Siirry pääsisältöön

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa


Sudan itsenäistyi vuonna 1956, mutta siitä lähtien aina 2000-luvun puolelle asti maassa on käyty melkein jatkuvasti sisällissotaa. ’Sade lankeaa’ kuvaa sisällissotaa maan pohjoisosan arabien ja etelän ei-arabien välillä. Yhteensä tässä sodassa kuoli noin 1,5 miljoonaa ihmistä ja sisällissota päättyi vasta vuonna 2005 solmittuun rauhansopimukseen. Virallisesti Etelä-Sudan itsenäistyi 9.7.2011. 

Kirjan etukannesta luen, että Wynne-Jones on toimittaja ja kirjailija, joka on työskennellyt useilla kriisialueilla Etelä-Sudan mukaanlukien. Kirjassa kuvatut tapahtumat pohjautuvat löyhemmin tai tiukemmin hänen omiin kokemuksiinsa. Ennen lukemisen aloittamista kääntelen kirjaa kädessäni epävarmana siitä, haluanko lukea sitä ollenkaan. Uutisista tutut kuvat välähtelevät mielessäni. Lasten suuret silmät, laihat ruumiit ja surisevat kärpäset.

Wynne-Jonesin kuvaaman tarinan alku sijoittuu vuoteen 1997, jolloin nuori ja idealistinen englantilainen lääkäri Maria ja kaksi muuta avustustyöntekijää, Billy ja Sean, lähtevät kenttätyöhön Etelä-Sudaniin. Kiitoradan tuhouduttua pommituksissa he joutuvat jäämään sotatoimialueelle pieneen Adekin kylään. 

Hyvin nopeasti käy ilmi, että auttaminen on valitsemista. Kokeneempi Billy neuvoo Mariaa: "Pelasta ne, jotka voit ja anna muiden olla. Älä sotke mukaan tunteita. [...] Vaikka pelastat täällä yhden elämän, tuhat kuolee kymmenessä lähikylässä." Ruokaa ja lääkkeitä ei koskaan ole tarpeeksi. Nälänhädän, sairauksien ja sotilaallisen uhan lisäksi vastuksena ovat myös tiedonpuute, maamiinat sekä arikkalaisten uskomukset. Lääkärinä Maria joutuu vaikeiden eettisten kysymysten eteen. Miten hyväksyä se, että on parempi antaa kuolemaa toivovan ihmisen kuolla kuin pitkittää hänen kärsimyksentäyttämää elämäänsä muutamalla päivällä lääkkeillä, joita ei ole saatavissa lisää? Tai miten toimia tilanteessa, jossa sudanilaiset luottavat enemmän rituaalisiin parannuskeinoihin kuin länsimaiseen lääketieteeseen? Tai miten antaa itselleen anteeksi, että on omillaan toimillaan syyllistynyt muiden ihmisten kuolemaan ja vammautumiseen?

Pohjois- ja etelä-sudanilaisten välisen sodan syitä on länsimaisesta näkökulmasta vaikeaa, lähes mahdotonta ymmärtää. Ainoastaan se on varmaa, että sota turmelee kummatkin osapuolet. Maria haluaa olla niiden puolella ja joukoissa, jotka ovat hyviä ja oikeassa. Kuitenkin sekä pohjois- että eteläsudanilaisilla on omat käsityksensä ja totuutensa, eikä niitä voi asettaa paremmuusjärjestykseen. Ei ole mitään hyvien joukkoja, vaan ihmisiä, jotka taistelevat toisiaan vastaan epätoivon vallassa. Marialle jää vain moraalinen epävarmuus, johon kytkeä omat jo muutoinkin vähäisiltä tuntuvat auttamistoimet.

Teos on kerrottu takautuvasti takaisin kotikaupunkiinsa Lontooseen palanneen Marian näkökulmasta. Wynne-Jones asettaa paikoin kipeälläkin tavalla rinnakkain sudanilaisten hädän ja englantilaisten yltäkylläisyyden. Hän ei kuitenkaan missään kohdin sorru mässäilemään kuvaamiensa tapahtumien kauheudella, vaan hänen kirjoittajanotteensa on myötätuntoisen tarkkaileva ja sudanilaisia kunnioittava. Avustustyöntekijät on kuvattu rehellisen oloisesti niin hyvässä kuin pahassakin.

Me länsimaalaiset sen sijaan saamme osamme Wynne-Jonesin kritiikistä. Olemmeko todella niin paatuneita, että meiltä ei heru apua muutoin kuin kaikkein surkeimpia ihmisiä esittävien valokuvien myötä? Kun sudanilaisia valokuvaamaan tullut Grace etsii mahdollisimman suurta tuskaa ja kurjuuttaa kuvastavaa näkökulmaa, Billy toteaa Gracelle ronskiin tapaansa: "Ovatko nämä lapset sinusta tarpeeksi surkastuneita?" Ja silti todellisuus kuvan takana on vielä järkyttävämpi ja toivottomampi. Toisaalta kuva ei kerro myöskään siitä, mitä on ihmisten välinen solidaarisuus, rakkaus ja pienet onnen hetket. Elämä on hauras ja erityisen haurasta se on silloin, kun millä askeleella tahansa saattaa astua maamiinaan.

Sudanissa sataa hyvin harvoin. Taivaalta voi kuitenkin sataa muutakin kuin vettä. Wynne-Jones on liittänytkin romaanin alkulehdille puhuttelevan sitaatin runoilija W.H. Audenilta: "Taivas tummuu kuin tahra / Jokin kuin sade lankeaa / Eikä maahan vihmo kukkia."


Englanninkielinen alkuteos: Something is going to fall like Rain (2009), suom. Einari Aaltonen

Kommentit

  1. Tässä yksi mieleenjäävimmistä kirjoista, joita olen lukenut. Onneksi tämä on saanut jonkin verrna blogisavuja, kun oikein lähetin taivaalle savuviestejä;)

    Kiva, että luit ja pidit.

    VastaaPoista
  2. Hyvin on Leena sun savut toimineet, kun ne minunkin luokseni tieni löysivät. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän