lauantai 24. syyskuuta 2016

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät


Simon Lambresin aivot ovat tuhoutumassa, hukkumassa vereen.

Kuvittele mies ja nainen ja heidän väliinsä kylmälaukku. Sen sisällä on ihmisen sydän. Ei ole kovinkaan montaa tuntia siitä, kun sama sydän oli Simon Lambresin rinnassa. Nyt se on kylmälaukussa ja toisaalla odottaa Clairé Mejan, joka ilman uutta sydäntä voi kuolla koska tahansa.  

Varoitus:  tämä bloggaus ja Maylis de Kerangalin romaani voivat aiheuttaa epämiellyttäviä tunteita herkimmille ihmisille - erityisesti, jos läheisesi on juuri tällä hetkellä vakavasti sairas.


I näytös: Suru

On kirjoja, joista ei halua sanoa mitään tai joista tuntuu jollakin tapaa väärältä tai moraalisesti kyseenalaiselta sanoa mitään. Tähän joukkoon kuuluu Maylis de Kerangalin peräti 10 kirjallisuuspalkintoa Ranskassa napannut Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Réparer les vivants, 2016).  Kertomus on hyvin intiimi ja sen imu niin vahva, että kun lukemisen on aloittanut on pakko vaan jatkaa jatkaa jatkaa, vaikka omat tuntemukset räiskyvät pitkin seiniä kuin automaattinen squash-pallo. Ja se märkä. Se ei ole hikeä.

Romaanin alussa kolme kaverusta on aamuyön tunteina lähdössä surffaamaan. Etsimään sitä kaikkein täydellisintä aaltoa, joka nostaa endorfiinit tappiin. Ja he lähtevät. Ja he surffaavat. Ja he lähtevät kotimatkalle. Ja heistä hän, joka on kuskina, menettää auton hallinnan. Kuski ja auton oikeanpuoleisen oven vieressä istuva nuorukainen selviävät murtumilla. Sen sijaan Simon Lambres, joka istuu keskellä ilman turvavyötä ei onnettomuuden jälkeen ole enää hengissä. 

De Kerangal kuvaa surua. Niin suurta surua, jonka kuvaamiseen sanoja ei ole. Silti hän kuvaa sitä kuin riivattu ja pakkomielteen vallassa oleva. Kuvaa surua pitkin hienoin lausein, jotka kantavat minua kuin aallot nuorukaisia teoksen alussa. Herran jumala, minä olen nyt keskellä sitä kaikkea. Minun lukemiseni tökkii sitä. Ei tämä kaikki, mitä käy Simonin vanhempien mielessä kuulu minulle ollenkaan. Ja tietysti ne ajatukset, että jos. Ne ajatukset, joita ei halua edes ajatella. Ne ajatukset, joita pelkää ajatella. Sairaalanhaju. Pitkät käytävät. Koneet, joista lähtee sihiseviä ääniä. Sängyssä Simon Lambres, joka vaikuttaa nukkuvalta, mutta on kuollut.


II näytös: Suru ja se kaikki muu

Simon Lambres makaa sairaalasängyssä. Lakana kohoaa vähän. Näyttää kuin 19-vuotias Simon nukkuisi. Hänellä on monia elimiä, joita voitaisiin käyttää jonkun toisen potilaan pelastamiseen.

Simon Lambresin maatessa sairaalasängyssä hänen vanhemmilleen kerrotaan mahdollisuudesta antaa lupa elintenluovutukseen. Yhden kuolema on toisen elämä konkreettisimmalla mahdollisella tavalla. Samaan aikaan kun Simonin vanhemmat ovat poikansa kuoleman myötä menettäneet iäksi sen maailman, jossa he tähän päivään asti ovat eläneet, maailma mennä porskuttaa eteenpäin painavin ja kuraisin saappain. Yksi sairaanhoitajista pohtii rakkaushuoliaan, elinsiirtovastaava lauleskelee ja pitää huolta lemmikki-Tiklistään. Sydänkirugit kamppailevat paikasta sydänkirurgien kukkulan kuninkaana. Juuri tässä on de Kerangalin romaanin nerokkuus, sen sydänalaa muljautteleva taidokkuus. Tässä hänen tavassaan kuvata, miten muiden ihmisten elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät osoittaa, että de Kerangal tuntee aihepiirinsä äärimmäisen hyvin. Kerronnan tarkkuus saa toisinaan melkeinpä pyytämään armoa. De Kerangal nostaa esiin myös ne perusteet, joiden turvin lääketiede määrittää ihmisen kuoleman. Jos kaikki elintoiminnot ovat lakanneet, vaikka sydän vielä lyö, ihminen on kuollut.  Tätä ajatusta on vaikea hyväksyä. On vaikea päästää irti sydämen asemasta elämän ja kuoleman välisen rajan määrittäjänä.

Sydän on elin, mutta myös paljon muuta. Sen symboliarvo on huikea. Se on suosittu hymiö, "rakkauden universaali kuvasymboli", se on logo, jonka avulla rakastetaan milloin  mitäkin, kuten vaikkapa







Kun tuntuu pahalta, sanotaan että ottaa sydämestä. Kun rakastetaan, ollaan valmiita lupaamaan oma sydän toiselle ihmiselle. Syntymäpäiväkorttiin kirjoitetaan: sydämelliset onnentoivotukset. Ylempänä käytin ilmaisua "sydänalaa muljautteleva taidokkuus." Sydämeen viitataan usein muodossa tai toisessa. Se on ihmisen erityisin elin. Se pumppaa verta verenkiertoon. Aikuisen ihmisen sydän painaa 250-350 grammaa.


Näytösten jälkeen


Maylis de Kerangal on koreografin tarkkuudella suunnitellut tarinan jokaisen yksityiskohdan. Tekstin dramaturginen virta vie mukanaan lupaa kysymättä. Niin valtavan hieno kuin teoksen alkuosa onkin, ilman romaanin loppupuolella kuvattuja tapahtumia ja niiden avulla luotuja ristikkäisvalotuksia Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät olisi vaarassa jäädä potenssiin korotetuksi paulocoelhoksi. Nyt tästä ei ole pelkoa, vaan de Kerangal - jos nyt tällaista ilmaisua tässä yhteydessä voi käyttää - kirjoittaa itsensä suoraan sydämeen. Se sattuu.




Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (2016)
255 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Réparer les vivants
Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen
Kustantaja: Siltala




keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Hanna Weselius: Alma!


Olen harvoin lukenut romaania, jonka nimi päättyy huutomerkkiin. Onko Alma! huudahdus vai onko kenties kyse torusta tyyliin "äläs nyt Alma!" tai "ei saa Alma!" tai kenties "miksi ihmeessä Alma!". Joka tapauksesssa kertoja ei teoksessa Almasta kovin kauniisti puhu, suomiipa häntä väliin varsin kovinkin sanoin. Alma siis on Alma Mahler, jonka mies oli säveltäjä Gustav Mahler, jonka jokainen vähänkin klassista musiikkia tunteva tietää. Alma sen sijaan jäi miehensä varjoon, mutta Alman! kertoja onkii hänet esiin varjojen maasta ja tykittää, eikä tee sitä yhtään naisellisen hienovaraisesti. 

