tiistai 23. tammikuuta 2018

"Kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa" - Tiina Lehikoinen: Multa


Multa on järisyttävä kokemus.

*

En yhtään tiedä, mitä tapahtuu kun alan kirjoittaa Tiina Lehikoisen runokokoelmasta nimeltä Multa. Olen lykännyt tästä kokoelmasta kirjoittamista, koska minusta on usein tuntunut kuin siitä kirjoittaessani astuisin sellaiseen intiimiin pyhään, jossa olen väistämättä meluisa vieras.

Oikeastaan toivoisin, että voisin löytää yhden ainoan sanan, joka pitäisi sinällään kaiken sen, mitä tämän kokoelman lukeminen minussa herätti.

Niin vahvaa sanaa ei kukaan ole vielä keksinyt.

*

Silmissäni on tämän kokoelman välissä olevia mustia sivuja.

Sivun ja savun välillä vain yhden kirjaimen ero. Sivut muuttuvat suruksi, suru savuksi. Suru on melkein sumua.

Multa kertoo siitä, miten ihminen hapertuu ja vähitellen jättää itsensä. Miten se kaikki, mikä on tehnyt hänestä  hänet lakkaa olemasta ja miten ihmisestä tulee päivä päivältä enemmän kuori, jonka sisällä hänen määränsä vähenee. Ja miltä se tuntuu, kun on itseään vähä vähältä jättävän ihmisen läheinen. Ja miltä se tuntuu, kun ei voi tehdä mitään läheisen auttamiseksi, kun hän menee yhä pidemmiksi ajoiksi omiin mustiinsa. Ja miltä se tuntuu, kun on pakko hyväksyä, että jo ihan lähellä on päivä, kun läheinen ei enää ollenkaan löydä tietään takaisin.

*

Lehikoinen kirjoittaa niin pysähdyttäviä lauseita, että jään seisomaan keskelle sivua ja yritän kahmia niitä taskuihini.

missä olet nyt? minkä pimeän reunalla?

Maailma kiertyy pimeän sotkuiseen syliin tänään taas tiukemmin kuin vielä eilen. Sieltä ei palata kertomaan, missä on käyty, mitä nähty ja koettu. Se on kamalan tuntemattoman aluetta. Täydellisen yksinäistä ja yksityistä vyöhykettä, jota me kaikki kannamme mukanamme. Se on musta hevonen, jonka kavioista lähtee uhkaava ääni ja suusta paha löyhkä, eikä sillä voi ratsastaa kukaan. Musta hevonen, jonka harjaan sormet tarttuvat kuin se edustaisi toivoa, vaikka se on pelkkä Kharon, joka vie meistä jokaisen vuorollaan viimeiseen maahan.

Sanat jäävät eteiseen kuin kengät, jotka sinä riisut kun käyt peremmälle. Sinä "muistisairas ruumio", joka "kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa." Minä kehotan sinua käymään pöytään, mutta sinä et enää muista, mikä on pöytä. Sinun katseesi on kauhua täynnä, enkä voi sitä mitenkään lieventää. Sinä olet mennyt minulta. Olet mennyt elämältä ja ennen kaikkea itseltäsi.

Olet vielä hetken odotussali. Junat eivät ole kulkeneet enää pitkään aikaan.

*

Ihosi on neilikkaa ja ruusua. Päivä päivältä enemmän neilikkaa. Sitä neilikan lajia, joka lasketaan esittelykuntoon laitetun ruumiin rintamukselle.

Kun sinä sanot jotakin. Kun suustasi tulee jotakin sellaista, jonka tulkitsen äänteiksi, minut valtaa hullu riemu. Jospa sittenkin vielä. Mutta sinä menet pois. Sinä menet takaisin. Sinä viet sanojesi palat mukanasi ja näen miten sinua sattuu. Sinä et pysty kivustasi kertomaan. Minä en pysty sinua auttamaan. Kukaan ei pysty. Ei edes lääketiede.

Sinun nyrkkisi on kysymysmerkin piste.

Minä täytyn kauhusta, kun sinua katsellessani ymmärrän, että niin kauan kuin meillä on sanoja meillä on siltoja. 

*

Lehikoisen sanat naulitsevat. Ne pysäyttävät paikoilleen niin, että kun taas lähtee liikkeelle jalkapohjista jää nahkaa siihen, missä on seisonut. Tämän kokoelma kietoo alastomuuteensa, jossa vuodenajat kulkevat. Kiertävät kehää rytmissä,  jonka tahtdissa unohdus kasvattaa voimiaan.

Puhut talvea, en tunne vielä sen valoa

Pohjoinen valo, maalarin valo, jota kohti huone hitaasti liikkuu. Välillä nopeammin. Huone imeytyy kohti pohjoista, kohti tuntemattoman laakson tuulia.

Tuuli.
Tuli.
Tuulen tuli.

*

Kaikkein koskettavinta tässä kokoelma on se, mikä on kaikkein konkreettisinta. Miten valtaviksi kasvavatkaan aluspaitojen niskalaput, joihin ihmisen nimi kirjoitetaan, jotta hän saisi pukeutua omaansa, vaikka hän ei ole tuntenut omaansa enää pitkiin aikoihin.

still life without life
että valkoista tulee siitäkin
valkoista tulee kaikkialta, vaatteesi viikataan
ja heitetään jätesäkeissä varastoon,
muoviset ruhot,
aluspaitojen niskalappuihin kirjailtu nimesi
tarkoittaa eri huoneita eri vuosina,  olet ehtinyt asua
niin monessa paikassa

*

Sanoin sen jo, mutta sanon uudestaan.

