lauantai 10. joulukuuta 2016

Novellimaraton lauantaina 17.12.2016

Novellikokoelmakandidaatteja
omalle novellimaratonilleni

Tässä parin bloggarikaverin kanssa päätettiin pitää novellimaraton lauantaina 17.12.2016. Joo. Ihan huono päivä. Kaikilla on varmaan jotain jouluaskarteluja sun muita meneillään. Mutta ajatelkaas, kun ihmiselle tulee novellimaratonin tarve, kuten kävi Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketukselle, niin onhan sitä autettava kaveria hädässä ja laitettava novellimaraton pystyyn. Ja varsinkin, kun Tiia & Tommi Karvakasakirjoista oli heti valmiina lähtemään mukaan.

Käytännön hommelit menee niin, että lukeminen aloitetaan lauantaina 17. päivä ja siitä sitten jatketaan 24 tuntia. Aikaisimmillaan voi aloittaa heti keskiyöllä, kun perjantai 16. päivä vaihtuu lauantaiksi ja viimeisin aloitushetki on lauantaina 17.12 klo 23.59. Jos on epäselvää niin kysykää. En ole ennen järjestänyt lukumaratonia, joten kenties en huomannut kertoa jotain oleellista.

Hommaan kuuluu, että raportoit lukemastasi koostepostaukseen, jonka julkaisen maanantaina 18.12.2016. Mainitse postauksessa, kuinka monta novellia luit ja laita linkki oman blogisi koostepostaukseen. 

Ja tosiaan sekin riittää jos luet vaikka yhden novellin ja kerrot postauksessa, että olet sen lukenut. Mitä tulee siihen omaan blogiin kirjoitettuun postaukseen, niin sen voi tietysti jokainen kirjoittaa omalla tyylillään. Haastetarkoitukseen riittää kuitenkin ihan pelkkä lukemansa luettelointi. Aika helppoa, vai mitä. 

Ilmoittautumisia voi laittaa kommentteihin aina 16.12.2016 asti.


Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus uppoutua syvälle novellin maailmaan ja muuttua novellien asiantuntijaksi tai muuten vaan paremmaksi ihmiseksi. Sen verran vielä on ihan pakko sanoa, että olen kuvassa olevasta Marisha Rasi-Koskisen kokoelmasta lukenut kaksi ensimmäistä novellia ja ne on. Ne on todella hyviä.

Lisäksi haluan sanoa ääneen, että olen ollut tosi iloinen kaikista niistä hyvistä poreista, joita novellihaaste on saanut aikaan. On ihan huippua huomata, kun joku, joka on vieroksunut novelleja alkaakin kokea niitä  kohtaan rakkautta. Novellihaaste on yhteisöllinen juttu ja siinä hengessä toivotan kaikki tervetulleiksi novellimaratoonaamaan!


 



torstai 8. joulukuuta 2016

Raija Siekkinen: Metallin maku - #Novellihaaste

Novellihaaste ilman Raija Siekkistä olisi kuin ....  niin mitä se olisi. Eipä paljon mitään, tyhjä ja vajaa. Raija Siekkinen on yksi ehdottomimpia suomalaisia kirjailijasuosikeitani. Tiesin kyllä, että kun lukisin Siekkistä tulisi ennen pitkää se hetki, että istun tässä tuijottamassa tyhjää draftia, sillä Siekkisen teksteistä kirjoittaminen on minulle hirveän vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta. Tämän koin jo aiemmin, kun yritin kirjoittaa Siekkisen pienoisromaanista Saari (klik). Nolosti kävi, teksti jäi kesken. En osannut, en pystynyt, en edes halunnut. Ja taas olen samassa pisteessä, mutta nyt menen siitä pisteestä läpi. Olkoon kompurointia, jos on ollakseen, mutta menen.

Metallin maun novellit ovat lähtötelineitä. Olen pikajuoksija, hyvin hidas sellainen. Painan sormenpäät radan pintaan ja odotan starttipistoolin käskyä. Sitä ei tule tai ehkä tulikin, ehkä en vain kuullut. Viereisillä radoilla ei ole ketään. Jospa näenkin unta. Kovasti Calderonin näköisen tyypin varjo heittyy eteeni. Mikä matka tämä edes on? Ei kai maratonille startata lähtötelineistä? Lähden liikkeelle ja ajattelen, että tämänkin juoksun voi tehdä niin  kovin monella tapaa. Juostessani pilkkaajat huutavat lujimpaa. Ne kutsuvat sitä kannustukseksi.


Läsnäoloa ja muukalaisuutta

'Metallin makua' lukiessa minusta tuntuu, että Raija Siekkinen itse on hyvin voimakkaasti novelleissaan läsnä. Niin hänen henkensä kuin ruumiinsakin ja minä tunnen itseni tunkeilijaksi ikään kuin kulkisin salaa huoneissa, joissa minulla ei ole lupaa olla. Näitä tuntemuksia on vaikea selittää, mutta luulen, että ainakin Siekkistä fanittavat tietävät mistä puhun.

Erilaiset muukalaisuuden tuntemukset ovat kokoelman novellihenkilöille tyypillisiä. Ihminen on ikään kuin keskellä akvarellia. Joka puolella valuu. Kuolema valuu. Lapsuus valuu. Yksinäisyys valuu. Valuva valuu kohti mustaa pistettä, joka on ihminen, eikä ihmisen taulussa ole muita mustia pisteitä kuin hän itse, joka hänkään ei enää ole piste, vaan pelkkää muodotonta nimetöntä valuvaa. Oikea elämä on jossain toisaalla, joskus ihan käden ulottuvilla, mutta kuitenkin saavuttamattomissa. Miten silloin lohduttaakaan, kun kuuntelee remonttimiesten arkista sanailua, kuten mies novellissa Kaupungin koirat. Miten ovatkaan remonttimiehet konkretiassa kiinni, miten heidän dialogissaan kaikuu monet yhteiset työn tunnit. Miten se, joka heitä kuuntelee, ei voi heidän maailmaansa päästä. Miten lohdun sanat ovat tuomion sanoja.