Alma Mahler -paralla ei ollut asettaa Gustavia vastaan kuin muutama lied, joten kertojan torut lienevät hyvinkin paikallaan. Yhdyn häneen, siis kertojaan ja kysyn Almalta, että miksi ihmeessä sinä sitä Gustavia palvelit sen sijaan, että olisit keskittynyt säveltämiseen, kuuluisaksi tulemiseen ja jälkipolvien muistissa säilymiseen.


Kalakeitto

Weselius kirjoittaa järkyttävän hyvin. Kieli on notkeaa, jännistä kulmista lähenevää ja kiinnostavan arvoituksellista. Se on myös eurooppalaisen vahvaa ja ilmeikästä ja tässä yhteydessä on hyvä muistuttaa ääneen, että 'eurooppalainen' on sanastossani jo perusmuodossaan superlatiivi. Useasti kieli ottaa lekan muodon, kuten vaikkapa kohtauksessa, jossa kuvataan pakolaisia merimatkalla.

Siellä muiden lamppujen seassa hehkuvat ihmisten silmät kuin hiilet, ja kun ne sammuvat ja tulee pilvinen aamu ja musta liukenee siniseksi, harmaaksi ja ruskeaksi, voimme nähdä paremmin mikä on yöllä seuraamamme kohtauksen lopputulema: pelastusliivien riekaleita, juuriltaan temmattuja vesikasveja, muovisandaaeita, pikkulapsia, eräänlainen kalakeitto.

Jäin lukiessani kalakeittoon pitkäksi aikaa. Se oli tyrmäysisku, jonka jäljiltä minulta meni kauan itseni kokoamiseen kanveesilta.


Riistaa

Alman lisäksi romaanissa esiintyvät siepatut nigerialaistytöt, kuvataiteilijayksinhuoltaja Aino, lastenvalvojalakimies, teini-ikäinen somalipoika, "siiderivalas" sekä veljensä vuoksi ruumiinsa uhraava tyttö. Alma! on 500 palan palapeli, jossa on 550 palaa, jotka kaikki ovat Katseen alla. Katseen, joka määrittää naisen ja hänen olemisensa eletään sitten nykyajassa tai Alma Mahlerin vuosikymmenissä. 

Weseliuksen henkilöt uivat liemessä kuin kalanpalat. Ne nostetaan kauhaan ja lasketaan takaisin. Niille motkotetaan, niitä ymmärretään ja niitä hämmästellään. Katse määrittää, miten naisen tulee olla ja käyttäytyä. Katse on laki, joka ei väisty. Se on sielläkin, missä sitä ei edes huomaa. Sen edessä naiset käyttäytyvät eri tavoin, mutta jokaisen heistä tekemiset määrittyvät Katseen kautta. 

Kertojan liikkeet ovat Almassa! mielenkiintoisia. Hänellä on kaikkitietävä pääsy mihin tahansa, mutta kainousko häneen välillä iskee, kun hän jäävää itsensä näkemästä? Mitä tulee kertojaan, joka kuvaa Alma Mahleria, on hänen identiteettinsä pitkään salainen, mutta paljastuu teoksen loppupuolella. 

Alma! ui uutisvirrassa, jossa raportoidut tapahtumat työntävät itsensä Ainon eteen ja saavat hänen voimaan pahoin. Esiin nousee tärkeä kysymys siitä, miksi ihmiset - oikeat ihmiset oikeassa maailmassa - katsovat, että heillä on oikeus arvostella erityisesti naisia ja kirjoittaa näistä ilkeästi. Aiemmin mainittu "siiderivalas" viittaa Johanna Tukiaiseen, jonka tekemiset ovat saaneet armeijallisen porukkaa teroittamaan lyijykynänsä ja lausumaan nettipalstoilla mielipiteensä. Haluaisin tietää, tuleeko jolle kulle tosiaankin siitä hyvä fiilis, kun haukkuu muita? Pakko näin on olla, sillä miksi ihmiset muutoin uhraisivat niin paljon aikaa netin kommenttipalstoilla kirjoitteluun.

Naisesta saa sanoa. Naista saa arvostella ja haukkua kovin sanoin. Naisen ulkonäön saa viipaloida ja oksentaa sen päälle. Naiselle saa nauraa ja kokea paremmuutta häntä kohtaan. Naisen päälle saa sylkeä. Naisen saa tuomita. Naisen saa raiskata, koska naisella oli lyhyt hame. Nainen on sen kaiken omilla toimillaan ansainnut. Nainen on riistaa, jonka ahdistelu on hyvä läppä.


Lehmä

Alma! sisältää paljon feministisestä näkökulmasta kiinnostavia asioita, joista yleensä innostun. Erinomaisen hieno on vaikkapa seuraava puhuttelu Alma Mahlerille:

Sinusta ei ollut mitään hyötyä suffragettien sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Et. Sinä olit jo nuorena lehmä.

Lehmä! Minäpä määrittelen sinulle lehmän. Lehmä on suurisilmäinen mukavuudenhaluinen maitoa tihkuva eläin, joka viihtyy laumoisssa ja kääntyy aina selkä tuuleen päin. Siinä se kustannustehokkaana märehtii ruohotuppoaan eikä ole pätkääkään kiinnostunut maailmanmenosta.

Innostus on kuitenkin siitä merkillinen asia, että itseään ei voi pakottaa innostumaan. Sitä joko innostuu tai ei. Olen melko lailla hämmentynyt siitä, miten kylmäksi Alma! kaikista hienouksistaan huolimatta minut jätti. Teos jättää lukijalle monenlaista mietittävää ja tulkittavaa, mutta vaikutelmaksi jää, että se tekee niin enemmän joistakin muista syistä kuin tarinan tarpeista lähtien. Almasta! puuttuu hengitys ja pulssi, mutta siitä huolimatta se on hieno romaani ja tärkeä puheenvuoro naisten määrittelystä ja hiljentämiseen pyrkimisestä.


Hanna Weselius: Alma!
210 sivua
Kustantaja: WSOY
Kiitos arvostelukappaleesta!

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Deborah Levy: Hot milk

Deborah Levyn Uiden kotiin (Swimming home) on viime kuukausina muodostunut pienimuotoiseksi hittikirjaksi blogistaniassa. Se onkin hyvin kiinnostava teos, jossa pulpahtelee muuallakin kuin teoksessa kuvatussa uima-altaassa. Minuun se teki niin suuren vaikutuksen, että ostin itselleni kaksi muuta Levyn teosta. Toinen niistä on nimeltään Black Vodka ja nyt ottaa päähän, että en ole sitä vielä lukenut, sillä olisi hauskaa kirjoittaa rinnakkain Mustasta vodkasta ja Kuumasta maidosta.

Hot Milk on kompleksinen teos, joka kertoo äidistä nimeltä Rose ja tyttärestä nimeltä Sofie. Äidillä on teoksessa jonkinlainen jalkasairaus, jonka vuoksi hän ei juurikaan pysty kävelemään. Hänellä on monia muitakin sairauksia ja oireita, jotka kaikki ovat enempi vähempi  kummallisia. Teoksen jännite muodostuu siitä, että onko äiti oikeasti sairas vai käyttääkö hän sairauksiaan keinona pitää jo aikuinen tyttärensä lähellä ja kontrolloida tämän elämää. Romaanin edetessä tosin alan miettiä, että onko sittenkin niin päin, että tytär on riippuvainen äidistään.

On olemassa yksi erityinen kirjallisuuden "luokka", johon päätyy melko harva lukemani teos. Kyse on kirjoista, jotka herättävät halun tutkia niitä kirjallisuustieteen menetelmin. Deborah Levyn Hot Milk kuuluu näihin teoksiin ja tässä bloggauksessa lähinnä kirjoitan itselleni muistiin muutaman havainnon tästä romaanista.


Hyvä ja paha maito

Hot Milkissä Rose ja Sofie ovat Espanjassa, jonne he ovat matkustaneet erityiselle ja hirvittävän kalliille klinikalle, jotta äidin sairauksista saataisiin vihdon selkoa. Sillä välin kun äiti käy yhä omituisemmaksi osoittautuvan lääkärin vastaanotolla tytär viihtyy, you know, sekä tyttöjen että poikien kanssa.

Deborah Levy on valinnut Hot Milkin motoksi lainauksen Hélène Cixous'n teoksesta 'The Laugh of the Medusa': "It's up to you to break the old circuits." Tulkitsen sen viittaavan äidin ja tyttären väliseen suhteeseen. Tulkinnallisesti kiinnostavaa on myös, että Levyn romaanissa Sofie joutuu useita kertoja medusojen puremaksi. Cixous'n naurava medusa sekoittuu meressä eläviin konkreettisiin meduusoihin.

Yhtä lailla kyseisen Cixous'n teoksen mainitseminen alkulehdellä tuo mukanaan tämän ajatukset "valkoisesta musteesta" ja erityisestä naiskirjoituksesta (écriture féminine). Valkoinen muste viittaa Cixous'lla naisen ruumiiseen ja sen kykyyn tuottaa maitoa. Hot milk voisi siten tarkoittaa sananmukaisesti paitsi kuumaa maitoa, viitata kahden naisen eli tässä tapauksessa erityisesti äidin ja tyttären, mutta myös tyttären ja hänen ystävättärensä väliseen suhteeseen. Kuuman maidon voi tulkita viittaavan myös ylikuumennettuun maitoon, joka kertoo omaa toksista kieltään Rosen ja Sofien väleistä.

Maitotematiikka nousee teoksessa esiin myös, kun Sofie matkustaa Ateenaan tapaamaan isäänsä, jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin. Isä on mennyt naimisiin huomattavasti itseään nuoremman naisen kanssa ja heillä on myös vauva, jota isän uusi vaimo imettää.  Isän uudessa perheessä maidolla on se funktio, joka sillä "kuuluukin" olla. Se ravitsee, on vauvalle elintärkeää ja edustaa hyvää maitoa, joka toimii näin vastinparina Sofien äitiin kytkeytyvälle "pahalle" maidolle.


Hämähäkki ja kirves

Rose on sarjasairastaja, joka kärsii yhä uusista oudoista oireista. Sofiella puolestaan on Rosen elämässä enemmän palvelijan kuin tyttären paikka. Äidin ja tyttären välillä vallitsee outo riippuvuussuhde, jonka luonnetta Levy symboloi muun muassa kuvaamalla hämähäkkiä, joka pitää ampiaista verkossaan. Jotta objektiuden ja subjektiuden kierre olisi vielä tiukempi on Sofie ammatiltaan antropologi, jolle äidin oireet ovat myös ammatillisessa mielessä "kulttuurisesti kiinnostavia."  

Hot Milkissä toistuvat erilaiset merkit ja merkitysjärjestelmät vessamerkintöjen sukupuolikoodeista lentokoneista käytettyyn feminiiniseen persoonapronominiin. Lisäksi Sofien isä on kreikkalainen eli hänen äidinkielensä on kieli, jonka merkkijärjetelmä on varsin erilainen kuin Sofien, jonka äidinkieli on englanti. Sofie myös tulkitsee elämän normaaleja sattumuksia erinäisinä merkkeinä. Kun hän rikkoo vahingossa kreikkalaisen vaasin, hän tulkitsee sen merkiksi lähteä tapaamaan isäänsä Kreikkaan. Kautta teoksen korostuu elämän luonne merkkijärjestelmänä, jota on osattava tulkita oikein.

Levyn kieli on kylmä suihku ja pehmeistä pehmein froteekylpytakki, usein vieläpä näitä molempia samaan aikaan. Hot Milkissä tekstillä on omat lakinsa, on paljon piilotettua ja kerroksellista. Sen lukeminen muistuttaa unta, josta herättyä melkein saa kiinni, mutta ei kuitenkaan. Näin syntyy viehtymys ja halu päästä syvemmälle teokseen. Näin syntyy tunne, että Hot Milkissä on yhä lisää ja lisää tutkittavaa ja löydettävää. Muutun lukiessani ampiaiseksi Levyn kerronnan verkostoon.  


Naiskirjoitusta - onko sitä?

Ehkä Levy on Hot Milkissä lähtenyt kirjoittamaan erityistä cixous'laista naiskirjoitusta. Juuttumatta tässä bloggauksessa naiskirjoituksen problematiikkaan ja tämän käsitteen vahvuuksiin ja ongelmallisuuteen otan seuraavassa esimerkin, joka toivoakseni selkeyttää, miten merkitykset Hot Milkissä rakentuvat ja vaeltavat.

Levy kirjoittaa: My love for my mother is like an axe. It cuts very deep.

Ensimmäinen lauseen mukaan rakkaus äitiä kohtaan on kuin kirves, mutta jälkimmäisestä lauseesta ei voida päätellä, leikkaako se äidin vai tyttären lihaa vai  kenties molempien.  Myöhemmin tarinassa Sofien naisystävä Ingrid tappaa käärmeen iskemällä sen kirveellä kahteen osaan. Teoksen loppupuolella toistuu uudelleen lausepari My love for my mother is like an axe. It cuts very deep. Tähän lauseeseen yhdistyy myös Rosen päähänpisto amputoida jalkansa, joka taas nostaa esiin Sofien aiemman toteamuksen siitä, että hän on (kävelemään kykenemättömän) äitinsä jalat.

Hot Milk on erittäin tiheä teos, jossa romaanin kuvasto tulee valaistuksi useista eri suunnista. Tapahtuu yhteentörmäyksiä ja eroja ja teksti on jatkuvassa liikkeessä. Tätä kirjoittaessani löydän Hot Milkistä tasoja tasojen jälkeen. Se alkaa vaikuttaa yhä enemmän päättymättömältä tarinalta ja vielä paljon kiinnostavammalta kuin mitä se lukiessa olikaan.

Pari päivää sitten selvisi, että Hot Milk valittiin tämän vuoden Man Booker -palkinnon lyhytlistalle. Toivotan sille onnea matkaan.



Deborah Levy: Hot Milk (2016)
218 sivua
Kustantaja: Hamish Hamilton

tiistai 13. syyskuuta 2016

Robert Walser: Konttoristi

Tartuin Robert Walserin alunperin vuonna 1908 julkaistuun romaaniin Konttoristi (Der Gehülfe) sillä ajatuksella, että luenpa tästä nyt hienoa kirjallisuutta, joka on täynnä upeasti järjestäytyneitä mieslauseita. En odottanut, että pitäisin tästä kirjasta, mutta koska tunnen Walserin maineen kirjailijana, ajattelin että ei olisi pahitteeksi lukea häntä, vaikka hänen teoksensa ei henkilökohtaiselle pitämisalueelleni sijoittuisikaan.

Tämä on nyt kieltämättä vähän huolestuttavaa, mutta pakko tunnustaa, että Konttoristi on upea teos ihan kaikin puolin. Jos tätä menoa jatkuu alan kohta varmaan kirjoittaa solkenaan henkilökohtaisesti innoittuneita ihkupostauksia saksankielisten mieskirjailijoiden teoksista. No, ihan siellä asti ei sentään vielä olla.

Josef ja Joseph

Robert Walser (1878-1956) oli sveitsiläinen kirjailija, jota muun  muassa Franz Kafka ja Rober Musil ovat kertoneet ihannoineensa. Hänet luetaan saksankielisen modernismin kärkinimiin ja hänestä on usein todettu, että hän oli aikanaan marginaalinen hahmo kulttuuripiireissä. Konttoristin jälkisanoissa Erkki Vainikkala kertoo, että Walser itsekin oli toiminut konttoristina, "palvelijakoulun oppilaana, lyhytaikaisesti miespalvelijana ja insinööriperheen apulaisena."

Konttoristilla on romaanissa nimikin ja se on Joseph Marti. Tämä synnyttää kysymyksen, mikä on Kafkan Oikeusjutun (Der Prozess 1916-1917) Josef K:n ja Konttoristin Joseph Martin välinen yhteys. Onko kenties Joseph Marti toiminut sysäyksenä Josef K:n luomiselle? Joka tapauksessa jo se, että kirja on nimetty sen päähenkilön ammatin mukaan on vihje siitä, että ihmisen arvo tai sen puute on vedettävissä suoraan hänen ammatistaan. Konttoristi ei ole kovin kummoinen ammatti, vaan siihen kiteytyy kuva vähän tylsästä, mitä luultavimmin melko köyhästä tyypistä, joka käyttää nukkavierua pukua ja viettää päivänsä paperipölyssä sekä ajatus konttoristin työstä mekaanisena toistona, joka ei vaadi missään määrin mielikuvitusta tai luovuutta. Hups! Olen tainnut muodostaa näkemykseni konttoristin ammatista Kafkan kirjoitusten pohjalta.

Kyllä herra, kyllä rouva

Konttoristin vastinpariksi asettuu Walserin romaanissa insinööri. Kyseinen insinööri Tobler omistaa hienossa maisemassa sijaitsevan hienon talon, jossa asuu hieno perhe (insinööri Toblerin lisäksi hänen vaimonsa ja neljä lastaan sekä palvelija), joka syö hienoa ruokaa. Tämän perheen hienoudesta tipahtaa vähän konttoristillekin, joka on kuin uskollinen hiiri, joka kiintyy taloon ja perheeseen kuin edellä mainittu toisinaan laukeavaan pyydykseen aseteltuun lempijuustoonsa.

Joseph Martista tulee osa koko kylää viehättävän Iltatähden huvilaksi kutsutun talon kalustoa eräänä aamuna, kun hän saapuu taloon toimiakseen Toblerin teknillisen toimiston konttoristina. Tobler esittelee hänelle valmisteilla olevat, jo ideoidensa puolesta lähtökohtaisesti tuhoon tuomitut keksintönsä, kuten reklaami-kellon ja ammunta-automaatin. Tobler itse uskoo naiivisti tulevansa rikkaaksi keksinnöillään, eikä hän suostu näkemään totuutta asioista, vaan viettää suureellista elämää, josta Joseph Martin osaksi lankeaa mukava siivu maukkaine päivällisineen ja jälkiruoaksi poltettavine sikareineen. Marti nimittäin ei ole ainoastaan töissä Toblerilla, vaan myös asuu tämän talossa ja ottaa hoitaakseen monia muitakin kuin konttoristin tehtäviä.

Henkilönä insinööri Tobler on arvaamaton. Yhdessä hetkessä hän raivoaa, käypä jopa fyysisesti Martin kimppuunkin ja seuraavassa hetkessä taas hän jo hymyilee kuin Hangon kuuluisa keksi. Vaikka velkojia tunkee sisään ovista ja ikkunoista ja romaanin edetessä heidän määränsä totta tosiaan käy varsin huomattavaksi, ei Tobler menetä toivoaan, vaan marssii lasilliselle Purjelaivaan. Lasillinen, kuten lasillisia juoneet tietävät, on näennäisestä yksikkömuodostaan huolimatta monikollinen ilmaisu.

Läpi romaanin kulkee alistumisen teema, jonka välillä rikkoo se, että Marti uskaltautuu kritisoimaan talossa näkemäänsä ja kokemaansa, joskin hetikohta alkaa taas madella matona ja pyytää käytöstään anteeksi. Insinöörin vaimolle Marti antaa nimen valtiatar ja hän alistuu mieluusti myös tämän talonpidon tapoihin. Rouva Toblerin tapa syrjiä toista tyttäristään saa kuitenkin uskollisen konttoristin astumaan ulos palvelijan "kyllä herra, kyllä rouva" -roolistaan.

Varsinaisia tapahtumia Konttoristissa on hyvin vähän, vaikka toki Walser tekee itse tarinasta poikkeamia myös talon ulkopuoliseen elämänmenoon. Walserin kerronta on hiottua tavalla, jossa hiomisen jäljet eivät näy, vaan pelkästään lopputulos: kieli, joka hyväilee puhtaalla täyteläisyydellä ja tuottaa tunteen maailmasta, joka on juuri tässä ja käsitettävissä Joseph Martin henkilöhahmon kautta. Walser kuvaa, miten taloudellinen ahdinko etenee päivä päivältä ja miten Marti kirjoittaa velkojille yhä valheellisempia kirjeitä. Tieto talousvaikeuksista on aluksi vain talonväen sisäistä tietoa ja perheen julkisivu on ihmisten edessä edelleen moitteeton kunnes vähitellen päädytään tilanteeseen, jossa Toblerista itsestään tulee lähestyvän konkurssin huutomerkki.


Iltatähden huvila alkaa muistuttaa Pisan tornia

Walserin huumori on riemukasta ja usein yllättävää. Hyvästä esimerkistä käy kapitalisteille suunnattu lehti-ilmoitus, jonka avulla Tobler pyrkii löytämään rahoittajia keksinnöilleen. Walser piilottaa tekstiinsä myös erinomaisen moniäänistä kritiikkiä rikkaiden elämäntapoja kohtaan, joka tulee usein ilmi kertojan tavassa kuvata Martin elämää Iltatähden huvilassa. Ajatus Toblerin talosta lähtemisestä herättää Martissa ahdistusta:

Että minä pidän tästä talosta. Ja missä palaisi yhtä lempeä lamppu ja olisi yhtä kotoisa, yhtä lämpöinen olohuone kuin Toblerilla? Voi miten minua masentaa. Ja kuinka ajatukseni tulevat vastedes toimeen ilman sellaisia jokapäiväisiä kohteita kuin reklaami-kello, ampuma-automaatti, pyörätuoli ja syväporauskone?

Samoissa kotoisissa huoneissa perheen Silvi-tytär joutuu julmuuden, jos toisenkin kohteeksi. Rouva Tobler ohjeistaa palvelustyttöä, että yökastelun seurauksena Silviä "pitää läimäyttää jos lakana on märkä, joka ainut kerta, ja jolleivät korvatillikat auta, voi hyvin ottaa mattopiiskan avuksi." Lempeän lampun valo ei ylety Silviin, joka rangaistukseksi teljetään kellariin.

Toblerin talo on korttitalo, jota jokainen velkakirja sysää piirun verran vinompaan. On vain ajan kysymys, milloin koko rakennelma sortuu. Marti ei millään tavoin pyri estämään edessä häämöttävää konkurssia, vaan nauttii Toblerin talossa elämisen hyvistä puolista niin kauan kuin niitä on tarjolla. Kun Iltatähden huvila tuikkii viimeisiä tähdenlentojaan Marti toimii epäkelvon kapteenin tavoin ja jättää "laivan" ensimmäisenä. Rotat hoitaakoon hommat loppuun.

Lukukokemuksena Konttoristi on suorastaan hypnoottinen. Walser ei temppuile eikä pyri shokeraamaan, vaan kirjoittaa - tekisi mieli sanoa - suorastaan täydellistä kieltä, jonka Ilona Nykyrin loistava suomennos välittää meille kaikessa rikkaudessaan. Konttoristi jättää jälkeensä halun lukea välittömästi lisää Robert Walseria. 



Robert Walser: Konttoristi (2016)
268 sivua
Saksankielin alkuteos: Der Gehülfe (1908)
Suomennos: Ilona Nykyri
Kustantaja: Teos (Baabel-sarja)
Baabel-sarjassa on julkaistu Walserilta myös Kävelyretki ja muita kertomuksia

lauantai 10. syyskuuta 2016

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku


Lause. Ironinen lause. Ironisempi lause. Ironisin lause. Otetaan mukaan satiiri. Toistetaan. Satiriinen lause. Satiirisempi lause. Satiirisin lause. Otetaan mukaan ironia ja satiiri yhtä aikaa. Ironinen ja satiirinen lause. Ironisempi ja satiirisempi lause. Ironisin ja satiirisin lause. Lisätään Fredric Jameson. Lisätään Drake. Lisätään sättikeskustelu. Lisätään Facebook. Lisätään ketamiini. Lisätään parisuhde. Lisätään kaikkien edellisten eteen meta.

*

Äh. Jospa kuitenkin aloittaisinkin tämän bloggauksen näin:

Rakastan tällaisia kirjoja, jotka ovat niin täynnä energiaa, että tölkistä ei tarvii ottaa yhtään lisää. Samanaikaisesti tämän tyyppiset kirjat saavat minut aivan uuvuksiin, koska ne sykkii joka suuntaan ikään kuin joka sanalla olisi oma alaviitteensä, jolla silläkin olisi oma alaviitteensä ja niinku edelleen. Asiaa ei yhtään helpota se, että Rakkaus niinku tuo esiin kaiken sen tyhjyyden, minkä keskellä me elämme. Kaiken sen, joka on olevinaan jotain, mutta ei ole. Kaiken sen, jonka ei-olemisesta tehdään muka-olevaa esittämällä / kirjoittamalla / kommentoimalla nokkelammin kuin aikaisemmin. Kaiken sen, josta seuraa väsymys.

*

No mut ei vaiskaan. Otankin tähän alkuun pikku tarinan kolmesta hepusta.

Kaksi miestä käy saunapolkua ja yksi polun vieressä. He poimivat kukkia. Jokainen heistä eri kukkia, joka symbolisoi sitä, että he ovat erilaisia persoonia, jotka nyt vaan ovat tässä kirjoituksessa jonkinlaisessa yhteydessä toisiinsa, koska minä päätin niin, koska aistin heissä jotakin samaa ja yhteistä. Voi kyllä olla niin, että ei olekaan niin, mutta joka tapauksessa, en halua nyt tässä ottaa mitään määrittelijän positioo - häsäri vallankäyttö. Mut siis joo nää cis-kundit? (kys.merkki, koska oikeest koskaan ei voi olla varma) siellä polulla ja polun vieressä nyt on. Ensimmäinen heistä tässä, toinen tässä ja kolmas, se polun vierustalla oleva, on Johannes Ekholm.

*

Ei. Ei heppurinnastuksia. Jos aloittaisinkin muutamalla yleisellä toteamuksella.

Vaikka en kuulu Rakkaus niinkun kohderyhmään, nauran silti melkein joka sivulla, vaikka tietysti jos olisin 25-vuotias ja töissä mainostoimistossa, burn outissa ja radalla jatkuvasti paitsi milloin ajaisin jopolla Niket jalssa niin nauraisin  vielä enemmän, jos jaksaisin, jota kyllä epäilen. Nauraessani myös itken (en oikeesti, vaan kuvaannollisesti tai jotenkin simuloidusti), koska olen syyllistynyt moniin niistä asioista, joita Ekholmin romaanissa ironisoidaan. En samoin sanakääntein kylläkään, mutta vastaavassa tarkoituksessa eli yrityksessä olla jotakin enemmän kuin joku muu, vaiks sit aidompi tai viisaampi tai näkijämpi, josta tietysti seuraa cul-de-sac, joka useimpien kohdalla avautuu keski-iän perspektiiviharhattomammaksi valtatieksi, joka on jumalan onni (ja taiteen tappio), sillä muuten tää maailma kaatuis vielä enempi.

*

Ei. Ei todellakaan näin. Aloitan sittenkin paljastamalla teoksen metatason.

Rakkaus niinkussa kirjan päähenkilö Joona on saanut yhteydenoton kustantamolta, joka pyytää häntä kirjoittamaan kirjan. Eli tää on nyt metasti se, että Otava on pyytänyt Ekholmia kirjoittamaan Rakkaus niinkun tai ei siitä siis voi olla silleen ihan varma, mutta asialla on kiva leikkiä - vähän niinku on kiva leikkiä Banksyn identiteetillä, joka viimeisimpien uutisten mukaan on paljastunut eli kyseessä olisi Massive Attackin Robert del Naja, joka tietysti kieltää koko jutun, koska jos se myöntäis juttu ei jatkuis.

*

No nyt lähti ihan väärälle raiteelle. Alotetaas uudestaan.

Rakkaus niinku on sukupolviääni, mut Ekholm vie mahdollisuuden luonnehtia sitä sukupolviääneksi ironisoimalla ko. sanan jo etukäteen eli nyt sitä ei voi tässä käyttää, vaikka se sitä on. Tai voi, jos luo siitä uuden version, kuten vaikka sukupolven stereoääni vai onks toi stereokin tossa edessä vähä riittämätön? Pitäis joo ehkä sanoo xxx sukupolviääni. Noitten äksien kohdalle en keksiny sanaa. Laitan myöhemmi, jos tulee mieleen.

*

Noi ei nyt toikaan oikeen ole hyvä alotus. Hirveen hyvin Ekholm kyllä kuvaa isän ja pojan (poika on siis se Joona, joka on tän kirjan päähenkilö ja isä on tän Joonan isä) suhdetta. Alotankin siitä.


Rakkaus niinkun herkuinta osaa on Joonan ja hänen isänsä väliset keskustelut. Tunnen muutamia tollasia isejä (taivutetaaks se noin?). Tunnen ne siitä, että ne on just tollasii, eikä tule ajatelleeks, ett se mitä ne tekee vaikuttaa niitten lapsiin, vaikka ne lapset olis jo aikuisiiki. Joonan isä siis on kirjailija, joka kirjottaa omasta elämästään eli siis myös Joonasta. Se on paha homma, koska Joonasta se ei ole hyvä homma, että isä paljastelee perheensä elämää kirjoissaan.  Joo, mä en kans tykkäis yhtään, jos olisin Joonan tilanteessa. Sit vähän laajemmalla pinnalla kyse on siitä, että isän ja Joonan välillä on sukupolvien välinen kuilu, jonka yli ei johda oikein yhtään siltaa. Ne on tosi eläviä ne Joonan ja isän keskustelut. Ne kannattaa lukee huolella.

Sit Joona sättää paljon yhen tytön kaa. Se on aika avartavaa keskusteluu, mut ei siit nyt enempää, ku se ei sovi kappaleeseen, jonka aiheena on isä ja poika.

*

Onks toi nyt vähä raamatullista toi isä ja poika, vaiks ei sen Joonan nimi kyl sattumalta ole just Joona.  Täs kohtaa vois lukee raamatust Joonan kirjan ja kattoo mitä int.tekst. löytyy. Parempi nyt kumminki alottaa tää bloggaus työstä, koska sil on Rakkaus niinkussa ihan keskeinen merkitys.

Työ on yhteiskunnan selkäranka. Tätä maata pitävät pystyssä matalapalkkaiset naiset, kuten sairaanhoitajat ja siivoojat, jotka ei ihmettele oman minän ongelmia ja kellu oman minän ja maailman kyseenalaistamisen vesissä, vaan menee duuniin sillon ku pitää. Koska ne on niin tunnollisia, SOS voi leikata niiltä niks naks, sillä ne ei ole tottunu pistämään vastaan.

Sit on kans työssä se puoli, että se pitää ihmisen jossain kiinni. Ei jää niin paljon aikaa oman navan ympärillä voimisteluun, kun käy välillä töissä. Kaikille työnteko ei sovi ja osalle se on aina huoraamista. Tarkennan: suurimmalle osalle se on huoraamista. Voi nyt putoan nuoruuteen, kun tämä aihe otettiin esiin viimeistään sillon, kun baari meni kiinni ja mietittiin, että kenen luo ja että oli melkein jo aamu.

*

Jaa-a. Noinkohan on. Taisin vetää koko ton työjutun päästäni. Sitä on liikkeellä, koska sillä tekniikalla on aina vastaus valmiina. Mutta joo, taidan sittenki alottaa halukoneista. Itse asiassa alotan sitaatilla halukoneista. Aika monet alottaa muuten blogikirjotuksen sitaatilla, vaikk en kyllä tiedä miks, mut nyt mäkin teen niin.

Että mun halu ei esimerkiks oo jotain "sisäistä", että mussa ei oo mitään sisäsyntyistä taipumusta haluta just Niken lenkkareita, vaan halu silleen tarrautuu niihin lenkkareihin, koska maailma koostuu "halukoneista", joiden osaks mä kytkeydyn ja alistun halulle ja myös osallistun halujen tuotantoon, tartutan erilaisia haluja ihmisiin mun ympärillä.

*

Halut sikseen, mut haluisin kyl tartuttaa mun ympäristöön  halun lukee Rakkaus niinkun. Jos nyt kumminki alottaisin tän blogikirjoituksen tyrmäävästi vaikka niin, että toteaisin heti alkuun, että Rakkaus niinkun kohderyhmä on aika pieni. Edellinen lause ei ole arvottava suuntaan tai toiseen, vaan pelkkä toteamus. Siis myös niin, että haluaisinpa nähdä, mitä tästä kirjasta on mieltä itä-suomalainen maanviljelijä, jota nyt tässä käytän yleisenä tyyppinä siinä tarkoituksessa, että häntä mitä todennäköisemmin ei vähempää voisi kiinnostaa, mitä  joku Ekholm tästä elämästä kirjoittaa. Itä-suomalaisten maanviljelöiden joukossa vois myös olla poikkeuksia, joka on nyt pakko todeta senkin takia, että stereotypiapilvi pimentää muuten koko näytön. #politicalcorrectness

***

Keskiosa

Nyt kun olen saanut tämän bloggauksen alotetuksi, niin on sun vuoro. Tässä alla on tyhjää sen takia, että voit tulostaa tän bloggauksen ja lisätä tohon tyhjään kohtaan sun omat kommentit ja ajatukset eli tää on niinku tällanen uus bloggausmuoto, jota ennen olis sanottu interaktiiviseks, mutta en nyt muista, miks sitä nykysin sanotaan, #tulevaisuudendementia

Täs välis esiintyy sit kans Paperi T., joka jättää jäljen.




















***

Ensimmäinen loppukappale ei ole oikea loppukappale

Ennen loppua kirjotin muutaman huomion tosi-tv:stä, mutta deletoin sen, koska yks tyyppi oli niin tunnistettava, että en halunnu ottaa riskii. Voin kuitenki kertoo, että siinä pohdin itkemistä ruumiillisena kokemuksena ja googlasin mukaan uskottavuuden vuoksi muutaman ruumisteoreetikon. Mun piti vähän ylpeillä sillä, että tunnen niitten ajatuksia, mut sit se alko vaikuttaa aika lapselliselta, kun oikeesti en edes tiedä, olenko sittenkää ymmärtäny niitä oikein.

Toinen loppukappale edeltää kolmatta loppukappaletta

Rakkaus niinku on nerokas teos. Jostakin raukoilta rajoilta ponnahti mieleeni Jälkisanat. Sianhoito-opas. Koska vimma. Lukiessani koin monia tunteita, olen katohei tunneihminen. Välillä tosin pidin lukemisessa pari päivää taukoa, koska Ekholmin teksti tuotti liian monta ajatusta ja mä oon sellaselle aika herkkä.

Kolmas loppukappale

Kuulin, että Kansan uutisissa Ekholmin romaania on analysoitu ansiokkaasti. En ole lukenut, mutta uskon ku sanotaan.  En ny laita mitään linkkii, ku se on aika helppo löytää muutenki. Sit kans voisit lukee, mitä Anu ja Tuomas on blogeissaan sanonu. Niitten nimien kohdalla on linkki. Huomasitki varmaan.


PS.

Vaikee kirjottaa, ku kieli ei riitä. Mietin vähä sellastakin, että Rakkaus niinkun vois laittaa F-ehdokaslistalle. Ei voittajaks, mut listalle. Siit vois syntyy joku mukava keskustelu tai TV-teemailta, jossa toiset valittais, kuinka kamalaa on, kun kirjotuksessa ei noudateta kielioppi- ja pilkkusääntöjä ja ne toiset sit vastustais edellisii. Mä siis jo niin näen silmissäni, miten twitterin pilkunnussijahäsä räjähtää.

Tää kirjasyksy on pomminkova, mut lukekaa nyt ainakin Rakkaus niinku, jos teitä yhtään kiinnostaa, missä ollaan menossa inessä skenessä (ja noi kaks viimest sanaa on sit sisäpiirivitsi, eivätkä tarkota pelkästään sitä mitä yleensä).



Johannes Ekholm: Rakkaus niinku (2016)
414 sivua
Kustantaja: Otava





keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä

Elizabeth Harrowerin romaaniin Tietyissä piireissä (In certain circles) liittyy mielenkiintoinen tarina. Vuonna 1928 Sydneyssä syntynyt ja lapsuutensa Englannissa viettänyt Harrower nimittäin ilmoitti kustantajalleen vuonna 1971 vain muutamaa kuukautta ennen tämän romaanin suunniteltua ilmestymisajankohtaa, että hän ei halua romaaniaan julkaistavan. Mitään varsinaisia syitä hän ei suostunut päätökselleen kertomaan. Tämän lisäksi Harrower lopetti kirjoittamisen ja vetäytyi julkisuudesta. Vasta vuonna 2014 Harrower antoi luvan teoksensa julkaisemiseen, mutta tarina ei kerro, mitä tämän yli 40 vuotta pitkän ajanjakson aikana tapahtui ja millä argumenteilla Harrower antoi myöntymyksensä. Pääasia kuitenkin on, että teos julkaistiin ja se on nyt saatavilla myös suomeksi.


Paras suku on rikas suku

Tietyissä piireissä on psykologinen romaani, joka tarkastelee kuvaamiaan henkilöitä sekä hyvin läheltä että samanaikaisesti jotenkin etäännyttäen. Howardien perhe on tottunut elämään yltäkylläistä elämää. Alice ja Clive Howard ovat ammatiltaan biologeja ja he ovat paikallisia julkkiksia, joiden mielipiteitä kysytään milloin mihinkin asiaan olipa sitten kyse majoneesista tai rikollisuudesta . Romaanin alussa perheen poika Russell on juuri palannut sodasta. Hänen 17-vuotias sisarensa Zoe on elänyt turvattua ja hemmoteltua elämää. Hän on tottunut olemaan rakastettu ja menestynyt, eikä hän osaa nähdä omien elämänkehystensä ulkopuolelle. Hän uskoo, että "hänen perheensä ja ystävänsä olivat koko ihmisluonto pienoiskoossa" ja että "hänen kokemuspiirinsä ulkopuolisia asioita ei ollut olemassa tai niillä ei ollut merkitystä."

Howardien rikkaan yläluokkalaista ja mielipiteiltään rajoittunutta elämää hämmentävät orvoksi jäänet sisarukset Anna ja Stephen, jotka ovat kuin hiiva, joka saa siman poreilemaan. Tietyissä piireissä on kertomus luokasta ja vallasta, mutta Harrower ei missään vaiheessa sorru itsetarkoitukselliseen osoitteluun, vaan antaa murtumien tapahtua pikku hiljaa, väliin jopa melkein huomaamattomasti. Alice Howard korostaa sukujuuriensa ja rahan merkitystä ja nostaa ne kyseenalaistamattomiksi arvoiksi, jotka ovat sateenvarjo, jonka suojiin hän niiden avulla vetää niin aviomiehensä kuin myös Russellin ja Zoen.

Hänen aviomiehensä taustalta löytyi kirkonmiehiä, maanviljelijöitä, käsityöläisiä, vähäpätöisiä taitelijoita ja mustina lampaina muutama työläinenkin. Onneksi suvussa oli aina ollut rahaa. Hänen [Alice Howardin] puolensa sentään oli  moitteeton: akateemikkoja, lakimiehiä, tavalla tai toisella kunniallisia miehiä ja naisia, jotka kaikki olivat edenneet elämässään.


Se kuuluisa seitinohut

Tietyissä piireissä on kuin negatiivinen perhealbumi. Hyvinkin pienistä asioista kerrotaan varsin yksinkohtaisesti, kun taas isot asiat mainitaan tarkoituksellisen ohimennen. Jälkimmäinen koskee niin Annan naimisiinmenoa kuin Alice Howardin ja Annan puolison kuolemaa. Tämän seurauksena keskiöön nousee pieni ja mikroskooppinen ja syntyy vaikutelma, että todellisin elämässä tapahtuu niissä pienissä hetkissä ja keskusteluissa, joista ei koskaan päädy valokuvaa perhealbumiin.

Harrowerin kerronta on häiritsevää. Se pulppuaa arvaamattomasti. Tuntuu siltä, kun tuntuu, kun itse ei kuulu piireihin, mutta on vahingossa päätynyt piirin cocktail-tilaisuuteen. Pälyilyä sinne tänne. Mihin tästä menisi. Ottaisiko lasin tarjottimelta. Mukava ja epämukava sekoittuu, välillä toinen niistä on vallitseva, välillä kumpikin niistä iskee kimppuun tasavahvasti.

Lukiessa tuntuu kuin olisi ranskalaisessa seitinohuessa iltapäiväkännissä. Kaikki on hieman vääristynyttä. Kyse on joko omien aistien tuottamasta harhasta tai siitä, että asiat todellakin ovat hieman jännässä jamassa.

Henkilösuhteiden osalta Tietyissä piireissä muistuttaa kamarinäytelmää. Harrowerin psykologisen silmän tarkkuutta voisi verrata Irène Némirovskyyn ja erityisesti hänen pienoisromaaniinsa Tanssiaiset. Harrowerin kerronta tosin on Némirovskya aavistuksenomaisempaa ja hillitympää, mutta hän riisuu henkilönsä yhtä lailla alasti kuin tämäkin. Tietyissä piireissä lukija tietää romaanihenkilöitä enemmän ja mainio jännite syntyy siitä, että on aavistettavissa, että ennen pitkää henkilöhahmot joutuvat todellisuuden kanssa vastatusten. Harrowerin romaani on rakkauksien, tunteiden, pettämisen ja ihmissuhdekivun tarina. Se on myös kertomus silmien ummistamisesta sekä siitä, kun elämä lupaa kysymättä repii vastaanhangoittelevat silmät auki.


Julmuuksien arkku

Harrower esittää muutamia varsin mielenkiintoisia ajatuksia ihmisluonnosta. Zoe esimerkiksi pohtii, onko ollenkaan järkevää pyrkiä pääsemään selville itsestään tai toisesta ihmisestä ja toteaa, että kenties naamio on parempi kuin se, mitä on sen alla. Näin ajatus autenttisen itsen etsimisen tärkeydestä heittää komeaa häränpyllyä.

Romaanin loppua kohden teos muuttuu yhä armottomammaksi ja Harrowerin ihmiskuva saa yhä synkempiä sävyjä.  

Huomion menettäminen on pahempaa kuin se, ettei ole koskaan huomiota saanutkaan. Kurjinkin rakki on mielestään erityinen ja ainutlaatuinen.



Tietyissä piireissä on hillitty ja hallittu kokonaisuus, jonka lukeminen ei ole ihan helpoimmasta päästä eli juuri sellaista kirjallisuutta, josta itse innostun ja täpinöin. Tähän loppuun jätän sinulle kaksi kysymystä:

Onko ihmisen sisällä julmuuksien arkku? "Onko meissä kaikissa jotain perinpohjin pielessä?"



Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä (2016)
223 sivua
In certain circles (2014)
Suomentanut Laura Vesanto
Kustantaja: Fabriikki Kustannus

* * *

Elizabeth Harrowerin romaani Tietyissä piireissä vahvistaa turkulaisen osuuskunta Fabriikki Kustannuksen asemaa kiinnostavan käännöskirjallisuuden julkaisijana. Harrowerin romaania edeltävät julkaisut ovat Laura Restrepon Intohimon Saari ja Deorah Levyn Uiden kotiin. Restrepon romaania en vielä ole lukenut, mutta Uiden kotiin teki Levystä kertaheitolla kirjailijan, jonka tuotantoa haluan lukea lisää ja hänen uusimpansa, Hot Milkin, olen jo lukenutkin (postaus tulossa tuonnempana).

On mahtavaa, että suomeksi saadaan myös teoksia, jotka eivät ole itsestäänselvintä TOP-listakamaa. Itse liityin Fabriikin vuositilaajaksi, joka tarkoittaa sitä, että maksettuani 60 euroa saan postitse neljä uunituoretta käännösteosta vuosittain.

PS. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan rakkaudesta kirjoihin syntynyt kehotus, että sinäkin liittyisit Fabriikin vuositilaajaksi.




lauantai 3. syyskuuta 2016

Emma Cline: Tytöt

Tytöt Sipilän fläppitaulussa

Emma Clinen romaani Tytöt rantautui Suomeen vahvan anglo-amerikkalaisen hypen saattelemana. Alunperin kiinnostuin Clinen teoksesta, koska olin kuullut sen käsittelevän tyttöjä ja heidän asemaansa kulttiyhteisössä. Tästä kuitenkin seurasi, että lähdin lukemaan sitä aivan väärästä ennakkoasetelmasta, mikä johti siihen, että ensimmäisten kymmenien sivujen jälkeen lähinnä nieleskelin pettymystäni.

Joskus on hyvä, että antaa kulua hieman aikaa lukemisen ja bloggaamisen välillä, sillä tarina saattaa tekeytyä yllättävillä tavoilla. Myös Tytöistä löytyi muutamia varsin oivallisia kohtia, joskin ne ovat itse tarinnan kannalta enemmän sivupolkuja kuin highwaytä.

Tosielämästä fiktioksi

Tytöt edustaa sitä varsin muodikasta kirjallisuuden lajia, jossa fiktiivisen teoksen pohjana on tositapahtumat. Tässä tapauksessa kyseessä on yhdysvaltalaisen Charles Mansonin masinoimat veriteot vuonna 1969. Cline kertoo tytöstä nimeltä Evie, joka ajautuu mystiselle ranchille, jota johtaa tyttöihin hypnoottisesti vaikuttava Mansonin fiktiivinen vastine Russell. 

Romaani alkaa kuvauksella Eviestä jo keski-ikäisenä naisena ja hänen nykypäivästään tehdään loikkia 1960-luvun loppuun ja Russellin farmille. Romaanin suurin ongelma on, että Cline ei tunnu osaavan päättää, haluaako hän kertoa Evien kehitystarinan vai haluaako hän viedä tarinaa eteen päin Russellin ja hänen ranchinsa näkökulmasta ja niin hän päätyy tekemään vähän molempia, jonka seurauksena kummatkin tarinalinjat jäävät ohuenpuoleisiksi. Vähän samaan tapaan kuin Jayne Anne Phillipsin romaanissa Murhenäytelmä todelliset tapahtumat häiritsevät kerrontaa liikaa, asettavat sille kehyksiä, jotka näännyttävät tarinaa ja vievät siltä hengen.


Halu äidin kasvoilla

Minua ei Tytöissä kiinnostanut niinkään Russell ja hänen ranchinsa ja seuraajansa tai Evien ajautuminen osaksi tätä kommuunia, vaan kuvaus Evien ja hänen äitinsä välisestä suhteesta.  Evien vanhemmat ovat eronneet ja hänen äitinsä elää eron jälkeistä turbulenssiaikaa, johon hänen ystävänsä suosittelevat lääkkeeksi milloin mitäkin, kuten vaikkapa E-mittareita, hahmoterapiaa, mineraalipitoisia ruoka-aineita, jotka oli istutettu täydenkuun aikaan.

Cline kuvaa psykologisen tarkasti, joskin helposti muiden tapahtumien alle jääden, miten äidin poikaystävä Frank on sieni, joka imee Evien äidin kaiken rakkauden ja jonka miellyttämiseen äiti elämänsä omistaa.

Siitä  miehestä äiti piti. Teki pöhköjä jumppaliikkeitään jotta näyttäisi hänen silmissään kauniilta ilman vaatteita. Äiti oli laittanut tukkansa ja voidellut itsensä, kasvoilta paistoi rakkauden jano. Oli piinallista ajatella, että äidillä oli tarpeita; katsoin häntä ja halusin hymylläni osoittaa, miten hyvä meillä oli olla ihan kahdestaan. Mutta äiti ei katsonut minuun. Hän katsoi vain Frankia alttiina ottamaan vastaan sen, mitä Frank suvaitsi hänelle antaa. Puristin kädet nyrkkiin pöydän alla.

Tämän jälkeen ei ole tarpeen kysyä, miksi Evie liittyi Russellin porukoihin.

Russellia kaikki ranchissa palvovat, mutta Cline ei onnistu tekemään hänestä uskottavaa joukkojensa johtajaa. Russellin "ideologiaan" kuuluu vanhasta yhteiskuntajärjestelmästä vapautuminen ja uuden yhteiskunnan rakentaminen ilman rasismia, ilman syrjintää, ilman hierarkioita. Lukijalle Russell välittyy epäsiistinä paljasjalkana, joka pitää itseään enemmän kitaristina kuin mitä hän todellisuudessa on ja jolle maistuu nuorten tyttöjen liha. Hän jää yksiulotteiseksi hahmoksi, joka pyörii päivä päivältä sakeammiksi käyvissä liemissään.

Henkilöhahmoista Evien lisäksi eittämättä kiinnostavin on tyttö nimeltä Suzanne, johon Evie tutustuu puoli vahingossa ja jota kohtaan hän tuntee kuumottavaa kiinnostusta ja jonka huomionmuruista hän saa ravintonsa. Suzanne saa Evien "atomit järjestymään uudella tavalla." Evien ja Suzannen välinen suhde sisältää paljon potentiaalista dramaturgiaa, jonka Cline kuitenkin jättää pitkälti hyödyntämättä.


Katso minua

Tytöt sisältää muutamia kiinnostavia huomioita tyttönä olemisesta.

Olin keskivertotyttö ja se oli kaikkein suurin pettymys - minusta ei loistanut minkäänlainen suuruus. En ollut niin sievä että arvosanani olisivat riittäneet, vaaka ei kallistunut tarpeeksi vankasti sen paremmin ulkonäön kuin älynkään puolelle.

Cline osoittaa, että 60-luvulla tytöllä oli kaksi mahdollisuutta olla näkyvä. Olla joko kaunis tai älykäs. Jos et ole kumpaakaan, olet keskiverto eli et käytännössä mitään. Tyttöyteen kuuluu myös lääppimisen sietäminen. Itse asiassa se tekee tytön olevaksi muiden silmissä. Se, jota ei lääpitä, jää näkymättömäksi.

Evie, niin kuin jokainen tyttö ja myös poika ja ihminen ylipäätään kaipaa tulla katsotuksi. Tunnustetuksi katseen kautta. Sille, jota ei katsota yksikin katse merkitsee suunnattomasti ja se, kuka tämä katsoja on voi saada kohtuuttoman suuren merkityksen katsotun elämässä.

Ennen Suzannea kukaan ei ollut ikinä katsonut minua, ei oikeasti, ja siksi Suzanne oli määritellyt minut. Hänen katseensa sulatti sisimpäni niin helposti, että tuntui kuin hänestä otetut valokuvatkin olisi suunnattu minulle, niissä kyti henkilökohtainen merkitys.

*

Niillä aineksilla, joita Tytöt sisältää se voisi olla erinomainen romaani. Ongelmaksi muodostuu, että Cline sekä säästää kakkua, että syö sitä samaan aikaan. Teos sisältää muutamia pysähdyttävän hienoja kohtia, mutta niiden avulla se ei pysty kuorimaan itseään siitä hypen lahjapaperista, johon se on maailmalla kääritty. Kiinnostava debyytti joka tapauksessa.


Emma Cline: Tytöt (2016)
297 sivua
The Girls (2016)
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava (Otavan kirjasto)
Kiitos arvostelukappaleesta