Multa on järisyttävä kokemus.





Tiina Lehikoinen: Multa (2016)
95 sivua
Kustantaja: Poesia


Helmet lukuhaaste, kohta 24 Surullinen kirja


lauantai 20. tammikuuta 2018

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Ottaen huomioon, miten paljon olen pitänyt Alice Munron kirjoista, olen lukenut häntä huomattavan vähän. Miksi näin on, en tiedä itsekään. Vaikuttaa siltä, että Munro ihan kuin itsestään siirtyy lukupinossa alemmas.

Blogiaikana olen Munrolta lukenut vain hänen romaaninsa (!) The Lives of Gilrs and Women (klik) ja ennen blogiaikaa tilastojeni mukaan kokoelmat Liian paljon onnea ja Julkisia salaisuuksia. Viha, ystävyys, rakkaus oli yksi vuoden 2017 hyllynlämmittäjäkirjoistani, mutta niin vaan vuosi kului ilman että tulin siihen tarttuneeksi. On lähinnä surkuhupaisaa, että minulle tuli valtaisa halu lukea tämä kokoelma heti vuoden vaihduttua ja niinpä aloitin Viha, ystävyys, rakkauden uudenvuodenpäivänä 2018.

Viha, ystävyys, rakkaus kulki mukanani myös matkalla ja luin sitä niin hotellihuoneessa, kahvilassa kuin lentokoneessakin, mikä ei titentkään ole ihanteellisin tapa lähestyä tätä kirjaa. Rikkoisasta lukutavastani huolimatta Munron teos onnistui tekemään minuun vaikutuksen - joskaan kokoelman kaikki novellit eivät ole yhtä vahvoja.

Tälle kokoelmalle on tyypillistä aikahypyt ja ei-kronologisuus. Usein Munro kuvaa novellin aluksi  lyhyesti joko menneisyyteen tai nykyaikaan sijoittuvaa tapahtumaa, josta tehdään vuosien hyppy eri aikakauteen - novellin aloituksesta riippuen joko novellihenkilöiden tulevaisuuteen tai menneisyyteen.   Eri aikatasoille sijoittuvat kuvaukset resonoivat keskenään kiinnostavasti ja niiden väliin jäävät vuodet toimivat kuin arvoituksellinen peili, joka ei tarkkaa kuvaa näytä, mutta antaa ymmärtää.  Monissa novelleista on polttopisteessä ihmissuhteet ja erityisesti parisuhteet sekä täyttymättä jääneet halut, joiden suhteen novellihenkilöt saavat uuden tilaisuuden, mutta jotka siitä huolimatta jäävät usein toteutumatta. Elämä, kuten Pilari ja palkki -novellin päähenkilö Lorna joutuu tajuamaan ei välttämättä tulekaan tarjoamaan hartaasti odotettua ratkaisevaa käännettä.

Monesti Munro lyö lukijaa suorastaan nuijalla päähän, kuten novellissa Lohtu, jossa kerrotaan aluksi, miten Nina tulee kotiinsa tennistunnilta, mutta jo seuraavalla sivulla todetaan hänen aviomiehestään:

Mutta hänen [Ninan] ulkona ollessaan Lewis oli kuollut. Totta puhuen hän oli tappanut itsensä.

Munro on mestari luomaan hyvin vähin sanoin täyteläisiä henkilöhahmoja, jotka luonteenpiirteineen ja puutteineen vaikuttavat hyvin tutuilta ja tunnistettavilta. Lukiessa on fiilis, että Munro on vahvasti henkilöhahmojensa puolella ja silloinkin kun näiden teot ovat vähemmn mairittelevia hän kohtelee heitä lempeällä ymmärryksellä. Lempeää on  myös Munron feminismi, vaikkakin sen lempeyden sydämestä löytyy tiukka ja toisinaan myös riemastuttavan ilkikurinen sydän, kuten novellissa Nokkoset, jossa kaksi naista sen sijaan, että he toteuttavaisivat "lisääntymishuumaa" ja omistautuisivat äidinvaistoilleen keskustelevat Simone de Beauvoirista, jota heidän miehensä eivät kerrassaan voi ymmärtää.

Meidän miehemme eivät olleet lainkaan samalla aaltopituudella. Kun me yritimme virittää heidän kanssaan keskustelua samoista aiheista, he sanoivat: "Mutta sehän on vain fiktiota" tai "Kuulostat ihan filosofian alkeiskurssilta.

Viha, ystävyys, rakkauden novelleissa avioliitot kitisevät kuin rasvaamattomat saranat ja houkutus vastata vihreämmäksi uskotun ruohon kutsuun saattaa käydä vastustamattomaksi. Erityisen ansiokkaasti Munro nyrjäyttää tätä tematiikkaa, kun kaksi hoitokodin asukasta löytävät toisensa novellissa Se mitä muistetaan. Rakkaus ei katso aikaa, paikkaa, ikää eikä muistia. Samassa novellissa Munro ottaa esiin muistamisen problematiikan ja näyttää, miten joskus toiveista saattaa tulla muistoja, joiden todenperäisyyttä ei ole enää myöhemmin elämässä mahdollista tavoittaa. Vielä pidemmälle hän vie muistamiseen ja unohtamiseen liittyvät kysymykset kokoelman päätösnovellissa Karhu tuli vuoren takaa.