Yksi tapa suojautua maailmalta on jäädyttää itsensä tuntevin osa. Niminovellissa Metallin maku on kaksi Elisaa, jotka ovat yksi. Toinen heistä piiloutuu mieheltään oven taakse, eikä vastaa puhelimeen. Toinen taas "kulkee pitkin harppauksin puiston nurmikon kautta." Elisassa olevat kaksi naista muuttuvat erilaisista syistä, mm. siksi, että vanhetessaan ihminen kadottaa nuoruuden palon ja öisin kuolema tulee yhä useammin ja näyttää, miten yksin ihminen on.

Elisa kuulee järkyttävän tarinan, joka tuo metallin maun hänen suuhunsa ja hän oppii ymmärtämään, että hänen kaksi osaansa ovat osa jotakin yhteistä ja suurempaa. Hän ymmärtää, että itsensä voi suojata kuin omenankukat, jotka suojataan jäädyttämällä. Jonakin päivänä helle tulee ja koko kivulias prosessi alkaa avusta.


Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää

Siekkisen novellit ovat täynnä kuin ohimennen heitettyjä koukkuja, joka leikkaavat syvältä. Tapahtuu keikahdus ja ihmisen elämä saa odottamattoman suunnan. Se, mikä on ollut selkeää, jopa itsestään selvää muuttuu joksikin aivan muuksi. Novellissa Tekohengitystä mies menee lääkärin vastaanotolle ajokortin uusimista varten, mutta hänet sekoitetaan toiseen samannimiseen mieheen ja ajokortin uusijassa käynnistyy prosessi, joka saa hänet miettimään, mitä on normaali ja miten se määritellään ja kuka sen loppujen lopuksi päättää. Viattoman erehdyksen seuraukset ovat ajokortinuusijan kannalta kohtalokkaita.

Novellien pienet, toisinaan lähes huomaamattomat repeämät nielaisevat ihmisen käsityksen hänestä itsestään. Novellissa De Gaullen räätäli Siekkinen kuvaa, miten lattiamatto ei puhdistu, tapetin alta löytyy hyönteisiä ja asunnon seinään on keskiajalla muurattu naisen ruumis. Pinta ei kestään yhtään raapaisua, vaan alkaa pienimmästäkin kosketuksesta valuttaa ihmisen eteen epäjärjestystä ja pelkoa. Mikään ei ole niin, miltä se ulospäin näyttää. Maasto, jota pitkin ihminen kulkee on hetteikköjä täynnä.


Naisen onni

Feministiset teemat pilkahtelevat Siekkisen kokoelmassa. Esimerkiksi novellissa Asian ydin kertojana on naiskirjailija, joka on vierailulla mieskirjailijan kotona, jossa tämä laittaa hänet tiskaamaan tiskit ennen vaimonsa kotiintuloa. "Sinä olet nainen, sinä peset astiat nyt." Naiseudesta seuraa erinäisiä asioita, kuten samassa novellissa vaikkapa se, että rakennusmestari ei suostu rakentamaan kertojalle työhuonetta, vaan tekee sen sijaan hänelle kodinhoitohuoneen, koska mitäpä nainen nyt työhuoneella tekisi.

Edellisessä kappaleessa kerrottu ei edusta kuitenkaan tämän novellin ydintä, vaan tärkeimmät asiat tapahtuvat automatkalla, kun nainen ajaa halki pimeän lumisen yön, läpi räntäsateen ja turtumuksen. Ajaa ja miettii mm. hevosia.

"Villi hevonen kesytetään sitomalla se kiinni kesyyn hevoseen [...] kesy kesyttää villin. Koskaan ei käy toisinpäin, kerran kesytetty ei villiinny enää."

Naisella on kiire päästä kotiin, koska hänellä on sanoja, jotka hän haluaa sanoa siellä odottavalle miehelle. Sanoja, joita hän ei muista, kun hän on saapunut kotiin.

Kokoelman päättävä novelli Naisen onni palaa temaattiseseti villishevosteemaan. Novelli kertoo Juhanista, jolla on jo kolmas vaimonkesytys menossa. Kuvaavaa on, että Juhanilla on tapana kutsua vaimoa vaimoksi sen sijaan, että hän käyttäisi tämän etunimeä. Tässä tietysti on se hyvä puoli, että kun vaimot vaihtuvat niin ei tarvitse muuttaa sanaa, jolla kutakin heistä kutsuu. Naisen onneksi muodostuu päätyä sarjarakastaja Juhanin vaimoksi.

*

'Metallin maun' edellisestä lukukerrasta oli niin kauan, että ihan oli kuin olisin ensimmäistä kertaa lukenut. Tämä kokoelma vahvisti ajatustani siitä, että Raija Siekkinen on oma genrensä. Hän kirjoittaa hyvin terävällä kynällä painavaa jälkeä, joka magnetisoi hänen sanansa. Sanat ovat monella vaa'alla punnittuja ja kaikki ylimääräinen on karsittu pois. Siekkistä lukiessa tuntuu, että on olemassa paikka, josta vain harva tietää ja vielä harvempi siellä käytyään kykenee sitä kuvaamaan. Raija Siekkinen osaa sen tehdä.



Raija Siekkinen: Metallin maku (1992)
170 sivua
Kustantaja: Otava

#novellihaaste - 9 novellia




maanantai 5. joulukuuta 2016

Han Kang: The Vegetarian

Jos tykkäät hyvistä kirjoista, niin minulla on sinulle hyviä uutisia. Ensi vuonna nimittäin saadaan Gummeruksen kustantamana suomeksi Han Kangin romaani The Vegetarian (Vegetaristi), josta tuonnempana käytän helppouden vuoksi myös nimeä Vege.

