sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Alex Schulman: Unohda minut

Alkoholismi ei ole omaperäisimpiä aiheita kirjallisuudessa. Toki naisen ja äidin alkoholismi, kuten Alex Schulmanin uunituoreessa romaanissa Unohda minut, on jo vähän harvinaisempi tapaus. Sinänsähän tietenkään aiheella ei ole merkitystä, vaan sillä, miten sitä käsitellään ja Schulman lähestyy äitinsä alkoholismia erinomaisen tuoreesti ja kiinnostavasti.

Alex Schulman (s. 1976) on ruotsalainen toimittaja sekä mediapersoona, jonka äiti oli tunnettu tv-juontaja Lisette Schulman (1951-2015) ja isä puolestaan tuottaja Allan Schulman (1919-2003). Lisette Schulmanin isä taas oli kirjailija Sven Stolpe (1905-1996). Unohda minut on vaikuttava kertomus siitä, miten Alex Schulman koki äitinsä alkoholismin. Nyt ei leikitä autofiktioleikkiä, vaan Schulman piirtää moniulotteisen kuvan siitä, millaista on kasvaa perheessä, jota äidin alkoholismi varjostaa kuin myrkyllinen puu, jonka oksien liike saattaa taipua myrskyksi millä hetkellä tahansa.

Schulmanin romaania olisi helppo pitää eräänlaisena terapiakirjana - teoksena, joka tekijän on ollut pakko kirjoittaa tehdäkseen itselleen selkoa äidin pullomörön määrittämistä kasvuvuosistaan. Ehkä se sitä onkin, mutta ennen muuta se on psykologisesti tarkka ja viiltävä kuvaus siitä, miten kokonaisvaltaisesti äidin alkoholismi Schulmanin elämään vaikutti.

Niin Alex Schulman kuin hänen veljensä Calle ja Niklaskin pyrkivät kaikin tavoin pitämään yllä perheen salaisuutta. Pojat oppivat tarkoiksi tunneilmaston haistajiksi. He pyrkivät ennakoimaan äidin vaihtuvia mielialoja ja kiukun purkauksia sekä pitämään yllä perhekulisseja tekemällä parhaansa salatakseen sen, miten paljon äiti juo. Alex Schulman "luki" äitiään joka hetki ja jopa yhdessä pelastun sanapelin käänteistä ja tekstiviestien välimerkeistä tuli merkitsijöitä, jotka ilmensivät hänelle, missä oltiin menossa.

Mutta äidin mieliala muuttuu nopeasti. Sen takia opin huomaamaan pienimmätkin vivahteet. Kun hän käyttää huutomerkkiä, hän on huonolla tuulella. Kun hän jättää pisteen pois lauseen perästä, hän on suuttunut minulle jostakin. Kun hän ei vastaa, hän on pettynyt minuun. Kun hän on todella vihainen, hän lopettaa pelin ykskantaan. Silloin näyttööni tulee ilmoitus: "Lisette Schulman resigned." Se on hänen tapansa sanoa: en halua olla enempää tekemisissä sinun kanssasi.

Schulman panee itsensä peliin ja kertoo avoimesti, miten hoivan ja nähdyksi tulemisen puute on häneen vaikuttanut. Miten hänessä on ollut jatkuva kaipuu sen äidin pariin, joka äiti oli ennen alkoholismia. Miten hän on luottanut, uskonut ja toivonut - ja taas kerran pettynyt. Miten muistot ovat parkettia, jolla on kuljettava varovasti, sillä äiti on huonona ja väsynyt ja omassa huoneessaan, eikä häntä saa häiritä. Miten äiti tulee sokeaksi ja kuuroksi pojalleen, kun tämä vihdoin uskaltautuu kertomaan, että äiti juo liikaa ja tarvitsisi apua.

Taivas on harmaa, mutta pilvi tekee tuloaan. Kenties sillä on myös kimmeltävä reunus. Kenties on tuleva aika, jolloin äiti ei enää joisi ja jolloin hänen kanssaan voisi puhua kaikesta siitä, joka mielessä polttaa. Kenties. Kenties ei.


Alex Schulman: Unohda minut (2017)
183 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Glöm mig (2016)
Kustantaja: Nemo

Arvostelukappale



torstai 21. syyskuuta 2017

Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä (Granta 1)

Siitä asti kun luin Taiye Selasin romaanin Ghana ikuisesti (Ghana must go, 2013) olen malttamattomasti odottanut, että saisin lukea lisää Selasia. Ghana ikuisesti oli valtava elämys, sen kieli niin aamukasteen kirkasta, että muistan, miten toisella lukukerralla lakkasin välillä kokonaan lukemasta antaakseni itseni täyttyä äärimmilleen Selasin sanoista. En lue kovin usein kirjoja kahteen kertaan ja kolmeen kertaan vielä harvempaan. Ghana ikuisesti on kuitenkin yksi niistä teoksista, johon tulen taas jonain päivänä tarttumaan.