Suosikikseni tässä kokoelmassa nousi sen ensimmäinen novelli Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät, jossa Munro käyttää näkökulmatekniikkaa äärimmäisen onnistuneesti kertomalla kaikki novellihenkilöille tapahtuvat tärkeimmät asiat jonkun muun kuin heidän itsensä näkökulmasta. Kertoja on tässä novellissa kuin kameralla zoomaava valokuvaaja, joka ensin näyttää henkilöstä lähikuvaa, mutta häivyttää sen jälkeen kuvattavansa taustalle, kunnes näyttää hänet uudessa valossa ihan toisen kameran linssin läpi. Novelli sisältää maukkaita väärinkäsityksiä, jotka eivät estä rakkautta ottamasta omaansa. Tosin rakkaus lienisi tässä yhteydessä turvallisinta kirjoittaa lainausmerkkeihin.

Nipvet-blogissa on menossa novellihaaste (klik), jossa novelleja voi peukuttaa eri syistä ja peukutan nyt Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät -novellia sen näkökulmatekniikan vuoksi.


Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus (2002)
398 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Hateship, frienship, courtship, loveship, marriage (2001)
Suomentanut: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto, pokkarit)



Helmet-lukuhaaste, kohta 15 Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
Kristiina Rikman on erinomainen suomentaja, joka on saanut työstään useita arvostettuja palkintoja

torstai 18. tammikuuta 2018

Sinun laillasi harmiton - Rowan Hisayo Buchanan: Harmless like you

Ostin Rowan Hisayo Buchananin romaanin Harmless like you, koska viehätyin sen kannesta. Kuvassa olevan nuoren naisen katse on kiehtova. Siinä on kuvattuna monta päällekkäistä tunnetilaa, enkä pääse selvyyteen, mikä niistä on vallitsevin. Lisäksi naisen katse tuntuu kommunikoivan ihan erityisellä tavalla teoksen otsikon kanssa, joka jo itsessään viittaa useampaan suuntaan. Kirjan kantta tuijottaessani jouduin jonkinlaisen lumouksen valtaan ja niinpä poistuin kirjakaupasta tämä teos mukanani.

Harmless like youn alku on tyrmäävä:

'Yukiko Oyama?' I dropped my half-raised hand to my side. "You're expecting me. I've come about your husband's estate.'
'Come in,' my mother said. If she recognised my features, she showed no sign.

Tähän pieneen vuoropuheluun tiivistyy paljon. Tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, jossa Yukiko asustelee ja jonne hänen poikansa Jay on tullut häntä tapaamaan hankkiakseen allekirjoituksia virallisiin papereihin isänsä eli Yukikon ex-miehen kuoleman jälkeen. Samalla käy ilmi, että Yukiko ja Jay eivät ole nähneet toisiaan vuosikausiin ja että Yukiko ei aluksi edes tunnista poikaansa. Siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty kertoo Buchananin romaani sekä Yukikon menneisyyteen sijoittuvasta että Jayn nykyajan näkökulmasta käsin. Näkökulmien vaihtelusta seuraa, että lukija saa Yukikosta jatkuvasti sellaista tietoa, josta Jayllä ei voi olla aavistustakaan ja jota minun ainakin teki mieli päästä Jaylle kertomaan, jotta hän voisi paremmin ymmärtää, miksi asiat menivät, kuten ne menivät.

Kun Yukiko oli teini-ikäinen hänen vanhempansa muuttivat takaisin Japaniin, mutta hän itse päätti jäädä yksin Amerikkaan. Tästä syntyi omanlaisensa eksistentiaalinen kauhu, jota korosti se, että Yukikon lapsena omaksuvat perinteiset japanilaiset elämänarvot joutuivat lopullisesti törmäyskurssille länsimaisen elämäntavan kanssa. Yukiko asusteli ystävänsä ja tämän äidin varsin epäsovinnaisessa perheessä, joka tarjosi hänelle vapautta, jonka kaltaista hän ei ollut aiemmassa, varsin tarkkaan kontrolloidussa elämässään kokenut.

Käännekohdaksi Yukikon elämässä muodostuu hänen kokemansa voimakas taide-elämys, jonka myötä hän tiedostaa yhä selvemmin oman taiteilijankutsumuksensa. Tie taiteilijaksi on kuitenkin pitkä ja matkalla kohti taiteilijuutta Yukiko ajautuu epäterveeseen ihmissuhteeseen, jota määrittävät hänen miesystävänsä toistuvat väkivaltaisuuden puuskat.

Buchanan tuo esiin taiteen merkityksen Yukikolle kiinnostavalla tavalla myös sijoittamalla hänestä kertovien lukujen alkuun värien määrittelyjä, jotka  vievät tarinaa omaa osaltaan eteenpäin ja "keskustelevat" kyseisten kappalaiden kanssa. Esimerkiksi näin:

1969, Raw Umber
Umber from Umbria, as in the new earth of Italian mountains. It is the colour of a fur coat rarely worn, the oak bar in the Plaza, coffee dried to the bottom of a cup.