Olin ehtinyt laittaa Vegen kirjastovaraukseen ennen kuin sain tietää tulevasta suomennoksesta. Kun ilmoitus tuli, että kirja odottaa minua varaushyllyssä en malttanut jäädä odottamaan suomennoksen ilmestymistä, sillä ilmassa oli vahvasti sellainen kutina, että Vege saattaisi olla isomman puoleinen kokemus. Kangin romaanin kanteen on painettu Guardianista poimittu ilmaus "An extraordinary experience" ja se summaa hyvin sen, mitä itsekin koin Vegeä lukiessani. Kun olin lukenut Vegeä ensimmäiset 50 sivua, tilasin myös jo toisen hänen kirjoittamansa romaanin Human Acts.* Siitä voinee päätellä aika paljon.


On samea viini unien

The Vegetarian maistuu oudolta unelta, josta ei oikein tiedä, onko se unta ollenkaan vai onko todellisuus ottanut huomaamatta uuden muodon. Sen lukeminen tuntuu ruumiin ympärille kietoutuneilta hikimäriltä lakanoilta, kun herää keskellä yötä, eikä äkkiä muista, missä on ja mitä eilen tapahtui ja mihin heti aamusta pitäisi mennä. Se on paikoin suorastaan painajaismaisen vahva alitajunnan läpi kulkeva myrsky ja sen kosketus menee rasvakerroksen läpi suoraan syvimpiin lihaksiin vähän samaan tapaan kuin Haruki Murakami parhaimmillaan ja erityisesti romaaneissaan The Wind Up Bird Chronicle ja Norwegian Wood. Vege peilautuu tunnelmansa puolesta myös Ian McEwanin alkutuotantoon, mutta se klangi joka siinä on, on silkkaa originaalia Han Kangia.

Vegen päähenkilö on Yeong-hye, joka eräänä päivänä päättää lopettaa lihansyönnin ja myöhemmin luopua syömisestä kokonaan. Romaani jakaantuu kolmeen osaan, joista jokaisessa Yeong-hyetä katsotaan eri henkilön näkökulmasta. Ensimmäisessä luvussa kertojana toimii Yeong-hyen mies, joka valitsi vaimonsa sillä perusteella, että tämä vaikutti tyypiltä, joka ei haittaisi hänen elämänjärjestystään. Toisessa osassa kertojana on Yeong-hyen siskon mies, jossa Yeong-hye herättää vahvoja ja kaiken muun elämän sivuun työntäviä tunteita. Kolmannessa osassa ääneen pääsee Yeong-hyen sisko.

Kangin kerrontaratkaisu korostaa Yeong-hyen irrallisuutta maailmasta. Hän on ruumis, joka syö itseään sisältä pän. Hän on museon seinälle ripustettu taulu, joka on voimaton sen suhteen, mitä näyttelyvieraat hänestä ajattelevat ja minkälaisia merkityksiä häneen liittävät. Yeong-hyen aviomies tietää, miltä taulun kuuluu näyttää, minkälaisiin kehyksiin se pitää ripustaa ja minkälainen valo siihen ohjata, jotta sen taulumaisuus olisi sellaista kuin hän haluaa. Mitä muuta voisi taulu tällaisessa tilanteessa tehdä kuin pyrkiä kadottamaan itsensä niin, että sitä ei enää seinästä erota.


Ruumis kukkii ja kuihtuu

Vege on ruumiin ja vallan kirjallisuutta. Se kysyy, kuka ruumiisi omistaa ja kuka sen tekemisistä ja tekemättä jättämisistä saa päättää. Siskonmiehelle Yeong-hyen ruumiista tulee taideprojektin kohde ja hän saa tämän puhkeamaan kirjaimellisesti kukkaan. Tapa, jolla Kang kuvaa Yeong-hyeta siskonmiehen taideobjektina on intensiivinen ja erittäin visuaalinen. Näen heidät selvästi edessäni tätä kirjoittaessani ja pidänkin ihmeenä, josta tästä romaanista ei tulla tekemään elokuvaa.

Kang kuvaa hyvin seksuaalisesti latautuneita kohtauksia Yeong-hyen ja siskonmiehen välillä, mutta hän tekee sen tavalla, josta kiihottavuuden elementit on deletoitu. Lukijana en voi paeta seksuaalisen päihtymyksen tarjoamaan turvapaikkaan, vaan joudun ottamaan vastaan Kangin kerronnan sellaisena kuin se on. Kliinisyydessään puhkovana ja ravistelevana ilman toivoa armollisuudesta. Kun Yeong-hyen ruumis irrotetaan hänestä itsestään ja siitä tehdään intohimosta sakeiden halujen purkukenttä, Yeong-hye subjektina on vaarassa kadota. Ollakseen olemassa hänen on muutettava psyykkinen kipu itserankaisuksi ja alettava hävittää ruumistaan yhä intensiivisemmin. Hänen on kadottava itseltään ja muilta.

Yeong-hyen siskon näkökulma esittelee Yeong-hyen, joka on enää heikosti hengissä. Syyllisyyttä on paljon. Ajatuksia siitä, olisiko sisko voinut tehdä jotain, että asiat olisivat lähteneet eri suuntaan. Romaanin kolmas osio tuo lähelle Miriam Toewsin loistokkaan sisaruuskuvauksen All my puny sorrows (klik), jossa siinäkin samantyyppisiä kysymyksiä nousee pintaan ja jossa vastauksia on yhtä vähän. Selittäviä tekijöitä löytyy, mutta niiden selittävyydestä ei voi saada varmuutta. Monet langoista johtavat sisarusten isään ja siihen, miten hän Yeong-hyeta kohteli. On paljon mustaa, epämääräistä pahaa oloa.