Selasi-nälkääni tyydyttääkseni päädyin nyt lukemaan hänen debyyttinovellinsa, noin 40-sivuisen tarinan nimeltä Afrikkalaistyttöjen seksielämä (The Sex Life of African Girls, 2011), joka on julkaistu ensimmäisessä suomalaisessa Grantassa (Teemanumero Ruoka, 2013). Englanninkielisen version julkaisu puolestaan näki päivänvalonsa vuoden 2011 brittiläisessä Grantassa.

Novellin nimi on huomiota herättävä ja se herättää monenlaisia odotuksia. Mielessäni  häivähtää nigerialaisen Chika Unigwen romaani On Black Sisters Street (klik) ja mietin, onko tässäkin tarinassa kyse prostituutiosta vaiko kenties ehkä ympärileikkauksiin liittyvästä problematiikasta. Paljastamatta sen enempää voin kertoa, että se kulma, jonka kautta Selasi luo yhteyden novellinsa otsikon ja itse tarinan välille on ironisuudessaan varsin yllättävä.

Afrikkalaistyttöjen seksielämä on kerrosteisesti kuvattu tarina 11-vuotiaasta Edemistä, joka lähetetään asumaan enonsa luokse Accraan. Eno on varakas mies, jolla on useita palvelijoita ja jonka talossa Edem tutustuu myös serkkuunsa Comfortiin, joka on innokas lukija ja jolta kirjoja lainaamalla myös Edem löytää fiktion maailman.

Selasi luo tarinaansa vähitellen ruuvia kiertäen kuin keräten myrskypilviä taivaalle. Vaikka tämä novellli ei kielellisesti yhtä loistava olekaan kuin Ghana ikuisesti on jo tässä nähtävissä, että Selasille kieli on pensseli, jolla hän maalaa taitavasti. Tarina on kerrottu sinä-kertojan kautta ja vaikka usein toisen persoonan kertojan käyttö on lähinnä rasittavaa Selasi onnistuu tämän kerrontaratkaisun myötä vetämään minut tapahtumiin niin, että välillä tuntuu kuin kertoja puhuttelisi suoraan minua.

Naisista ei tässä kertomuksessa puhuta kauniisti. Sana 'huora' toistuu usein ja on itsestäänselvää, että nainen ilman lasta ei ole oikea nainen lainkaan. Patriarkaattinen arvomaailma saa kihisemään ja tekisi mieli antaa litsari useammallekin novellin mieshenkilölle.

Afrikkalaistyttöjen seksielämässä valmistellaan joulua ja Edem osallistuu puuhaan omalta osaltaan hänkin. Lukijana minä teen omaa valmistautumistani ja odotan malttamattomasti ratkaisevaa käännettä, mutta kun se sitten tulee tapahtuu se täysin yllättäen ja erilaisena kuin mitä olen osannut aavistaa. Äkkiä novellin nimen koko ironinen irvokkuus lävähtää kasvoilleni ja minun tekee mieli lukea Selasin novelli heti uudestaan hänen tarjoamansa yllätyksen näkökulman kautta.



Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä
Julkaistu Suomen Grantassa, osa 1 Ruoka
Novellin on suomentanut Marianna Kurtto


Tulen varmasti jatkossakin tuomaan yksittäisiä Granta-sarjassa julkaistuja novelleja blogiini, sillä koen ihanan ylelliseksi keskittyä vain yhteen novelliin kerrallaan

tiistai 19. syyskuuta 2017

Novellihaaste 2: Ottessa Moshfegh: Homesick for another world

Luin alkuvuodesta Ottessa Moshfeghin romaanin Eileen (klik), joka ei ollut ollenkaan hullumpi teos. Tosin teoksen loppuosan absurdius söi sen alkupuolta, mutta yhtä kaikki Eileenin jälkeen syttyi kiinnostus lukea lisää Moshfeghia ja kun kuulin hänen novellikokoelmastaan Homesick for another world siirsin sen mielessäni sille lukulistalle, josta teoksia tulee myös luettua.

Vasta Moshfeghin novelleja lukiessani tajusin, miksi tämä kokoelma oli minua alunperin niin kovin vetänyt puoleensa. Kyse on teoksen nimestä. Homesick for another world kohtasi nimenä alitajuisesti mielessäni Edith Södergranin runon Landet som icke är, joka alkaa sanoilla: "Jag längtar till landet som icke är, / ty allting som är, är jag trött att begära." Kaipausteema ulottuu vielä pidemmällekin, sillä odotin tältä kokoelmalta jotakin, jonka suhteen on vaikea sanoa, löytyikö sitä tästä kokoelmasta vai ei.