Jay kantaa itsessään Yukikon elämässään tekemien ratkaisujen jälkiä, jotka ilmenevät mm. kummallisina pyörtymiskohtauksina, joiden saamiseksi hallintaan hän hankkii terapeuttinsa suosituksesta kissan, Celesten.  Jay on onnellisesti naimisissa, mutta lapsen syntymä muuttaa paljon ja hän joutuu huomaamaan, että hän ei kykene rakastamaan lastaan. Jayn vaimo taas ei voi sietää Celesteä. Elämä puristaa ja Jay on vaarassa joutua kokonaan eksyksiin.

*

Yukikon elämää määrittävät itseviha ja arvottomuuden tunne. Lyödyksi tuleminen tuntuu hyvältä ja avaa yhteyden häneen itseensä. Kun hän löytää kunnon miehen ja tulee äidiksi hän kaipaa väkivaltaista ex-miesystäväänsä Louta, jonka kanssa hän jakoi edes kivun.

With  Lou at least they were both failures. [...] At least, the communion of pain united them. A hand smashing against a cheek was at least a shared endeavour.

Äitinä Yukiko on ansassa. Osa elämää, joka on hänelle ahdistavaa ja vierasta ja jossa lapsi vaatii häneltä jatkuvasti huomiota ja rakkautta, joita hänellä ei ole eväitä antaa. Elämää, jossa hänen miehensä on loputtoman kärsivällinen ja Yukikon tarpeet huomioon ottava. Se vaan ei riitä. Mihinkään.

Harmless like you osoittaa, miten vaikeasti taiteilijan ja äidin roolit ovat yhteensovitettavissa. Jaystä tulee Yukikolle kauhistuttava este. Vaativa muukalainen, joka estää häntä tekemästä sitä, mikä on hänelle tärkeintä elämässä.

Romaanin vahvan alun jälkeen keskiosa tuntui hieman laimealta, mutta teoksen loppuosaa lukiessani tunsin, miten kyyneleet tekivät jatkuvasti tuloaan. Miksi elämän pitää olla niin vaikeaa? Miksi hinta, jonka Yukiko joutuu maksamaan siitä, että haluaa omistautua taiteelleen, on niin järkyttävän suuri?

Buchananin romaani on täynnä hiljaista feminismiä, jonka maltillisuus on paikoin suorastaan kammottavaa. Se synnyttää halun huutaa. Se synnyttää halun tehdä kyltin ja lähteä heiluttamaan sitä kadulle. Se synnyttä halun olla hyväksymättä ja itkeä silmät päästään.

Harmless little girls like you - as if being unable to strike back was a virtue.

Miksi naisten pitäisi olla vaarattomia ja näkymättömiä, osa hiljaista massaa?  Miksi Yukikon unelmien toteuttamisen hintaa joutuu maksamaan hänen poikansa?

Teoksen loppu, jossa palataan Yukikon ja Jayn kohtaamiseen Berliinissä teoksen nykytasolla on emotionaalisesti hurjaa luettavaa. Äidin ja pojan kohtaamisessa vuosien toisistaan erossa elämisen jälkeen Buchanan nostaa pääosaan diabetesta sairastavan, 17-vuotiaan kuoleman portteja jo kolkuttelevan kissa-Celesten, josta tulee symbolinen tulkki Yukikon ja Jayn välille. Se tuntuu samalta kuin olisi elänyt lasipurkissa, jonka kansi on vihdoin avattu.

Harmless like you tarjoaa lukuisia kutkuttavia tulkintamahdollisuuksia ja mm. aiemmin mainitsemiani Yukikosta kertovien kappaleiden alkuun liitettyjä värimäärittelyjä olisi kiinnostavaa tarkastella lähemmin osana Yukikon tarinaa. Buchananin romaani jätti minut voimakkaaseen liikutuksen tilaan, jota täyttivät monet elämäni risteyskohdat. Olisiko sittenkin pitänyt valita toisin? Onko mitään enää tehtävissä?

Harmless like you jää mieleen kasvamaan.



Rowan Hisayo Buchanan: Harmless like you (2017/2016)
305 sivua
Kustantaja: Sceptre


Tästä romaanista on kirjoittanut myös Elegia (klik)

Helmet-lukuhaaste kohta 40, Kirjassa on lemmikkieläin

tiistai 16. tammikuuta 2018

En tunne häntä, olen hänen kanssaan vain naimisissa - Fiona Barton: Leski

Minusta on viime vuosina kehkeytynyt varsin huono jännityskirjallisuuden lukija. Syynä tähän on se, että kyseinen kirjallisuus on usein tarina- ja juonikeskeistä, jotka taas ovat niitä kirjallisuuden tyyppipiirteitä, joita en kirjallisuudesta erityisesti hae. Poikkeuksia toki aina löytyy ja iloinen asia on, että näitä poikkeuksia on löytynyt nimenomaan suomalaisesta jännityskirjallisuudesta. Mainittakoon tässä yhteydessä esimerkiksi Jari Järvelän Metro-sarja sekä Lauri Mäkisen 50/50.

Toisinaan kuitenkin tunnen halua koukuttua johonkin kirjaan niin, että en malttaisi jättää lukemista kesken. Tähän fiilikseen jännityskirjallisuudella on tarjota runsaasti ehdokkaita. Kun joulunpyhinä halusin maata sohvalla toinen käsi suklaarasiassa ja uppoutua tarinaan valitsin luettavakseni Fiona Bartonin jännärin Leski, jonka sain Bazar-kustannukselta joululahjaksi. Kiitos lahjasta Bazar!