David meets Elfriede

The Vegetarian sisältää voimakkaasti vaikuttavia ja brutaaleja kohtauksia. Se on lintu, joka kuolee lentäessään korealaisia perhekäsityksiä kuvaavaan ikkunaan. Se on äärimmäinen ja vahvalla korahduksella omaan maailmaansa imaiseva. Se on kertomus myös siitä, miten meidän unelmamme ovat yksityisiä unelmia, joita välttämättä kukaan toinen ei jaa. Se iskee rautaisella nyrkillä siihen paikkaan ihmistä, jossa asuu toivo, että maailmassa olisi joku toinen, joka kokee samoin kuin minä.

The Vegetarian sisältää sellaista yötajunnan voimaa, että sen luettua tuntuu siltä kuin olisi todistanut David Lynchin ja Elfriede Jelinekin välistä tapaamista. Kang raottaa verhoa ja kun sen taakse katsoo, jää sen vangiksi, mitä näkee.



Han Kang: The Vegetarian (2015/2007)
183 sivua
Koreasta englanniksi kääntänyt Deborah Smith
Kustantaja: Portobello Books


Lue myös: Elegian kirjoitus blogissa Kartanon kruunaamaton lukija


*Lisäys: Gummerus kommentoi juuri Instagramissa, että myös Human Acts on myöhemmin tulossa suomeksi. Tämäpä on tieto, joka ilahduttaa aika jättimäisen paljon.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Kolme on synttärikakussa kynttilää

Jokainen meistä tarvitsee jonkun,
jota ihailla ihan suunnattomasti.
Siksi tässä on Patti Smithin kuva
(Ruisrock 2016)
Ensimmäiset asiat ensimmäisiksi eli

suurkiitos kaikille blogini seuraajille ja satunnaisille lukijoille


Ilman teitä ei olisi pari päivää sitten vietetty blogini 3-vuotissynttäreitä. Aika on mennyt super nopeasti ja tuntuu, että vastahan sitä tämän blogin aloitin, mutta niin vaan on jo kolme vuotta tullut kirjoiteltua.

Kuten moni jo tietääkin aloitin bloggaamisen luettuani Chimamanda Adichien romaanin Kotiinpalaajat tai jos tarkkoja ollaan niin luettuani alkuperäisteoksen Americanah. Tämä kirja kertoo Ifemelusta, joka on kuuluisa bloggari ja saa bloggaamisesta elantonsa. Paljon on vielä matkaa samaan asemaan ja siihen pääsemiseen ei taida tämä yksi elämä riittää. Tosin eipä tuo haittaa, sillä bloggaamisessa tärkeintä on tuoda esiin kiinnostavia kirjoja, jakaa kirjakokemuksia ja olla muuten vaan kaikin tavoin pyörryksissä kirjallisuudesta.

Oli muistorikas hetki, kun blogiini tuli ensimmäinen kommentti. Että ihanko totta joku on kirjoitukseni lukenut ja halunnut sitä myös kommentoida. Hurjaa! Itse olen sitä tyyppiä, joka kommentoi muiden blogeihin suht paljon ja usein onkin niin, että kommenteissa syntyy mielenkiintoista keskustelua, joka samalla vie lukemista yhteisölliseen suuntaan. Jokainen kommentti on suuri ilon aihe ja toivoisinkin, että ihmiset kommentoisivat uskaliaammin. Kiivaampikin väittely on hyvin ok, kunhan ei jankuteta ja pysytään asiatasolla.


Kuka minä olen juuri nyt?

- uhmaikäni näkyy vielä, mutta alkaa jo tasaantua
- haluan tehdä asioita itse, saada kiitosta ja myönteistä huomiota onnistumisista
- voni olla herkkä ja pahoittaa mieleni helposti
- haluan leikkikavereita, vaikka leikit eivät sujukaan aina ilman nahisteluja
- nautin erityisesti kuvittelu- ja roolileikeistä
- kyselen paljon*


Muutoksia ja muuta pohdintaa

Olen tehnyt Facebookissa sellaisen muutoksen, että olen keskittänyt kaikki kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyvät postaukset blogini facebook-sivulle (ks. sivupalkki oikealla).  Aiemmin jaoin blogin FB-sivulle pelkästään blogipostaukset, mutta usein on jotakin pienempimuotoista ja epävirallisempaa sanottavaa ja niitä kirjoittelen tuonne blogin FB-sivulle. Lisäksi olen myös twitterissä tunnuksella @readerwhy ja instagramissa käyttäjänimeni on niinikään 'readerwhy'. Tervetuloa seuraamaan ja juttelemaan myös näihin medioihin. Joulukalenteriluukut julkaisen tänä vuonna pelkästään twitterissä ja blogin FB-sivulla.

Minulle pelkkä lukeminen ja kirjoista blogiiin oksentaminen ei oikein tahdo riittää. Tunnen usein teorian janoa, mutta en kuitenkaan halua, että blogiteksteistä tulisi liian teoreettisia. Tämä on asia, jota parhaillaan työstän. Yksi tärkeä päämäärä minulle on, että oppisin kirjoittamaan paremmin. En tiedä, mitään muuta keinoa, miten voisi kirjoittajana kehittyä kuin se, että kirjoitan yhä lisää. Että kirjoitan silloinkin, kun sanat eivät suostu tulemaan. Että pakotan itseni ja vihaan kirjoittamaani ja kasvatan kärsivällisyyttä ja uskoa siihen, että jonain päivänä kirjoittaminen sujuu paremmin. Hyvin usein tilanne on se, että teksti on päässäni valmiina, mutta se ei muutu kirjoitukseksi siinä muodossa kuin haluaisin. Tämän muuntoprosentin toivoisin kasvavan ja siksi koen tärkeäksi pysyä nöyränä sen edessä, mitä teen. Jos mitään inhoan niin korskeutta, itsensä korottamista ja besserwisseröintiä.

