuttaa lihaksi vai pitäisikö sanoa kirjaimiksi ajatuksen siitä, että kaikki me olemme yhteydessä toisiimme. Että kuoltuamme me elämme toisten ihmisten muistoissa. Että välillä olemme enemmän itsessämme ja välillä taas poissa. Sielu on liikkuvaa sorttia, se voi mennä metsään lepäämään tai piristäytyä uimalla Hukkajoessa, jonne se on vaarassa myös hukkua.

Eleonooran/kertojan tulkinta Eleonooran entisestä poikaystävästä Joonasta tuo mieleeni juuri lukemani Maija Muinosen 'Mustat paperit', jossa teoksen päähenkilö haluaa määrätä, miten ihmisten tulee elää hänen kuolemansa jälkeen. Lukijana en voi tietää, missä määrin Eleonoora/kertoja kuvaa asioita ja ihmisten tunteita niin kuin ne ovat ja missä määrin niin kuin hän haluaisi niiden olevan. Kertojana Eleonoora sekoittaa itsensä 'Hukkajoen' tarinaan. "Joonaa kaipaa Eleonooraa, Joona kaipaa minua, ja minä astelen hänen luokseen, kiedon kädet hänen ympärilleen, tuen poskeni siihen kohtaan olkavartta, johon aina sen tuin. Mutta nyt minusta ei ole hyötyä Joonalle. Lämpöni ei riitä tavoittamaan häntä, vaikka hänen lämpönsä täyttää minut, väreilee sisälläni."

Se, että luin ensin 'Laukaisun' ja vasta sen jälkeen 'Hukkajoen' asettaa nämä kaksi teosta mielenkiintoiseen suhteeseen keskenään. Kun Raevaara jälkimmäisessä kirjoittaa, että "tärkeintähän oli aina tarina itse, sen kertominen, muttei koskaan totuus" tuntuu kuin 'Laukaisu' alkaisi purskahtaa Hukkajoen kuohuista. 

2 kommenttia:

  1. Olipa kiinnostavaa lukea arviosi, tämäkin kirja meni nyt kyllä lukulistalle - Laukaisun olen suunnitellut muutenkin lukevani pikapuolin. Raevaara ei olekaan ennestään tuttu, mutta hän on selvästi tutustumisen arvoinen kirjailija.

    Hienosti kirjoitit taas kerran!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi Hukkajoki kaikessa hienoudessaan on sen verran haastava kirja, että se kyllä tarvitsisi enemmän kuin yhden lukukerran. Toisaalta oli mukavaa vain antautua (Hukka)virran vietäväksi ja poimia ensivaikutelmat.

    VastaaPoista