Leski kertoo ihan tavallisesta avioparista, jonka tavallisuuden takaa paljastuu kammottavia asioita. Glen ja Jean ovat onnellisesti naimisissa ja heidän onnensa auvo olisi täydellistä, jos pariskunta onnistuisi saamaan lapsen. Glenillä ei kuitenkaan ole kuin muutama laiska siittiö ja niin lapsihaaveet jäävät toteutumatta. Pariskunta lohduttautuu tukeutumalla toisiinsa, eikä elämä ole lapsettomuudesta huolimatta hassumpaa.

Tapahtumat alkavat eskaloitua kun käy ilmi, että Glen käy lapsipornosivuilla ja lisäksi häntä syytetään pikkutytön sieppaamisesta. Sehän on tietysti puhetta vaan kaikki. Ilkeiden ihmisten panettelua ja virusten kautta Glenin tietokoneeseen työnnettyjä lapsipornokuvia. Niin Jean ainakin haluaa uskoa. Ehkä Glen on oikeassa vakuuttaessaan viattomuuttaan, sillä poliisikan ei onnistu löytämään todisteita hänen syyllisyydestään ja niin Glen kävelee oikeussalista ulos vapaana miehenä. 

Mutta mitäpä jos Glen on sittenkin syyllinen? Se on ajatus, jota Jean ei haluaisi mieleensä päästää, mutta jota hänen ennen pitkää on mietittävä ja varsinkin sen jälkeen, kun Glen kuolee tapaturmaisesti.

*

Bartonin tarina imaisi mukaansa ja se täytti mainiosti koukuttautumisen tarpeeni. Teos etenee eri näkökulmien kautta ja tapahtumia tarkastellaan vuorotellen Jeanin eli lesken, poliisin, toimittajan, siepatun tytön äidin ja Glenin näkökulmista. Ajallisesti tarina liikkuu vuosissa 2007-2010.

Fiona Barton on pitkän linja toimittaja ja hänen toimittajantaustansa on ollut suureksi hyödyksi hänen kirjoittaessaan tätä jännäriä. Näin jopa siinä määrin, että omassa luennassani ydintarina tahtoi jäädä sen varjoon, mitä Barton tuo esiin toimittajien työtavoista ja moraalista. Kun Glenistä tulee epäilty on mediasirkus valmis. Toimittajat päivystävät Glenin ja Jeanin kotitalon pihalla ja käyvät koputtelemassa ovelle ja vaatimassa haastatteluja. Näin syntyy vähitellen tilanne, jossa enää oleelliselta ei vaikuta Glenin syyllisyys tai syyttömyys, vaan otsikoiden fonttikoko.

Barton kuvaa, miten toimittajat tekevät enempi vähempi kyseenalaisia sopimuksia ja maksavat palkkioita saadakseen yksinoikeuden kirjoittaa sen kaikkein mehukkaimman jutun. Viis moraalista, viis totuudesta, viis yhtään mistään muusta kuin siitä, että juttu myy. Kuva lehtitalojen ja toimittajien maailmasta ja arvoista on synkeä. Parasta materiaalia on suurin inhimillinen hätä, joka muunnetaan lukijakäyrät nousuun johtavaksi etusivujutuksi. Teoksen moraalista synkkyyttää lisää vielä se, että kadonneen tytön äiti oivaltaa varsin nopeasti markkina-arvonsa lehtibisneksen avainhenkilönä.

Bartonin romaanissa ei ole kasapäin ruumiita tai toinen toistaan kuvottavampia kauheuksia, vaan Barton luottaa perustarinaansa sisältyviin koukkuihin ja niiden vastenmielisiin piirteisiin, jotka saavat lukijan ahmimaan hänen tekstiään.



Fiona Barton: Leski (2017)
366 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The widow
Suomentanut: Pirkko Biström
Kustantaja: Bazar
Arvostelukappale




lauantai 13. tammikuuta 2018

Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta?

"Tässä on nyt tällanen magneettikenttä sängyn alla, joten ei ihme että sinä nukut huonosti."

Jotensakin edellä mainittuun tapaan lausui eräs Tietäjä käydessään vuosia sitten erään vanhemman tuttavani kotona tutkimassa, miksi tämä nukkuu huonosti. Mitään perusteluja Tietäjällä ei tietenkään väitteelleen ollut, mutta  hän tunsi ja vaistosi, että joku outo magneettikenttä oli tuttavani sängyn alla. Kun ihminen on epätoivoinen, hän turvautuu helposti epätoivoisiin keinoihin ja uskoo todeksi, mitä kummallisimpia väittämiä. Tuttavani sängyn alta magneettikenttä onneksi oudosti katosi ja hän alkoi taas nukkua hyvin ilman että hänen olisi tarvinnut siirtää sänkyä toiseen huoneeseen.

Tiina Raevaara on toimittanut mainion kokoelman nimeltä Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon, jossa järjen ja tieteen avulla ammutaan alas erilaisia uskomuksia ja totuuden vääristelemisen muotoja. Teoksessa esiteltyjä aihealueita ovat mm. kriittisen ajattelun tärkeys, lääke"tieteelliset" huijaukset (vaihtoehto- ja uskomushoidot), psyykkinen manipulointi, taikuus, paranormaali, ennusmerkit ja yliluonnollinen.

Tunne peittää usein alleen järjen ja erityisen hyvin tämä pitää paikkansa nykyisinä totuudenjälkeisinä aikoina. Informaatiota on tarjolla valtavasti ja on työlästä ottaa selville, mikä tieto on luotettavaa ja mikä ei. Asiaa hankaloittaa edelleen se, että ihminen on taipuvainen omaksumaan tietoa, joka vahvistaa hänen jo omaamiaan käsityksiä ja näkökantoja. Raevaara kiinnittää teoksen alkusanoissa huomiota somekupliin, joissa "kommunikaation nopeus on suurta verrattuna perinteiseen viestinnän tapoihin. Nopeus tuottaa kertautuvuutta, joka vahvistaa kuplaa enemmän kuin oikean elämän hidas kommunikaatio." Somen algoritmit puolestaan pitävät huolen siitä, että ne tyrkyttävät meille nettihistoriamme perusteella tietoa, joka vahvistaa niitä käsityksiä, jotka meillä asioista on jo entuudestaan. Nämä ilmiöt eivät ole vältettävissä, jos some-elämässä haluaa olla mukana ja kukapa ei haluaisi. Sen vuoksi niiden tiedostaminen on erityisen tärkeää.

Pidän itseäni suht järjellisenä ihmisenä, enkä liene kaikkein helpoimpia huijattavia. Tästä huolimatta huomaan aina välillä, että erinäiset uskomukset pitävät minuakin otteessaan ja joudun erityisesti pyristelemään, että en anna niille valtaa. Näin käy mm. silloin, kun äitini kertoo, että lintu lensi taas ikkunaan, joten jotakin kamalaa on tapahtumassa tai että hän näki enneunen. En pysty vakuuttamaan häntä siitä, että edellämainitut "ennustukset" eivät ole missään tekemisissä sen kanssa, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Äitini perustelee uskomuksiaan mm. sillä, että aina ennenkin ikkunaan lentävä lintu on edeltänyt pahan tapahtumista. Mitäs siihen sanomaan. Järjellä on joskus mahdotonta vaikuttaa tunneperäiseen.


"Terveysbisneksen intresseissä on tehdä meistä kaikista sairaita"

Terveyteen liittyvä humpuuki on rahakasta bisnestä, joten ei ihme, että monenmoiset totuudet ja ihmelääkkeet sen alueella kukoistavat. Totuus asiasta vaikuttaa kuitenkin olevan vielä häikäilemättömämpi kuin mitä olen osannut edes kuvitella. Erityisen ikävältä tuntui lukea mm. siitä, että vanhuksille syötetään paljon turhia ja/tai päällekkäisiä lääkkeitä, joista osa ei tutkimusten mukaan edes sovellu vanhemmille ihmisille. Vaan mitäs siitä, taas kilahti kolikko kirstuun.

Kaikista tässä teoksessa mainituista humpuukin muodoista pidän vaarallisimpana juuri terveyteen liittyviä epämääräisiä väitteitä. Näin varsinkin silloin, kun lääkäri on tietoisesti tai tiedostamattomasti mukana totuuden vääristelyssä. Kärsin muutama vuosi sitten kummasta vaivasta, joka teki vasemmalla jalalla astumisesta hankalaa. Tuntui kuin jalkapohjassa olisi ollut jokin piikki tai verisuoni liian kireällä. Ensimmäinen lääkäri käski voimistella. Toinen lääkäri määräsi tulehduskipulääkkeitä. Kolmas lääkäri totesi, että eiköhän tuo aikanaan mene ohi. Oletan, vaikka ei pitäisi, että lääkäreillä on lähes absoluuttista tietoa siitä, miten jokin vaiva parannetaan. Ei ole, vaikka he ehkä niin antavat ymmärtää. Työterveyshuollon piirissä olen oppinut luokittelemaan lääkäreitä sen mukaan, kuka kirjoittaa aina ensimmäiseksi särkylääkkeitä ja antibiootteja (=vältettävät lääkärit) ja kuka taas katsoo oireita useammasta näkökulmasta (=suosimani lääkärit).

Voiko se olla totta? -kirjaa lukiessa huomasin, että useampiakin humpuukin muotoja olen onnistunut välttämään vaistonvaraisesti. Mitäköhän tästä pitäisi ajatella, sillä onhan vaistoon uskominen varsin epätieteellistä puuhaa sekin. Joka tapauksessa, kun eräs ystäväni hurahti NLP:hen ja yritti saada minua parantamaan elämänlaatuani NLP-harjoitusten avulla en lähtenyt mukaan, koska minusta koko homma vaikutti aika epäuskottavalta. Toinen tuttavani taas löysi lapsensa allergiaan avun homeopatiasta ja itsekin mietin, voisiko homeopatiasta olla apua. Erinäisten tarkemmin tutkimattommien ainesten nauttiminen kuitenkin herätti siinä määrin epäilyistä, että en koskaan päätynyt homeopaatin vastaanotolle.

Kolmas ilmiö, joka Voiko se olla totta? -teoksessa nostetaan esiin ja johon olen suhtautunut epäillen on psyykkinen debriefing eli katastrofin jälkeinen jälkipuinti. Se järjestetään nykyisin hyvinkin nopeasti ihmisille, jotka ovat olleet osallisena traumaattisessa tapahtumassa. Jälkipuinnin vaikuttavuudesta ei kuitenkaan ole tieteellistä näyttöä. Itse olen epäillyt sitä sen vuoksi, että en usko tämän menetelmän hyödyttävän ollenkaan kaikkia, koska ihmiset prosessoivat vaikeita kokemuksiaan eri tavoilla. Lisäksi olen kokenut debriefingin jonkinlaisena deus ex machina -ratkaisuna, jonka nähdään automaattisesti poistavan/lievittävän stressiperäisen tapahtuman jälkiseurauksia. Tämä vaikuttaa kovin mekaaniselta lähestymistavalta vaikeisiin asioihin.

On masentavaa, että joku väärä ja käytännössä yhtään mihinkään perustumaton väite voi lähteä hyvinkin nopeasti leviämään ja muuttua matkalla totuudeksi, jonka kumoamiseen tarvitaan paljon tutkimusta ja työtunteja. Tiede on hidasta ja sen avulla voidaan kumota kaiken maailman totuuksia vasta jälkijunassa. Minulle yksi oleellisimmista kysymyksistä on: mistä tiedän, että tiedän? Jos tähän kysymykseen ei löydy vastausta on syytä epäillä tietämisensä perusteita.

Samanaikaisesti kuitenkin myönnän, että oikeastaan kaikki suuremmat päätökset elämässäni olen tehnyt intuitiooni luottaen. Olen myös lukenut tutkimuksesta, jonka mukaan juuri komplisoiduissa ratkaisuissa intuitio on järkeä luotettavampi päätöksentekoväline. En tiedä, miten luotettava kyseinen tutkimus ja sen tutkimustulos on. Olipa miten tahansa niin Voiko se olla totta? -teoksen lukemisen pitäisi olla kansalaisvelvollisuus.


Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta? - skeptisiä näkökulmia nykymenoon
227 sivua
Kustantaja: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry


Ks. myös Hannan kirjokannen juttu klik


torstai 11. tammikuuta 2018

Tabu kantaa hyllynlämmittäjiä

Kuinka usein menet kirjakauppaan ajatellen: ostanpa muutaman kirjan, jotka laitan hyllyyn odottelemaan, josko niiden vuoro joskus tulisi? Itse en ole tehnyt niin koskaan, vaan jokainen ostamani kirja on ollut ns. pakko saada. Siksi onkin kummallista, että joka vuosi hyllyyn kertyy yhä uusia teoksia, jotka saavat kaikessa rauhassa pitää kirjahyllyjäni lämpimänä ilman että häiritsisin niiden rauhaa ryhtymällä lukemaan niitä.

Ongelmaan on onneksi ratkaisu tai ainakin osaratkaisu. Sen nimi on hyllynlämmittäjähaaste, jonka lanseerasivat ensimmäistä kertaa vuosi sitten Sivumennen-podcastin vetäjät Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen. Keräsin innolla 12 kirjaa ja olin varma, että ne nyt ainakin tulisivat luettua, kun ne on ihan haasteeseen mukaan otettu. Vaan kuinkas kävi? Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä, mutta meni sentään vähän siihen suuntaan, sillä valitsemistani kirjoista sain viime vuoden aikana luetuksi kuusi.

Hyllynlämmittäjän tittelistään joutuivat vuonna 2017 luopumaan:

Linn Ullmann: Siunattu lapsi (klik)
Yukio Mishima: The Sailor who fell from Grace with the Sea (klik)
Osamu Dazai: No longer human (klik)
Don DeLillo: Putoava mies (klik)
Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa (klik)
Rosa Montero: The Delta Function (klik)

Niin DeLillo-fani kuin olenkin lukemistani hyllynlämmittäjistä potin räjäytti Yukio Mishiman The Sailor who fell from Grace with the Sea.

Hyllynlämmittäjästatuksestaan pitivät kynsin ja hampain kiinni seuraavat:

Svetlana Aleksijevits: Tsernobylistä nousee rukous
Samantha Harvey: The Wilderness
Christa Wolf: Kassandra
Eimear McBride: A Girl is a Half-Formed Thing
Vladimir Nabokov: Invitation to a Beheading
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Näistä kuudesta lukemattomasta tein pesämunan tälle vuodelle ja valitsin niiden seuraksi kuusi uutta teosta, jotka ovat:

Timo K. Mukka: Tabu
Imogen Binnie: Nevada
Susan Sontag: Musta aurinko (joka samalla on yksi uskollisimmin hyllyjäni lämmittänyt teos)
Clarice Lispector: Passio
Marina Abramovic: Walk Through Walls
Chris Kraus: Torpor


Ihmisen lukumieli on totta tosiaan kummallinen, sillä vaikka en onnistunut lukemaan Munron teosta Viha, Ystävyys, rakkaus koko vuoden 2017 aikana, aloin lukea sitä heti 1.1.2018. Sittemmin olen jo lukenut sen loppuun, joten enää ei ole kuin 11 hyllynlämmittäjää jäljellä. Helppo nakki (ainakin tässä vaiheessa vuotta).

maanantai 8. tammikuuta 2018

Etsimässä isää, jonka jalat oli eri maissa - Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Vuoden ensimmäisenä esikoisromaanina minulla on ilo ja kunnia esitellä Anna-Liisa Ahokummun teos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (jatkossa: VSKS), jonka Gummerus lähetti minulle joululahjaksi. Samalla haluan kiittää Gummerusta tästä hienosta joululahjasta.

Heti ensimmäiseksi tekee mieli todeta, että VSKS on hyvin valmis esikoisromaani ja tämän sanottuani huomaan ihmetteleväni, miksi määrettä "valmis" käytetään yleensä vain esikoisromaanien yhteydessä. Eikö toisen ja kolmannen teoksen kohdalla ole aivan yhtä oleellista se, ovatko ne valmiita vai eivät? Oikeastaan niinkin, että esikoisromaania helposti luetaan erityisen luupin läpi ja tarkastellaan, että onko siitä nyt ihan varmasti romaaniksi. VSKS:ta sitä on mitä suurimmassa määrin ja sen vuoksi saatan kytkeä pois päältä ns. esikoisromaanintarkastelufiltterin.

Okei. Myönnän. Kirjan nimi vaikuttaa hieman suureelliselta ja teennäiseltäkin ja kummastelin sitä aluksi. Ahokummun romaanin luettuani voin kuitenkin todeta, että nimi sopii tälle kirjalle erinomaisesti, sillä siinä summautuu tämä teos oleellisella tavalla. Lisäksi nimellä on vahva etukäteistunnelmaa luova voima.

VSKS kertoo perhostutkija Max Halmasta, joka jäljittää isäänsä, josta hän ei juuri muuta tiedä kuin että tämä oli saksalainen sotilas, joka taisteli Suomessa jatkosodan aikaan. Äitikin on Maxille jäänyt paljolti vieraaksi ja tämän kuoltua Max ajautuu etsiskelemään tietoa sukujuuristaan. Omaa historiaansa esiin kaivaessaan Max löytää äitinsä häpeän ja isän, jolla on "toinen jalka toisessa maassa." Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden välisten suhteiden käsittelystä tulee ensimmäisenä mieleen Paavo Rintalan romaani Pojat (1958) sekä Mikko Niskasen Rintalan romaaniin perustuva elokuva, jonka loppukohtauksessa nuori Vesa-Matti Loiri juoksee itkuisena junan (ja äitinsä) perässä. Yksi suomalaisen elokuvahistorian ikonisimmista kuvista on syntynyt.  Muutoin en olekaan tähän aihepiiriin juurikaan kirjallisuudessa törmännyt, joten Ahokummun romaanin aihevalinta on tervetullut.

VSKS alkaa Viktor Stanislauksen nekrologilla ja rakentuu kolmentoista sinfoniaksi nimetyn luvun kautta. Tapahtumia kuljettavat sota-aikaiset päiväkirjamerkinnät, Maxin muistiinpanot, eri henkilöiden välinen kirjeenvaihto, saksalaissotilasta kotonaan 1940-luvulla majoittaneen miehen haastattelu sekä Maxin ja Viktor Stanislauksen välinen tapaaminen. Ahokummun romaanissa on avaruutta ja tilaa tarinalle kasvaa ja sinfoniasta toiseen siirrytään samanlaisella välttämättömän tuntuisella luontevuudella kuin perhonen vaihtaa muotoaan munasta toukaksi ja toukasta koteloksi, kunnes teoksen lopussa se on aikuinen, joka tietää, mitä ei aiemmin olisi voinut kuvitellakaan tietävänsä.

Ahokummun kerronta on koruttomasti vahvaa ja tekstistä löytyy tarkemmin määrittymätöntä uhkaa, joka paikoin saa suorastaan karmivan luonteen. Romaanissa siirtymät ympäristöstä toiseen ovat suuria ja sujuvia, ja tutuiksi tulevat niin pohjois-suomalaisen pikkukylän elämänmenon moraalinen ahtaus kuin eurooppalaiset konserttilavatkin. Ajallisesti teoksessa kuljetaan 1940-luvulta 1980-luvun puoliväliin. Silmiinpistävää on, että vaikka Max kokee teoksen kuluessa henkisesti hyvin suuria asioita ei hänen tunnereaktioitaan juurikaan kuvata suoraan, vaan lukija kokee ne enemmänkin oman itsensä kautta.

Ahokumpu käyttää taiten hyväkseen perhossymboliikkaa ja tuntemattomalta vaikuttavan perhoslajin tunnistamisyritykset kasvavat kuvaksi Maxin omasta elämäntilanteesta. Tapa, jolla tämä symboliikka huipentuu teoksen lopussa on nerokkuudessaan häikäisevä ja monin verroin syvempi kuin mitä ensilukemalta saattaa vaikuttaa.

Elämällä on salaisuutensa, eikä se kaikkia niitä suostu koskaan luovuttamaan. Ahokummun taitavasti rakennettu tarina kätkee sekin sisäänsä mojovan yllätyksen. Maltillinen ja loppuun asti balansoitu kerronta sekä kielellinen viettelevyys varmistavat, että Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on itseään suurempi romaani, joka jää resonoimaan lukijassaan.



Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (2017)
175 sivua
Kustantaja: Gummerus
Arvostelukappale



Helmet-lukuhaaste kohta 41 Valitse kirja sattumanvaraisesti
(sattumanvaraisuus toteutui sitä kautta, että tämä kirja tupsahti postilaatikkooni yllättäin)