Homesick for another world sisältää sinänsä taidokkaita novelleja, mutta niistä on vaikea saada otetta ikään kuin juuri kaipaus löytää jotakin monimutkaistaisi Moshfeghin novellien vastaanoton. Monet novelleista ovat itse asiassa enemmänkin kertomuspaloja kuin varsinaisia novelleja. Ne ovat nopeita tyyliteltyjä leikkauksia henkilöhahmojensa elämästä, joiden yllä leijuu tekstuaalista sumua. Miksi juuri tämä tarina ja miksi juuri tämän ihmisen elämän tästä kohdassa? Mitä Moshfegh haluaa kertomuksellaan sanoa? Koen epätietoisuutta tämän kokoelman kohdalla harvinaisen paljon.

Moshfeghin kertomuspalat ovat rapeita kuin hapankorppu. Kun niitä kerran alkaa "syödä" tekee mieli yhä lisää, enkä lukijana saa rauhaa ennen kuin paketti on tyhjä. Useammassa  novellissa on kyse ihmissuhteista. Äkillisistä ja yllättävistä ihmisten välisistä yhteentulemisista, jotka tapahtuvat ikään kun henkilöhahmojen omasta tahdosta riippumatta. Novellissa A dark and winding road mies, jonka vaimo on viimeisillään raskaana pakenee viikonlopuksi kesämökille, jossa hän yllättäen tapaa luuseriveljensä tyttöystävän, jolle hän valehtelee kaikenlaista, mm. olevansa homo, ja jonka kanssa hän päätyy harrastamaan seksiä.  Novellissa Mr Wu samanniminen päähenkilö ihastuu pakkomielteenomaisesti peliemäntään ja novellissa An honest woman puolestaan jo iäkkäämmän leskimiehen vietit herättää nuorempi naisnaapuri, jonka hän haluaisi pukeutuvan vaimonsa vanhoihin vaatteisiin. Kokoelman päättävä novelli on hieman "ET go home" -teemainen kertoessaan kahdesta sisaruksesta, jotka ovat tulleet maan päälle muualta ja kaipaavat takaisin oikeaan kotiinsa, jonne voi päästä vain kuolemalla tai tappamalla tätä tarkoitusta varten oikean ihmisen.

*

Nipvet-blogin novellihaasteessa yksi suosittelun eli novellin peukuttamisen perusteista on mielenkiintoinen henkilöhahmo.

"Hahmo: Novellia voi suositella, koska siinä esiintyy mielenkiintoinen henkilöhahmo. Tämä voi olla päähenkilö tai joku sivuhahmo. Novelli voi olla mielenkiintoinen siksi, että se häivyttää henkilöhahmon."







Tähän kategoriaan sopii mainiosti Moshfeghin novelli The Locked Room. Olisin tosin voinut valita aivan hyvin jonkun toisenkin novellin ja peukutella erinäisistä syistä, mutta peukku nousee nyt The Locked Roomin Takashille.

The Locked Room kertoo  viulua soittavasta Takashista ja hänen pianistityttöystävästään, jotka vahingossa lukitsevat itsensä musiikkikoulun harjoitushuoneeseen. Novellissa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi Takashin pukeutumistyyliin (mustat resuiset vaatteet, rikkinäiset verkkosukkahousut, isot mustat bootsit, joiden nauhat viistävät lattiaa hänen kävellessään) sekä hänen tapaansa puristella finnejä likaisin sormin. Takashi yrittää peittää ihonsa epäpuhtauksia liian vaalealla meikkivoiteella ja hän käyttää saksia ripsiensä leikkaamiseen sekä piirtää toisinaan itselleen tussilla ranskalaiset viikset. Hänen hiuksensa ovat pitkät ja ne on värjätty sateenkaaren väreillä. Lisäksi hänellä on tapana oksentaa saadakseen aikaan säpinää. Hien- ja tupakanhajuinen Takashi on lisäksi "erittäin älykäs sekä kuolemalle että kärsimykselle omistautunut" tyyppi eli kaiken kaikkiaan epätavanomaisuudessaan varsin kiinnostava hahmo, jota ei ihan ensilukemalta arvelisi viulistiksi.

Kun Takashi ja tyttöystävä eivät yrityksistään huolimatta saa lukittua ovea auki he tekevät harjoitushuoneessa olevista esiintymispuvuista köyden, jonka avulla tyttöystävä alkaa laskeutua alas viidennen kerroksen ikkunasta. Ja se, mitä seuraavaksi tapahtuu on Moshfeghin sanoin "ehdottomasti totta" - väite, joka ainakin minussa herättää heti ajatuksen siitä, että kyse on kaikkea muuta kuin todellisesta tapahtumasta. Joka tapauksessa tyttöystävän laskeutuminen köyttä pitkin keskeytyy, kun paikalle ajaa auto. "It [the car] was copper colored and very shiny. The motor was very loud." Erityisesti Moshfeghin kahdessa peräkkäisessä lauseessa käyttämä "hyvin" (very) herättää epäilyksiä. Onko jotakin erityistä merkitystä sillä, että auto on kuparin värinen ja hyvin kiiltävä sekä että sen moottori on erityisen äänekäs. Kun Takashi vielä samanaikaisesti heittää ikkunasta ulos harmaan peruukin alan aavistella, että nyt tapahtuu jotakin, josta pitäisi päätellä jotain, mutta ainoa asia, joka minulle tulee mieleen on, että Takashin peruukin heitto on  vihje siitä, että hän tuntee autolla paikalla tulleen tyypin. Tosin tämäkin on pelkkä aavistus, eikä mikään tekstissä varsinaisesti tue päätelmääni.

Edellisessä  kappaleessa oleva sitaatti toimii hyvänä esimerkkinä Moshfeghin kirjoitustavasta yleisemminkin. Hänen tarinansa ovat täynnä pieniä, usein enempi vähempi kummallisia ja kiintoisasti häiritseviä yksityiskohtia, jotka tuntuvat vaativan huomiota osakseen. Tyttöystävä puhuu Jumalasta ja tuo esiin näkemyksensä, jonka mukaan asiat tapahtuvat, jos niihin tarpeeksi uskoo. Takashi sen sijaan toteaa tylysti uskovansa kuolemaan. Onko kyseessä kenties Takashin osalta katala temppu? Järjestääkö hän itsensä ja tyttöystävänsä tahallaan lukittuun huoneeseen, jotta tyttöystävä lähtisi vaarallisesti laskeutumaan vaateköyden varassa alas? Takashissa on jotain pimeää ja saavuttamatonta. Hänen ajatuksiaan ei pääse liki. Hänen verkkosukkahousunsa ovat erityisen häiritsevät.

Kun episodi on ohi tyttöystävä ilmoittaa Takashille, että ei enää halua olla hänen tyttöystävänsä ja lähtee kotiinsa, jossa hänen äitinsä toruu häntä sanomalla, että tytön pitäisi yrittää miellyttää häntä enemmän. Tyttö lupaa, mutta kertoja paljastaa, että lupaus ei tule toteutumaan sen enempää tytön äidin kuin muidenkaan ihmisten kohdalla. Novelli päättyy sanoihin: "Now I only try hard to please myself. That is all that matters here. That is the secret thing I found."

*

Paljastaessaankin Moshfeghin novellit peittävät ja pitävät itsepintaisesti salaisuuksistaan kiinni. Ne ovat tunnelmallisesti vahvoja ja sisältävät alitajuisilta tuntuvia kuvia, joiden ominaisluonne on karkaavaa laatua.


Ottessa Moshfegh: Homesick for Another World (2017)
294 sivua
Kustantaja: Jonathan Cape





lauantai 16. syyskuuta 2017

Henriikka Tavi: Esim. Esa

Innostuin Henriikka Tavin esikoisrunokokoelmasta Esim. Esa luettunai siitä Luettua Elämää -blogin Elinan mainion kirjoituksen ja melkeinpä samoin tein kävin hakemassa oman "Esani" kirjastosta.

Kun viime aikoina on usemmankin kerran tullut rutistua teosten kansista, niin "Esan" kohdalla mielestäni kannen toteutus on hyvin onnistunut. Kuten kuvasta näkyy kannessa on joku tyyppi, joka ylittää savisessa maassa olevaa aitaa. Tyypin kasvoja ei näy, joten hän saattaa olla esim. Esa, mutta voipi yhtä hyvin olla joku toinenkin. Koska kokoelman nimessä esiintyy Esa veikkaan kuitenkin, että kyse on juuri Esasta tai vähintään Esan representoinnista.

Ensimmäinen kokemukseni tästä kokoelmasta on: Siis täh että mitä? Vaikka olenkin melko ymmälläni Tavin kokoelman parissa on se hyvää ymmällään olemista. Tämä kokoelma on kokeellinen tavalla, joka herättää riemua. On perinteisemmän oloisia runoja, on hyvin hyvin kokeellista, Henriikka Tavin 7 B kirjoittama aine, runonkirjoitustehtävä sekä kaiken muun lisäksi kokoelman alareunassa juokseva runonauha, joka tuo mieleeni uutislähetysten aihenauhat ja joka kommunikoi omalla tavallaan kokoelman muun runouden kanssa.

Edellä mainitusta voisi tulla siihen käsitykseen, että kyseessä on ns. vaikea kokoelma. Voi hyvin ollakin, enkä missään nimessä väitä, että ymmärtäisin, mistä kaikesta tässä kokoelmassa on kysymys, mutta Esim. Esan lukeminen oli todella kiinnostava kokemus ja on ollut vaikeaa - lue: suorastaan mahdotonta - päättää, milloin olisin lukenut Esim. Esaa tarpeeksi voidakseni kirjoittaa siitä bloggauksen.

Tavin kieli on villiä kuin villiviini, joka rehottaa arvaamattomiin suuntiin. Sanoja nostellaan kulmista ja roikotetaan, jolloin niiden taskuista putoilee kaikenlaisia merkityksiä, joista osa on ihan varmaan hämäystä. Tämä kokoelma kasvattaa tietoisuutta kielestä ja sen ruumiinosista ja saa pohtimaan miksi kysymysmerkin muotoinen kaula alkaa nilkasta. Kielen säännöt ja lainalaisuudet häränpyllistelevät, ja siihen, missä on tyhjää kasvaa uutta kuin rikkaruoho ja juhannusruusu olisivat vaihtaneet paikkaa.

Kielen päällä istuu kärpänen ja räpyttelee jalkojaan.

Välillä kärpänen käy villiksi aivan. Kieli on sen trampoliini. Se pomppii ylös näin näin näin, se pomppii ulos siitä näkymästä, joka ikkunastani näkyy. Bye bye siivekäs.

Minä: Ai tulit takaisin?
Kärpänen: surrurrur
Minä: Mitä sinä raahaat? Mikä on tuo nauha
Kärpänen: surrurrur
Minä: Ai viet sananauhaa Henriikka Tavin runokokoelman Esim. Esa alalaitaan
Kärpänen: surrurrur
Minä: okei, voin kirjoittaa palan sananauhaa tähän alle:

ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, ra-

Lukiessani Tavin runoja kieli vie suuren osan huomiostani ja jossakin vaiheessa huomaan olevani sukujuhlissa, joissa on vieraita tätejä ja setiä hyvää päivää hauska tutustua. Ojennan käteni tervehdykseen yhä uudestaan, sanon nimeni mielestäni selkeällä äänellä ja se toinen vastaa olevansa esim. Esa, miten miellyttävää.

*

Esim. Esaa valaisee hurmaava loogisuuden puute. Runot etenevät epämääräisistä suunnista ja katkeavat ilman varoitusta. Joskus ne menevät laatikkoon ja pistävät kannen kiinni. Niissä on hitunen (joskus isompikin nokare) nonsenseä ja surrealismia, mutta kumpikaan edellisistä ei ole Tavin runojen päämäärä, vaan lystikäs muutaman kilometrin välein vastaantuleva puolimatkan krouvi, jossa on kielibileet.

[Tähän olin ottanut sitaatin, mutta aloin pelätä, että se saattaisi karkoittaa lukijoita tarttumasta Tavin kokoelmaan, joten deletoin sen ja valitsin sen sijaan toisen sitaatin, ks. hieman alemmas]

Esim. Esa sisältää kuusi osaa, joiden nimet ovat: Unissakävelyllä, Rose, Tietyömaa, Halusimme ehdottomasti, Kävely hautausmaalla ja Elokuu. Osien nimet ja niihin kuuluvat runot käyvät kiinnostavaa keskustelua keskenään ja usein nimi ei ole ollenkaan enne sen suhteen, mitä kyseisessä osassa tuleman pitää. Esimerkiksi Rose-niminen osio alkaa runolla, jonka otsikko on En siedä kertomuksia rakkaudesta. Rakkauden intohimoinen kukkasymboli ei suostu sille vuosisatojen aikana vakiintuneisiin merkityksiin.

Osiosta Tietyömaa löytyy mm. kaksi koulumaailmaan sijoittuvaa proosarunoa, joista varsinkin koulutunnin kulkua kuvaavassa runossa kaikuu riemukkaan tarkasti oppitunnin kulku. Tässä alla nyt se sitaatti, jonka ylempänä lupasin eli palanen koulutuntirunosta:

... Tehkää tehtävä 1 kielioppipaketin sivulta 45. Nimeni on Henrietta ja toimin tänään sijaisenanne. No niin. Tehkää tehtävä 1 kielioppipaketin sivulta Minnes Niko on menossa? Kaksoispiste merkitään virkkeen lopussa olevan luettelon edelle. Muumimamman käsilaukusta löytyi kaikenlaista: omenanraato, kuittilappusia, muutama kolikko ja likaiset alushousut. Minnes Niko on menossa? Kaksoispiste merkitään virkkeen lopussa olevan luettelon edelle. ...

Tavin nerokkuus ihastuttaa. Se ihastuttaa (nyt pitää olla tarkkana, ettei kirjoita vahingossa ja vastoin omia tuntemuksia v-kirjainta ihastuttamisen eteen, koska silloin koko lause menisi mönkään missä mönkä sitten sijainneekaan) vilpittömästi ja kekseliäästi. Vaikka Esim. Esa on varsin kokeellinen teos, se ei ole sitä kokeellisuuden vuoksi eikä se jää kokeellisuutensa vangiksi, vaan avautuu ja levittäytyy ja tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia lähestyä itseään.


Henriikka Tavi: Esim. Esa (2007)
85 sivua
Kustantaja: Teos


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Eva Frantz: Sininen Huvila

En ole aikoihin lukenut dekkareita (Jari Järvelän ja Katarina Wennstamin kirjoja lukuunottamatta), koska suoli-, julmuus- ja hyväksikäyttösoppa ei yksinkertaisesti kiinnosta, vaan herättää enempi ärsytystä. Uskon kyllä, että ihminen on täysin kykenevä tekemään kanssaihmisilleen mitä kamalampia asioita, mutta minulle sopii hyvin, että en ole kaikista näistä kauheuksista tietoinen. Tämän(kin) vuoksi Eva Frantzin Sininen Huvila oli iloinen yllätys, sillä se palautti uskoni siihen, että vielä kirjoitetaan sellaisiakin dekkareita, jotka eivät rakennu myynninedistämiseksi kirjoitetuille shokkiefekteille.

Eva Frantz debytoi vuosi sitten Porkkalan saaristoon sijoittuvalla dekkarilla Sommarön, jota ei valitettavasti ole käännetty suomeksi. Onneksi kuitenkin Sinisen huvilan (Blå villan) kohdalla niin on päädytty tekemään.

Teoksen takakannessa Sinisestä huvilasta käytetään ilmaisua "cosy crime" - en tiedä, miten se tarkkaan ottaen määritellään tai onko siitä edes olemassa mitään varsinaista määritelmää, mutta joka tapauksessa nuo kaksi taikasanaa avasivat minulle pitkään suljettuna olleen portin dekkareiden maailmaan, sillä ne vakuuttivat minut siitä, että tämän dekkarin voisin lukea ilman pelkoa kuvottavista kauheuksista.

Sininen Huvila on ensimmäinen teos sarjassa, jonka pääosassa on Anna Glad -niminen poliisi. Koska tykästyin tähän kirjaan aika lailla on mukava tietää, että jatkoa on tulossa. Jos Frantz vielä lisäisi Anna Glad -sarjaansa hippusen feminismiä ruotsalaisen "dekkarisiskonsa" Katarina Wennstamin tyyliin niin johan alettaisiin olla lähellä omaan makuuni suorastaan täydellistä dekkarikirjallisuutta.

Sinisen huvilan alussa 5-vuotias Bruno-poika löytää äitinsä nukkumasta lattialta verilammikosta. Äiti on kuuluisa life style -bloggari Becca Stenlund, jonka aviomies on kyllästynyt elämäänsä "blogipuolisona" ja muuttanut pois heidän kodistaan eli sinisestä huvilasta. Beccan myötä Frantz tuo teokseensa mukaan lifestyle-bloggarien yltiöesteettisen maailman, jossa täydellistä instagram-kuvaa jahdataan tuntitolkulla ja jonka varjopuolena ovat uhkaavat viestit ja ilkeyksiä kirjoittavat trollikommentoijat. Selkeästi on niin, että life style -blogimaailmasta riittää huomattavasti enemmän ammennettavaa kuin vaikkapa kirjablogeista, sillä Frantzin teos on jo toinen ensin mainittuun ympäristöön sijoittuva teos, jonka olen vuoden aikana lukenut. Se ensimmäinen oli Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi.

Frantz rakentaa tarinansa taitavasti. Läpi teoksen päätarinan rinnalla kulkee toinen, kursiivilla kirjoitettu kertomus, jossa pullistelee "mies, joka haluaa että häntä sanotaan isäksi." Kursiivitaso sisältää kutkuttavia vihjauksia, joiden varsinainen yhteys itse dekkarijuoneen ei ainakaan minulle paljastunut kuin vasta teoksen lopussa. Frantzin balanssi sen suhteen, mitä hän kertoo ja mitä hän antaa lukijan pelkästään aavistella niin että lukija on jatkuvasti tietoinen, että omat arvelut saattavat mennä pahasti pieleen, on erinomaisen onnistunut.

Näkökulmat vaihtuvat teoksessa tiheään, mutta se ei luo katkonaista tuntua itse tarinaan, vaan dynamisoi tarinan kehitystä. Sininen huvila sisältää useampia kohtia, joissa tapahtuu jotakin sellaista ennalta odottamatonta, että yllätyin täysin. Dekkarina tämä teos on dramaturgisesti hyvin onnistunut. Frantzin kerronta toimii kuin verkko, jota eri näkökulmat tiivistävät, kunnes jäljellä on vain se, jonka koko ajan olen halunnutkin tietää.

Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on kiinnostava ja vahvasti mukaansa imevä uuden dekkarisarjan aloitus ja tulen varmasti lukemaan sen seuraavankin osan. Yhtäkkiä päälle iskeneen syksyn koleuden karkoittamiseksi oiva resepti on viltti, villasukat, maunmukaista kuumaa juotavaa, sohvannurkka ja Sininen huvila.



Eva Frantz: Sininen huvila (2017)
247 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Blå villan
Suomentanut Ulla Lempinen
Kustantaja: Kustantamo S&S ja Schildts & Söderströms
(Arvostelukappale)


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat


Tämä on elämyksellinen bloggaus - kokeilu kirjoittaa hieman eri tavalla kuin yleensä blogikirjoituksissa tehdään.

*

Kun aamulla herään maailma on sadetta. Sitä sateen tyyppiä, joka irrottaa ihmisen ihon luista ja tekee minusta Amandan, Asko Sahlbergin uutuusromaanin päähenkilön.

Olen siis 85-vuotias ja minulla on naapuri nimeltä Jansson, joka tulee ovelleni katseessaan kumma pyyntö ja minä suostun siihen kuin hän pyytäisi lainaksi suolaa. Suostuminen on muiden näkökulmasta järjetöntä, häpeällistä ja outoa. Suostun, koska olen päättänyt olla "Janssonista kiitollinen", koska muita ihmisiä minulla ei ole. Sade on vienyt heidät tai joku muu, kuten mitä todennäköisimmin vanhuus, jonka vuoksi minä en olisi kiinnostava ollenkaan ellei Asko Sahlbergille olisi tullut mieleen kirjoittaa minusta. Niin minä jään teidän muistiinne. Minä ja minun  maailmani.

Ne ovat tulleet muualta. Erinäköiset ja vierasta kieltä puhuvat ihmiset. Ne ovat jättäneet kotimaansa etsiäkseen turvaa ja täällä meidän keskuudessamme ne kohtaavat vihaa ja ymmärtämättömyyttä. Ne on kirjoitettu tähän tarinaan, jotta näkisimme, mihin viha johtaa. Miten vihan polusta eskaloituu isompi väylä. En pidä siitä, miten Jansson niistä puhuu, mutta en sano sitä hänelle, sillä minä tarvitsen Janssonia ja tarinani kuluessa käy ilmi, että tarvitsen häntä vielä enemmän kuin osasin aavistaakaan. Mitä minuun tulee, minä haluan kuulua suojelijoihin niin kuin pyhimykset kuuluvat elämääni. Nuo usein näkymättömät, mutta silti niin läsnä olevat.

Asko Sahlberg on kirjoittanut sisälleni kirkon. Pidän sanoista, joilla hän herättää minut eläväksi kirjansa sivuille. Hänen sanojensa rytmi on minun rytmini. Ennalta arvaamattomat iskut elämäni tummia, veritahmaisia viivoja. Hänen lauseensa niin syviä, että unohdan toisinaan hengittää. Niiden lauseiden mukana maailmani kallistuvat. Tatuoijan muste niiden sisällä läikkyy. Ne kuvaavat minua. Ne kuvaavat, mitä on olla vanha ja enimmäkseen unohdettu. Ne antavat minulle ihmisarvon kertoessaan, mitä on olla ihminen, joka uskoo mieluummin hyvään kuin pahaan ja jota lapsena kutsuttiin jälkeenjääneeksi. Se oli virhe, sanoisin, jos minulta kysyttäisiin, mutta minulta ei ole kysytty mitään enää pitkään aikaan. Useimpien mielestä kuuluisin jo kaatopaikalle muiden jätteiden sekaan.

Minun elämäni on yksinkertaista. Se on tässä. Se on perunamaa, omenapuut, hiiret ja Jansson. Niissä on minulle maailman ihmeimmät ihmeet. Minä en ole matkustellut, koska minulla ei ole tarvetta paeta itseäni. Elämäni kuitenkin muuttui, kun Sahlberg otti minut mukaan romaaniinsa ja pani minut tapamaan Samirin - pojan, joka on yksi niistä vieraista, jotka asuttavat kaupungin laitaa. Pojan, joka on "rauhaton eläin," jolla on lampaanvillahiukset ja "järkyttävän isot ja tasaiset, valkoisina hohtavat hampaat."

Samirin vuoksi minä lähdin kaupunkiin. Hänen takiaan otin "syntiriskin" ja ajoin taksilla ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaupungissa sain tietää sen, mitä olen aina tiennytkin. Ei matkustus tee ihmistä onnelliseksi. Jos jokin ei ole tässä, ei se ole missään muuallakaan.

Kun Sahlberg tarvitsi henkilön, jonka kautta kuvata pakolaisteemaa ja sitä korventavia vihan liekkejä, minä en ollut suostua. En uskonut, että minusta olisi romaanin päähenkilöksi. 85-vuotiaiden paikka ei ole romaanissa, ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen. Minun vaietessani Sahlberg vei minut pankkiautomaatille, johon hän toi myös Samirin. Niin se alkoi, eikä enää ollut kyse tarinasta. Enää ei kysytty, mihin voimani riittäisivät. Sydämeeni oli asutettu samarialainen ja uhma ympäristöäni kohtaan. Minä levitin siipeni kuin joutsen ja tunnistin oman symboliarvoni, kun otin siipieni alle turvaan Samirin.

Sahlberg kertoo minun uneni ja sen äänettömän pimeän. Sen mitä pelkään ja tunnen hän kutoo unen kertomukseen, enkä ole enää varma milloin nukun ja milloin olen hereillä, sillä yhä useammin minun elämäni muistuttaa enemmän unta kuin elämää. Kenties tämä aamukin on pyhimyksen kainaloon kätketty uni.

Miksi on kysymys, jota kysyn uudestaan ja uudestaan, mutta en kysy sitä ääneen, sillä luulen, että Sahlberg on tarkoittanut sen lukijan kysyttäväksi. Menen takaisin sinne minne kuulun. Ikkunastani näen, miten kasvoni painetaan Sahlbergin romaanin kanteen. Minun ryppyni kaiken kansan nähtäville. Hymyilen sisäänpäin, minä vanha ja harmaa. Minun vieressäni ja minussa rauha Janssonin esittäessä sen tavanomaisen kysymyksensä.



Asko Sahlberg: Amandan maailmat (2017)
137 sivua
Kustantaja: Like
(arvostelukappale)


Samanaikaisesti tämän tekstin kanssa ilmestyvät bloggaukset Amandan maailmoista myös Tuijan (klik) ja Arjan (klik) blogeissa.


torstai 7. syyskuuta 2017

Baba Lybeckin Kirja vieköön! tulee taas

Kuva liittyy kyseenä olevaan tapahtumaan 

Terveisiä Manun illalliselta!

Manu ei sitten tässä yhteydessä tarkoita ketään erityistä Manu-nimistä miestä, vaan on mestarin synonyymi. Manun illallinen taas on Hotelli presidentin siipien suojassa sijaitsevan uunituoreen Manun Bistron illalliskonsepti, johon kävin ottamassa makutuntumaa (erinomainen), kun siellä järjestettiin Baba Lybeckin Kirja Vieköön -iltojen infotilaisuus.

Kustantajista paikalla olivat Otava ja WSOY (sekä hengessä mukana Gummerus), joiden edustajat esittelivät heidän syksyn uutuuksiaan. Äh! Ihan liikaa kiinnostavia kirjoja. Olisi kamalan kätevää jos voisia lukea simultaanisesti useampaa kirjaa kerrallaan. Tai jos edes iltaisin olisi vähän vähemmän väsynyt. Tai jos muutoin olisi enemmän aikaa. Tai jos whatever, mikä tekisi mahdolliseksi enemmän lukemisen.




Mutta nyt permanenttitussi käteen ja kalenteri esiin. Seuraavat päivämäärät ja kellonajat kannattaa heti merkitä muistiin:

13.9. klo 19.00
Kirjailijoista paikalla:

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus)
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi (WSOY)
Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus)
Rosa Liksom: Everstinna (Like)
Kati Tervo: Iltalaulaja (Otava)
Eero Huovinen: Parhain päin (WSOY)

Näytteitä edellä mainituista teoksista lukevat:
Milka Ahlroth, Vera Kiiskinen, Kristiina Halttu, Taisto Oksanen ja Ilkka Merivaara

Itse olen tähän mennessä ehtinyt lukemaan vasta Selja Ahavan romaanin Ennen kuin mieheni katoaa (klik). Kokemukseni oli ristiriitainen ulkokirjallisten syiden vuoksi, mutta romaanina ja fiktiona tämä teos on hienoa luettavaa. Ahavan kielessä on lukijan hyvä uida ja sukellella.

7.11. klo 19.00

13.12. klo 19.00

Sijaintikohtaan voit kirjoittaa: Savoy-teatteri, Kasarmikatu 46.

Baba Lybeckin Kirja Vieköön -iltojen kevätkaudelta omaan muistipussiini jäivät vahvimmin vaikuttamaan rouvien Tarja Halonen ja Tellervo Koivisto välillä käyty keskustelu sekä Koko Hubaran esiintyminen. Nähtäväksi jää, mitä "syyslukukaudelta" tarttuu vahvimmin mukaan. Se on jo ainakin selvää, että kovia nimiä on taas lavalla.

Ensimmäinen Savoy-ilta on tosiaan jo ensi viikolla, joten lippujen kanssa kannattaa pitää kiirettä, sillä viime kevään illoista osa oli tietääkseni loppuunmyytyjä. Savoy täynnä lavasäihkettä ja katsomo pullollaan kirjaihmisiä - niiden edessä vapise pimeä syksy.