Pyrkimyksenäni on myös oppia paremmaksi lukijaksi. Huomasin taas kerran, että kun luin Rosa Meriläisen Osterin toiseen kertaan kirjamessujen lukupiiriä varten, niin siitä löytyi vaikka mitä, johon en ensimmäisellä lukukerralla ollut kiinnittänyt riittävästi huomiota. Saman havainnon tein lukiessani toistamiseen Peter Sandströmin Laudaturin (postaus tulossa). Kirjabloggarina sitä tulee helposti lukeneeksi liiankin nopeasti, koska uusia kiinnostavia kirjoja tulee jatkuvasti ihan järkyttävää tahtia. Toisaalta haluan ehdottomasti lukea myös vanhempaa kirjallisuutta ja välillä koen suorastaan ahdistavana sen, että jatkuvasti on tulollaan joko kevään tai syksyn uutuuskirjat.


Negatiivinen kritiikki

Kaikki kirjat eivät ole maailman / Suomen / kirjasyksyn / kirjakevään  / vuoden parhaita. Minulle on tärkeää tehdä ero sen välillä, onko kirja yleisesti hyvä vai subjektiivisesti hyvä. Koska olen melko selektiivinen lukija edelliset tekijät kulkevat usein melko käsi kädessä ja hyvin harvoin intuitioseulastani pääsee läpi ns. huono kirja. On kuitenkin myös monia kirjoja, joiden kaunokirjalliset ansiot ovat kiistattomat, mutta ne eivät siitä huolimatta ole minulle henkilökohtaisella tasolla lukuelämyksiä. Voisin aloittaa listani vaikka Joycen Odysseuksesta.

Kun aloitin bloggaamisen minun oli vaikea sanoa mitään kovin kriittistä suomalaisista kirjoista. Muistan tässä eräänkin postauksen, jonka viimeistä kappaletta lievensin, koska en uskaltanut päättää kirjoitustani niin kriittiseen kiteytykseen kuin olin alunperin ajatellut. Ajan myötä rohkeutta on tullut lisää ja olen ymmärtänyt entistä paremmin, että jos en ole rehellinen voin lopettaa bloggaamisen saman tien. Helmasyntini on, että joistakin kirjoista olen niin innoissani, että kirjoitan hehkutusripulia, jota sitten häpeän jälkeen päin. Toisaalta juuri nämä kirjoitukset ovat usein hyvin spontaaneja ja suoraan sydämestä kirjoitettuja.

Olen näinä kolmena vuotena blogannut kaikista lukemistani kirjoista paitsi yhdestä, koska luin sen niin kovassa kuumeessa, että muistikuvat jäivät melko hatariksi. Kaikki eivät bloggaa ollenkaan kirjoista, joista eivät pidä. Kaikki eivät bloggaa kaikista lukemistaan. Tapoja on monia. Alusta alkaen yksi blogini tarkoituksista on ollut toimia lukumuistinani. Tässä tehtävässä se onkin ollut korvaamaton apu.


Kiitos ja kumarrus ja niiaus ja lopuksi vähän Sirkka Turkkaa:

Sataa, sinä kaunis
kaukainen rakastettu,
ja elämä on minulle kaikkinensa
absurdi asia.

(Kokoelmasta 'Tule takaisin, pikku Sheba)




*Lähde: Mannerheimin lastensuojeluliitto: 3-4 vuotiaan kehitys klik

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Eeva Kilpi: Tamara - BAR Finland, 9


Jos joku nyt keksisi tarjota minulle aikamatkustusta, ostaisin lipun vähän kalliimmallakin hinnalla ja tekisin matkan vuoteen 1972, jolloin julkaistiin Eeva Kilven romaani 'Tamara'. Näin siksi, että haluaisin päästä kokemaan paikan päällä, miten ihmiset ottivat vastaan varsin reipasta seksuaalikuvastoa sisältävän 'Tamaran'. Lieneekö syynä häveliäisyys, mutta vuosikausia 'Tamaraan' on liitetty määre "eroottinen", vaikka oikeasti 'Tamaran' käärepaperista löytyy monin paikoin tavaraa, jolle erotiikka on pelkkä peitenimi.

Kilpeä voidaan hyvällä syyllä pitää feminismin ns. toisen aallon äänitorvena, sillä jo neljä vuotta ennen 'Tamaran' julkaisua hän oli kirjoittanut pamfletin nimeltä Miesten maailman nurjat lait, jossa Kilpi toteaa mm.:

"Äitien on nyt aika luopua vuosisataisista jähmettyneistä kuvioistaan, madonna ja lapsi -asetelmistaan tai pyykkipaljun ääreen kumartuneen, ryppyisen, harmaan, murheenmurtaman äidin ihannoimisesta." [...] Naisten "on nyt kerta kaikkiaan lakattava liikuttumasta omasta äidinrakkaudestaan ja astuttava ihmisten joukkoon ..."*

Hienoja sanoja, joita on hyvä miettiä myös tänään.

*

'Tamara' on nimettömäksi jäävän invalidisoituneen impotenttimiehen märkä päiväuni. Kertojana toimiva mies on ammatiltaan kielipsykologi ja hän luo itselleen viihdykkeeksi ja kiihokkeeksi Tamaran, jonka hän panee tekemään seksuaalista laupeudentyötä ja raportoimaan kokemuksistaan itselleen. Sopivasti juuri samaan aikaan, kun luin 'Tamaraa' tuli tv:stä Hannaleena Haurun ohjaama pienoisnäytelmä Säälistäjät, jossa työvoimatoimiston naiset päättävät auttaa syrjäytymisvaarassa olevia miehiä antamalla heille säälipillua. Näytelmä sai alkukipinänsä lehtikirjoituksesta, jossa väitettiin, että joukkosurmat voitaisiin estää, jos miehet saisivat naisilta tarpeeksi seksiä. Säälistäjät on nähtävissä vielä noin kolmen viikon ajan Yle Areenassa. Suosittelen katsomaan ja pohtimaan mistä on kyse, kun naisten miehille tarjoaman sääliseksin esitetään pelastavan paitsi yksittäisiä miehiä, myös koko yhteiskunta. Tässä asiassa Tamara oli vuosikymmeniä aikaansa edellä.

'Tamarassa' uhrin ja tekijän asemat sekoittuvat toisiinsa, eivätkä ne ole irrotettavissa. Tamaraa ei voida pitää uhrina, koska hänen palvelutehtävänsä on hänen kutsumuksensa.  Toisaalta kuitenkin hän on kertojan luoma fantasia, joka palvelee nimenomaan kertojan tarpeita.  Vaikka Tamara on seksuaalisesti vapaa, hän on romanttisen "se oikea" -narratiivin vanki. Kaikista miehistä kertoja panee Tamaran etsimään "oikeaa" rakkautta. Kilpi näyttää seksuaalisen vapaapainin kertojan keksimänä leikkinä, jonka oikea mies voi lopettaa koska tahansa asettamalla Tamaran ruotuun sille paikalle, joka naiselle kuuluu. Säännöt ovat jo valmiina ja Tamarakin on ne sisäistänyt.

"Naisen on opeteltava joka kerta miehen askelet, hän sanoi, omaksuttava miehen mukaan joko kaavamainen tai vapaa tapa tanssia, siitä se alkaa."

Kertoja ei anna Tamaran löytää tämän niin kovasti kaipaamaa miestä, koska silloin hän joutuisi luopumaan omista fantasioistaan, joita ilman hän ei ole muuta kuin impotentti invalidi. Ithaca, josta Tamara tekee retkiään milloin kenenkin miehen syliin ja sänkyyn. Kertoja luo Tamarasta oman elämänsä tarkoituksen ja liimaa tämän itseensä egoaan pönkittääkseen.

"Voisi sanoa että olemme kuin kaksi suppiloa sisäkkäin; kaikki mitä Tamara kokee virtaa minuun, tai että minun elämäni on esseetä - tätä vierottua, henkistynyttä kirjallisuudenlajia - nimeltä Tamara, niin merkilliseltä kuin se hänen lihallisuutensa ja elämäntapansa huomioonottaen tuntuukin."

Kertoja vahvistaa binääristä sukupuolijärjestelmää, jossa mieheen liitetty on aina arvostetumpaa. Mies on henki (essee), nainen liha (ruumis). Kertojan kuvitelmissa hän on ottaja, joka "keihästää" Tamaran. "Antaisin paljon jos saisin raiskata sinut," kertoja toteaa ja asemoi itsestään samalla ylivertaisen rakkauskumppanin, jolle Tamara ei edes haluaisi pistää vastaan.

'Tamaran' nerokkuus ja feministisestä näkökulmasta korkein hetki tulee esiin siinä, että silloinkin kun Tamara on kertojan objekti, hän on samanaikaisesti myös subjekti. Tamaran ja kertojan välinen suhde on jatkuvassa liikkeessä kertojan luullessa, että hän on niskan päällä oleva masokisti, joka nauttii siitä, kun Tamara kuvaa, mitä hän on kenenkin miehen kanssa tehnyt. 'Tamarassa' ei juhli jättikyrpä, mutta sen sijaan miehen elin on kyllä aina "kaunis ja mielenkiintoinen". "Silloinkin kun se on pieni ja veltto kuin Michelangelon kuolevalla soturilla", toteaa Tamara viitaten kertojaan, jolta ei jää huomaamatta viittaus häneen itseensä.

Tamara juhlistaa naisen ruumiin moninaisia kykyjä ja painottaa kuukautisten uudistavaa voimaa, kun taas miesten osaksi jää "maksoittuminen". Kertojalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Tamaran sanat vastaan. Tamara ei häpeile seksuaalisia halujaan ja hän suhtautuu arkipäiväisen järkevästi "puhelinmasturbantteihin", jotka soittelevat hänelle saadakseen "kaapelierotiikkaa". Sivummalla kuuntelevassa kertojassa Tamaran keskustelujen seuraaminen saa aikaan "audiovisuaalisen erektion", jota hän invaliditeettinsa vuoksi ei voi helpottaa penetraatioseksin avulla.

Vaikka Tamara näytetään Kilven romaanissa miehen katseen kautta, ei hän jää tämän katseen vangiksi, vaan horjuttaa sukupuolten välisiä valta-asetelmia paitsi yleisiin normeihin nähden epäsovinnaisen seksuaalikäytöksensä, myös erityisesti kielen kautta. Kertojan älymystön identiteettiä käsittelevän tutkielman vastineeksi Tamara lanseeraa omia käsitteitään, kuten esimerkiksi pillusmin ja kullismin, jotka hän yhdistää pilkullismiksi. Siinä missä nukentekijä Geppetto loi Pinokkion, leipoo ja nostattaa Tamara miehiä kuin "piparkakkupoikia" ja kehuu heidän elintensä joustavuutta. Hän ottaa haltuunsa miesten puheen ja kielen sanontatapoja myöten, ja astuu näin sille alueelle, joka on kertojan ominta osaamisen aluetta. Tamara toteaa eräästä tuntemastaan miehestä:

"Hänellä on hyvä tavara, niin kuin miehet sanovat. Sellainen lihakulli, joka seisoo aina niin että siitä on alituinen riesa. Ymmärrätkö, rakas tuhkamunani."

*

Kilven luoma rakennelma on taidokas ja erityisesti kirjoitusajankohtaansa nähden räävittömän rohkea. Se, että näin on, kertoo paljon siitä epätasapainosta, joka vallitsi 1970-luvulla (jos toki osin edelleenkin) naisten ja miesten välillä mitä tulee puhumiseen seksistä sen oikealla nimellä.

Päättäisin mielelläni tämän kirjoituksen muutamalla lauseella, joissa korostaisin 'Tamaran' kumouksellista voimaa. En kuitenkaan voi niin tehdä, koska Kilpi antaa kertojan jättää Tamaran rakkausjuonen vangiksi. Ehkä kyse on kritiikistä romanssia kohtaan, mutta joka tapauksessa Tamarasta, tuosta ylpeästä ja vapaasta seksuaalisuuden papittaresta tulee se, joka jätetään ja joka murtuu. Näin kertoja saa oivan tilaisuuden esittää itsensä suurena ymmärtäjänä ja lohduttajana. Eeva Kilven pamflettiin viitaten voidaan todeta, että lppujen lopuksi Tamarakin jää omalla tavallaan naiseksi, joka ei astu "ihmisten joukkoon".



Eeva Kilpi: Tamara (1972)
296 sivua
Kustantaja: WSOY




*siteerattu teoksessa "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja, toim. Maria-Liisa Nevala, Otava 1989


*BAR Finland -projektin esittely

BAR Finland 1 - Tommi Melender: Onnellisuudesta
BAR Finland 2 - Märta Tikkanen: Personliga angelägenheter
BAR Finland 3 - Raija Siekkinen: Saari
BAR Finland 4 - Tove Jansson: Kesäkirja
BAR Finland 5 - Jari Järvelä: Romeo ja Julia
BAR Finland 6 - Jouko Turkka: Aiheita
BAR Finland 7 - Hagar Olsson: Ediths brev
BAR Finland 8 - Kirjamessujen lukupiirissä Rosa Meriläisen Osteri

lauantai 26. marraskuuta 2016

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa


Kuolemattoman sielun kuoleminen on maailman hirvein asia.


Kun pari Pirkko Saision lausetta laittaa seisomaan talon eteen, ne pyöräyttävät itseensä paitsi talon ihmisten surut ja ilot, maailman nykytilan ja vallitsevan henkisen ilmapiirin myös pöydälle unohtuneen puoliksi syödyn viilipurkin. Hyvin vähällä ja pienillä, vaivattoman tuntuisilla sanoilla Saisio saa lauseensa kantamaan valtavia ilman että ne ollenkaan pullistelevat tai muuttuvat ylipainoisiksi.

Pirkko Saision uutuusromaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016) kertoo 60-kymppisen miesasianajajan elämän yhdestä viikosta ja siitä, miten hänen elämänsä suistuu kaaokseen.

Romaanin alussa Miehen menneisyys tarttuu häntä kurkusta, kun hän saa tietää ystävänsä Pablon kuolemasta. Mitä pitemmälle viikko kuluu, sitä heikompaa on Miehen hengittämä happi ja siihen alkaa sekoittua kaikenlaisia kummia kaasuja, jotka tekevät arkielämästä vääristynyttä ja painajaismaista.

*

Lähtötilanteessa Miehen elämä on vakaassa kuosissa. Hän rakastaa vaimoaan Kristaa ja kuuntelee työkseen asiakkaidensa murheita ja taustaäänenä on kahinaa, joka syntyy siitä, kun setelit putoilevat hänen tililleen. Väriä miehen poskille nostaa hänen fantasia-arkistonsa, joka kantaa nimeä "Henkeviä ja Häikeilemättömiä Eroottisia Kohtauksia Pitkästyneisiin, Yksinäisiin Hetkiin" (sanojen isot alkukirjaimet Miehen) ja josta löytyy omat osastonsa myös "saksalaistyyppiselle, karkealle perusseksille" sekä "erotiikan sekaiselle rihkamalle."

Saisio kirjoittaa avioliitosta miehen näkökulmasta. Se, että mies on tässä yhteydessä erisnimi vahvistaa sanojen painokerrointa. Saision kirjoitusote on kauttaaltaan tuomitsematon ja hellän ymmärtävä. Hänen sanojensa säätila on täynnä peri-inhimillisen humanismin tuulia. Tarkennukset avioliiton liitoskipuihin ovat taitavia ja tunnistettavia. Myös suomalainen keskustelukulttuuri (tai pikemminkin sen puute) näyttäytyy tragikoomisessa herkullisuudessaan. Miehen ja hänen työkaverinsa Meskalinin ilta baarissa kiteyttää kaurismäkimäisessä ikimuistoisuudessaan paljon.

Tekstin väljyys tekee oikeutta Saision lauseille. Ne tarvitsevat ilmaa ympärilleen, jotta ehdin kokea ne kaikki monen monituiset tunteet, joita Mies, ja hänen asiansa minussa herättää. Naurun ja itkun langat ovat monin paikoin Saision romaania niin kietoutuneet toisiinsa, että niiden erottaminen toisistaan on mahdotonta. Kaikesta hyvästä huolimatta vähän yli puolen välin jälkeen tulee vastaan stagnaatiopiste, jolloin tarina ei oikein enää jaksa kantaa omaa painoaan. Ehdin jo pelästyä, että mitä ihmettä, mutta tämä pysähtyneisyyden tuntu menee onneksi ohi.

*

Mies, ja hänen asiansa kuokkii isoja kysymyksiä tarinan pintavireen pysyessä koomisena. Ikuiset kuolemaan ja sieluun liittyvät kysymykset ovat romaanissa kuin perinneruokalajeja, jotka Saisio valmistaa uuden reseptin avulla. Jälkiruoaksi on tarjolla kohokas, jonka aineksina ovat syyllisyys ja epäily. Monissa tämän vuoden romaaneissa on käsitelty muistoja ja muistamista ja tähän tematiikkaan Saisio tuo harvinaisen freshin ja kiinnostavan lisän. Ei tietenkään ole sattumaa, että Mies ja hänen ystävänsä Pablo matkustivat nuorina juuri Firenzeen, jossa tapahtuivat ne asiat, jotka romaanissa kuvatun viikon aikana saavat Miehen todellisuudentajun häiriintymään. Saision romaani nyökkää Firenzen syndrooman suuntaan ja sille tyypilliset oireet - pahoinvointi, paniikki ja sekavuus - ruumiillistuvat Miehessä.

Erityisen loistokasta Saision romaanissa on Miehen sisäinen puhe, joka ilmiantaa hänen päänsä sisällä tapahtuvia asioita, paljastaa hänen ajatuksiaan ja kommentoi hänen sanojaan. Saisiolla on erityinen kyky kirjoittaa niin, että hänen tekstinsä on kevyttä kuin höyhen, joka kantaa itsessään maailman painoa. Mies, ja hänen asiansa on romaani, jossa kaikki on ihan sitä mitä se on, mutta samanaikaisesti myös ihan jotain muuta.



Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
403 sivua
Kustantaja: Siltala


Muissa blogeissa:

Lumiomena klik
Sivutiellä klik
Ullan kirjat klik
Piippuhyllyllä klik
Tekstiluola klik

perjantai 25. marraskuuta 2016

George Saunders: Sotapuiston perikato *** #Novellihaaste

Nyt on niin kuivaa satiiria, että oliivikin käpristyy dry martini -lasin pohjalle.

Edellä olevan lauseen kirjoitin muistivihkooni luettuani parisenkymmentä sivua George Saundersin novellikokoelmaa Sotapuiston perikato. Selvennyksen vuoksi sanottakoon, että kuivalla satiirilla tarkoitan tässä yhteydessä äärimmilleen vietyä satiirisen kertomisen tapaa. Lukiessani Saundersin teosta pidemmälle muuttuivat hänen luomansa maailmankuvat luonteeltaan yhä dystooppisemmiksi.

Luin joskus parikymppisenä Nathanael Westin romaanin Heinäsirkan aika (The Days of the Locust, 1983) ja se herätti minussa suunnatonta kuvotusta. Sotapuiston perikadon vaikutus on hyvin saman tapainen. Oksettaa ja tekee mieli jättää koko teos kesken. Jättää se kesken nimenomaan siitä syystä, että tuntuu, että en jaksa kaikkea Saundersin kuvaamaa mustaa ja toivotonta. Ihmisillä menee Sotapuiston perikadossa huonosti, paitsi silloin kun heillä menee vielä huonommin. Siellä missä on synkkää, on hetken päästä vielä synkempää. Ihmiset riistävät toisiaan kilvan, tappaminen käy huvista ja huomenna viimeistään aurinko jättää nousematta.

Kaipaan lukiessani Don DeLilloa, joka hänkin on kelpo suomija, mutta jonka teoksissa nauru on läsnä. Saundersilla ei ole. Hänen teksteistään nauru on kuollut. Se on kuopattu ja madot syöneet sen ruumiin. Sotapuiston perikato ei yksinkertaisesti tarjoa mitään paikkaa, josta käsin nauraja voisi nauraa. Siinä missä DeLillo herättää tunteen siitä, että ihan kaikki ei vielä ole myöhäistä, koska sentään pystymme itsellemme nauramaan, Saunders on ennen muuta pessimistisen tulevaisuuskuvan kirkkaansynkän toivottomuuden ääni.

Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos vuodelta 1996. Kokonaisuutena se ei ole  yhtä monimuotoinen kuin viime vuonna suomeksi saatu Joulukuun kymmenes (Siltala, alkup. teos The Tenth of December 2013). Tuntuu, että Saunders on esikoiseensa ladannut joka ikisen kamaluuden ja toivottomuuden muodon, joka hänelle on tullut mieleen. Ei käy kiistäminen, etteikö hän tekisi sitä taitavasti. Saunders repii maailman yhä paskaisemmaksi muuttuvan puolen teokseensa kuin kymmenen huipputehokasta keskusimuria. Sotapuiston perikato oli varmasti ajankohtainen jo vuonna 1996, mutta 20 vuotta myöhemmin se on vielä ajankohtaisempi ja erityisen ajankohtaiseksi se muuttui 8.11.2016.

Saundersin kokoelma sisältää 6 novellia ja yhden pidemmän kertomuksen, jotka kaikki ovat variaatioita siitä, miten toivoton on ihmiskunnan kohtalo. Kokoelman avaavassa niminovellissa Saunders kuvaa elämyspuistoa, joka on kauimpana Disneyn karamellinhajuisista kiiltokuvapuistoista ja muistuttaa enemmänkin Banksyn Dismalandin kaltaista apokalypsin teemapuistoa.

Saundersin mylly on tinkimätön. Moraalittomuus, oman edun tavoittelu, vallanhalu ja naisten hyväksikäyttö puhkeavat myrkyllisiin kukintoihinsa. Yhteiskunta rapautuu Saundersin kuvaamana erityisesti työn ja siihen liitettyjen merkitysten kautta. Työnteosta tulee suorittajapolven osalta mekaanisen konemaista. Novellissa Aallontekijä alamäessä on päähenkilönä mies, jonka ammatti on uima-altaan aallontekijä. Kun yhteiskunta muuttuu yhä totalitarisempaan suuntaan kukoistavat erinäiset absurdit sivubisnekset. Kun elämän tarkoituksesta on tullut menneiden aikojen ylellisyyttä, alkavat ihmiset hakea kokemuksia ja elossaolemisen tuntua hologrammisimulaatioiden kautta.

Saundersin vimman kohteena ei ole ihminen yksilönä, vaan ihmiskunta kokonaisuudessaan. Sotapuiston perikato on moderni Grimmin satu aikuisille, eikä se pääty auringonlaskuun hevosillaan ratsastavien prinssin ja prinsessan ikuiseen onneen. Pieni pilkahdus toivoa löytyy kokoelman viimeisen kertomuksen, Runsaudenmaan, lopusta ja siihen minä takerrun kynsin ja hampain.

Suosittelen Sotapuiston perikatoa paitsi brutaalin ystäville, myös kaikille rohkeille ihmisille, jotka uskaltavat pysähtyä miettimään, mihin tämä maailma on menossa.  Jos kaipaa vastakohtaa ns. hyvänolon kirjalle, niin siihen tarkoitukseen Saundersin kokoelma on mitä parhain.



George Saunders: Sotapuiston perikato (2016)
208 sivua
Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline
Suomentanut: Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala



7 novellia - #novellihaaste